Hyvän tuulen musiikkia

Mitä syntyy, kun suomalainen pistää bollywoodiksi? 
Jotain hauskaa ja hyväntuulista.
Niin kuin tällasta:



Ja entäs aamubussissa? 
Onko siellä pakko olla aina niin ankeena?
Viimeksi oli näin hauskannäköistä bussissa, kun nousin pari vuotta sitten aamukuudelta Pihliksen pysäkiltä bussiin ja srilankalainen kuski jammaili radio täristen.

Tuli niin hyvä mieli aamulla tätä kuunnellessa, että oli pakko käydä Hertzikassa tänään. 

Lisää täällä. Ja täällä.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Viime kesänä vietin aikaa chick lit-kirjojen parissa, ihastuin Jaana Tapolan kirjoihin (suosittelen niitä vieläkin, itse luin kaikki Tapolan kirjat, ja odottelen uusia kirjoja häneltä). Chick lit on puolisalainen ja puolientinen rakkauteni, sillä välillä kiintymystä kevyeen naiskirjallisuuteen joutuu selittelemään ja viime aikoina olen joutunut myös pettymään genren kirjoihin. On vaikea keksiä menevää tarinaa, joka olisi tarpeeksi erilainen kiinnostaakseen lukijoita. Siksipä innostuin, kun huomasin Otavalta tulevaksi Pia Heikkilän Operaatio Lipstickin. Kirja on alun perin kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Intiassa. 

Heikkilän kirja yhdistää chick litin sotareportaasiin, mikä tekee kirjasta kyllä kiinnostavan erilaisen verrattuna tavishömppään, mutta kirja jakaantuu selvästi kahteen osaan: ensimmäinen osa kirjasta kulkee perinteisen chick litin malliin: on juhlimista ja miesasioiden pohtimista; jälkimmäinen osa on seikkailukertomus Afganistanissa talebanien sota-alueella. Välillä toki alkuosassa käväistään tekemässä juttu medialle ja jälkimmäisessä osassa taas suudellaan pikaisesti kesken jännittävän seikkailun. Kun luin HS:n juttua Pia Heikkilän elämästä, mietin, että pelkästään sotajournalistin elämästä olisi voinut saada kiinnostavan tarinan kirjaksi. Omasta mielestäni on kiinnostavaa sekoittaa kaksi niin erilaista genreä toisiinsa, mutta joitakin lukijoita se on etäännyttänyt tarinasta, esimerkiksi tätä kirjablogistia.

Kirja alkaa, kun Anna, 32-vee, saapuu Kabuliin. Koska maassa on sota, on siellä tietysti paljon hyväkuntoisia, mukavakroppaisia sotilaita, ja Anna on sinkkunainen, joten upeisiin miehiin tavallaan aivan pakostikin törmää. 

Tuntui ihmeelliseltä, että sotatoimialueella kippailtiin kaikessa rauhassa samppanjaa aidatun alueen sisällä, kun vain parinsadan metrin päässä eli ihmisiä köyhyydessä ja kurjuudessa. Kaipa sitä vain kouliintui unohtamaan tosielämän hirveydet ja eleli mieluummin kauniissa tyhjiössä: hauskoja juhlia, prameaa pintaa ja sisäpiirin juoruja. 

Upeus tosin on usein vain ulkoista: Annan ystävän ja kämppiksen Kellyn miesystävä Rich osoittautuu petolliseksi valehtelijaksi. Kelly on vaihtunut taskukokoiseen venukseen. Sinkkukirjoissa ystävättäret ovat tietenkin kaikki kaikessa, joten Anna aikoo auttaa Kellyä kostamaan tällaisen kusipäisyyden: Rich on sotkeutunut hämäräbisneksiin, ja sotareporttereina naiset aikovat ottaa selville sen, miten pahassa suossa Rich oikeastaan on. Heillä on myös keinonsa tuoda asiat julki niin laajasti kuin he vain haluavat. Suunnitelmasta seuraa kirjan toinen osa, seikkailu talebanien alueelle. 

Ensimmäisessä osassa Anna käy juhlissa, tapaa miehiä, ja haaveilee lopuista. Toki sotakin astuu näyttämölle, esimerkiksi kun reportterit käyvät kuvaamassa itsemurhapommittajan jättämiä jälkiä. Juhlimiseen Anna alkaa kuitenkin kyllästyä, ja hän alkaa haaveilla 3-kymppisen sinkkunaisen tavoin siitä Oikeasta, joka toisi jotain pysyvyyttä elämään. 

Kuljeskelin ympäriinsä haaveillen herra H:stä. Mietin, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Ehkä oli liian aikaista ajatella sellaista, mutta olin niin kyllästynyt olemaan yksin, kyllästynyt samantekeviin panoihin ja konemaisiin kuusyseihin. Kaipasin rakkautta, johon kuuluisi serenadeja, poskivalssia ja ruusuja. Tulevaisuudensuunnitelmiini ei ollut koskaan kuulunut onnellisen kotirouvan rooli, mutta nyt mietin jopa sitä. Ehkä hankkisimme mukavan kämpän Lontoosta, tai jopa pienen talon Suomesta... Kesämökin! Olin aina halunnut oman kesämökin, jonka laiturilla voisi pestä mattoja. Pari fiksua, kaunista lasta kruunaisi idyllin.

Seksihurjastelut ovat kirjassa sivuosassa tai pakollisessa osassa. Hurja seksielämä (eli se, että seksielämää on olemassa,) kuuluu Heikkilän valitsemaan kirjallisuusgenreen, siispä Anna juoksee miesten vuoteissa. Irtosuhteet alkavat kuitenkin kuulua menneisyyteen; nykyisyyden valtaa haaveilu herra Oikeasta, tai herra Herkusta. Kun Annan mukana on vielä pelkkä ystävämies, kuvaaja-Tim, on Heikkilä onnistunut siirtämään chick litin perusteet Kabuliin. Sinkkusankarittarella kun kuuluu olla se homoystävä, ja vaikka Tim ei olekaan homo, hän on Annan ystävä, eikä seksikumppani. Hesarin jutussa Heikkilä sanookin, että halunnut tuoda Afganistanin sellaiselle lukijalle, joka ei muuten kohtaisi maata. Kirjassa onkin yllättävän paljon kannanottoja sodan järjettömyyteen. 

Kun pakkasimme kamojamme, katselin ympärilleni viimeisen kerran. Mietin, millaista täällä olisi viiden vuoden kuluttua. Olisivatko ulkomaalaiset sotilaat poissa ja aseet vaienneet? Miten mukavaa olisikaan, jos afganistanilaiset voisivat herätä normaaleihin ääniin - astioiden kilinään keittiössä, vuohien määkinään, linnunlauluun ja lasten iloiseen jutusteluun -sen sijaan, että kuulisivat uutisia siitä, miten heidän maataan revittiin riekaleiksi. 

Tavallaan Anna kumppaneineen myös myöntää oman riippuuvuutensa sota-alueen jännitykseen. Vaikka Anna haaveilee kesämökistä Suomessa, hän tuskin viihtyisi Saimaan-rannalla paria päivää pidempään. Kirjasta tulee väistämättä mieleen myös Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa -teos, jossa liikutaan sota-alueella ja jossa kirjan sankari kokee rakkauden pettymyksiä ja iloja. Heikura ei Heikkilän tavoin kuitenkaan korosta seikkailuja ja sankarittarensa sinkkuutta. Toisaalta Heikkilän kirjasta tulee myös mieleen bollywoodin elokuvat, joissa sekoitetaan eri genrejä. Tai no, seikkailutarinassa nyt vain kuuluu aina olla mukana rakkaustarina. HS:n jutussa Mumbaissa asuva Heikkilä kertookin haaveilevansa, että kirjasta voisi tehdä elokuvan Bollywoodiin, ja pääosassa vois olla Shaif Ali Khan. No, mikä ettei, onhan mies aiemminkin tanssinut aseiden kanssa. Voin myös hyvin kuvitella, että tällainen rohkea ja seksikkäämpi nainen alkaisi sopia myös Bollywood-leffoihin. Sen verran tehokkaasti Bollywoodissa ovat naisten vaatteet vähentyneet. Heikkilän kirjan loppuun varmasti lisättäisiin muutama juonikuvio, sillä Operaatio Lipstickin loppu on kovin suoraviivainen. Muistan joskus katsoneeni elokuvaa, jossa naissankari pakeni roistojen kynsistä, jäi kaksi kertaa kiinni uudestaan ja aloitti pakomatkansa erämaassa aina vain uudelleen. Tämä loppuratkaisu kesti ainakin tunnin. 

Etsin englanninkielisestä teoksesta blogikirjoituksia, ja löysin pari, joissa kiinnitettiin huomiota teoksen kirjoitusvirheisiin ja kömmähdyksiin kielessä (tässä ja tässä). Suomenkielinen versio oli kuitenkin sujuvaa, chick litille ominaisen kevyttä tekstiä ja itse koukutuin varsinkin toiseen osaan niin, että luin kirjan oikeastaan yhdeltä istumalta loppuun asti. Kirjaa voin suositella lukijalle, joka pitää chick lit -kirjallisuudesta, ja haluaa viihtyä seikkailun ja romantiikan parissa. 

Kirjan ovat lukeneet myös 
Kirsi, 
Kirjasfäärin Taika 
ja  
Lukeminen.fi-blogin Minna. 

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
2013, Otava
283 sivua
(kirja on saatu, ei kuitenkaan kustantajalta)

Hyvä talent ja DBDC!

