Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Sara Razain Olen etsinyt sinua (2012, Teos & Schiltds & Söderströms) tuli vastaani kirjaston bestseller-hyllyssä. Olen huomioinut kirjan jostain kiinnostavien kirjojen listaan ja halusin sen lukea jo aiemmin. 

Razain teos on hieno kirja, joka pakenee määritelmiä. Se on suomenruotsalaista kirjallisuutta, rakkauskirjallisuutta, nuorten aikuisten kirjallisuutta. Tai teoksen voi nähdä myös maahanmuuttajakirjallisuutena, ainakin Teos mainostaa kirjaa sivuillaan lähtökohtana WTC-iskut ja Turun Baillando-baari, jossa kohtaavat sotaa paenneet ja ne, joiden mielestä sotaa paenneet näkevät maailman juuri oikealla tavalla. 

Razain teoksessa tärkeänä eivät ole kuitenkaan kulttuurit, jotka kohtaavat, vaan ihmiset, jotka kohtaavat. Kirjan päähenkilö, Annika Anderson on 26-vuotias ekonomi, joka on lukioiässään tehnyt 10-vuotissuunnitelman elämästään. Opinnot on suoritettu nopeasti, mies pitäisi löytyä ja vakituinen työ samassa putkessa. Miestä ei tule vastaan, tai tulee mutta vääriä, työ on, mutta on se on pätkätyötä, jonka vakinaistaminen siintää sitten joskus -ajassa. 

Annika on hieman kyllästynyt elämässään ja hän lähtee turkulaisesta Dynamosta uusille apajille: kaupungissa on Bailando-baari, jossa käyvät maahanmuuttajat ja jotkut muut: maailmanparantajat tai itseään etsivät ikuiset opiskelijat: "kalja maksaa kaksi ja viisikymmentä ja sitten on koko maailma neljän seinän sisällä. Tämän lähemmäksi Madventuresia ei pääse jos on ihan rahaton."

Annika tutustuu baarissa siihen mieheen, joka istuu aina yksin ja jonka nimeäkään kukaan ei tiedä. Mies on oikeastaan vasta poika, 19-vuotias Samim, pakolainen Tabestanista, jostain Pakistanin ja Afganistanin välistä. Annika ja Samim kiinnostuvat toisistaan. Suhteessa on kuitenkin joitain esteitä, niin kuin se, että Samimilla ei ole oikeastaan asuntoa, ja koska Annika on suomenruotsalainen, hänen suomen kielensä on aika huonoa. Samaa voi sanoa myös Samimin suomen kielestä, joka kyllä alkeiskurssilla koko ajan paranee. Yksi ongelma on myös se, että ympäristö ei usko suhteeseen: Samimin ystävät sanovat suoraan, etteivät usko, että Samim lopulta valitsee Annikan, vaan hakee vaimonsa Tabestanista. Annikan ystävät ja suku eivät sano mitään, vaan hiljaa odottavat samaa. Annika joutuu tekemään tiliä itsensä ja suunnitelmiensa kanssa: pitääkö elämässä mennä suoraan niin kuin hän on aina suunnitellut, vai kestääkö elämä pari mutkaa tai sivupolkua?

Nyt minä olin sellainen kuin tapaan olla puhkaistessani ohuen kahdenkeskisen rakastuneisuuden kalvon. 

Epäröivä. 

Pelokas. 

Miltei kuin olisi tehnyt kipeää. 

Me oikaisimme torin mukulakivien yli. Tukevat mustat kenkäni olivat matalakorkoiset mutta liukkaat. Pidin Samimin käsivarresta kiinni ja hän tuki minua. Jos olisimme kaatuneet, olisimme molemmat lyöneet päämme jäisiin kiviin ja jääneet siihen makaamaan. 

Kun suhde tulee julkiseksi, on siinä tavallaan helpompi olla. Annika antaa myös itselleen luvan mennä tunteittensa mukaan ja mukana. Samimilla on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuteen: hän haluaa tehdä työtä, rikastua, ostaa sen saman, minkä muutkin. Mahdollisuuksia tosin tällä hetkellä ei ole paljon. Se ainoa mahdollisuus saada rahaa on tehdä pizzeriassa ympäripyöreitä päiviä. 

Heittelin varpaitani jotka heittivät yksinäisiä varjoja kattoon. 

