MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuortenkirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuortenkirjat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. lokakuuta 2017

Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 


Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa





Taina Haahti: Operaatio onni
2004, WSOY 
335 sivua 


Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 




Katriina Ranne: Miten valo putoaa 
2017, Gummerus 
176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe



sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark


Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 
Maisemaa leimaa poissaolo. 
Minun elämäni. 
Minulla on elämä. 
Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä

Mila Teräs: Perhosen varjo
2012, Otava
252 sivua



Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja
2017, Kirjapaja 
208 sivua


Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 
Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
2017, WSOY
178 sivua
  




Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset
2017, Teos
296 sivua



Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita

Esko-Pekka Tiitinen on minulle aivan tuntematon kirjailija. Hän on kuitenkin kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta ja saanut niistä mm. Finlandia Juniorin vuonna 2008 ja Savonia-palkinnon. Olipa jo siis aika tutustua hänen teoksiin!




Neljän tuulen paita (2016, Aula & co) kiinnosti kirjaston kuvailun perusteella ja päätin lukea kirjan ennen kuin palautan loput kirjaston kirjat - ensi vuosi on tarkoitus aloittaa oman kirjahyllyn kirjoilla. 

Neljän tuulen paita kertoo pojasta nimeltä Pekko, joka on kotoisin Lapista. Hän on muuttanut pieneen kaupunkiin, jossa on outo lintu pohjoisen olemuksensa takia. Koulussa Pekko ihastuu Damlaan, joka on myös muista erottuva - hän on kotoisin Lähi-idästä. Pekko ei uskalla lähestyä tyttöä, mutta koulussa vieraileva ja kirjoista kertova Oili sattumalta yhdistää nuoret. 

Kirjassa ihastutaan, eletään nuoruutta ja tutustutaan kirjallisuuteen. Paikkakunnalla, jossa virtaa joki, kohtaavat myös Odinin sotilaat ja paikkakunnalle avattava vastaanottokeskus. 

Kirjassa on paljon pienessä tilassa: teoksesa on vain 130 sivua. Pidin kirjan tuulahduksista, ihmissuhteista, vanhempi-lapsi-miettinöistä ja lempeästä otteesta, joka vei vähän metsäänkin (kirjaimellisesti) ihastelemaan kuuta ja joutsenta. 

Kävelimme pientä polkua pitkin suuren siirtolohkareen taakse, ja siinä samassa eteemme avautui uskomattoman kaunis niitty, jossa monet kukat kukkivat vieläkin vaikka syksy oli jo pitkällä

Kirja oli oikein mukava nuortenkirja, ja siinä tosiaankin ehti olla monenlaista teemaa. 

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteesen 2017 kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita
2016, Aula & co
131 sivua

lauantai 17. joulukuuta 2016

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Minulla oli sattumoisin lainassa Juuli Niemen Et kävele yksin (2016, WSOY), kun kirja sai tämän vuoden Junior Finland -palkinnon. Luin myös vähän aikaa sitten Seita Vuorelan Lumi-teoksen, joka oli myös ehdokkaana. Nämä kaksi teosta ovatkin kovasti samantyylisiä, sekä hieman runomuotoisen kertomistyylin että aiheensa puolesta. 

Et kävele yksin kertoo 15-vuotiaasta Adasta. Ada elää kahdestaan taiteilijaäitinsä kanssa ja pitää matalaa profiilia koulussa, ettei olisi niin kovin paljon erilainen muita. Koulussa Ada kiinnittää huomionsa Egzoniin. Poikaan, jonka vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Kosovosta. 

Kirja on kertomus rakastumisesta ja siitä, mitä on kun ensimmäisen kerran kiinnostuu pakahduttavasti jostain toisesta. Kirja on myös kertomus siitä, miten omat vanhemmat ovat noloja, paitsi jos toista vanhempaa ei ole lainkaan.

Ada saa kuulla, että Egzon elää hänen laillaan ilman isää ja Ada tuntee heti yhteenkuuluvuutta pojan kanssa. Mutta pitävätkö Egzonin puheet paikkansa? Ja onko ensirakkaus muutenkaan tukevalla pohjalla? 

Vaikka kirja on nuortenkirja, on tämä todella tukevaa luettavaa jo sivumääränsäkin vuoksi. Runollinen kerronta tuo esiin enemmän hetkiä kuin juonellista kerrontaa. Nämä asiat varmasti karkottavat joitakin lukijoita pois kirjan lukijakunnasta, mutta voin sanoa, että itselleni tämä kirja olisi ollut aivan täysosuma varhaisteinivuosinani. Niemen teos sopii kokeneemmalle lukijalle ja Seita Vuorelan Lumi taas vähemmän lukevalle. 