Hienoa, vihdoin joku muukin on sen ymmärtänyt, että syksyä voi torjua Bollywoodilla. 
Nelosen Talent ja Tampereen DBDC näytti hienoa esimerkkiä, miten saada hymy huulille ♥

Kannattaa kokeilla. Silläkin uhalla, että niitä toisia alkaa ärsyttää, kun itseä hymyilyttää. 

DBDC täällä. Ja ehtaa syksyn masennuslääkettä täällä: 

Uutta Bollywoodia Helsingissä

Jab tak hai jaan on uusi Bollywood-elokuva, joka on Intiassa julkaistu 13.11., Diwali-juhlien päätteeksi. 

Elokuva on Yash Chopran viimeisimmäksi jäänyt ohjaustyö, Chopra kuoli lokakuun lopussa. Chopra on ohjannut ja tuottanut järkyttävän määrän hienoja Bollywood-elokuvia, hän on tuottanut mm. itseni Bollywoodiin rakastuttaman Mohabbatteinin (2000).

Jab tak Hai Jaanissa näyttelee, no kukas muu kuin Shah Rukh Khan - King of Romance ja naiskauneutensa tuo valkokankaalle Katrina Kaif ja Anushka Sharma. 

Kyseessä on siis romanttinen elokuva, jossa ainakin trailerin mukaan on myös näyttäviä räjähdyksiä: 

This Diwali, The King of Romance, The King Khan and The Mozart of Madras come along to make the most anticipated BOLLYWOOD movie.

"JAB TAK HAI JAAN"(with Subtitle in English), A Yash Chopra romance, starring Shah Rukh Khan, Katrina Kaif and Anushka Sharma and a mesmerizing music by A R Rahman.

SHOW 1: 17^th Nov 2012 1000 Hrs

SHOW 2: 18^th Nov 2012 1100 Hrs

Venue:

Elokuvateatteri Orion,

Eerikinkatu 15,

00100 Helsinki

Tickets available here http://www.tiketti.fi/Jab-Tak-Hai-Jaan-Bollywood-movie-Elokuvateatteri-Orion-tickets/17822 in three categories. Age Limit  is 12 Yrs.

A tribute to the great Legend of BOLLYWOOD, Yash Chopra, who lived till his last breath for Bollywood.

Fronesis Media

(järjestäjä löytyy ainakin FB:sta).

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Varoitus tähän alkuun lienee paikoillaan: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (2012, Bazar, alkuperäinen teos Delhis vackraste händer 2011, suomentanut Sanna Manninen) on ikään kuin mittatilauskirja minulle ja minunlaiselle hörhölle, joka on tihrustanut silmät kyynelissä Bollywood-leffoja ja (yrittänyt) opiskella Intian ja läheisten maiden kieliä.

Kuten kannesta ja teoksen nimestä voi päätellä, tässä teoksessa on paljon Intiaa ja Delhiä. 

Teoksen päähenkilö on ruotsalainen keski-ikäinen mies, Göran Borg, joka on hieman leipiintynyt työhönsä ja surffailee suurimman osan työajastaan netissä. Göran on eronnut vaimostaan yli kahdeksan vuotta sitten, mutta muistaa joka päivä täsmälleen kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää sitten ero tapahtui. Göran Borgilla on kaksi aikuiseksi kasvanutta lasta, ja Göran on hieman eksyksissä. Varsinkin kun Göran saa potkut töistä. Olkoonkin, että oikeastaan aivan syystäkin. Göranin ystävä, Erik, lähtee Intiaan matkanohjaajaksi ja puhuu Göranin mukaansa Delhiin. 

Intian-matka ja ensiaskeleet Intiassa ovat klassiset: aivan liian kuumaa, aivan liian paljon melua ja aivan liian paha vatsatauti. Toipuessa vatsataudistaan Göran tutustuu intialaiseen Yogiin, hassusti puhuvaan intialaismieheen, joka asuu äitinsä kanssa ja jonka äiti haaveilee, että poika vielä jonain päivänä löytää tulevan vaimonsa ja menee naimisiin. 

Aluksi en oikein tiennyt, että miten suhtautua tähän kirjaan. Varsinkin kun alussa haukutaan suomalainen ruoka ja suomalaiset lentävät Delhiin Köpiksen kautta (oi, miksi, kun Finski lennättää suoraan Delhiin?). Ja siis, onhan näitä teoksia Intiasta ja sen aiheuttamia asioita (no se vatsatauti) päässyt jo monta kertaa lukemaan ja todeksi toteamaan. 

Mutta sitten Bergstrandin panokset kovenevat. Kirjailija on asunut Delhissä neljä vuotta ja hänellä on varmasti näkemystä ja kokemusta maasta ja kaupungista. Tässä teoksessa hän tarjoilee lukijalle kivan ja kevyen annoksen Intiaa. Sellaisen, johon on helppo hypätä mukaan. Välillä teoksesta tuli mieleeni naisten kirjoittamat chick lit -teokset, sillä tässä kirjassa on kyse romanssista, Bergstrandin tyyli on humoristinen ja teoksessa listataan asioita aivan kuin parhaimmissa (/pahimmassa) kinsellan teoksessa ja päähenkilö tekee vähän hassuja asioita, joita hän sitten myöhemmin häpeilee. Vähän samaan tapaan kuin bridget jones törmäilisi ja puhuisi hassuja väärille henkilöille. 

Ja sitten, Bergtrand iskee suoraan vyön alle: hän ottaa esille Shah Rukh Khanin. Siis, ei saa! En osannut ollenkaan odottaa, että joku pohjoismaalainen kirjoittaa Intiaa ja Bollywoodia romaaniinsa ja tuo lukijalle sen mitä hienoimmassa muodossa ja tyylissä esiin. 

No siis, kirjaan vielä hetkeksi. Göran tutustuu paitsi Yogiin myös oikein miellyttävään naiseen, Preetiin. Preeti on paitsi kaunis myös naimisissa ja naimisissa rikkaan liikemiehen kanssa. Koska Göran haluaa tehdä vaikutuksen tähän kauniisen naiseen, hän uhoaa, että on tekemässä haastattelua Bollywoodin supertähdestä, Shah Rukh Khanista, jota kutsutaan btw, mister sixpackiksi. Kuten naiset sinkkukirjallisuudessa, myös Göran tässä kirjassa tuntee lieviä alemmuuskomplekseja omasta keski-ikäisen pyyleväisestä vartalostaan. 

Saadakseen haastattelunsa ja tehdäkseen vaikutuksen naiseen Göran ryhtyy journalistiksi ja kirjoittaa paitsi Shah Rukhista myös monesta muusta Intian asiasta artikkeleja lehtiin ympäri Ruotsin. Niinpä kirjassa tulee käsitellyksi joitakin tärkeitä asioita, kuten lapsityövoiman käyttö tekstiilitehtaissa, juhlapyhät kuten diwali ja holi (jonka ajankohtaa mietin, viime vuonan se oli kevättalvella, kirjassa aivan johonkin muuhun aikaan), slummit ja niiden elämä, palvelijoiden maailma jne. jne. Tässä teoksessa on kokonainen paketti infoa sellaiselle, joka janoaa tietoa Intiasta. Ja tieto on paketoitu viihdyttävään muotoon, kirjassa saadaan nauttia myös romanssin perinteisestä juonesta.

Matkallaan Intian kummallisessa maailmassa ja orastavassa rakkaudessaan Göran turvautuu kaunopuheisen Yogin apuun:

"Te länsimaalaiset ette koskaan muutu", Yogi huokaisi ja pudisti päätään ärtyneenä., "Teidän pitää saada vastaus joka ikiseen maalliseen kysymykseen kaikkein välittömimmällä tavalla. Ettekö ole koskaan elämässä kuulleet ihanasta sanasta nimeltä kärsivällisyys" Muista että korkeasti kunnioitettu Rama eli neljätoista vuotta maanpaossa viidakossa ja että hän kulki etsimässä ryöstettyä vaimoaan Sitaa yli vuoden ennen kuin apinajumala Hanuman löysi Sitan demoni Ravanin luota Sri Lankasta. Luulisi että sinulta löytyisi kaikkein parasta kärsivällisyyttä edes hetkeksi. 

Miten Göranin käy Intiassa, onnistuuko romanssi, tuleeko hänestä kuuluisa lehtimies? No, jotain sen suuntaista, tai sitten ei. Tässä kirjassa pääasia ei ole lopputulos, vaan mielenkiintoinen matka. 

Sitten kirjassa on tietenkin myös se laulu, joka siinä mainitaan: Do dil mil rahe hein (kaksi sydäntä kohtaa), leffasta, jossa tietenkin on Shah Rukh Khan pääosassa (Pardes). Kun olen lukenut joitain intialaisia kirjoja, niissä aina tunnelmoidaan jonkun tietyn kappaleen tahdissa. Ehkä tässä mennään samoissa ideoissa?

Mutta siis kaiken kaikkiaan, oikein mielenkiintoinen kirja. Toivon, että kirjaan haluaa tutustua mahdollisimman moni, eikä Intiaa enää pidettäisi niin outona maana. Tässä kirjassa se on hienosti läsnä, mutta ei kuitenkaan kirjan ainoa asia. Kyseessä on myös miehen keski-iän kriisi.  

Suosittelen! 

Arvioni: + + + ½.

Kirjan luki myös Hanna.

Viimeisin

Aiemmassa postauksessani mainitsin intialaisen talk show'n, joka on supertähti Aamir Khanin houstaama ohjelma. Ohjelmassa on nostettu esiin monta nyky-Intian ongelmaa ja tänään siitä tuli viimeisin osa, joka on myös sarjan viimeinen. 

