Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 

Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa. 

Taina Haahti: Operaatio onni

2004, WSOY 

335 sivua 

Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa 

2017, Gummerus 

176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe. 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani (2017, Otava) -teos ei ole sellainen teos, jonka kuvittelin lukevani. Mutta välillä täytyy ottaa riski, ja päätin tutustua tähän teokseen, jonka kansikuva tuo mieleeni lasten satukirjat. Hieman sellainen satumainen Spielmannin kirja tosiaan on - aikuisten satukirja. 

Kymmenen unelmaani - kirjan nimi ja kansikuva yhdessä antavat vaikutelman, että teos on hieman höttöinen - ja kyllä, sellainenkin kirja on aivan täysin. Tarinan päähenkilö, Brett Bohlinger, menettää äitinsä nopealle sairaudelle ja äiti on antanut tyttärelleen kymmenen tehtävää ennen kuin tytär saisi perintönsä itselleen. Yksi tehtävistä on rakastua. 

Brett on ihmeissään, sillä hänen veljensä saa perintönsä. Äidin kosmetiikkafirman johtajuuskin viedään hänen nenänsä edestä. Brettin ei auta muu kuin alkaa toteuttaa unelmiaan, jotka hän on kirjoittanut 14-vuotiaana. Vaikka Brett miettiikin, ettei hän ole enää samanlainen kuin teinityttönä, voiko hänen äitinsä olla kuitenkin oikeassa siinä, että teinimäiset haaveet ja niiden toteutus tekisi tämän aikuisen naisen onnelliseksi? 

Muutaman takkuavan kirjan lukemisen jälkeen Spielmannin teosta oli ilo lukea. Voisi sanoa, että jäin teokseen jopa koukkuun. Tarina oli täynnä sattumuksia, joita edesmennyt äiti tuntui ohjailevan niin kuin satujen haltijakummit. Joitakin mutkia oikaistiin, mutta se ei nyt jäänyt kaihertamaan mieltäni. Kirja jätti höpsön onnellisen olon lukemisen jälkeen ja vaikka en nyt muistakaan täysin, minkälaisia unelmia itselläni oli 14-vuotiaana, aloin miettiä, mistä sitä haaveilikaan teininä. Kaiken kaikkiaan, teos jätti sen verran hyvän mielen, että laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

2017, Otava

The Life List 2013

suomentanut Outi Järvinen 

381 sivua

Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Kuuntelin kesällä äänikirjana Toni Morrisonin teoksen Koti. Kesken kuuntelemisen tajusin, että olen lukenut saman kirjan aiemmin, mutta en ollut päässyt aiemmalla lukemisella lainkaan kirjan juoneen mukaan. Morrison on ollut mielessäni kirjailija, jonka kirjat eivät ole helppoja. Siksi olinkin yllättynyt, että Luoja lasta auttakoon (2016, Tammi) ei ollut vaikea kirja: seurasin helposti juonta ja pysyin mukana koko tarinan ajan. 

Kirjan päähenkilö on Bride, joka tulee jätetyksi aivan yhtäkkiä. Briden elämä, jossa on rahaa ja hyvä työpaikka, järkkyy suhteen päättymisestä. Hän aloittaa pitkän matkan, joka vie sekä hänen lapsuuteensa että poikaystävän, Bookerin maailmaan. 

Teoksessa kerrotaan vähän, kirja on vain 180-sivuinen, mutta siinä tapahtuu paljon. On Briden äiti, Sweetness, joka ei voi ymmärtää lapsensa tummuutta; Bride on kuitenkin kääntänyt tummuutensa omaksi edukseen: hän pukeutuu ainoastaan valkoiseen korostaakseen tummaa ihoaan, ja hän tuntuu onnistuneen, sillä Bridella on hyvä elämä. 

Paitsi että Briden lapsuudessa on tapahtunut asioita, jotka Briden pitää hoitaa nyt aikuisiällä. Briden tekemiä asioita peilaavat Briden poikaystävä ja ystävä Brooklyn. Lukija huomaa, miten eri tavoin asiat näyttäytyvät kunkin elämässä ja myös Briden seikkailut tämän matkalla saavat lukijan miettimään, mikä mahtaa olla totta ja mikä ei tarinassa. 

Pidin kirjasta ja sen sisältämästä tarinasta. Kirjassa oli paljon kaikkea, minkä sulatteleminen vielä kestää kirjan lukemisenkin jälkeen. Jäin myös miettimään sitä, että oliko tämä tavallista helpompi Morrisonin kirja? Sehän selviää tietysti vain lukemalla vielä lisää Morrisonin kirjoja jatkossa. 

