Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppoa jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlie ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa.

     Elämäni seinäruusuna on kirja, jonka lukemista olen miettinyt siitä asti, kun kirjasta tehty elokuva julkaistiin. Elokuva jätti jälkensä itseeni ja halu lukea kirjaa kasvoi pikkuhiljaa. Samalla kuitenkin hieman jännitin kirjaan tarttumista. Mitä jos se ei olekaan niin hyvä, kuin elokuva oli?

     Elämäni seinäruusuna on moderni klassikko, kasvukertomus, ajatuksia herättävä teos. Se on kertomus Charliesta, joka miettii liikaa, eikä tästä syystä elä elämäänsä. Hän saa opettajaltaan luettavaksi kirjoja ja ohjeen lakata miettimästä asioita puhki. Charlie tutustuukin yllättäen kahteen pari vuotta vanhempaan nuoreen ja täten hänen elämänsä muuttuu. Lukion ensimmäinen vuosi on tästä syystä hyvin erilainen, kuin Charlie ensin kuvitteli.

     Kirja oli hyvin kirjoitettu. Kirja koostuu Charlien "ystävälle" lähettämistä kirjeistä, joissa hän kertoo vuoden aikaisia tapahtumia. Kirjeet ovat hyvin pohdiskelevia ja tapahtumia hyvin kuvailevia. Hahmoihin ei kuitenkaan syvennytä juuri lainkaan, minkä itse koin hieman ongelmalliseksi. Päiväkirjamaiset kirjeet myös tekivät kirjan perusluonteelta sellaisen, että varsinaista juonta ei tuntunut olevan. Oli vain sarja tapahtumia vuoden ajalta ja jotkin niistä liittyivät toisiinsa. 

     Charlien vuoden kuvaukseen mahtuu paljon ja kasvua on havaittavissa enemmänkin. Kirjassa on mukana hieman romantiikkaa ja tärkeitä aiheita. Mukaan on myös tungettu paljon pilven polttoa ja muita huumeita, joka omaan korvaan kuulosti hieman yliampuvalta (johtuu varmaan vain kulttuurieroista). Muuten kirja oli kyllä ihan viihdyttävä, pidin kuitenkin enemmän elokuvasovituksesta (yllätys itsellenikin).

The Perks of Being a Wallflower
Suomentanut: Jussi Korhonen
Genre: nuoret, realistinen fiktio, romantiikka, klassikko, LGBT
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 1999, suom. 2010

Arvosana: ***½
Goodreads: 4,20

Helmet2020: 

4. Kuvauksessa monta ihmistä

16. Kirjalla kirjassa tärkeä rooli

34. Kirjan nimessä luontoon liittyvä sana

45. Esikoisromaani

Jan Guillou: Temppeliherra

Armon vuonna 1177 tapahtuu ihme, josta profeetta Muhammedin seuraajat puhuvat pitkään. Jerusalemin vapauttaja, Saladdin, on joutumassa rosvojen tappamaksi. Aivan viime hetkellä hän saa kuitenkin apua - ja yllättävältä taholta: hänet pelastaa temppeliherra Arn de Gothia, entiseltä nimeltään Arn Magnusson. Arn ilmestyy paikalle kuin tyhjästä, tappaa rosvot ja tekee sen täysin pyytteettä.
     Arn on nyt 27-vuotias ja jo veteraani ristiretkeläiseksi. Hän on ehtinyt oppia paljon niinä kymmenenä vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet lähetettiin Arnäsista Roomaan. Hän toimii linnanherrana Gazan varuskunnassa vastaten alueen järjestyksestä ja lainvalvonnasta.
---
Kotona Ruotsissa Arnin luostariin suljettu rakastettu, Cecilia, on synnyttänyt heidän yhteisen lapsensa. Tämä joutuu kasvamaan Arnin sedän, Birger Hymyn, luona. Luostarin muurien sisäpuolella hallitsee rautaisin ottein Äiti Rikissa ja muurien ulkopuolella riehuu verinen valtataistelu eri kuninkaiden kannattajien välillä. Cecilia pyytää Jumalalta vain yhtä: että Arn voisi palata takaisin kotiin.