Ohjelmaa pääsee katsomaan ohjelman kotisivuilta, englanniksi saa tekstityksen, kun sen valitsee kohdasta 'select language'. Olin lopultakin yllättynyt, että ohjelmassa nostettiin esiin ne perimmäiset asiat, jotka minun mielestä estävät Intiaa, tai mitä tahansa toistakin maata, kehittymästä paremmaksi maaksi, paremmaksi sen ihmisille; epätasa-arvo, naisten alistaminen, koulutuksen puute, korruptio ja se, että halutaan nähdä asiat kaikkien muiden ongelmina, ei itseään liikuttavana, vaikka epätasa-arvo vaikuttaa aina ihan jokaiseen maailman ihmiseen. Samalla nämä asiat ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa: jos jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ja päästä elämässä eteenpäin, ei olisi tarvetta korruptioon ja samalla, kun itsellä on hyvät mahdollisuudet, on valmis suomaan ne samat mahdollisuudet myös toisille. Tiedän, että tämä on hieman ideologista, sillä vaikka Suomessa meillä pääsääntöisesti on näin: kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, ei meilläkään eletä vailla ongelmia. Ja kun ihmisiä on 5 miljoonaa, eikä reilut miljardi, niitä ongelmia on jotenkin helpompi hallita. 

Ohjelma käsitteli ongelmia uudesta näkökulmasta. Sanoisin, että positiivisesta näkökulmasta: se esitteli ihmisiä, jotka ovat jo tehneet ongelmille jotain. Esitellyt ihmiset olivat ns. arjen sankareita, jotka oman elämänkokemuksensa vuoksi olivat elätelleet unelmia paremmasta ja ennen kaikkea siitä, että kenenkään toisen ei tarvitsisi enää kokea samaa kuin minkä on itse kokenut. Erityisen vaikutuksen teki Prajwalan perustaja: nainen, joka perusti kodin niille muille naisille, jotka ovat kärsineet maan kaksinaismoralismista ja sen seurauksista. Naiset ovat joutuneet ihmiskaupan uhreiksi ja mukaan prostituutioon. Vaikka Prajwalassa naiset saavat elämänsä takaisin, ei suurempi yhteisö halua silti ottaa heitä takaisin, koska elämä prostituoituna on liannut heidät. Aivan kuin he itse olisivat valinneet osansa. 

Ongelmia ja niiden aiheuttamia suruja on paljon, mutta kuten ohjelmassakin näytettiin, niin paljon kuin pahaa onkin maailmassa, vielä löytyy myös hyvää ja hyviä ihmisiä jokaisesta maailmankolkasta. Silti koen, että on tärkeää tuoda esiin asioita ja jonkun on oltava se, joka ne asiat tuo esiin. Aamir Khan on jo valmiiksi Bollywoodin omatunto, koska hänen elokuvissaankin on käsitelty vaikeita aiheita, joten hän sopii hyvin tähän konseptiin. Ja vaikka hän saakin järjettömän summan rahaa esiintymisestä ohjelmasta, uskon, että tällaisesta ohjelmasta on kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista seurausta. Jos jollakin on valtaa, on arvostettavaa, että valtansa käyttää tekemällä hyvää, eikä jahtaamalla itseään nuorempia naisia ja rettelöimällä stadionin katsomossa, niin kuin eräät näyttelijät. 

Ja mitäs vaikutusta tällaisella ohjelmalla muuten olisi, jos ei alkaisi miettiä, mitä hyvää voisi omassa elämässään tehdä? Ajatella, vaikka meillä on mahdollisuudet elämässä, avaimet sen kaikkiin osiin, niin jäämme narisemaan ja jahtaamaan sellaisia asioita kuin isompaa asuntoa, uudempaa autoa, litteämpää vatsaa.


En usko, että jokaisen ihmisen maailmassa tarvitsee perustaa sairaaloita, mutta ainakin oman työnsä voi nähdä taas toisessa valossa; ehkä omassa työssä on sittenkin hohtoa, koska siinä (toivottavasti) voi auttaa edes jonkun saamaan omasta elämästä kiinni. 

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen

Katherine Boon Kätkössä kauniin ikuisen - Mumbain slummien toivo ja toivottomuus (2012, WSOY, alkuperäinen teos Behind the Beuatiful Forevers - Life, Death, and hope in a Mumbai Undercity, suomentanut Tarja Lipponen) tuli lukulistalleni, kun hoksasin sen Susan blogista. Olen lukenut kirjaa vähän kerrassaan, samaan aikaan olen päässyt tutustumaan Satyamev Jayate -ohjelmaa netin kautta. Nämä kaksi asiaa: kirja ja keskusteluohjelma ovat paitsi näyttäneet Intian ongelmia, myös esitelleet kaikki ne esteet ja vaikeudet, jotka Intiassa ovat paremman huomisen esteenä ja joita emme suomalaisesta näkökulmasta ymmärrä. 

Zephyr, joka myös on lukenut Boon kirjan, kirjoitti hienosti siitä, miten Boo on käsitellyt omaa taustaansa: onko toisenlaisesta taustausta mahdollista nähdä ja kuvata toista, tai tässä tapauksessa kolmatta, maailmaa objektiivisesti tai siten, että siitä olisi hyötyä kenellekään. Mielestäni mitään ei voi tarkastella ilman omaa lähtökohtaansa, mutta omasta näkökulmasta voi nähdä asian toisin kuin paikalliset, ja välillä on hyväkin tuoda mukaan uutta näkökulmaa. Se, miten asiat muuttuvat, vai muuttuvatko ollenkaan, on kuitenkin aina kiinni ihmisistä itsestään. Boo on amerikkalainen journalisti, joka on kotimaassaan kirjoittanut köyhien ja syrjäytyneiden ihmisten elämästä Pulitzerin arvoisesti jo vuonna 2000, joten voi sanoa, että hän ei ole ihan pystymetsästä Mumbain slummeja tarkastelemaan lähtenyt. Boo seurasi elämää Mumbaissa vuosina 2007 - 2011. Intiasta hän kiinnostui mentyään naimisiin intialaisen miehen kanssa. Boo kertoo kirjansa jälkisanoissa kiinnostavasti niistä asioista, jotka liittyvät epätasa-arvoon, köyhyyteen ja sen tutkimiseen, että miksi epätasa-arvo säilyy maailmassa. Koska kysymys kiinnostaa myös minua, oli kirjan lukeminen pääsääntöisesti kiinnostavaa. Vastausta kirja sen sijaan ei suoraan anna, koska suoraa ja yksinkertaista vastausta köyhyyden säilymiseen ei ole. Boo kuitenkin antaa kirjassaan äänen slummien asukkaille. 


"Kun katsot tai kuuntelet jotakuta, ajatteletko koskaan, että onko tällä ihmisellä elämä?" Abdul kysyi - - 
"Niin kuin se nainen, joka yritti hirttäytyi tai hänen miehensä, joka oli varmaan hakannut naisen? Mietin vaan, millaista elämää sellainen on", Abdul puhua pälpätti. "Siedän henkistä painetta ihan vain tajutakseni sen. Mutta onhan se elämää. Jopa koiran lailla elävällä ihmisellä on tavallaan elämä. Kerran äiti pieksi minua ja tulin ajatelleeksi sitä. Sanoin: 'Jos se mitä nyt tapahtuu, se että hakkaat minua, jatkuisi koko loppuelämän, se olisi paha elämä, mutta silti elämä.' - - 

Boo kirjoittaa slummin ihmisistä heidän jokapäiväisissä askareissaan. Arkeen kuuluu työnteko. Vaikka slummin asukkaista suurin osa on työttömiä, tekevät he joka päivä työtä: yksi tuottoisimmista töistä, joita slummi tarjoaa, on ironisesti rikkaiden heittämä jäte. Keräämällä, lajittelemalla ja myymällä eteenpäin roskaa slummissa elävät voivat päästä hyviinkin ansioihin. Sellaisiin ansioihin, jotka auttavat pääsemään slummista pois. Sillä he kaikki uskovat, että jonain päivänä he pääsevät slummista pois. 

Kaikki slummissa asuvat tiesivät, että pois köyhyydestä johti kolme reittiä: piti löytää sopiva rakonen harjoittaa liiketoimintaa kuten Husainit jätealalla, ryhtyä politiikkaan ja korruptioon kuten toiveikas Asha tai kouluttautua. Kymmenet vanhemmat söivät slummissa pelkkää roti-leipää ja suolaa, jotta pystyivät maksamaan lastensa yksityiskoulut. 

Kolmessa edellä mainitussa löytyy samalla myös syitä siihen, miksi reitit eivät johda toivottuun päämäärään: 

Viiden viime vuoden aikana lentokentän tienoille oli perustettu yli sata koulua. Osa niistä oli kalliita ja erinomaisia, osa petosta. Joissakin kouluissa, kuten Manjun pitämässä, opettajana toimi epäpätevä nuori. - - Yleisten koulujen opettajista noin kolmelta viidestä puuttui yliopistotutkinto, ja vakituisista opettajista monet olivat lahjoneet opetusviranomaisia suurilla rahasummilla turvatakseen asemansa.