Olin yksin. 

Samim ei ollut koskaan kotona. 

Siltä ainakin tuntui. Minun oli puolustettava häntä koko maailmaa vastaan, mutta hän ei ollut koskaan paikalla. 

Samim haluaa  myös hienon asunnon, jossa on isot matot. Miten tehdä haaveista totta, kun niille ei saa yhtään mahdollisuutta: asunnonnäyttäjät keksivät yksi toisensa jälkeen uusia tekosyitä, miksi asuntoa ei saakaan. 

Kaiken kaikkiaan, kirjassa on ihanan rehellinen maku. Kirjan tyyli on runollinen, paljosta asioista ei puhuta, mutta silti moni tärkeä asia tulee esiin. Monet sellaiset asiat, joita parisuhteessa tulee vastaan. Suhteessa, jossa toinen on jostain toisaalta. Kirja on surullinen ja kaunis. 

"Kaikki muut menee töihin ja voi ostaa mitä  haluaa. Ja niin aion minäkin ostaa. Ostan kaiken mitä haluan. Kaiken mitä sä tahdot."

"Mutta oikeasti, en minä tarvitse hirveästi tavaroita."

"Miksi me oltaisiin huonompia kuin muut?"

Vastaus tuli salamannopeasti. 

Haukkasin suun täydeltä jäätelöä ettei tarvitsisi vastata.

Kirja oli tavattoman kaunista luettavaa, tärkeä kirja, koska siinä tärkein asia olivat ihmiset, eivätkä kulttuurit, jota ei kuitenkaan lakaistu piiloon maton alle. Tapahtumat olivat koskettavia ja jotkut niistä kovin henkilökohtaisestikin koskettavia. Siksi tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Suosittelen kuitenkin kaikille. Tämä kirja antoi sanat niille asioille, joista on vaikea puhua ja joista vaietaan.

Tämä laulu alkoi soida päässä kirjaa lukiessani (ei sinällään liity kirjaan, mutta tavallaan kuitenkin). 

Kirjasta muualla: 
Riinan kirjapinot
HS arvio

Sara Razai: Oen etsinyt sinua
2012, Teos & Schildts & Södersröms 
alkuteos: Jag har letat efter dig (2012)
suomentanut Jaana Nikula
169 sivua

Kirjalla osallistun Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen, 
ja myös maakunta-haasteeseen, kirjassa liikutaan ihanassa Turussa. 

Maakunta-haaste 

Tarkoituksena olisi lukea kirjallisuutta Suomen eri maakunnista. Valitsin maakunnat siksi, että läänejä on enää vain neljä tai viisi (?) joten haaste olisi ollut silloin liian helppo. Maakuntia Suomessa on ainakin Wikipedian mukaan 19, eli seuraavat:

• Ahvenanmaa
• Etelä-Karjala
• Etelä-Pohjanmaa
• Etelä-Savo
• Kainuu
• Kanta-Häme
• Keski-Pohjanmaa
• Keski-Suomi
• Kymenlaakso
• Lappi
• Pirkanmaa
• Pohjanmaa
• Pohjois-Karjala
• Pohjois-Pohjanmaa
• Pohjois-Savo
• Päijät-Häme
• Satakunta
• Uusimaa: Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013, Minerva)
• Varsinais-Suomi: Sara Razai: Olen etsinyt sinua (2012, Teos & Schildts & Söderströms)

Tarkoituksena olisi lukea kotimaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jollekkin seuraavista maakunnista. Pisteen saat kustakin luetusta kirjasta, kun olet sijoittanut sen oikeaan maakuntaan. Voit itse päättää sijoitatko kirjan kirjailijan asumis-/synnyinkunnan tai -kaupungin vai kirjan tapahtumapaikan mukaan. Eniten pisteitä haalinut lukija palkitaan tasan vuoden päästä itsenäisyyspäivänä! Jos saat luettua yhden kirjan kustakin maakunnasta niin saat loppupisteiden laskussa 10 lisäpistettä!

Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista

Minulla on ollut haaveissa jo jonkin aikaa tutustua Zinaida Lindénin kirjoittamiin teoksiin ja nyt nappasin lomakirjastostani mukaan

Kirjeitä Japanista (2007, Gummerus, alkuperäinen teos Takakirves-Tokyo, suomentanut Jaana Nikula) -teoksen, joka vaikutti kivalta kesäkirjalta:

kirja koostuu kirjeistä, ja myöhemmin sähköpostiviesteistä, minkä takia kirja on huippukivaa lukea kesällä, sillä kirjeiden välillä voi aina laittaa silmät kiinni ja nauttia auringosta.

Zinaida Lindén on suomenruotsalainen kirjailija, jonka kotimaa on Neuvostoliitto ja kotikaupunki Leningrad. Lindén on opiskellut Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä, Suomeen hän on muuttanut avioliiton kautta vuonna 1991 (tiedot wikistä).

Teoksessa Kirjeitä Japanista Lindénin tausta on mukana ja teos onkin osin omaelämäkerrallinen, sillä teoksessa toinen kirjeiden ja sähköpostien kirjoittaja on Iraida, Takakirves-nimisessä paikassa elävä kirjailija, jonka tausta on sama kuin Lindénin. Iraida kärsii identiteetti-ongelmasta, vaikka inhoaa koko sanaa ja varsinkin kysymystä: 

tunnetko olevasi suomalainen? 

Iraida ei tunne olevansa suomalainen, hän ei rakasta eikä pidä Suomesta eikä Helsingistä, eikä myöskään osaa olla suomalaisten kanssa. 

Ruotsia Iraida taas ei saa puhua missään, sillä maahanmuuttaneen venäläisen pitäisi osata suomea - muiden mielestä. 

Kirjeiden vastaanottaja ja toinen kirjoittaja on samasta kaupungista lähtöisin oleva Ivan, entinen sumopainija, joka elää Japanissa koti-isänä ja rahattomana. 

Yhteistä heille on se, että he haikailevat entiseen kotimaahansa ja -kaupunkiinsa, vaikkakaan sitä ei ole olemassakaan. 

Lindén on itse asunut myös Japanissa, ja myös sumopainija on tuttu hänen edellisistä teoksista, joihin en ole tutustunut. 

Kirjaa lukiessa joutuu hieman kamppailemaan fiktion ja faktan ja intertekstuaalisuuden kanssa: 

milloin Lindén leikittelee edellisen teoksen kanssa, joka on minulta siis lukematta, en osaa sitä sanoa.

Maahanmuuttaja ei enää ole mikään tila, se on ammatti. Malli-identiteetistä saa palkintoja. On keksitty uusia titteleitä: Vuoden maahanmuuttaja.

Maahanmuuttaja Lindén ja maahanmuuttaja Iraida ja Ivan kamppailevat paikastaan uudessa maassa ja tilasta maassa. Iraida kohtaa vanhoja ihmisiä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Iraida tietää myös, että on venäläisiä, jotka eivät halua olla suomalaisten ystäviä. Iraida on ruotsinkielisenä vielä suurempi kummajainen, ja vaikka hän onkin oppinut ruotsin, eivät suomen opinnot häneltä ota sujuakseen.

Hepulin kirjailija-Iraida saa, kun naistenlehden haastattelija ei ymmärrä hänen identiteettiään.

Erityisen vaikeaa Iraidalla on, kun sota seuraa kaikkialle häntä.

Ivan, joka elää Japanissa, on joutunut tekemään joitain myönnytyksiä elämässään: sumopainijana hän on joutunut värjäyttämään hiuksensa mustaksi saadakseen otteluluvan, kansalaisuutta ei ole luvassa, eikä myöskään töitä.

Sukupuoliroolit ovat vielä tiukemmassa kuin hänen entisessä kotimaassaan, ja kun Ivan, iso mies, hoitaa kotona lasta, on se jo vähän liian outoa.

Teoksessa pyöritellään sellaisia asioita kuin

pitääkö maahanmuuttajan omaksua uusi maailma tapoineen, vai saako hän pitää mitään omaansa? 

Millainen ihminen on kunnon suomalainen?

Siihenkin sivuilla löytyy vastaus.  

Samalla kun kirjoitin sinulle kuulin radiohaastattelun jossa puhui maahanmuuttaja, luullakseni hollantilainen. Mies työskentelee valokuvaajana ja on hyvin suosittu tiedotusvälineissä. Hän pitää saunasta, makkarasta, Jari Sillanpäästä ja Arabian kupeista. - - Kysymykseen, tunteeko hän itsensä suomalaiseksi, hän vastaa myöntävästi. Kysymykseen koti-ikävästä kieltävästi. Hän harrastaa avantouintia, pitää luonnosta ja juoksee usein pihalla.  

