Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Mitä tehdä, kun liian paljon ei riitä?

     Tämä on yksi niistä kirjoista, joista oli paljon ilmestymisen aikoihin puhetta ja kiinnostukseni heräsi. Pitkät varausjonot kuitenkin tekivät sen, että pääsin nyt vasta tarttumaan tähän teokseen. Ennakkoluuloja oli ehtinyt kertyä jo roima kasa, kun useampi kommentti oli tästä kirjasta tullut luettua. Lisäksi kun sain kirjan käteeni ja lopulta luin takakannen tekstin, en ollut enää varma, haluaisinko lukeakaan tätä. Ehkä minun olisi hyvä aika pian oppia, että selvitä ennen puhuttuun kirjaan tarttumista, että mistä se kertoo. Se päivä ei kuitenkaan ollut vielä tänään, joten aloitin kirjan lukemisen ja yritin pitää mieleni avoimena.
     Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo tarinaa kolmesta henkilöstä, joiden elämä nivoutuu yhteen. Kaikki kolme ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heihin päästään tutustumaan oikeinkin hyvin ja heidän mielenmaailmaansa avataan paljon. Ingrid on kaiken läpi suunnitteleva perheen äiti. Häntä ärsyttää nurkissa pyörivät aikuiset poikansa, mutta hän ei kuitenkaan halua sanoa heille asiasta. Hän vain nielee kiukkunsa ja pesee alushousut kaikessa hiljaisuudessa. Jan taas, Ingridin aviomies, on juuri ylennyksen saanut keski-iän kriisin keskellä elävä mies. Eräissä firman juhlissa hän tapaa Hannen ja intohimo vie mukanaan. Hanne taas on viisitoista vuotta Jania nuorempi ja hän haluaisi lapsia ja asettua aloilleen, vaikka ei ole kyennyt siihen aikaisemmin elämässään.
     Tämä kirja olisi voinut olla hyvä. Itse en kokenut kuitenkaan voivani samaistua tähän oikeastaan millään tavalla. Päähenkilöt olivat hyvin luotuja ja aidon tuntuisia. Näin elämä voi joillain mennä. Kuitenkin tarina tuntui omasta mielestäni liian yksinkertaiselta, juoni oli laimea. Muutama käänne kirjan aikana tapahtui, mutta lähinnä se oli Janin murehtimista, että mitä hänen kuuluisi tehdä ja miksi. Yksinkertaisesti tämä ei ollut riittävän menevä minulle. Ja tosiaan, jos olisin tutustunut kirjaan hieman paremmin ennen sen lainaamista, tuskin olisin edes tarttunut tähän.

Nei og atter nei
Suomentanut: Sanna Manninen
Genre: realistinen fiktio, aikuiset
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2016, suom. 2019

Arvosana: *½
Goodreads: 3,62

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Luettua elämää
Helmet2020: 3. Suhtaudun ennakkoluuloisesti, 4. Kuvauksessa useampi ihminen, 32. Alun perin kielellä, jota en osaa (norja)
PopSugar2020: 27. Feat one on the seven deadly sins (ahneus), 36. With a pink cover 

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Raikas, anarkistisen huumorin sävyttämä romaani "maakylän Romeosta ja Juliasta".
Kuusitoistavuotias Allu toivoo pääsevänsä Tukholmaan, mutta hänet lähetetäänkin maalle, kesäapulaiseksi sukulaistaloon. Ikävyyden kärjen katkaisee Kerttu, ja kaikki muukin muuttuu.

     Häräntappoase on jo kauemman aikaa ollut klassikko, joka luetaan koulussa. Tai ainakin vielä pari vuotta sitten tästä kirjasta oli lehdessä juttua, että se on edelleen yksi niistä teoksista, jonka kaikki lukee. Itsekin olen tämän joskus peruskoulussa lukenut. Muistikuvani siitä on hyvin hatarat, mutta jotenkin minulla on sellainen olo, että tykkäsin. Nyt, kymmenen vuoden päästä, en tiedä mitä sanoa.
     Kyseessähän on Härkösen esikoisteos, jonka hän kirjoitti ollessaan lukiossa. Kirja on myös voittanut J.H. Erkon palkinnon, parhaana esikoisteoksena. Ja kyllähän tässä kirjassa on omat parhaat puolensakin, mutta samalla siinä ei ole. Nyt tämän lukukerran jälkeen minulla on sellainen olo, että voisin lukea tämän vielä joskus uudelleen. Samalla kuitenkin on sellainen olo, että en tykännyt tästä teoksesta yhtään. Tässä kirjassa oli hyvää huumoria, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut mikään ihmeellinen tarina. Tämä oli kasvutarina nuoresta teinipojasta, joka heitettiin kaupungista maalle kesän ajaksi. Ei mitään sen ihmeellisempää.
     Juonellisesti tässä kirjassa ei ollut oikein mitään sykähdyttävää. Dialogit saivat joskus hymyn huulille, mutta siihen se sitten jäikin. Monessa kohtaa mietin, että mitä tässä nyt taas oikein tapahtuu. Hahmot tuntuivat oudoilta, varsinkin heidän reaktiot ja tekemiset. Päädyin vain miettimään omaa nuoruuttani ja sitä, miten asiat toimivat paljon helpommin (tai sitten omat mielikuvat ovat vääristyineitä). Muuten kyllä tämä teos oli hyvin todentuntuinen nuoren ajatuksista.