Edellä olleissa lainauksissa esiintyvät myös teoksen päähenkilöt, sillä Boo tarkastelee Husainin perhettä, joka Abdulin johdolla yrittää rikastua jätealalla. He ovat pystyneet säästämään rahaa jopa niin paljon, että se riitti pienen maatilkun ostamiseen. Heidän naapurinsa, jalkapuoli-Fatima, ja tämän kuoltua hänen miehensä, alkavat syyttää perhettä tapahtumista, jotka johtavat naisen itsemurhaan. Husainin perheen rahat alkavat mennä viranomaisten lahjomiseen, sillä muita keinoja välttää pitkä vankilatuomio ei tunnu olevan. 

Asha, kolmen lapsen äiti, pyrkii pois toisin keinoin, hän kieroilee tietään kohti politiikkaa ja hänen tyttärensä opettaa slummin lapsille koulussa, jota ei ole kuin paperilla ja Manjun iltaopetuksena. Asha, joka näkee tien pois Annawadista, ei kaihda sotkeutumista korruptioon: rahaa kierrätetään haamuyrityksen tileillä, jos joku kieltäytyy toimimasta korruption nimissä, hänet voidaan korvata toisella ihmisellä. Vaikka jollakin olisi mahdollisuus pistää stoppi korruptiolle, on ihminen helppo ostaa hiljaiseksi. Kun Asha haluaa tyttärensä Manjun jatkamaan äitinsä linjalla, Manjua huolettaa, mutta Asha tuo kotiin käytetyn tietokoneen, nettiyhteyden ja pääsyn Facebookiin, mikä hiljentää huolen korruptiosta. 

"Totta kai tämä on korrptiota", Asha sanoi yrityksensä uudelle sihteerille. "Mutta onko tämä minun korruptiotani? Miten kukaan voi sanoa, että minä teen väärin, kun isokenkäiset laativat kaikki paperit ja sanovat, että tämä on oikein."

Miksi joitain asioita voidaan muuttaa ja jotkut asiat pysyvät muuttumattomina? Kun slummissa ilmenee eläinten hyväksikäyttöä, eläinaktivistit yhdistävät joukkonsa ja eläimet pelastetaan. Miksi slummin ihmiset eivät yhdistä joukkojaan ja tee samaa? 

Aktivistien joukko oli pieni, mutta he olivat tehneet yhteistyötä ja siten saaneet kiukkunsa kuuluviin. - - Sen sijaan voimattomat yksilöt syyttivät puutteesta toisiaan. Toisinaan heidän onnistui Fatiman tapaan tuhota siinä sivussa itsensä. Jos he olivat Ashan tavoin onnekkaita, he paransivat asemiaan hyötymällä muiden köyhien elämänmuutoksista. 

Kyse ei ole pelkästään Intian slummeista, vaan 

Mumbain kehitystkulku oli meneillään myös muualla. Maailmanlaajuisen markkinatalouden aikakaudella toiveet ja murheet muodostuivat kapein perustein, ja siksi tuntua yhteisestä kiipelistä ei syntynyt. Köyhät eivät yhdistäneet voimiaan vaan taistelivat toisiaan vastaan voitoista, jotka olivat yhtä köykäisiä kuin väliaikaisiakin. 

Kirjassa slummien asukkaat, heidän elämänsä, puheensa ja Boon ajatukset kietoutuvat yhteen tavalla, josta en ala edes miettiä, mikä on kenenkin ajatuksista lähtöisin. Eikä se mielestäni ole oleellista tässä kirjassa. Oleellista on se, että Boo näyttää, minkälainen maailma on ja miten se toimii. Mumbain slummien asukkaiden selviytymisen päivästä toiseen, unelmien olemassaolo, ei ole kovin kaukana kenen tahansa elämästä maapallolla. Jokainen ihminen pyrkii elämässään johonkin: jotkut tekevät työtä ahkerasti, säästävät ja toivovat, että omilla lapsilla on siten parempi elämä; jotkut kouluttautuvat ja pyrkivät eteenpäin niin. Olosuhteet ja mahdollisuudet ovat erilaiset: korruptio ja yhteiskunnallisen turvan puuttuminen tekevät etenemisen vaikeammaksi ja ihmiset kovemmiksi, koska suojaverkkoa ei ole, jos kyydistä tippuu. 


Vaikka meidän kuvamme Intiasta on se, että maassa on paljon ongelmia, meille ei ehkä välity kuva, että ongelmia pyritään ratkaisemaan. Boon kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että koska seuraavasta päivästä ei tiedä, pidempiaikaisia suunnitelmia on vaikea tehdä. Koska taloudellista turvaa ei ole, raha pitää ottaa sieltä, mistä sen saa. Esimerkiksi kun avustusjärjestö antaa rahaa kouluun, joku vetää rahan välistä, vaikka koulu auttaisi monia ihmisiä etenemään elämässä, raha kuitenkin auttaa sitä yhtä välistä vetäjää nyt. Jonkusen vuoden Intian viereisen aasialaisen maan nousuyrityksiä ja epäonnistumisia seuranneena voisin sanoa, että suurimmat syyt siihen, että maa ei muutu, ovat juuri korruptio ja kyvyttömyys yhteistyöhön. Hyvät teot ovat hyviä, mutta tuntuvat joskus järjettömiltä, irrallisilta ja hyödyttömiltä, ainakin toisenlaisesta näkökulmasta katsottuna. 

Kirjan ja kirjailijan kotisivut.

Koska asioita on vaikea muuttaa ilman yhteisöllisyyttä ja näkyvyyttä, olen ilolla seurannut intialaista tv-ohjelmaa Satyamev Jayate, joka on näkyvä ja suosittu ohjelma Intiassa. Sen ideana on Oprahin tapaan nostaa esiin yhteiskunnallisia asioita ja ongelmia, juontajana ja ohjelman henkenä toimii Bollywoodin supertähti Aamir Khan, joka on tehnyt aiemmin kantaaottavia elokuvia toisin kuin jotkut toiset Khan-nimiset supertähdet. 

Olen vähän ristiriitaisin ajatuksin ohjelman suhteen, koska Aamir Khan tietysti itse hyötyy ohjelmasta (järkyttävän ison palkkionsa ansiosta), mutta hän on kuitenkin se ääni, jota Intia kuuntelee ja ohjelma on mielestäni hyvä. Olen itsekin joutunut miettimään asioita ja maailmankuvaani uudelleen (vaikka siis olen tällainen fiksu, koulutettu länsimaalainen, jolla on mahtavat mielipiteet asiaan kuin asiaan, varsinkin maailman toisella laidalla sijaitsevan maan ongelmiin), koska ohjelmassa on käsitelty asioita useasta eri näkökulmasta.

Aiheita, joita ohjelmassa on käsitelty, ovat  mm. 

- tyttölapsien abortoiminen

- lasten hyväksikäyttö

- lääkäreiden korruptio 

- kotiväkivalta

- ympäristömyrkyt

- vanhusten hylkääminen 

- vesistöjen saastuminen 

Eivät mitään kevyitä aiheita. Uskon ohjelmaan siksi, että Aamir Khan tuo asioihin näkyvyyttä ja ihmiset kuuntelevat tätä tähteä. Paikallisten lähteitteni mukaan näitä asioita on toki käsitelty aiemminkin, mutta ei näin isolla nimellä, ja ihmiset todellakin kuunteleva, mitä arvostetulla Bollywood-tähdellä on sanottavaa. Ohjelma lähetetään Intiassa sunnuntai-aamuisin, mikä ei ole prime time tietenkään, ohjelmassa on oikeita ihmisiä, eikä muita Bollywood-näyttelijöitä tai kavereita. Ohjelmassa on esitetty myös ratkaisuja ongelmiin, mutta mikä ehkä tärkeintä: suuri joukko ihmisiä saadaan samaan aikaan tärkeiden asioiden pariin, keskustelemaan ja miettimään asioita. En usko, että Intiasta yhden ohjelman perusteella tulee korruptiton onnela, mutta jonkun on aloitettava jotain, mitä toiset voivat jatkaa. Asioiden tiedostaminen ja näkeminen on jo iso askel.  

Ohjelmasta on enää yksi episodi jäljellä. Odotan, että onko siinä oikeasti joku iso aihe, vai onko ohjelma kooste aiemmista jaksoista. Olisi ainakin yksi asia jäljellä, joka mielestäni on se kaikkein isoin: epätasa-arvo. Voi olla, että ökyrikkaan staran olisi aika mahdotonta käsitellä aihetta. 

Ohjelmaa voi katsoa kotisivuilta, viimeisimmän jakson näkee englanninkielisin tekstein, ja myös youtubesta saa tekstein katselluksi jaksoja. 

Läski ja juoppo - the Bollywood Real Story

Sattuipa silmiini, kun Suomen lehdistö julkaisi Bollywood-uutisen: Ilta-Sanomien uutiskynnys ylittyi sellaisesta tärkeästä tiedosta, että lapsen saanut näyttelijätär/kaunotar Aishwarya Rai on lihonut ja miten tähdettären fanit kokevat itsensä petetyiksi. Daily Mailin otsikossa nähdään lantiolle kertyneessä läskissä maanpetturuuden ainekset. Bollywoodin juorusivustolla Rain kiloja kommentoidaan mm. näin kauniisti:

5 months after,Ash looks terrible, especially when she has all the money to spend on hiring a personal trainer.

Oh God what has she done to herself??? There’s NO excuse to be that fat when you’re filthy rich and can have personal trainers, chefs and what not on a whim.

Rehellisyyden nimissä, onhan noita kiloja Raille kertynyt. Ainakin jos vertaa tähän vuoden 1994 Miss World kuvaan. Kenellepä ei tulisi paha ja nostalginen olo, kun katsoo omia kuviaan vuodelta -94? Tietysti olettaen, että on syntynyt pikkuisen aiemmin kuin vuonna 1990.