Lisää kirjasta: Oksan hyllyltä ja Ullan kirjat -blogeista. 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

2016, Tammi

God help the Child, 2015

suomentanut Kaijamari Sivill

180 sivua

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archerin Kane ja Abel (2014, Sitruuna Kustannus) on odottanut lukuvuoroonsa pääsyä jo jonkun tovin. Kirja on yli 500-sivuinen tiiliskivi, joten ajattelin odottaa sopivaa aikaa kirjaan syventymiseen ja sellainen tulikin joululomalla. Luettavaa tässä kirjassa olikin: kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1906, jolloin eri puolilla maailmaa syntyy kaksi poikaa hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Toinen pojista löydetään metsästä Puolassa ja toinen syntyy rikkaan ja menestyneen taloussuvun vesaksi Yhdysvalloissa. Kun jälkimmäisen elämä on käsinkirjoitettu jo syntymästä alkaen, heittelehtii puolalaissyntyinen poika läpi Euroopan verisen historian erittäin köyhän perheen poikana. Jotta kokonainen vuosisata mahtuisi yhden kirjan kansien sisään, puolalaisen pojan (myöhemmin Abel) elämä kohtaa traagisia käänteitä lähes koko ajan. 

Kirjassa seurataan poikien kasvua ja oppivuosia vuoron perään luvuissa. Kuten kirjan nimestä ja käsittelutavasta voi päätellä, pojat (Kane ja Abel) kohtaavat toisensa jossain vaiheessa kirjaa. He ovat kasvaneet aikuisiksi miehiksi ja kohtaavat tietämättään kadulla, mutta myös miesten ura työelämässä tuo heidät yhteen tavalla, joka johtaa heidät toistensa vihamiehiksi.

Kirjassa todistellaan pitkälti uskoa amerikkalaiseen unelmaan. Erilaisista lähtökohdista syntyneet ihmiset voivat saada itselleen aivan saman, kunhan tekevät työtä antamatta periksi ja kunhan heillä vain on muita ihmisiä parempi vaisto osakekurssien käyttäytymiseen. Asioita, jotka kirjassa koetaan tärkeiksi ovat: kova työ, rikkaus, perhe ja jälkikasvun johdattaminen samalle tielle (mielellään näiden omilla avuillaan). 

Kirjaan on ahdettu lähes kaikki vuosisadan alkupuolen tapahtumat, joten ei ole ihme, että jonkunlainen ähky juonenkäänteistä kirjaan syntyy helposti. Myöskin amerikkalaisen unelman alleviivaaminen, se, miten puolalaisen siirtolaisen on mahdollista saada kaikki sama, mitä kultalusikka suussa -kasvaneen amerikkalaispojankin, oli hieman yksioikoista. Ajattelumalli, että olet huipputyyppi kun olet talouden huipulla, on vain henkilökohtaisesti kovin karu mieltää. Jos näistä ajatuksista pääsee yli, ja lukee kirjan vaikka henkilöhahmoilla kuvitettuna historiankirjana, niin lukeminen on hauskempaa. 

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin helppo- ja nopealukuinen, juonivetoinen viihteellinen kirja, jossa historian tapahtumat tulevat esiin. Vaikkakin monet tapahtumat ohitetaan supernopeasti, että päästään jo seuraavaan tapahtumaan. Yhdysvaltain pörssiromahduksesta siirryttiin nopeasti toisen maailmansodan taistelukentille. Melkoinen elämys tämä kirja oli ja paljolti kovin erilainen kuin mitä yleensä luen. 

Kirjaan liittyy vielä sellainen asia, että se on alun perin julkaistu vuonna 1979, mutta paranneltuna versiona 2009. 

Lumiomenan Katjalta kirja jäi kesken, Lukuneuvoja taas neuvoo kirjaa sellaiselle, joka uskoon amerikkalaiseen unelmaan. 

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

2014, Sitruuna Kustannus

Kane and Abel, 1979, 2009

suomentanut Seppo Raudaskoski

553 sivua

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen

Junot Diazin Vieraissakävijän opas rakkauteen (2014, Like) -teoksen ei pitänyt kuulua niihin kirjoihin, jotka nyt lukisin, mutta kirja sattui käsiini paikallisessa kirjastossa, joten otin sen mukaani, koska Diaz etäisesti on aina kiinnostanut minua. Paikallinen, maalaiskaupungin kirjasto muuten on aikamoinen aarreaitta: sieltä löytyy uutuuskirjoja, joita pääkaupungin kirjastoista pitäisi jonottaa ja varata etukäteen. Paikallinen kirjasto kuuluu myös niihin kirjastoihin, joka pidetään auki kesäisin. Ja asiakkaitakin siellä tuntuu riittävän!

Junoz Diazin aiempi kirja minulla on kotona kirjahyllyssäni, mutta en ole sitä saanut luettua vielä - tämä on siis ensimmäinen Diazin kirja, jonka olen lukenut. 