Vaikka suomalaisuuteen tai japanilaisuuteen mahtuminen on välillä hieman vaikeaa, löysäävät Iraida ja Ivan omia vaatimuksiaan ja ehkä odotuksiaankin ja löytävät oikean kokoiset kansalaisuuden vaatteensa - ja Iraidakin päättää antaa suomen kielelle mahdollisuuden.

****

Kuten arvelinkin lainatessa, niin tämä kirja oli aika helppo ja varsin nopea lukaista läpi. Olin tyytyväinen Lindénin tyyliin ja iloinen, kun uskalsin avata ensimmäisen Lindénin kirjan, joka ei varmastikaan jää viimeiseksi.

Lindénin kuvaus suhtautumisesta maahanmuuttajiin oli reipasta ja hauskaa, mutta myöskin maahanmuuttajien suhtautuminen uuteen kotimaahan ja sen ihmisiin oli virkistävän poikkeavaa: ei mitään hyssyttelyä siitä, miten kivaa on, kun on puhdasta luontoa ympärilä; päähenkilö Iraida ei pitänyt luonnosta, mutta ei päässyt rakastumaan Suomen kaupunkeihinkaan.

Puhdas luontokaan ei korvaa sitä, että ihmiset ovat hiljaisia ja varautuneita.

Toisaalta myöskin Iraidan suhtautuminen kaikkeen oli yliampuvaa, ja hänen rakkain harrastuksensa olikin ampuminen...

Loppuyhteenvetona sanoisin, että piristävän poikkeava teos, jonka asnsiosta aion tutustua Lindénin muihinkin teoksiin.

Marianne Peltomaa: Ihon alla

Marianne Peltomaan Ihon alla (2007, Schildts, alun perin ruotsiksi kirjoitettu) teos jatkaa Peltomaan kirjasarjaa, jossa hän on kirjoittanut kahdesta kolumbialaisesta adoptiolapsesta, Pablosta ja Norasta. Aiempia kirjoja, Matka (2000) ja Oikea perhe (2002) olen ainakin ensimmäisen lukenut joskus kauan aikaa sitten. 

Ihon alla kertoo lapsista teini-ikäisenä ja teini-iän kynnyksellä. 

Pablon koulusta soitetaan kotiin, kun hän on potkinut toista poikaa ja ongelmavyyhti avautuu:

Pablo on tumma vaaleaihoisten joukossa, 

ruotsinkielinen suomenkielisten joukossa, 

kuulovammainen kuulevien joukossa. 

Voisi sanoa, että kiusaamisen syitä löytyy. 

Anna, lasten yksinhuoltajaäiti, on kuitenkin kekseliäs, ja laittaa Pablon judokurssille, josta Pablo saa itseluottamusta ja respektiä kavereiden keskuudessa.  

Nora on ysillä, myöskin kolumbialainen alkuperältään ja ulkonäöltään erilainen kuin muut. Toisaalta Nora on niiden nuorten parissa, jotka ovat myös hieman erilaisia. Noran ongelmat ovat enemmän jokaisen nuoren ongelmia kuin johtuisivat hänen alkuperästään.

Nora kantaa enemmänkin huolta muista kuin itsestään:

Pablosta ja myöskin Mariasta, hänen ystävästään,

joka on myös adoptoitu, mutta Intiasta.

Maria on Noran ikäinen, ulkonäöltään tumma ja pieni,

jopa hieman liiankin laiha.

Maria pärjää koulussa ja hänellä on ystäviä,

mutta hän ei tiedä oikein kuka on:

Hän aloittaa intialaisten sukujuuriensa etsimisen ja koska hänellä ei ole mitään tietoa bilologisesta äidistään, isästään puhumattakaan, hän aloittaa syventymällä omaan itseensä.

Fiilis: kirjassa pyöriteltiin sellaisia asioita, jotka olivat hieman liiankin kaukana omasta arkitodellisuudestani. Kun itse huokailen hiekkalaatikon reunalla, niin kirja, jossa esitellään teinien ongelmia koko laajuudessaan, ei anna positiivista kuvaa tulevaisuudesta.