Mutta kiloista huolimatta, minusta naisen tekee kauniiksi positiivinen asenne, mikä näkyy kauniissa hymyssä.

Jos kauneus on synonyymi nuoruudelle, mennään pahasti vikaan, sillä kukaan ei pysy ikuisesti nuorena. Kauneusleikkaukset, dieetit, voivat pitää angeline joliet ja beyoncet, puhumattakaan victoria beckhameista, keinotekoisesti rasvattomana ja rypyttömänä, mutta kukaan ei voi mitään sille tosiasialle, että maan vetovoima viettelee jokaisen lopultakin.

Luulen, että tässä(kin) tapauksessa vain se tosiasia, että elokuvamaailman ihmiset ovat oikeita ihmisiä, eivätkä lapsuudenleikkien barbie-nukkeja, on iskenyt päin ihmisten kasvoja. Todellisina ihmisinä näyttelijätkin vanhenevat, lihovat ja joutuvat laihuutensa eteen tekemään töitä. Elokuvameikit peittävät virheet, kuvankäsittely vie jokaisen lähemmäksi kauneusihannetta (mikä se kulloinkin on), eikä rähjäisenä lehtien sivuillakaan esiinnytä.

Aishwarya Rai on minusta kaunis, oli kiloja enemmän tai vähemmän. Olen aina ajatellut myös, että Rai on paitsi kaunis myös fiksu, sillä hän on käyttänyt misseytensä edukseen. Hän on luonut mahtavan Bollywood-uran esimerkiksi upeana tanssijana, esimerkiksi Devdas-leffassa on upea tanssikohtaus. Jotta prinsessa-satu olisi täydellinen, Rai meni naimisiin Abhishek Bachchanin kanssa, joka on Bollywood-tähti toisessa sukupolvessa. (Abhishekin isä Amitabh näyttäytyi muuten myös Slummien miljonäärissä.)

Guardian -lehti kertoo samaa tarinaa ja lehdessä kirjailija Kishwar Desai (Pimeyden lapset) kommentoi Rain lihomista näin:

The timing is right for us to start learning to accept women with a few more curves and appreciate that gorgeous women do age," said Desai. "But the question is would Aishwarya want to age gracefully in front of us and will we let her?

Rai ei ole ainoa julkisuuden nainen maailmassa, jonka raskauskiloja on seurattu mediassa. Viimeisimpänä olemme päässeet ihailemaan ja hurraamaan naapurimaamme prinsessan raskauskilojen katoamista.

Joululahjavinkkien perässä toinen varma ja ikuisesti pysyväinen asia maailmassa (no, lehdissä) on jokakeväinen tsekkaus, kuka on laihtunut eniten ja kuka on parhaimmassa bikinikunnossa.

Tältä keväältä minun mieliini on jäänyt erityisesti Raakel Lignellin laihduttaminen, josta uutisoi MeNaiset. 50 kiloa laihtunut Lignell lehden mukaan:

ahmii päivästä toiseen body attackia, pilatesta, body pumpia.

Tunnin treeni on hänelle vasta alkupala. Kylläiseksi hän tulee kahdesta, joskus vasta viidestäkin perättäisestä ryhmäliikuntatunnista. Mausteeksi hän tarvitsee vielä ripauksen kuntosaliharjoittelua, uintia ja kävelylenkkejä.

Ensinnäkin: olen aina ihaillut Raakel Lignelliä, koska hän on mielestäni näyttänyt, miten pyöreämpikin nainen voi olla iloinen ja aina positiivisen oloinen. Olen pitänyt häntä aina todella kauniina. Näin siis lehtien sivuilta seurattuna. Toiseksi: laihduttamisessa ei ole mitään vikaa, jos sellaiseen löytyy tarvetta ja halua. Kolmanneksi: liiallinen ylipaino on toki terveydellekin ajan myötä vaarallista ja riskialtista, ja henkisesti sekä fyysisesti rasittavaa. Ja ihan viimeiseksi: minusta on hienoa, että naistenlehtikin on rehellinen: laihduttaminen on kovaa työtä, se ei onnistu, jos siihen ei ole sitoutunut ja jos ei muuta ruokavaliotaan.

Kritiikin sanana kuitenkin se, että nämä jokakeväiset laihdutustarinat joskus korpeavat. Aivan kuin nainen olisi kokonainen ja ehjä vasta sitten, kun hän on laihtunut ne 50 tai 5 kiloaan täydelliseen kroppaansa. Aivan kuin vasta sitten voisi elää ja olla onnellinen.

En usko, että olen ainoa, jonka painoa on vahdittu kouluterveydenhoidossa, kavereiden keskuudessa, miesten silmissä, vaa'an numeroissa ja kaiken tämän vaikutuksena omassa mielessä. En tiedä, olenko ainoa, joka on ajatellut, että elämä alkaa, on parempaa ja ongelmat ratkeavat, kun vaaka näyttää 7,5 -17,5 kiloa vähemmän kuin kulloisellakin hetkellä.

Vasta vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että elämä alkaa, on parempaa, ja ongelmat ratkeavat, kun löydän iloni ja hymyni. Elämässä täytyy olla sen verran itsekäs, että pystyy tekemään sellaisia valintoja, jotka tekevät onnelliseksi. Jollekin se voi olla laihduttaminen, toiselle auringossa istuminen, kolmannelle puutarhanhoito. Onnellisuuteen ei johda se, että laihtuu ihannepainon ylittävät 2,5 kiloa, vaan se, että oppii tuntemaan itsensä.

En tiedä, kuka meitä vaatii tai vahtii ajattelemaan, että laihuus on tie onneen, kauneuteen ja rikkauteen. Kuka on keksinyt, että keski-ikäisyyttä lähestyvän 38-vuotiaan näyttelijän pitäisi näyttää samalta kuin lähes 20 vuotta aikaisemmin. Miksi lehdissä, mainoksissa ja mediassa saa pitää katsoa päivästä toiseen laihempaakin laihempaa naista? Miksi ei välillä sellaista, johon voisi samaistua? Kun paheksumme lähes yksimielisesti Kiinan ja Pohjois-Korean tyylisten maiden propagandaa, joka toistamalla samaa sanomaa saa ihmiset uskomaan, että johtaja on jumala, niin miksi emme avaisi silmiämme lähempänä huomaamaan, että meillä länsimaissa toistuu  ihan sama propaganda: laihuus on kauneutta, laihuus on onnellisuutta, laihuus on (naisten) jumala.

Joskus on vaikea ymmärtää, mistä edes johtuu laihuuden ihannointi kauneutena. Ehkä olenkin jotenkin sokea, mutta on esimerkiksi vaikea nähdä tässä kuvassa enemmän kauneutta kuin tässä.

Ettei menisi aivan naisasiaksi, niin mitäs sitten kuulukaan Bollywoodin rakastavaisten pariskunnan toiselle osapuolelle? 

Shah Rukh Khan, rakkauselokuvien kuningas ja miljardi(e)n fanin ihannoima näyttelijä on äskettäin aiheuttanut paheksuntaa muhinoimalla (juorujen mukaan) nuoren näyttelijättären kanssa, tupakoimalla kriketti-katsomossa ja ihan viimeisimmäksi rähinöimällä (oletettavasti) kännissä omistamansa krikettijoukkueen katsomossa, mistä sai porttikiellon koko stadioniolle. Asiaa uutisoineen The Times of Indian kommenteissa puolustellaan tähteä, mutta paheksutaan kännäämistä (SRK on muslimi), valehtelua "en ollu yhtään kännissä" ja muuten vain ökkyröintiä esim. poliiseja vastaan.

Näyttelijätkin ovat siis ihmisiä, lihovat, ryyppäävät, sekoilevat. On varmaan aika todeta, että elokuva on elokuvaa ja todellisuus jotain muuta. Ihan vain sattumoisin (eh) yllä oleva kuva on elokuvasta Devdas, jossa SRK näyttelee alkoholisoituvaa perijäpoikaa.

Keski-ikäisyyteen näemmä kuuluu myös sellainen "ilo", että joutuu näkemään idoleidensa vanhentuvan, sairastuvan, lihovan, roikkuvan nuoruuden rippeissä, laihduttavan, alkoholisoituvan, jopa kuolevan. Tähän(kään) keski-iän kammotukseen en ollut osannut varautua... Onneksi on vielä Amitabh Bachchan, joka on tähti vielä 70-vuotiaana. Ja jos palataan "meille": Johnny Depp, joka on kohta kolmannessa sukupolvessa teinien päiväunien kohde. Jotkut tähdet eivät ihan "luonnostaan" vanhene koskaan. Tai paranevat vanhetessaan.

Joo, kyllä mä näköjään haluan uskoa tähän nuoruuden satuun edelleen.  

Pahoittelen otsikon sanavalintoja. Siinä voisi olla vaikkapa raskauden ilo ja tähteyden onni. Voi vaihtaa, jos kokee mun valintani loukkaaviksi.

Going to India (movies)

No, melkein voisin olla menossa, mutta kun nyt työelämässä pitää jaksaa kesäkuun alkuun asti, niin menen sitten leffaan.

Artisokka-filmifestivaali tarjoilee taas Intia-aiheisia elokuvia, ja mitä elokuvia tarjoileekaan! Fesitaavaleilla on tarjolla myös sellaista jonninjoutavaa kuin Poikani Kevin, Humiseva harju, Jane Eyre, jotka saattavat kiinnostaa pääsääntöisesti enemmän kuin nämä Intia-elokuvat, mutta nyt on pakko sanoa, että tätä Dhobi ghatia (Mumbai stories) ei kannata jättää näkemättä sitäkään!