Joku jossain kirjoitti, miten kirjat alkavat keskustella toistensa kanssa, kun niitä lukee satunnaisesti tai suunnitellusti peräkkäin. Kun luin Diazin kirjan Lena Andersonin Omavaltaista menettelyä -kirjan jälkimainingeissa, niin näistä tarinoista alkoi muotoutua melkoinen sekasotku: Andersonin päähenkilö Ester etsii rakkautta, sielujen sympatiaa ja uskoo löytäneensä sellaisen rakkauden; Diazin miehet taas ovat niitä, joista Esterin toivoisi pysyvän mahdollisimman kaukana. Yhteistä molempien kirjojen henkilöille kuitenkin on se, että henkilöt janoavat rakkautta ja särkevät sydämensä rakkaudessa. 

Diaz on kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta, josta muutti Yhdysvaltoihin 6-vuotiaana. Vieraissakävijän opas -teoksessa on yhdeksän lyhyttä tarinaa, joista yhdessä (Invierno) kerrotaan, kuinka monen muunkin kirjan tarinan päähenkilö, Yunior muuttaa veljensä ja äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa Yuniorin isä on jo jonkun aikaa asunut. Tämän tarinan voi helposti päätellä kertovan kirjailijan itsensä elämästä tai ainakin läheisesti liittyvän hänen elämänvaiheisiin. Myös muutkin tarinat seurailevat oletettavasti kirjailijan elämää, sillä sekä Yunior että kirjailija ovat kirjallisuuden opettajia ja professoreja. 

Suurimmassa osassa tarinoista on kyseessä rakkaus ja rakkauden vaikeus. Päähenkilömiehet nyt vain tuntuvat olevan kovin oppimattomia yhdessä asiassa: naista ei kannata pettää, koska siitä jää kiinni ja kiinni jäädessä nainen lähtee. Näin miehet tekevät yksi toisensa jälkeen, ja sitten alkaa riuduttava suru, kun miehet kaipaavat naistaan. Toisaalta tässä suhdeviidakossa on myös naisia, jotka valehtelevat mm. siitä, että mies on lapsen isä, vaikka ei olekaan ja käyttävät muutenkin naisellisia avuja (seksiä) hyväkseen. 

Diazin teoksessa päähenkilöt ovat järjestään latinoja: Diaz kirjoittaa paitsi sopeutumisesta Yhdysvaltoihin myös rasisimista, jota latinot kohtaavat maassa. Diazin kiinnostavuus syntyy siitä, että hän kirjoittaa kaiken sanottavansa rakkauskaavan sisään. 

Kirjan viimeinen tarina, kirjan niminovelli Vieraissakävijän opas rakkauteen on kirjoitettu sinä-muodossa. Jos pääsee yli sinä-muodon käytöstä, niin voi keskittyä itse tarinaan, joka on kirjan olennaisin sanoma: suhteessa tehdyt teot ja pettämiset harmittavat ja se maailman paras nainen, joka ei anna anteeksi, on sitten lopultakin se, jota olisi aina voinut rakastaa. 

Alat valvoa yöt, ja jonain yönä, kun olet humalassa ja yksin, sinuun iskee järjetön halu avata viidennen kerroksen ikkunasi ja hypätä kadulle. Ilman paria juttua olisit varmaankin hypännyt. Mutta a) et ole itsemurhatyyppiä, b) frendisi Elvis pitää sinua tiukasti silmällä, pistäytyy vähän väliä ja seisoo ikkunan edessä niin kuin tietäisi, mitä ajattelet, ja c) elättelet hupsua toivetta, että jonakin päivänä eksäsi antaa anteeksi. 

Ei anna. 

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen 

2014, Like

This is Hhow You Lose Her 2012

suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry

222 sivua

Muita kirjan lukeneita mm: Jane, Tuijata.  

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

Luin Seré Prince Halversonin teoksen Äidinrakkaus (2014, Bazar), kuten loppuviikosta kertoilin. Kirja oli nimensä veroinen, tässä kirjassa teemana oli vahvasti äidinrakkaus. Kirjan päähenkilö ja omalla tavallaan äiti, on Ella, joka lapsettoman avioliittonsa jälkeen löysi miehekseen Joen. Ella sai paitsi rakastavan miehen myös kaksi lasta: Zachin ja Annien, joiden äiti jätti perheensä. Kolmen ihanan vuoden jälkeen Joe kuitenkin kuolee ja Ella jää yksin - tai kolmin lasten kanssa. Samaan aikaan lasten biologinen äiti, Paige, rynnii paikalle vaatien äidinoikeuksiaan ja lapsiaan itselleen. 