     Sarjan toinen kirja on aikalailla erilainen kuin ensimmäinen osa, hyvällä tavalla. Tämä teos on kirjoitettu periaatteellisesti kahden henkilön näkökulmasta, joka toinen luku selkeästi sijoittuen Ruotsiin ja joka toinen Jerusalemin alueelle. Cecilian osuudet olivat omasta mielestäni ne mielenkiintoisemmat, sillä nyt pääsi tutustumaan paremmin häneen, nunnaluostarissa olemiseen ja siihen, miten hän ystävystyy kahden naisen kanssa ja täten selviää rankoista kahdestakymmenestä vuodestaan. Toisaalta Arnin elämästä kertovat osuudet eivät olleet niin omaan mieleen, sillä se oli lähinnä sotaa ja sitä samaa mitä ensimmäinen kirja tarjosi koko matkalta. Toki tässä teoksessa juoni ja juonenkäänteet olivat paremmat ja viihdyttävämpiä.
     Kuten jo ensimmäisen osan kohdalla sanoin, tämä sarja ei ole sitä mitä yleensä luen. Mutta minunkin täytyy myöntää, että tämä toinen osa oli jo ihan luettava ja suurelta osin mielenkiintoinen. Ei koko ajan, mutta hyvin harvoin tuli sellaista kohtaa, minkä olisi voinut surutta ohittaa.

     "Temppeliherra ja kaksi jäljelle jäänyttä ryöväriä, jotka olivat muuttuneet vainoojista vainotuiksi, olivat kadonneet näkyvistä.
     "Viisasta", Fakhr mutisi melkein kuin itsekseen, "tuo on viisasta. Hän sitoo joka miehen oikean hevosen selkään pitääkseen ne vähän rauhallisempina kaikesta verestä huolimatta. He aikovat selvästikin viedä hevoset menneessään."
     "Niin, nuo ovat tosiaankin oikein hyviä hevosia", myönteli Jussuf. "En vain voi ymmärtää, miten sellaisilla pahantekijöillä voi olla hevosia, jotka kuuluisivat kuninkaalle. Heidän hevosensahan pitivät yllä samaa vauhtia meidän kanssamme."
     "Pahemminkin. Ne saavuttivat meitä lopussa", huomautti emiiri Musa, joka ei koskaan epäröinyt lausua herralleen todellista mielipidettään. "Mutta emmekö ole nähneet jo sen, minkä halusimme nähdä? Eikö nyt olisi kuitenkin viisainta ratsastaa pois ennen pimeän tuloa, ennen kuin al-Ghuti tulee takaisin?"" s. 14

     Temppeliherra siis alkaa siitä, kun Arn (myös al-Ghutiksi kutsutaan joissain uskoissa), pelastaa Saladdinin ryövärijoukolta. Nämä kaksi miestä tapaavat, juttelevat aselevon tehneinä ja saavat tietää toisistaan vaikka mitä. Heidän välille muodostuu eräänlainen yhteys, joka kantaa loppuun asti. Tästä kohtaamisesta alkaa tapahtumat vyöryä eteenpäin ja sota Jerusalemista alkaa. Ja vaikka kirjaa lukiessa oli miten hienoa nähdä historian (aitoja tai ei) vaiheita, oli niistä lukeminen välillä hieman puuduttavaa. Onneksi tässä kirjassa oli kuitenkin hieman vähennetty tuota valtataisteluista käytävää keskustelua ensimmäiseen osaan verrattuna.
     Ruotsin maalla Arnin rakastettu Cecilia sai kokea kovia luostarissa. Ja niin saivat hänen ystävänsäkin. Valitettavasti Cecilia (ja myöhemmin toinen Cecilia) olivat johtavan kuningasehdokkaan suvun puolella, kun loput luostarin nunnista oli vastakkaiselta puolelta. Heidän joukostaan pahin oli Äiti Rikissa, kenen takia Cecilia luostariin alunperin päätyikin. Äiti piti huolen siitä, että Cecilian olot olivat kurjat. Kunnes tapahtui jotain, joka sai Rikissan varpailleen. Kuitenkin loppuun asti hänen tavoitteena oli nostaa oma sukunsa huipulle ja saada Cecilian kärsimään mahdollisimman paljon.
     Lähdin lukemaan tätä osaa hieman skeptisesti, sillä ensimmäinen osa oli mitä oli. Tämä toinen teos kuitenkin yllätti minut positiivisesti ja melkein voisi sanoa, että odotan jo osin innolla seuraavaa osaa. Siihen kuitenkin voi mennä vielä hetki, että sitä alan lukea, sillä siinä on sivuja vielä vähän enemmän kuin tässä osassa. Ja koska en kuitenkaan odota sen olevan alusta loppuun helppoa ja mielenkiintoista luettavaa, ei lukemisen aloittaminen ihan kauheasti kuitenkaan houkuttele. Ainakaan vielä.