Vaikka leikki-ikäisten välit saadaankin selvitettyä,

teini-ikä tuo uusia ja uuvuttavia ongelmia tullessaan.

Ja ongelmien keskellä taas elämä on sellaista, että ihan vain normaalista arkipäivästä nauttii, kun suurin ongelma on sopivan kevätmekon löytyminen juhliin.

Koska ongelmia tai juonta ei sen koommin kirjassa ollut, niin sen lukeminenkin oli vähän tasapaksua höttöä.

Loppukirjaa kohden Marian elämän ongelmat nostattivat esiin monia ajatuksia ja kysymyksiä sekä kirjassa että omassa mielessä.

Kirjassa otetaan esille esim. sellainen asia, että ovatko adoptiot kovin hyvä asia, sillä nuoret adoptoidut päätyvät muita nuoria herkemmin itsemurhaan.

No, vastakohdaksi voi tietysti miettiä, mikä on heittellejätetyn vauvan tai lapsen tulevaisuus ilman adoptiota.

Kenelle? Kirjan suomenruotsalainen tai keskiluokkainen (tai molemmat yhdessä) ote ja asenne ei hirveästi minuun iske, mutta voisin ajatella, 

että kirja kiinnostaa sellaista, joka on miettinyt tai mahdollisesti jo toteuttanutkin adoption. 

Tietysti kirja voisi kiinnostaa myös sellaista, jolla on muuten esim. kaksikulttuuriset lapset. 

Mutta kirja ei oikeastaan mitään uutta esitä, kuin vain sen, että lapsen toisesta kulttuuria on hyvä esitellä lapselle, ja antaa nuoren tuntea olevansa hieman muista erilainen. 

Maria oli syntynyt toiseen paikkaan, elääkseen siellä ja kasvaakseen aikuiseksi tai kuollakseen liian aikaisin ruuan tai oikeiden lääkkeiden puutteeseen. Hän oli syntynyt taistelemaan elämästä eikä mukavuuteen ja rahoihin ja törsäämään sellaiseen, mitä hän ei edes tarvinnut. 

Jos en ole siellä, minne synnyun olemaa, olenko minä joku muu vai olenko minä yhä minä, sama ihminen?  

Marianne Backlén: Linnoitukset

Olen lukenut aikoinani Marianne Backlénin Karman, joka jätti vähintäänkin omituisen maun suuhun, sillä tutustuin kirjaan samoihin aikoihin kuin monikulttuurisuuteen omassa elämässäni. Kirja antaa varsin pessimistisen kuvan suomalaisten naisten ja lähinnä karbialaisten miesten suhteista.

Voit lukea kirjasta vaikka täältä.

Jos Karma oli moniääninen teos, niin sitä on myös 

Linnoitukset (2006, Gummerus), jopa siihen asti, että lopussa teoksessa oli jo pari ääntä liikaakin. 

Kirjan lukeminen jäi myös muuton takia kesken, joten oli entistä vaikeampi seurata henkilöiden, jotka koko ajan vaihtuivat, elämää ja kirjan juonta, jota ei sen kummemmin ollut kuin että alussa Loviisasta löydettiin myrkkyyn kuollut afrikkalainen mies. 

Kirjan keskeisin henkilö on Ulla, joka on kirjoittanut näytelmän monikulttuurisista suhteista ja joka elää keskellä monikulttuurisuutta:

hänellä on kolme lasta, kaikki eri miehen ja kulttuurin kanssa. Kirjoitin näin, sillä Backlénin kirjoissa jokainen ihminen tuntuu kantavan kulttuuria tiukasti itsessään ja mukanaan. 

Mietin, että onko tämä Backlénin keino tuoda erilaiset kulttuurit läsnäoleviksi kirjoihin, 

sillä ihmiset kulttuurina on aika raskas ja ehkä vähän vääryyttäkin aiheuttava keino kirjoissa, sillä ihmiset (ja siten kulttuurit) eivät Backlénin teoksissa kohtaa toisiaan. 

Tai kohtaavat, mutta ohimennen ja sidokset jäävät löyhiksi ja ihmiset väärinymmärtävät toisiaan koko ajan. 