Kirja on erikoinen käsittelytavoiltaan: siinä tapahtuu paljon traagisia asioita Joen kuoleman jälkeenkin. Kerrontatyyli on kuitenkin kovin neutraali, eikä tapahtumiin juurikaan pysähdytä. Pian nimittäin tapahtuu seuraava katastrofi. Aivan kadehdin päähenkilön Ellan stoalaista suhtautumista kaikkiin tapahtumiin, oikeassa elämässä olisin jo pariin kirjan tapahtumista seonnut täysin. Kirjaa lukiessa pysyin kerrontatyylistä johtuen hieman kaukana kaikista tapahtumista, eikä tarina ja sen henkilöt onnistuneet pääsemään kovinkaan läheisiksi. Kirjaa oli kuitenkin miellyttävä ja nopea lukea - viihdepainotteisella tavalla. 

Kirjassa oli kiinnostavaa tietenkin äitiyden pohdinta: vaikka Ella rakasti lapsia ja halusi nämä itselleen, hän halusi ymmärtää Paigen käytöstä. Ella ei syyttänyt Paigea, vaan etsi syitä naisen käytökselle. Pääasiassa olivat lapset ja Ella todella jalosti ajatteli loppuun asti lasten parasta. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle, jota mietityttää äitiys. Onko äitiys biologinen oikeus vai voiko oikea äiti olla myös jotain muuta? Ja sellaiselle, joka haluaa lukea lempeää tekstiä. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on itse sekä äiti että äitipuoli ja hän itsekin kasvoi äidin ja äitipuolen kanssa, joten hänellä on kokemusta siitä, mistä hän kirjassa kirjoittaa. 

Kirja on pohjoiskalifornialaisen kirjailijan esikoisteos, jonka oikeudet on myyty 18 maahan. 

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus
2014, Bazar
The Underside of Joy
suomentanut Natasha Vilokkinen
356 sivua

Anne Tyler: Amerikan lapset

Anne Tylerin Amerikan lapset (2008, Otava) on ollut lukulistallani siitä asti, kun muistan kirjan nähneeni jossain päin kirjablogimaailmaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Kirjavan kammarin Karoliina. Kirjaa on luettu viime aikoinakin, esim. Kirjanaisen blogissa. Kiinnostavaa oli myös käydä lukemassa Suvi Aholan arvostelu kirjasta vuodelta 2008.

 

Oma kirjavuoteni on lähtenyt hieman köhien käyntiin tänä vuonna; luin erästä toista kirjaa, jossa käsitellään myös osin siirtolaisten elämää USA:ssa. Siinä toisessa kirjassa kertojana on vanheneva mies, Amerikan lapsissa taas yli 60-vuotias nainen, Maryam. Kirjat ovat kovin samanlaisia, mutta siinä missä toisen kirjan tarina laahautui mukana vaivalloisesti, Tylerin teksti eteni pikavauhtia ja sain kirjan luetuksi ripeään tahtiin ja Amerikan lapset kirivät tämän vuoden ensimmäiseksi kirjakseni.

 

Näiden kahden kirjan ero on myös se, että Tyler ei kaivaudu kovinkaan syvälle kirjassa tapahtuviin asioihin. Siinä on adoptiota (kolmeen kertaan, kahdessa perheessä), syöpään sairastuvia ihmisiä, edesmenneitä aviomiehiä, järjestettyjä avioliittoja, kulttuurien kohtaamisia ja amerikkalaisuutta. Kaikki tuodaan esiin kuin ohimennen. Asioita tapahtuu keskiluokkaisten amerikkalaisten perheiden elämässä - ja iloista ja suruista huolimatta elämä jatkuu koko ajan.

 

Kaikki alkaa sinä päivänä, kun periamerikkalainen perhe Donaldson ja iranilaistaustainen perhe Yazdan on ottamassa vastaan korealaista adoptiolastaan lentokentällä samaan aikaan. Bitsy Donaldson ajattelee, että tyttöjen olisi hyvä tutustua toisiinsa, sillä he voisivat saada toisiltaan tukea tulevassa elämässään. Niinpä Yazdanit kutsutaan syksyn haravointitalkoisiin ja joka vuosi tyttöjen saapumisjuhliin. Seuraa perheiden lähentymistä ja ystävystymistä, jopa siinä määrin, että Yazdan-perheen isoäiti, Maryam, alkaa paheksua miniänsä pyrkimyksiä olla Donaldsonien kaltainen. Tosin, koska hän on keskiluokkainen, ei hän kerro paheksumisiaan ääneen.