Nimi: Temppeliherra (Temppelriddare)
Kirjailija: Jan Guillou
Suomentanut: Tapio Koivukari
Genre: historiallinen
Sarja: Ristiretki #2
Sivumäärä: 489
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 1999 (suomennettu 2001)

Kirjailijan muut teokset: Tie Jerusalemiin
Arvosana: ***½

Lukuhaasteet: Helmet19 (11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa), PopSugar19 (19. Kirja kerrotaan useamman hahmon näkökulmasta)

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter ja Azkabanin vanki on suositun ja ympäri maailmaa tunnetun nuorille (ja miksei aikuisillekin) suunnatun sarjan kolmas osa. Nyt Harry on päässyt vähän paremmin perille velhojen maailmaan ja hänen kolmas vuosi Tylypahkassa saa alkaa. Kesäloman loppu ei kuitenkaan suju aivan niin kuin Harry oli sen alunperin suunnitellut. Välikohtaus Marge-tädin kanssa saa Harryn pelkäämään, että hänet erotetaan koulusta (alaikäiset eivät saisi taikoa). Velhomaailmassa kuitenkin kuhisee ja Harry armahdetaan. Pian hän saa kuulla miksi. Ja siitä alkaa tätä kirjaa verhoava seikkailu.
     Azkabanin vanki on mielestäni selkeästi parempi kuin kaksi aikaisempaa osaa. Tässä oikeasti tapahtuu, alusta asti. Kunnolla. Sen lisäksi melko alussa Harry saa kuulla ennustuksia, jotka käyvät toteen. Myöhemmin hän kuulee uusia ennustuksia, mitkä jäävät vaivaamaan mieltä kun Harry huomaa, että ainakin osa ennustuksesta toteutuu. Tässä kirjassa siis alku yhdistyy loppuun, eikä vain lopussa tapahdu jotain suurta ja ihmeellistä.

     "Kun päivät sujahtelivat ohi, Harry alkoi katsella ulkona kulkiessaan näkyisikö Ronia ja Hermionea. Moni Tylypahkalainen kävi nyt Viistokujalla, kun lukukauden alku oli niin lähellä. Harry tapasi rohkelikkotoverinsa Seamus Finniganin ja Dean Thomasin Hienoissa huispausvarusteissa, missä hekin töllistelivät Tulisalamaa. Hän myös törmäsi pyöreäkasvoiseen ja unohtelevaiseen Neville Longbottomiin Säilä & Imupaperin edessä. Harry ei jäänyt rupattelemaan; Neville oli ilmeisesti kadottanut kirjalistansa ja sai toruja hirmuisen näköiseltä mummiltaan. Harry toivoi, ettei Nevillen mummi vain saisi tietää, että hän oli esiintynyt Nevillenä paetessaan taikaministeriötä." s. 62