Jos on jotain kummallisia ennakkoluuloja Bollywodia kohtaan, niin kannattaa joko unohtaa ennakkoluulonsa tai sitten unohtaa, että leffa on intialainen, koska millä tahansa kriteereillä tämä leffa on hyvä, mahtava, täyden kympin elokuva!

Kuten täällä jo kirjoitin, tämä elokuva on Bollywoodia länsimaiseen mieleen: elokuvasta puuttuvat tanssikohtaukset ja kesto (vaikka itse juuri niitä rakastankin Bollywood-leffoissa). Tämä elokuva on kuin intialainen Lost in Translation, jossa ihmiset kohtaavat toisiaan, kohtaamatta kunnolla.

Jos intialaisuutta haluaa kaivaa esiin, niin sitä elokuvassa on esimerkiksi ihmisten eriarvoisuus, järjestetyt avioliitot ja miljöö. Leffassa on Intian paras näyttelijä, Aamir Khan, jonka elokuvat ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin ja ovat suurmenestyjiä. Ehkä voisi sanoa, että leffat ovat ns. vakavampia elokuvia. No, muuten en osaa enää kehua, mutta harmi, jos joku jättää menemättä ja katsomatta, kun ajattelee, että leffa on intialaisen omituinen, kun se ei ole sitä. Ja siis kuitenkin vähän intialainen se on.

Pakko vielä sanoa, että Artisokka-filmifestivaali on mielestäni varsin onnistunut valikoimissaan jo nyt. Kiitos, tämä on ihanaa!

Artisokka tarjoaa myös kaksi muuta Intia-leffaa, mutta näistä täytyy turvautua Artisokan esittelyihin, varsinakan Trishnasta en osaa sanoa mitään, tämähän ei ole siis Bollywoodia, vaan tarina on siirretty Intiaan. Vaikuttaa kuitenkin näin ihan varovaisella arviolla kiinnostavalta.

Ladies vs. Ricky Bahl on Yash Raj -tuotantoyhtiön tekemä filmi ja yleensä yhtiö tekee hyviä ja myyviä leffoja. Trailerin perusteella näyttäisi olevan modernia leffaa, jossa discoillaan, rantaillaan ja ajetaan punaisilla avoautoilla. En yleensä fanita tällaista, koska kohtauksissa ollaan länsimaisempia kuin länsimaiset itse, ja filmeistä tulee hieman nolostunut olo. Mutta Bollywood kyllä nojaa noihin kauniisin näyttelijättäriin; (tässä leffassa depytoivaan) Parineeta Chopraan ja Anushka Sharmaan, joka on kyllä yksi Bollywoodin kauneimmista naisista (kuva). Eikä tuo miespuolinenkaan (Ranveer Singh) jätä ihan kylmäksi. Rakkautta, rantaa, treenattuja vatsalihaksia, tanssia ja joku höttöinen rikosjuoni - eiköhän se mene näillä.

 

Talviloman elokuvat - osa II

Niin kuin aiemmassa elokuvapostauksessa kirjoitin, kirjasto tarjosi My Name Is Khanin lisäksi kaksi Aamir Khanin elokuvaa, joista toinen on tietysti Lagaan (2001).

Lagaanin juoni on nopea kertoa, vaikka itse filmi on 224 minuuttia pitkä. Tällä kertaa minun muuten piti pitää unitauko välissä, intermissionin aikaan. 

No, mutta juoni etenee niin, että eletään 1800-luvun loppua, jolloin britit hallitsevat Intiaa ja keräävät veroja intialaisilta maanviljelijöiltä, sadonkorjuuaikaan osa sadosta menee veroiksi ensin intialaiselle alueen kuninkaalle (rajalle) ja sitten englantilaisille maanherroille. Pienessä kylässä eletään jo toista kuivaa kautta, eikä veroja pystytä maksamaan. Intialainen kuningas keskustelee brittiläisten kanssa, ja alueelle lähetetty brittihallitsija metsästyintoisena haluaa nähdä intialaisen syövän lihaa. Näin veroja ei tarvitsisi maksaa. Intialainen kuitenkin kieltäytyy, minkä jälkeen verot kaksinkertaistuvat. Lopulta veroista kuitenkin päätetään pelata krikettiä; jos britit voittavat, verot ovat kolminkertaisia; jos intialaiset voittavat, verot unohdetaan paitsi tältä vuodelta myös seuraavalta.

Elokuvassa seuraa juonittelua, rakkautta, mustasukkaisuutta ja sateen turhaa odottelua. Ja paljon krikettin harjoittelua.

Brittihallitsijan sisko päättää auttaa Bhuvania (Aamir Khan), koska tuntee hieman vetoa tähän, ja koska hänen mielestään veli toimii typerästi. Bhuvanin kylästä taas eräs mies on pahis, joka haluaa kostaa Bhuvanille sen, että kylän ihanin nainen (Gauri) on ilmiselvästi ihastunut Bhuvaniin.

Nämä asiat selviävät ensimmäisen kahden tunnin aikana. Viimeinen 1,5 tuntia pelataan krikettiä.




Minulle on ensimmäisen kerran suositeltu elokuvaa vuonna 2004, jolloin kiltisti aloin katsoa leffaa, mutta hyydyin ensimmäisten 15 minuutin aikana. Silloin en ollut valmis Bollywood-leffoille ollenkaan. Elokuvien hidastempoisuus, laulu- ja tanssikohtaukset, omituisen näköiset näyttelijät, naiset, jotka istuvat syrjässä olivat ne syyt, joiden takia en edes halunnut katsoa kulttuurituotteita. En tiedä, mitä tapahtui, mutta muutama vuosi sitten olin kypsynyt elokuviin, siis sillä hyvällä tavalla, ja halusinkin katsoa melkein kaikkea Bollywood-elokuvaa. Nykyisin, kun aika moni pyörittelee päätään, kun hehkutan näistä elokuvista, ajattelen vain hiljaa, että etpä tiedä mistä jäät paitsi ja ehkä joskus haluat kunnon elokuvaelämyksen. Mutta enpä tyrkytä väkisin, sillä ilmeisesti näihin elokuviin pitää itse kypsyä mukaan.  

Ihan samalla tavalla kuin Hollywoodilaista elokuvaa ei Bollywoodia voi katsoa. Nämä nyt vain kestävät pitkään, ovat siksi lyhyttempoisia ja ne tanssiosuudet: jos niistä ei tykkää, niin niistä ei tykkää. Ja jos tanssiosuuksista pitää, niin ne vahvistavat todella paljon elokuvaelämystä. Ja nyt pitää sanoa, että tanssit ja laulut eivät ole aina niidenkään mieleen, jotka ovat leffoja pienen ikänsä katsoneet; miehelläni on esimerkiksi ärsyttävä tapa kelata laulut leffoista ohi.

Minulle Bollywood on loppumaton tutkimuskohde. Nyt kun olen saanut katsottua suurimman osan Shah Rukh Khanin leffoista, niin olen hylännyt näyttelijän ja siirtynyt Aamir Khaniin, joka mieheni mielestä tekee Bollywoodin parhaat elokuvat. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, sillä Ghajini ja Dhobi Ghat olivat todella upeita tarinoita, hienosti tehtyjä elokuvia ja Aamir Khanin leffoissa otetaan aina kantaa asioihin.

Lagaanissa näytetään brittihallinto älyttömänä ja epäinhimillisenä. Maanviljelijät eivät saaneet tuotannostaan itselleen ruokaa, vaan se piti maksaa veroina pois. Nykyisinkin maanviljelijät ovat muiden riistämiä, vaikka hallitsija onkin toinen. Lisäksi pelissä brittiläiset pelaavat epäreilua peliä niin paljon kuin kykenevät. Alistetut ja vähäosaiset intialaiset kuitenkin taistelevat kykyjensä äärirajoilla, kykynsä välillä ylittäenkin "talvisodan henkeen", huippuja yksilösuorituksia unohtamatta.

Toinen asia, johon elokuva ottaa vahvasti kantaa, on kastijärjestelmä, joka siis on laiton, mutta ihmisten keskuudessa kuitenkin käytössä, vieläkin. Kun kyläläiset alkavat harjoitella krikettimatsia varten, Bhuvan näkee kastittoman Kachran heittävän palloa, ihastuu tämän aikaansaamaan kierteeseen ja käskee joukkueeseen mukaan. Enemmän kuin mitään muuta, elokuvassa kapinoidaan kastittoman mukaan ottamista vastaan. Bhuvan kuitenkin saa toiset puolelleen, ja kastiton pääseen mukaan paitsi peliin myös yhteisöön.

Ja miten käy pelissä? Joutuvatko kyläläiset maksamaan kolminkertaisen veron (lagaanin) vai eivät? No, sehän selviää katsomalla tämä 3,5-tuntinen leffa.

Arvio leffasta? No, laulut pelastivat sen, minkä krikettimatsi tappoi innostuksessa. En nimittäin ymmärrä kriketistä muuta kuin että siinä heitetään palloa, toiset yrittävät osua siihen ja sitten juostaan tai ei juosta. Ja seurataan hirveästi, että mihin pallo menee. Onneksi leffassa yleisön reaktiot kertoivat, oliko pelissä hyvä vai huono juttu kyseessä. Ihan kiva leffa, mutta en ehkä kuitenkaan ensimmäisenä leffana tämän nähtyäni innostuisi katsomaan toista.