 

Maryam, joka on tullut avioliiton kautta Iranista Yhdysvaltoihin, kokee amerikkalaisuuden aika ajoin ärsyttävänä. Amerikkalainen kuvittelee, että hänen tapansa tehdä asioita on se ainoa oikea, ja nämä tavat pitäisi saada levitetyksi kaikille muillekin. Donaldsoneja taas aika ajoin ärsyttää Maryamin jästipäinen halu pitää kiinni omista tavoistaan, juhlistaan ja huonosta englannistaan. Ja siltikin, he aina kutsuvat Maryamin mukaan juhliinsa. Ärsytys ja erilaisuus ovat tässä kirjassa pohdiskelun alaisia asioita, eivät ristiriitoja ja sotia aiheuttavia aiheita. Keskiluokkaisuus onkin kirjan kantava teema: loppujen lopuksi kaikilla on oikein mukava elämä, vallankumous Iranissa on paljon kaukaisempi asia kuin tutista vieroittaminen. Jälkimmäinen onkin taas asia, jonka kunniaksi voi järjestää suuret juhlat.

 

Maryam kokee erilaisuutta, toiseutta ja vierauden tunnetta - mutta eikö jokainen tunne näitä tunteita jossain määrin, väläytetään kirjassa. Ja kyllä, Maryaminkin elämä on lopultakin oikein mukavaa aamulehtineen ja lapsenlapsineen. Välillä taustalla kummittelevat sellaiset ajatukset, että miten todellinen sukulainen onkaan hänen adoptiolapsenlapselleen Iranissa elänyt ja siellä kuollut isoisoisä, mutta toisaalta, elämä nyt vain on antanut tällaiset kortit.

 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, jolle elämä on hieman enemmän höttöistä kuin tuskaista.

Anne Tyler: Amerikan lapset
2008, Otava
alkuperäinen teos: Digging to America (2006)
suomentanut Kristiina Rikman
329 sivua
(omasta hyllystä)

Ja koska USA on yksi maista, joka matkaa Brasiliaan kesällä futaamaan, tästä kirjasta tuli jälleen yksi kirja Kirjallisuutta futis-maista -haasteeseeni:

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Kesä ilman miehiä (2011, Otava) on ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan lukenut Siri Hustvedtiltä. Kirjan lukemiseen minut innoitti tietenkin kesä, sillä etsin kirjastosta samaan tapaan kuin talvella lumi-nimisiä kirjoja, kirjoja, joiden nimessä on kesä. 

Hustvedtin kirjassa sen nimensä mukaisesti vietetään kesää ilman miehiä. Tarkemmin kesää viettää Mia Fredricksen, jonka mies päättää, että haluaa viettää lomaa, pitää paussia, avioliitostaan. Mies on tavannut erään naisen, joka on syynä tähän irtiottoon omasta vaimostaan, Mia kutsuu naista Paussiksi. 

Kesä on Mian opiskeluaikaa: mitä hän oppii naisista ja miehistä ja mitä avioliitosta, ja mitä  elämästä yleensä. Mia menee asumaan oman äitinsä luo, jossa hän alkaa vetää kirjoituskerhoa teinitytöille. Kerho on opettavainen paikka myös Mialle, sillä tyttöjen keskuudessa hän näkee, miten tytöt (ja naiset) toimivat ryhmässä. Kun miehet vetävät ärsyttäviä tyyppejä turpaan, naiset juonittelevat selän takana ja eristävät ryhmästä. Tyttöjen toiminta vie Mian myös omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jolloin häntä hyljittiin koulussa. 

Syitä hylkäämisiin Hustvedtin kirjassa etsitään apinoiden, ateenalaisten, siis eläin- ja ihmisryhmien kautta. Hustvedtin kirja etenee läpi matkansa samoin: Mian elämässä tulevat asiat pengotaan perinpohjin. Naisten ja miesten eroja kirjassa mietitään ajatttelun eroavaisuuden kautta, mutta siinä tuodaan esiin myös ne tutkimukset, jotka ovat täysin toistensa vastakohtia. Voiko miesten ja naisten ajattelun eroista sitten lopultakaan sanoa mitään, kun tutkimuksetkin ovat aina eri mieltä keskenään? 

Tohori George Beard - -väitti että toisin kuin intiaanivaimo, joka wigwamissaan keskittyi vain alaruumiiseensa ja synnytti lapsen toisensa jälkeen, moderni nainen kärsi liiasta ajattelusta, ja todistaakseen sen hän lainasi erästä arvostettua kollegaansa, joka oli mittaillut korkeasti koulutettuja kohtuja ja havainnut niiden olevan kooltaan vain puolet koskaan opille alistumattomien kohdun koosta.

Kesä ilman miehiä -teoksesta tulee paitsi yksin jätetyn ja petetyn viisikymppisen naisen kertomus ja selviytymistarina myös kirja eri-ikäisistä naisista. Kirjassa Mia edustaa keski-ikäisiä naisia, hänen oppilaansa seuraavaa sukupolvea ja äitinsä ystäväpiirineen edellistä sukupolvea. 