     Lisäksi tässä kirjassa tutustutaan kahteen lempihahmooni koko sarjassa (myönnetään, niitä lempihahmoja on aika monta). Nyt kuitenkin tarkoitan professori Lupinia ja Sirius Mustaa. He tuntuvat niin sympaattisilta alusta asti (okei, ei ehkä Sirius vaikuta aivan alusta asti) ja lopussa heidän menneisyydestään kerrotaan paljon. Ja tietenkin tuo menneisyys liittyy Harryyn, miten muutenkaan. Lupinin ansiosta Harry oppii paljon uutta ja onnistuu pelastamaan kaksi henkeä.
     Azkabanin vanki jatkaa siis samaa teemaa kuin kaksi aikaisempaa osaa, mutta on mielestäni vielä parempi. Tässä jotenkin tapahtuu enemmän, jolloin lukijana on vaikeampi laskea kirjaa kädestä. Lisäksi ainakin lopussa huomasin hymyileväni sivuja lukiessani. Muuten nämä kirjat aikalailla menee vakavalla naamalla, eikä tässäkään suoranaista huumoria ollut. Paitsi hahmojen luonteen muodossa. Tuollaiset pienet asiat kuitenkin tekevät kirjasta sen mitä se on. Ja nyt se tekee tästä kirjasta yhden suosikeistani, vaikka en tälle täysiä tähtiä voikaan antaa. Vielä ei olla päästy siihen täydellisyyteen, mitä tiedän näistä kirjoista löytyvän.

Nimi: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban)

Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia
Sarja: Harry Potter #3
Sivumäärä: 456
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1999 (suomennettu 2000)

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio
Arvosana: ***½
Lukuhaasteet: Helmet19 (33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan), PopSugar19 (7. Suosikki kirja, jonka luet uudelleen)

J.K. Rowling: Harry Potter ja Salaisuuksien kammio

Nimi: Harry Potter ja Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets)
Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia
Sarja: Harry Potter #2
Sivumäärä: 365
ISBN: 978-951-31-8488-9
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1998 (suomennettu 1999)
Luettu: tammi-helmikuu 2019

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Harry Potter ja Viisasten kivi

Ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat Harryn luokseen lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen.
     Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkaan, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään sieltä pois. Jostain syystä Harry ja Ron Weasley eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin ja kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Pian koulussa alkaa tapahtua kummia.

Arvostelu: Toinen klassikkosarjan teos. Tuo ihmeellinen salaisuuksien kammio. Viisasten kiven kohdalla mainitsin, että se ei ole suosikkini sarjan kirjoista. Salaisuuksien kammiokaan ei ole suosikkini, mutta on se jo parempi kuin ensimmäinen osa. Minun mielestä. Vieläkään ei päästä sinne huippusuoritukseen, mutta lähellä ollaan. (Tai sitten vain olen lukenut nämä kirjat jo niin monta kertaa, että kaikki asiat eivät jaksa innostaa kuten ensimmäisellä lukukerralla.)
     Tässä toisessa osassa saadaan tutustua uusiin, mielenkiintoisiin hahmoihin. Ihan ensimmäisenä haluan mainita Gilderoy Lockhartin, kuka on aivan mahtava hahmo, vaikka ärsyttävä onkin. Hänellä on oma kirjasarjansa, jossa hän kuvailee "omia" kykyjään ja kokemuksiaan. Kirjan lopussa kuitenkin selviää asian oikea laita, mikä on jo koko kirjan paistanut muiden hahmojen naamoilta. Silti, hänessä on jotain, mistä tykkään. Ehkä hänessä on niin paljon itsevarmuutta, että se jotenkin puhuttelee.
     Toisena hahmona tulee Ginny (joka, kyllä, vilahtaa myös ensimmäisessä osassa). Ginny on yksi lempihahmoistani koko sarjan aikana. Hän on tarinaa ajatellen sivussa, mutta jotenkin hän on ihanan puhutteleva ja rakastettava hahmo. Vielä tässä alussa, hän on ihana pieni nuori lapsi, kuka haluaa vain hyväksyntää (perheeltään, muilta ja Harrylta). Hänessäkin on jotain, mihin tarttua ja mitä kokee omakseen. Hänessä on helppo nähdä pieni pala itseään.