Talviloman leffaillat - osa I

Katsoin ihan huvikseni, että mahtaako pääkaupunkiseudun kirjasto tarjota intialaisia elokuvia, ja löysinkin peräti kolme leffaa, jotka kulkevat asiasanalla bollywood: Aamir Khania kaksi ja Shah Rukh Khania yksi elokuva. Otin lomalle mukaan, jotta voin päivällä rentoutua lukemalla sarjiksia ja yöllä katsella leffoja.... ja vajota loman syvimpiin merkityksiin...

Ensimmäisenä katsoin SRK:n elokuvan My Name Is Khan, jonka olen aloittanut joskus aiemmin, mutta en jaksanut silloin katsoa loppuun asti. Vähällä oli, etten luovuttanut nytkin: tämä ei ole mikään paras elokuva, jonka olen Bollywoodista / SRK:lta nähnyt. Elokuva on ahdettu noin kahteen tuntiin ja tästä on riisuttu tanssiosuudet ja monimutkaiset juonikuviot pois. Tämä vuonna 2010 valmistunut Karan Joharin elokuva on paitsi kallein Bollywood-elokuva ikinään myös laajimmin länsimaihin levinnyt Bollywood-elokuva. Voisi sanoa, että elokuva on tehty länsimaisemmaksi ja tietenkin tässäkin on taustalla länsimainen elokuva: leffan kannessa mainitaan leffan olevan Bollywoodin vastaus Rainmanille, ja sikäli se onkin, että SRK näyttelee autisti/asperger-miestä, joka on lahjakas joissain asioissa, mutta joissakin asioissa ei. Elokuvasta tulee mieleen myös Forrest Gump, sillä päähenkilö Rizwan Khan (SRK) joutuu myös keskelle USA:n merkittäviä historiallisia tapahtumia: WTC:n sortuminen, suuri tulva (jonka nimi oli muutettu) ja Obaman valinta presidentiksi.



Rizwan Khan on luvannut äidilleen Mumbaissa, että hän muuttaa USA:han ja tulee onnelliseksi siellä. Kotimaassa häntä on aina kiusattu hänen omituisuutensa takia; USA:ssa hänen omituisuudelleen annetaan vihdoin nimi: Asperger. Koska Rizwan kuitenkin kuuluu hyviin ihmisiin, hän tutustuu naiseen, Mandiraan (Kajol), joka on kuitenkin hindu, ja Rizwanin USA:ssa asuva veli kieltää veljensä, jos Rizwan menee naimisiin Mandiran kanssa. Tietenkin Rizwan menee, ja katkaisee näin välinsä veljeensä. 

Elokuvassa parasta oli Kajolin näytteleminen. Olen tässä asiassa hieman puolueellinen, sillä minusta Kajol on vain yksi kauneimmista Bollywoodin näyttelijättäristä, ja ehdottomista upein. Kajolin roolit ovat usein sellaisia, että hän on hieman villi, hullu ja estoton. Niinpä tässäkin elokuvassa hän näyttelee ehkä meikäläisittän hieman yli: nauraa liikaa ja kun sekoaa, hän rääkyy ja elämöi kuin villieläin. Kajol ja SRK ovat näytelleet monessa elokuvassa yhdessä, mutta palasivat monen vuoden jälkeen tässä elokuvassa yhteen näyttelemään. Ja ovatkin ihastuttava pari!

SRK:n roolista Asperger-tyyppinä en ollut kovin innoissani, sillä olen pitänyt SRK:stä romanttisena hupsuna, mikä hän on tässäkin leffassa, mutta Asperger-hahmona. Täytyy sanoa, että SRK:sta on kuitenkin moneksi: romanttisen hupsun lisäksi hän on näytellyt Bollywoodissa hyvis-rikollista (Don), supersankaria (Ra One) ja nyt autistista miestä. Miettikääpä, kuinka moni länsimaisessa elokuvamaailmassa vääntyisi näin erilaisiin rooleihin: Hugh Grant toimintasankarina tai lipevän ihanana roistona?   



Elokuvan juoni Rizwanin ja Mandiran häiden jälkeen olisi kaunis elämä, mutta WTC:n tornit tuhotaan ja Khanit joutuvat vihan kohteeksi. Mandiralla on poika, joka ottaa Mandiran tavoin Khanin sukunimen itselleen. Nyt jokainen elokuvan katsoja tietysti tietää, että Khanin sukunimi on musliminimi ja kun mies on muslimi, niin hindupojastakin tulee muslimi. Ainakin muiden silmissä. Myönnän, että minun oli nyt vaikea ymmärtää tätä osaa elokuvasta, että miten kaikista yhtäkkiä tulee muslimeja, kun Mandira oli hindu, mutta tulin siihen tulokseen, että elokuvassa näin on.

Joka tapauksessa, tapahtuu kaamea väkivaltainen teko, jonka jälkeen Mandira uhoaa, että Rizwanin täytyy häipyä, ja takaisin hän voi tulla, kun on sanonut kaikille USA:ssa, että hän ei ole terroristi, voisi sanoa samantien vaikka presidentillekin, että hän ei ole terroristi. Niinpä Rizwan lähtee retkelle, jonka tavoitteena hänellä on tavata presidentti.

Ja lopultahan hän pääsee tavoitteeseensa ja sanoo: My name is Khan and I am not a terrorist.

Tämä tietysti ensin kuullaan väärin, sillä on helpompi uskoa, että Khan on terroristi.

****
Elokuva oli mielestäni ihan tynkä ja vaikka empaattisena ihmisenä näyttelijöiden kyynelehtiessä pari tippaa kyynelkanavistani sainkin tiputettua, niin elokuvassa ei tullut isoja tunteita, vaikka siinä isoja asioita käsiteltiinkin.

Muslimien ja hindujen (tässä elokuvassa myös kaikki muut uskonnot) väliset ennakkoluulot ovat SRK:tä lähellä oleva aihe. Hän itse muslimina on mennyt naimisiin hindunaisen kanssa ja menestynyt musliminäyttelijänä hindumaassa ja päässyt "kuninkaan" asemaan (King Khan). SRK on itse joutunut lentokentällä USA:han lentäessään turvatarkastukseen nimensä takia, Khaneja varmaan ei ole maailma täynnä... WTC:n jälkeen hän on ollut Intiassa erilaisissa tapahtumissa puhumassa, miten ihmiset uskonnosta riippumatta ovat samanlaisia. Tämä on elokuvankin tärkeä sanoma, mikä tuli leffasta hyvin esiin. Mutta elokuva ei ollut kuitenkaan hyvä eikä loistava. Vähän sääli, että kirjastosta löytyy tällainen keskitason elokuva, kun parempaankin olisi tarjolla.

Mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jonka olen katsonut suomen kielen tekstityksillä. Sehän tässä oli hieman erikoista myös.

Hyvän mielen päivä

Se on vaan niin hyvän mielen tanssia.
Om shanti om; koreografia kuin leffasta.


Ja onhan tämä ollut muutenkin hyvän mielen päivä.
Se on tuo ihmeellinen taivaallinen ilmiö, aurinko kun muistuttaa, että lämmin ja kesä on vielä tulossa.

Ja niitä kirjojakin on tulossa. Piti vain auringon näyttämät pölyt pyyhkiä hyllyiltä.

Ps. taidan kuulua niihin nutturatyyppeihin...

Bollywood tuli kotisohvalle

Katsoin puolikkaasti perjantai-iltana neloselta leffaa, A Mighty Heart - Taipumaton (2007), jossa amerikkalainen reportteri on kidnapattu Pakistanissa, Karachissa. Kaapatun vaimon, Marianen (Angelina Jolie), rinnalla Pakistanin poliisivoimat yrittävät saada Danielia elävänä takaisin. Katsoin leffaa ja hämmästyin: poliisivoimissa olikin Bollywood-näyttelijä Irrfan Khan, jonka olen maininnut lempinäyttelijäkseni (siis bollywoodista) ainakin Namesaken yhteydessä. Samalla huomaan, että näyttelijän nimi on sen verran vaativa, etten ole sitä varmaan kertaakaan elämässäni kirjoittanut oikein.  

Khan näyttelee poliisia myös leffassa Slumdog, jonka varmaan kaikki tietävät.

Olen myöskin onnistunut näkemään Khanin isolta kankaalta Billu Barber -leffassa, joka oli muutama vuosi sitten Rakkautta & Anarkiaa -valikoimassa. Tässä Khan näyttelee itsensä SRK:n kanssa parturia. Khan on ollut yksi lempinäyttelijöistäni Bollywoodin suunnalla. Suurimmaksi osaksi sen takia, että Khan on ainoita näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä muutakin kuin tanssitaitoaan tai salilla treenaamiaan käsivarsiaan. Luulen, että samat syyt ovat tuoneet Khanin meikäläisin leffoihin.

Joskus tuntuu turhalta - ja no, vähän oudolta, olla kiinnostunut leffoista, joita ei koskaan pääse katsomaan leffateatteriin, mutta taas joskus tuntuu, että Bollywood on yllättävänkin lähellä, perjantai-illan leffassa. Ja siis se leffa - oli ihan katsottava myöskin.

Elokuvissa

Helsinki tarjosi harvinaista herkkua tapaninpäivänä, kun Don 2 astui kankaalle Eerikinkadun Orionissa.