Kirjaa aloin lukea vailla ennakko-oletuksia, ja siksi olinkin melkoisen tyhjä taulu, mitä vastaan tulee. En osaa sanoa, oliko kirja hyvää Hustvedtiä vai ei. Mutta kirja oli keskinkertaisen kiinnostava. Tutkimukset, jotka on tehty randomisti eri aikoina ja eri paikoissa, ovat kiinnostavia kuriositeetteja, mutta niitä on käytetty niin monessa paikassa ennen Hustvedtiä, että en oikeastaan hihkunut innosta, enkä myöskään kauhusta lukiessani, että 70-luvulla on ajateltu näin ja noin. Se, mitä tiede on kertonut meille, on monesti todettu vääräksi seuraavina vuosikymmeninä tai -satoina. Siitä huolimatta pidämme oikeana niitä tutkimustuloksia, joitä nykyisin saamme ja uskomme niihin lähes sokeasti.

Kiinnostavaksi tässä kirjassa tulikin teinien maailma ja ne mekanismit, joilla tytöt eristävät toisia. Hustvedtin kirjassa eristäminen nähtiin tyttöjen paheena, vaikka apinoiden joukossa nimenomaan urospuolinen yksilö eristettiin ryhmään sopimattoman käytöksen takia. Onko eristäminen kuitenkaan vain naisten yhteisössä käyttämä asia maailmassa?

En osaa sanoa, oliko Hustvedtin kirja älykkökirjallisuutta vai viihdettä, mutta kallistun kuitenkin jälkimmäisen puoleen. 

Kirjan on moni lukenut ja siitä myös kirjoittanut; valitsin nyt linkeiksi pari, joissa on hieman samanlaista hämmennystä kuin omassa mielessäni. Juuri samaa yritin ehkä myös sanoa: 

Cafe Voltaire ja 

Jennin K-blogi - koko lailla kirjallisesti.  

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä 

2011 Otava

The Summer without Men 2011

suomentanut Kristiina Rikman

232 sivua

Seuraavat kesä-nimiset kirjat:

Bo Carpelan: Kesän varjot 

ja Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kiblerin Matkalla kotiin (2013, Gummerus) oli pienen mitä-lukisin-seuraavaksi-leikkimielisen-värihaasteen ruskea kirja. Otin kirjan mukaani yksinäiselle junamatkalle, koska oli pakko skipata Tropperin kirja: en vain olisi ilennyt sitä lukea koko kansan nähden (täältä bogistahan tuo tieto kirjan lukemisestani ei mihinkään leviä). Lisäksi Matkalla kotiin tuntui vain oikealta kirjalta matkallani kotiin. Kirja sopi matkantekoon enemmän kuin hyvin, sillä kirjassa isoäidin ikään ehtinyt Isabelle ja hänen ystävänsä, matkalle kuskiksi lupautunut Dorrie ovat menossa hautajaisiin. 

Matkalla Isabelle kertoo elämäntarinaansa 1930-luvun lopusta alkaen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Tarinan, joka auttaa Dorrieta tekemään ratkaisuja oman elämänsä käännöskohdassa. 

Isabelle on elänyt lapsuutensa Kentuckyssä perheessä, joka on lääkäri-isän tulojen ansiosta päässyt kaupungin hyväosaisten joukkoon. Perheellä on tummaihoisia palveijoita, joiden kanssa eletään läheisesti - tiettyyn rajaan saakka. Asuinaluetta koristaa tienvarsikyltti, jossa mustilta kielletään liikkuminen alueella pimeäntulon jälkeen. On siis selvää, että liian läheiseksi ei voi tulla palvelijaperheen lasten kanssa, vaikka he ovatkin samanikäisiä kuin Isabelle. 

Isabellessä alkaa kuitenkin elää pieni kapinallinen, joka lähtee läheiseen kaupunkiin baariin kokeakseen jotain muuta kuin tylsiä luokkakavereidensa juhlia, joihin perheen vanhemmat kuskaavat lapsensa. Kaikkea pahaa voisi tapahtua, ellei ritarillinen Robert saapuisi pelastamaan liian sinisilmäistä tyttöä. Isabelle alkaa ystävystyä palvelusväkeen kuuluvan pojan kanssa. 

Matkalla takaisin kotiseudulleen Isabelle kertoo, mitä sitten tapahtui, ja Dorrie kuuntelee. Tarina osoittautuu oikeaksi Romeo & Julia -tarinaksi samalla kun se näyttää, millainen oli mustien ja valkoisten välinen raja-aita. 

Hän oli minua vanhempi ja huomattavasti vahvempi musta poika, ja saatoin vain kuvitella äitini ja hänen ystäväpiirinsä tai minun ikätoverieni kauhun, jos he saisivat tietää tapailustamme. Värillisiin miehiin, varsinkaan nuoriin miehiin, ei juuri luotettu, vaikka päästimme samat miehet Shalervilleen hoitelemaan asioita tai nostelemaan raskaita taakkoja. Päiväsaikaan kohtelimme heitä ikään kuin itseämme heikompina tai alempiarvoisina, auringon laskiessa taas karkotimme heidät tiehensä. Jos nuori  musta mies vaelsi liian lähellä kaupunkimme reunaa, yhteinen kauhu kiiri selkäpiissämme ja koimme tarvetta huutaa apua vapaaehtoisilta järjestyksenvalvojilta varmistaaksemme, että he ajaisivat tunkeilijan niin kauas ettei tämä enää olisi uhka.