     "Harry juoksi eteiskäytävää keittiöön ja tunsi vatsansa kovertuvan ontoksi.
     Petunia-tädin mestariluomusjälkiruoka, kermavaahtokeko sokeroituine orvokkeineen, leijui katonrajassa. Dobby kyhjötti kyyryssä nurkkakaapin päällä.
     "Ei", Harry kähisi. "Ole kiltti... ne tappavat minut..."
     "Harry Potterin täytyy luvata, ettei hän mene enää kouluun -"
     "Dobby... ole kiltti."
     "Hänen täytyy luvata, ettei mene."
     "Minä en voi!"" luku 2, sivu 27

     Salaisuuksien kammio keskittyy alussa siihen, että Harry ei saisi mennä kouluun. Tähän säätämiseen kuluu mukavasti kolmasosa kirjasta. Sitten päästään vihdoin vaikeuksien kautta voittoon ja Harry on koululla. Hommat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden pitäisi, vaan kangistettuja oppilaita (ja haamu sekä kissa) alkaa löytyä Tylypahkan käytäviltä. Ja totta kai, kukapas muu kuin Harry, alkaa tutkia tätä mysteeriä. Mysteerin selvitys ei kuitenkaan oikein etene, kunnes päästään kirjan loppuun ja hupsista, homma on ratkennut. Melkolailla sama kaava kuin ensimmäisessä osassa. Yllätyksiä paljon, mutta loppupeleissä lopun arvaa paljon ennen viimeistä sivua. Silti, loppuun asti on pakko päästä ja lopputulos saatava selville.
Arvosana: ***

Liza Marklund: Studio Sex

Nimi: Studio Sex
Kirjailija: Liza Marklund
Suomentanut: Outi Knuuttila
Genre: mysteeri, jännitys
Sarja: Annika Bengtzon #2
Sivumäärä: 381
ISBN: 978-9524-590-891
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1999, suomennettu 2001
Luettu: touko-kesäkuu 2018

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Uutispommi

Uutispommi-jännäristä tuttu Annika Bengtzon oli jo 24-vuotiaana itsenäinen ja sinnikäs rikosreportteri.

Kvällspressenin kesätoimittaja Annika Bengtzon saa selostettavakseen 19-vuotiaan Josefin Liljebergin seksuaalimurhan - joka osoittautuu kuumemmaksi kuin kukaan on aavistanutkaan. Kilttinä papintyttärenä tunnettu Josefin esiintyi öisin väkivaltaisen poikaystävänsä Studio Sex -klubilla, jossa muun muassa ulkomaankauppaministeri seurueineen törsäsi verorahoja.
     Radion ajankohtaisohjelma, sekin nimeltään Studio sex, syyttää Kvällspresseniä tietojen salailusta ja ministerin suojelusta. Yleisö kääntyy lehteä vastaan ja Annika saa syyt niskoilleen. Hän eroaa työpaikastaan, mutta jatkaa omia tutkimuksiaan.
     Niiden lopputulos ei ole tarinan ainoa yllätys.

Arvostelu: Takakannen tekstin perusteella odotin innoissani, että pääsisin lukemaan tätä kirjaa. Prologi lähti hyvin käyntiin ja innostus vain nousi nousemistaan. Heti tapahtui jotain ja antoi hyvän pohjan lopulle tarinaa. Sitten tapahtui se mahalasku tylsyyteen. Luettuani puolet kirjasta mietin, että toivottavasti tämä paranee tästä vielä (ja nopeasti). Ja kyllähän se paranikin, viimeisten kymmenen sivun kohdalla. Eli ei kauhean nopeasti. Siihen mennessä takakannen lupaamia yllätyksiä ei ollut tullut (ainakaan mitään sellaisia, mitkä olisi minua hetkauttanut) ja muutenkin homma ei vain oikein tuntunut etenevän. Sitten tuli nuo viimeiset sivut ennen epilogia, joissa vihdoin tapahtui.