Kun henkilöhahmot sidotaan voimakkaasti oman kulttuurinsa edustajiksi, tuntuu että juuri ne kulttuurit kolahtavat vastakkain, eivätkä tule toimeen toistensa kanssa. 

Toinen asia, mikä pisti silmääni Linnoitukset-teoksessa oli se, että Ullan oma tausta: suomenruotsalainen, punvauorelainen, loviisalainen, feministi rakentuu tuttuun ja turvalliseen, ja maahanmuuttajat elävät irrallaan, maasta toiseen muuttaen, kiinnittymättä mihinkään.

Vaikka Ulla tiesi Raymondin lähteneen Suomesta, hän oli varuillaan ja vilkuili huolissaan ympärilleen. Hän kärsi vainoharhaisuudestaan hirveästi. Ei hän Rayta pelännyt. - - ... Ja eräänä myöhäisenä iltana tyttöystävä soitti Ullalle ja kuiskasi puhelimeen: Ray on niin hankala, hän saa raivokohtauksia, mitä minä teen? 

Kadulla yhdentekevät rutiinit jatkuivat: jäteautot kolisivat, postiljoonit jakoivat postia, päiväkotilapsia vietiin parijonossa puistoon. Jugendlinnoilla oli kodikkaat suomenkieliset nimet Maja, Kivilinna, Toivo, Impivaara. Ulla tunsi perheitä miltei joka talosta ja osasi luetella sivilisäätyyn, ammattiin, asuntojen kokoon, sisustukseen ja elämäntapaan liittyviä tietoja.. 

Ulla on siis vahvasti kiinni omassa ympäristössään: ei ihme, että hänen ulkomaalaiset miehensä eivät ole istuneet tähän valmiiseen maailmaan. Samalla voisi ajatella henkilökemiat laajempana: valmiiseen yhteiskuntaan on vaikea vieraan asettautua. 

Vaikka Backlénilla on kirjoissaan monikulttuurinen maailma, tuntuu että kirjan (/kirjojen) sivuilla on aina puolihuolimattomia yleistyksiä. 

Aasialainen nuorukainen istahti viereiseen pöytään, sytytti savukkeen ja selaili Newsweekiä. Ulla vilkuili miesstä. Kiinalainen vai japanilainen? Miehen kaveri oli muutamia vuosia vanhempi ja kantoi tarjotinta, jolla oli täytettyjä patonkeja ja kaksi limsapulloa. Aasialaiset joivat harvoin kahvia tai olutta. 

Kirjassa liikutaan niin Loviisassa kuin Helsingissä, 

välillä Ulla muistelee menneitä, radikaaleja 70-luvun tapahtumia, taiteilijatapaamisia ja välillä samoja asioita muistelee Ullan ystävä Ann-Sofie tai joku muu. 

Välillä Ulla törmää muihin afrikkalaisten kanssa eläviin ihmisiin ja yrittää selvittää afrikkalaisen miehen kuolemaa.

Välillä Ulla miettii itseään ja naiseuttaan ja sitä, kelpaako hän enää kenellekään.

Ja välillä hän asettuu vastustamaan myös niitä, joilla on ongelmia hänen lastensa monikulttuurisuuden kanssa.

Kirjassa toistuvat jotkut samat teemat kuin Karmassa, päällimmäisenä tietysti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten miesten maailma, mutta myös se, miten toisella puolella maailmaa elävän miehen kanssa on vaikea sopia lasten huoltamisesta.  

Kirjan alussa pidin Linnoituksista, joka tuntui etenevän helpommin kuin Karma, mutta loppua kohden tarina puuroutui: kun kirjassa heiteltyjen langanpätkien olisi odottanut liittyvän ja sitoutuvan toisiinsa, lankoja alettiinkin heitellä vielä lisää ja langat jäivät heilumaan, osa toisensa hieman sivuuttaen, suurin osa kuitenkin yksinään edestakaisin heiluen.

Ääniä oli liikaa ja olisin toivonut, että kirja olisi ollut edes vähän helpompi lukijalle.

Kirja oli vähän kuin tämä kukka:

siinä on kyllä kauneutta, mutta jotenkin miettii, että onko se kuitenkaan ihan valmis?

Huomasin muuten, että olen kaivanut kirjastosta Backlénin uusimman kirjan mukaan.

Mietinkin kovasti, että antaisinko vielä yhden mahdollisuuden?