Mutta onko historia muuttanut mitään? Dorrie, joka on tummaihoinen, koetaan vieläkin epäsopivaksi ystäväksi ja matkakumppaniksi vanhalle valkoiselle naiselle. Kirjassa rotuennakkoluulojen lisäksi on muitakin aiheita: Dorriella on elämässään asioita, jotka vaativat omaa selvittelyä, ja 1 000 kilometrin matka onkin hyvä aika selvitellä asioita. Oman apunsa miettimiseen tarjoaa Isabellen tarina, ja hautajaisten yllätysten jälkeen omaan elämään on parempi palata. 

Pidin kirjasta, sillä en odottanutkaan tästä mitään elämää suurempaa tarinaa. Kirja oli viihteellinen, sen tarina eteni ja tarjosi kivasti yllätystä matkan varrella. Kieli vei nopeasti lukijaansa eteenpäin ja halu tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, teki junamatkasta takaisinkin nopean, vaikka vr tarjosi 40 minuuttia lisäaikaa lukemiseen. 

Kirjaa suosittelen sellaiselle, joka pitää viihteellisestä tarinasta, mutta ei liian vaikeasta juonesta. Ja myös sellaiselle, joka tuntee kuten tekstilainauksessani. 

Kirjaa on luettu blogimaailmassa ahkerasti, googlen ensimmäiseltä sivulta sain tällaisen otoksen: 

Lukuneuvoja, 

Kirjojen parissa, 

Luettuasaso, 

Rakkaudesta kirjoihin, 

Kirjainten virrassa, 

kirjavinkit.

Julie Kibler: Matkalla kotiin 

2013, Gummerus

Calling Me Home 2013

suomentanut Riie Heikkilä

Chad Harbach: Pelin henki

Hän ei halunnut muuta kuin että mikään ei koskaan muuttuisi. Tai että asiat muuttuisivat vain oikealla tavalla,

paranisivat pikkuisen kerrallaan,

päivä kerrallaan,

ikuisesti.

 

 

 

 

Chad Harbachin Pelin henki (2013, Otava) tuli aivan yllättäen luettavakseni, sillä löysin tämän kevään uutukaiskirjan suloisesta ensimmäisestä kotikirjastostani.

 

Pelin henki oli USA:ssa ilmestymisvuonnaan 2011 sensaatio ja The New York Times nimesi kirjan yhdeksi vuoden parhaista kirjoista.

 

Kirja on kertomus baseball-joukkueesta ja sen pelaajista. Henry Skrimshander on lahjakas 17-vuotias poika, joka hennosta varrestaan huolimatta on luonnonlahjakkuus pesäpallokentällä. Hän pääsee opiskelemaan, ja pelaamaan baseballia, Westish Collegeen. Kirja on myös kertomus collegen elämästä: Henryn pelikaverit Mike Schwartz ja Owen Dunne ovat tärkeitä henkilöitä paitsi Henryn elämässä myös joukkueessa, ja tietenkin kirjan tarinassa. Owen Dunne, Henryn kämppis, on joukkueen julkihomo. Kirja on myös rakkaustarina, jossa rakastavaiset kohtaavat sattumalta ja joskus hieman ohimennen. Kirja on myös tarina nuorten miesten ystävyydestä, ja erityisesti siitä, mitä ystävyys kestää.

 

Miehet olivat aivan omituisia olentoja. He eivät harrastaneet enää kaksintaisteluja, jopa nyrkkitappelut olivat alkaneet vaikuttaa raakalaismaisilta, entisaikojen satunnainen väkivalta oli kanavoitu kokonaan eri instituutioihin, mutta he pitivät siitä että noudattivat ikivanhoja sääntöjään.

 

Kirjassa ei ole kovin ihmeellistä juonta: kasvavat nuoret miehet opiskelevat ja jännäävät baseball-matsejaan, vapaa-ajallaan he haaveilevat rakkauksista, erityisesti Henry on ujo ja arka, jota rakkauselämä tuntuu karttavan.

 

Koulun rehtori Affenlight, on myös tärkeä henkilö kirjassa, samoin hänen kotiin saapuva tuhlaajatyttärensä, Pella, joka on jättänyt aviomiehensä ja haluaa aloittaa elämänsä uudelleen, parannuttuaan masennuksestaan.