Don 2 on itsenäinen jatko-osa Donille, joka tuli elokuviin 2006. Itse en ole nähnyt ykköstä ja Don oli muutenkin aika tuntematon mies ennen leffaa. Vierustoverini mielestä tämä Don 2 oli ensimmäistä leffaa parempi, ja kyllä, minustakin se oli mukava, välistä hauska ja koko ajan vauhdikas. Don on siis kriminaali, joka on kuitenkin sydämeltään hyvä. Don on pikkuisen renttu mies, joka suunnittelee ryöstöretkiä pullollisen kanssa. Donin heikkous pakollisten viinan, tupakan, kasinon ja aseiden lisäksi on nainen, Interpolin etsivä Roma (Priyanka Chopra), jonka suurin haave on saada Don telkien taakse.

Don (Shah Rukh Khan) hakee vauhtia vankilasta, josta hakee mukaansa myös vanhan rikoskumppaninsa (elokuvaan kuuluu näyttävä pakomatka vankilasta) ja suuntaa kohti Eurooppaa, Berliiniä, jossa hänen tavoitteensa on Saksan keskuspankin Euro-muotit. Donin suunnitelma on tulla miljonääriksi painamalla rahaa muoteilla.

Mukaan kasataan eri erikoisalojensa osaajia, jotka auttavat ryöstön suunnittelussa ja toteutuksessa. Vaikka ollaan Berliinissä, rikoskumppanit ovat, yllätys yllätys, intialaisia, sillä intialaiset ovat kaikkialla, kuten leffassa yleisöä viihdyttävästi heitetään.

Leffassa on siis paljon ammuntaa, räjähdyksiä, juonittelua, takaa-ajoa keskellä Berliiniä - ja tietysti rakkautta, sillä vaikka Roma jahtaa Donia ammattinsa puolesta, leiskuvat tunteet etsivän ja rikollisen välissä väistämättä muutenkin. Leffassa on naiskauneutta tuplasti, sillä Chopra on miss Universum  ja toinen naisosan esittäjä Lara Dutta miss Maailma (vai meniköhän ne just toisinpäin). Parasta kuitenkin on Donin renttumainen asenne ja huumori, joka loistaa juuri oikeilla repliikeillä oikeissa paikoissa.

Don on siis Bollywoodin kopio Hollywoodin vauhdikkaista elokuvista, joissa juonitellaan, ryöstetään ja pamautellaan paikkoja. Vaarana voisi olla, että leffasta tulisi kopio, joka naurattaa väärissä paikoissa ja itkettää lopun aikaa. Mutta Don on oikeasti hyvä, siinä ei yritetä liiaksi matkia länsimaista mättöä - ja huumori lähtee välillä Bollywoodista itsestään. Leffa oli siis kaikinpuolin viihdyttävä pätkä, jossa sai nauraa ihan oikeissa paikoissa. Siksi olisi ollut virkistävää, jos yleisössä olisi ollut enemmän kuin kourallinen myös suomalaista yleisöä. En tiedä, miksi intialainen leffa koetaan niin outona ilmiönä, ettei siihen riitä mielenkiintoa. Olen joskus käynyt katsomassa esim. kiinalaisia elokuvia, ja sielläkin oli enemmän suomalaisia katsojia joka kerta kuin missään Bollywood-leffassa. Ja ne kiinalaiset leffat vasta outoja olivatkin...

Donia näkee Suomessa enemmänkin, lisätietoa täältä.

Ja kun mun on pakko tietysti kaivaa jotain negatiivista tästäkin, niin pakko mainita, että saksaksi voisi olla muitakin reploja kuin was ist los ja Hansin lisäksi voisi olla muitakin nimiä käytössä. Pikkuisen tökkäisi myös se, että eurojen muotit ovat ryöstönkohteena. Siis, ensinnäkin, älkää tulko meidän rakkaita (ja ihan itsekin vajoavia) euroja ryöstämään ja toiseksi, eikö kulta tai timantit olisi jotenkin pysyvämpi aarre...

Leffan pääosissa siis Shah Rukh Khan ja Priyanka Chopra, joiden välejä Bollywood-juoruissa ollaan kyseenalaistettu. Siis, että olisko kyseessä muutakin kuin leffassa näytelty kemia. SRK on tähän asti ollut kutakuinkin poissa juoruista, ja häntä on pidetty vaimolleen (20 vuotta naimisissa) uskollisena tapauksena. Tämä ei kai ole mikään pikkujuoru, koska lähteeni, jota ei niin kovasti (mukamas) Bollywood-juorut kiinnosta, tiesi tästä.

Mutta siis, suosittelen leffaa ihan vaikka eka kosketukseksi intialaiseen elokuvaan!

Koska oli tapania Donin jälkeen vielä jäljellä, niin kaivoin esiin myös toisen uutuusleffan, joka on ilmestynyt tänä vuonna Intiassa ja jossa pääosassa on Shah Rukh Khan: Ra one, jota on hypetetty tosi paljon. Leffassa laulaa Akon, sitä varten on itse Chackie Chan kiidätetty Intiaan ja siinä näyttelee Intian huipputähdet, SRK:n lisäksi Kareena Kapoor. 

Pidän suurinta osaa Bollywoodin naisnäyttelijöistä todellakin maailman kauneimpina naisina, mutta Kareena Kapoor on poikkeus. Ilman Bollywood-teollisuussukua tämä nainen ei voisi olla koskaan näyttelijätär, eikä ainakaan suosittu. Kapoor oli myös Don ykkösen naisnäyttelijätär, ja varmaan senkään takia en ole katsonut Donia. Eli siis jo näyttelijöissä mennään vikaan. Kapoor ja SRK muodostavat perheen, johon kuuluu myös poika: 13-vuotias Prateek, jonka intohimona ovat tietenkin tietokonepelit. Shekhar Subramanium (perheen isä, ja pointsit hienosta nimestä!) on nörtti, joka tekee työkseen pelejä ja päättää ilostuttaa poikaansa maailman parhaalla pelillä, jossa sankari ei voitakaan, vaan vastustaja. Peli on tietenkin liian hyvä: se alkaa elää omaa elämäänsä ja viidentoista minuutin mittaisen sähköhässäkän jälkeen pelin pahis, Ra One hyppää meidän maailmaamme ja alkaa jahdata Prateekia, jota vastaan pelasi.    

Poika on suloinen, paitsi että koko leffan ajan mietin, että miksi tuollainen (kamala) kampaus? Perheen isä, joka on normaalisti tosi epämuodikas ja kömpelö esim. autonratissa, on hetken tosi suosittu, mutta joutuu Ra Onen eteen tämän jahdatessa poikaa. Pelin tekijät päättävät herättää myös pelin hyviksen, G. Onen, joka on ainoa, joka pystyy vastustamaan Ra Onea.

Sitten leffassa mennään terminator-hengessä: G. One yrittää suojella Prateekia ja Ra One yrittää saada pojan kiinni. Äiti vie poikansa Intiaan ja niinpä terminaattori-henkiset taistelut miksattuna kiinalaiseen kung fu -leffan taisteluun ja matrix-taivutteluun käydään Intiassa. G. one on Prateekin isän näköinen ulkomuodoltaan ja niinpä äiti tuntee välillä lämpimiä fiiliksiä tähän koneeseen, joka ottaa mallia ihmisten väliseen käyttäytymiseen esim. tv-sarjoista.

Pääosin leffa on kertakaikkisen kammottavaa katselua: kun Hollywoodista otetaan malliksi leffa jostain 20-30-vuoden takaa, ja yritetään tehdä se samalla mallilla nykypäivään, niin ei voi mennä kuin pieleen. Juoni on yksinkertainen, mutta se on paisuteltu 2,5 tunnin mittaiseksi kaaokseksi, jossa jotenkin halutaan päästä tilanteeseen, jossa voidaan räjäyttää maan tasalle intialaisia rakennuksia, pysäyttää juna ja tehdä kivoja tietsikkajuttuja.

Leffan huumori ei iske niin millään. G. Onen mukamas hassunhauskat olen kone, mutta yritän käyttäytyä kuin ihminen -sutkautukset eivät naurata, vaan ärsyttävät. (G. One näkee tv:stä, miten joku sika läpsäyttää naista pepulle, ja päättelee, että näin käyttäydytään ja sitten väärään hetkeen läpsäyttää naista pepulle. Heh heh, tosi hauskaa. Tai not. Tai kun G. One pysäyttää terminator-tyyliin luodin ja kaivaa sen esiin sieraimestaan - jaiks!)

En tiedä, kenelle leffa on suunnattu. Meillä siitä nautti kaikkein eniten 6-vuotias poika, kun näytin valittuja paloja. Hauskin ja vauhdikkain kohta leffassa oli junan kylkeä pitkin juokseminen, mikä sekin oli pilattu kohtauksena sillä, että junassa istuvat ja sieltä roikkuvat miehet kiljuivat kuin hiiren lattialla nähneet neitokaiset.

Siis, niin terminaattoria, vieläpä se kone kasvaa kädestä -hommakin täysin matkittua. Erotuksena vain se, että tästä leffasta puuttui hasta la vista, beibi -tyylinen huumori.

Se, mitä seurasin leffan tekovaiheessa ollutta mylläkkää, ymmärsin, että SRK oli halunnut luoda jotain uutta Bollywoodiin, jotain mikä Hollywoodissa on pelittänyt hyvin. 30 vuotta sitten. Parempi olisi tehdä omaansa ja kehittää juttuja omista perinteistä ja perinteisistä leffoista käsin. Tämä oli ehdottomasti kamalin leffa, minkä olen Bollywoodista koskaan nähnyt.