Genre: nuoret, klassikko
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1984

Kirjailijan muut teokset: Ihan ystävänä sanon
Arvosana: *½
Goodreads: 3,09

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan salaisuuksiltaan, miettii Ilona, 45 vuotta, kuollut.
Ilona on perheenäiti, vaimo ja äidinkielenopettaja, joka joutuu suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee välittömästi. Itse tapahtumasta Ilona ei muista paljoakaan, mutta muistikuvat ruumiinavauspöydältä lähtien ovat hämmentävän kirkkaat.
Ilonan tie vie ruumishuoneelta öiseen kaupunkiin ja lopulta kotiin rakkaiden luo seuraamaan näiden elämää. Ilonan on vaikea päästää irti, kun hän on eläessään saanut niin paljon. Ennen pitkää tilanne alkaa kuitenkin häiritä: Miksi hän ei pääse eteenpäin? Jäikö jotakin kesken?
Välitilassa näkee kahteen eri suuntaan. Oikeastaan näkee enemmän kuin haluaisi mutta ei voi enää sanoa rakkailleen sanaakaan. Kaikki on jo sanottu ja tehty - vai onko sittenkään?
Ilona osaa olla kiitollinen siitä, mitä elämä hänelle antoi. Hän ymmärtää iloita myös jatkoajastaan ja mahdollisuudesta tutustua läheisiinsä silloin, kun he eivät tiedä hänen katselevan. Mutta toisaalta: Onko lohdullista vai loukkaavaa huomata rakkaiden suojelleen häntä? Onko surullisempaa nähdä heidän kaipaavan häntä vai jatkavan tyytyväisinä elämäänsä?

     Tämä teos on Eilittän esikoisteos ja jotenkin se näkyi. Omalla kohdallani en kokenut tätä teosta niin koskettavaksi, kuin olisi voinut kuvitella. Tässä oli kyllä mahdollisuus koskettavuuteen, sillä tarinan pohja takakannen perusteella on kaikessa kokonaisuudessaan koskettava. Kirjan toteutus oli kuitenkin sellainen, että se vei koskettavuuden pois ja jäin vain miettimään liikaa tiettyjä seikkoja tässä kirjassa. Varsinkin lopetus oli sellainen, joka jätti mieleeni useitakin kysymyksiä. Monia asioita vain jätettiin auki, ilman kunnollisia selityksiä.

     "Tämä ei ole unta. En voi sanoa itselleni, että kohta sinä heräät. Toisaalta en tunne myöskään huolta mistään, en murehdi Turkkaa ja lapsia, sillä uskon, että he pärjäävät. Maailmassa tapahtuu joka hetki paljon pahempia asioita kuin se, että keski-ikäinen, lapsensa lähes aikuisiksi kasvattanut nainen jää auton alle, lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. Elämä jatkuu, se on selvää. Onni on, ettei tämä tapahtunut kymmenen vuotta sitten."

     Omasta mielestäni kirjan idea katosi melko alusta lähtien. Tarina vain paahtoi eteenpäin, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Ensin Ilona kuolee, sitten hän käy vähän katselemassa miten hänen perheensä voi, paheksuu heidän suruprosessia. Sitten hän ei enää halua mennä perheensä luo ja vaeltelee ympäriinsä. Tarinasta on vaikea saada kiinni ja sitten se jo loppuukin. Hahmot jäivät hieman valjuiksi ja suuri osa Ilonasta esiin tulleista piirteistä lähinnä ärsytti itseäni.

     "Pöydässä on neljäskin tuoli, mutta seisoskelen etäämmällä. Antaisin mitä tahansa, että voisin istua heidän pöytäänsä ja kertoa mitä kaikkea ole kokenut: lentämisen, Uunisaaren, isän hellyyden Penelopea kohtaan, kaiken tämän ihmeellisen leijumisen ja horroksen. Sen ettei minuun sattunut, kun kuolin. Haluaisin kuulla, mitä he sanovat minulle."

     Lyhyesti sanottuna tämä ei vain mielestäni ollut kovin toimiva kokonaisuus ja jotain suurta jäi puuttumaan. Eilittän kerronta kuitenkin on jotain sellaista, että pienellä kehityksellä siitä voi tulla jotain suurta. En siis tyrmää suoralta kädeltä ajatusta hänen seuraavan teoksen lukemisesta. Tämä teos nyt vain tuntui hieman etäiseltä ja tarina ei ollut mielenkiintoinen, vaikka pohja oli hyvä.

Genre: huumori, fantasia
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: *½

Muissa blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirjarouvan elämää