 

Baseball-kentällä sattuu ja tapahtuu: Owen loukkaantuu, Henry kohtaa krampin, kun collegen jälkeinen elämä ja mahdolliset jatko-opiskelustipendit tuntuvat ratkaisevan aivan liikaa tulevaisuudesta. Amerikkalainen systeemi tuntuu kirjaa lukiessa aika pelottavalta ja stressaavalta: miten elämän käy, jos mikään yliopisto ei huolikaan opiskelijaksi, tai jos ei ole tarpeeksi hyvä urheilija, että pääsisi urheilustipendin voimin opiskelemaan? Miten käy ystävyyden, jos ystävälle näyttää käyvän hyvin, mutta itsellä menee päin mäntyä? Kestääkö ystävyys?

 

Tämän kauden jälkeen ei ollut mitään. Ei baseballia eikä jalkapalloa. Ei lääkkeitä ei kämppää ei duunia. Ei ystäviä ei tyttöystävää. Ei mitään. Ja niin piti käydä kaikille heistä, ihan jokaiselle. - - Harpoonersin oli pakko kokea hänen laillaan, että häviö merkitsi kuolemaa.

 

Kirjan lukemisen jälkeen olen kovin hämmentynyt siitä, miten kirja olisi pitänyt lukea. Oliko kirja helppolukuinen, viihdyttäväkin tarina kasvukipuisista nuorista, henkilösuhteista, jotka muotoutuvat kirjan tarinan kuluessa eri tavoin? Vai oliko kirja jotain enemmän, mitä en huomannut? The New York Timesin arvion luettuani epäilen, että minulta jäi paljon huomaamatta, koska tunnen niin huonosti amerikkalaista kirjallisuutta. Olen päättänyt tänä vuonna tutustua hieman paremmin yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen, joten ehkä jossain vaiheessa myöhemmin sitten ymmärrän sen kaiken, mikä jäi nyt tajuamatta.

 

Vaikka kirjaa lukiessani olin koko ajan hieman epävarma siitä, miten kirjaa pitäisi lukea, en missään vaiheessa edes harkinnut, että jättäisin kirjan kesken, sillä Harbachin teksti on niin sujuvaa, henkilöhahmot suorastaan hyppäävät elämään mukaan: kirjaa oli pakko lukea eteenpäin, koska jännitti, miten henkilöhahmojen lopulta käy. Osa kohtaloista ja välinäytöksistä oli niin omituisia, että niissä kohdin oli pakko miettiä, että millä asialla tässä nyt leikitellään. Harmitti, että en tunnistanut kirjan leikkejä.

 

Vaikka kehuin Harbachin henkilöhahmojen elävyyttä, niin tarinan ainoa naishenkilö, Pella, jäi tosi omituiseksi hahmoksi. Siis, hän käyttäytyi niin kovin miesmäisesti monesti, esimerkiksi kun hän mietti omaa levinnyttä vartaloaan: Hän ui aikoinaan monta kilometriä putkeen, hänellä oli solakka vatsa ja vahvat kädet - mutta minkäs teet. Onhan se hienoa, että kirjallisuudessa on naishahmo, joka ei pidä päiväkirjaa painostaan, eikä niin välitä, kenen sängyssä nukkuu, mutta samalla jäin jotenkin miettimään hieman epäuskoisena tätä henkilöhahmoa.

 

 

Kirjassa baseball on vahvasti läsnä kirjan tarinassa, ja myös henkilösuhteissa, mutta baseball ei ole kirjan koko juoni ja merkitys. En osaa sanoa, miten lukija, joka ei kerta kaikkiaan pidä pesäpallosta, suhtautuu kirjan tarinaan, itse kun olen harrastanut lajia, vaikkakin kotimaisena versiona, aikoinani aika monta vuotta. Minusta baseballia ja joukkuemeininkiä ei kirjassa ollut kuitenkaan liikaa, koska minulle kirjasta ei jäänyt sellaista kuvaa, että tässä vain pelataan. Enemmänkin kirjasta jäi mielikuva ihmissuhteiden vyyhtenä.

 

Kirjasta en osaa oikeastaan tämän enempää kirjoittaa. Tästä tuli mieleeni David Nichollsin Kaikki peliin, jossa oli myös samantyylistä kasvukipuilua, paitsi että Harbach on kyllä Nichollsia taitavampi pitämään lukijan koukussa, eli rakentamaan henkilöhahmoja tarinaan, ja kuljettamaan tarinaa eteenpäin.

 

Chad Harbach: Pelin henki

2013, Otava

The Art of Fielding (2011)

suomentanut Tero Valkonen

468 sivua

 

Kannen kuva saa merkityksensä alkusanoissa:

 

Nyt ilo pintaan

Rohkeutta rintaan

Pojat, vastusta päin

Mailat koholla näin

 

ja varmaan kannessa on myös vihjaus Melvilleen, ainakin baseballin osuus on siinä pyyhitty pois.