     "Patricia nielaisi. Ruumisvaunujen takana riippui suuri, sininen tekstiilitaulu. Se peitti koko takaoven. Hän tuijotti sinistä taulua, yritti erottaa siitä jonkin kuvion.
     - Kai minä teen sen sitten, hän sanoi.
     Mies johdatti häntä hitaasti kohti ruumisvaunuja yhä kädestä pitäen. Kuollut tyttö makasi lakanan alla. Kädet olivat pään yläpuolella.
     - Anja ottaa nyt varovasti lakanan pois kasvojen päältä. Minä seison tässä vieressä koko ajan.
     Anja oli se inhottava naispoliisi.
     Patricia näki liikkeen silmäkulmassaan, valkoinen kangas vetäistiin sivuun, hän tunsi kevyen ilmaväreen. Hän irrotti silmänsä sinisestä taulusta ja laski katseensa ruumisvaunuihin." s. 57

     Jos melkein neljästäsadasta sivusta alle kaksikymmentä on sellaisia, missä tapahtuu ja mitä lukee "en voi nyt lopettaa kesken"-ajatuksella, ei kauhean hyvin mene. Tai sitten olen ymmärtänyt dekkarit ihan väärin ja odotan niiltä liikoja. Tämä kirja näiden kahden hyvän vaiheen välillä oli melko tylsää luettavaa toimittaja Annikan elämästä ja siitä miten hän soitteli milloin minnekin ja yritti saada juttua kasaan ja keksiä kuka oli murhaaja. Ehkä jos tätä sarjaa lukisi useamman kirjan verran, tässä kerrotut asiat varmasti muuttuisivat vähän tärkeämmiksi. Mutta nyt, tämä oli vain tylsää iltalukemista ilman sen suurempia tunteita.
     Täytyy kuitenkin myöntää, että tässä kirjassa oli yksi asia mistä tykkäsin ja mitä hieman ihmetytti ihan viimeisille sivuille asti. Päiväkirjamerkinnät jokaisen uuden alkavan päivän alussa. Tämä kirja oli siis kirjoitettu päivä kerrallaan ja jokaisen päivän alussa oli yhden sivun kokoinen pätkä päiväkirjasta. Näiden pätkien päivät eivät kuitenkaan menneet peräkkäin. Nämä pätkät ihmetytti joka kerta ja vasta aivan lopussa sai tietää, kenen päiväkirjasta nuo pätkät olivat. Ja täytyy myöntää, se oli yllätys.

     "Annika kumartui eteenpäin. Korttia koristi musta luuranko viikate kädessä.
     - Kuolema, hän sanoi.
     - Sen ei tarvitse merkitä fyysistä kuolemaa, vaan se tarkoittaa pikemminkin radikaalia ulkoista muutosta. Vanhat suhteet vaativat päätöstä. Kuolemalla on kahdet kasvot. Näetkö? Toinen rikkoo ja tuhoaa, toinen vapauttaa sinut vanhoista kahleista.
     Annika pomppasi pystyyn.
     - Minua eivät sinun paskaiset vanhat paperinpalasi kiinnosta, hän sanoi, meni huoneeseensa ja sulki oven." s. 264

     Tylsyydestään huolimatta sain luettua nopeasti tämän kirjan. Siinä oli jotain, mikä pisti lukemaan vaikka mitään ei oikein tapahtunutkaan. Ja ennen kuin huomasin, olin päässyt viimeiseen päivään ja olin saanut tietää uusia asioita Annikasta ja vaikka mitä oli tapahtunut. Niiden muutaman sivun aikana. Eli kyllä, oli helppo lukea loppuun vaikka ei ollut mikään tajunnan räjäyttävä kokemus. Sellainen perus kirja ilman suuria käänteitä keskellä tarinaa.
Arvosana: **½