Kirjan luettuani osui silmiini ylen juttu kirjallisuudesta ja maahanmuuttajista. Valitettavasti Niemikään ei pääse eteenpäin kirjallisuuden tyylistä kuvata maahanmuuttajia, tällaisia mieshahmoja löytyy myös tästä teoksesta (Egzon on kyllä toiveita herättävä henkilöhahmo osin):

Erikoistutkija Pasi Saukkonen on tehnyt muutamia havaintoja siitä, keitä romaanien maahanmuuttajat ovat ja miten heitä kirjoissa kuvataan.
– Kun valtaosa Suomeen tulleista on Venäjältä tai Virosta, ovat kirjojen maahanmuuttajat järkiään eksoottisemmista, kaukaisemmista oloista. Usein he ovat pakolaisia tai esimerkiksi kerjäläisiä, mikä on maahanmuuton kokonaiskuvassa täysin marginaalinen ryhmä.
Saukkosen mukaan kirjoja vaivaa myös ihmiskuvausten stereotyyppisyys: maahanmuuttaja nähdään joko sympaattisena hahmona tai perustavanlaatuisesti erilaisena. Tytöt ovat uhreja, miehet umpimielisiä ja sopeutumattomia.


Juuli Niemi: Et kävele yksin 
2016, WSOY
359 sivua

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorelan Lumi (2016, WSOY) on kaunis ja sadunomainen teos, jonka voi lukea nuortenkirjana tai aikuistenkirjana. Lumi jäi Vuorelalta kesken ja hänen hyvä ystävänsä Vilja-Tuulia Huotarinen saattoi kirjan loppuun. Kirja on surullinen ja kaihoisa, ja sitä on todellakin vaikea ja niin surullista lukea. 



Lumi kertoo Siamakista, pojasta, jonka perhe tuli Suomeen, kun Siamak oli 6-vuotias. Perhe on Iranista kotoisin. 15-vuotiaalle Siamakille elämässä tärkeintä on jääkiekko, jota hän alkoi pelata jo pienenä kuuluakseen jengiin kaupungin itäisessä osassa, jossa hänenlaisensa (muualta muuttaneet) asuvat. Kaikki muu on turhaa. Turhaa on varsinkin se, että heidän luokseen tulee asumaan nuori sukulaistyttö Atisha, joka seuraa Siamakia joka paikkaan, etenkin jäähalliin, joka on aiemmin ollut Siamakin oma paikka. 

Tullessaan Suomeen Atisha tuo mukanaan Teheranin, joka on pysynyt Siamakin perheessä poissa mielestä jo vuosia. Atishan sopeutuminen ei ole helppoa, vaikka ei Atisha myöskään ole avuton nuori nainen. Siamakin ja Atishan välit selviävät vasta juhlissa, jotka Noora, Siamakin ystävä, järjestää. Sukulaisuus ei ole aiemmin juurikaan yhdistänyt näitä melkein koko ikänsä toisenlaisissa maailmoissa eläneitä nuoria.





Nuorten elämän ohella kirjassa kulkee mukailtu Lumikuningatar-satu.  Lumi on mukana kirjan jokaisella sivulla, sillä tässä tarvotaan paljon lumen keskellä. 

Seita Vuorela: Lumi
2016, WSOY
240 sivua

*******

Helmet-haasteessa kirja kohtaan 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja =( 
ja minihaasteessa I-maa on Iran. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Katariina Romppainen: Sori vaan, se on totuus

Helmet-lukuhaasteen kohdalla alkaa olla loppukirin aika, joten viimeisten kirjojen pariin nyt siis. 


Katariina Romppainen on minulle tuttu hänen aikuistenkirjoista Mustikkasoppa ja Pitkät päiväunet, jotka ovat kevyttä chick lit -kirjallisuutta. Kaipasin keveyttä flunssan keskelle, ja Romppaisen nuortenkirja Sori vaan, se on totuus (2015, Karisto) vaikutti sopivalta olotilaan. 

Sori vaan, se on totuus kertoo seiskaluokkalaisesta Senjasta, joka on yh-äitinsä kanssa muuttanut monta kertaa, ja nyt pieni perhe päätyy äidin kotiseuduille. Senja asuu kerrostalossa vuokralähiössä, ja nolostelee kotiaan, sillä kaikki muut uuden koulun oppilaat tulevat omakotitaloista. Siivoojana työskentelevä äiti ei todellakaan ansaitse juuri mitään, ja Senja sepittää koulussa tarinoita lomamatkoista ja kaikesta, mitä hänen kotonaan on. Valheistahan yleensä jää kiinni, mutta Senjan elämässä tapahtuu suuria muutoksia, kun hänen äitinsä kertoo lähtevänsä työkeikalla Norjaan ja Senja muuttaa isänsä vanhempien kotiin asumaan. Niiden isovanhempien, jotka Senjan äiti on kertonut kuolleen. Myöskään isäänsä Senja ei ole nähnyt koskaan. 

Tutustuessaan isänsä sukuun Senja huomaa, ettei hän suinkaan ole ainoa, joka on valinnut valheiden tien. Senja ei voi olla huomaamatta, että tärkeää on kaivaa esiin totuus. 

Kirjassa vieraillaan Tampereen lähistön lisäksi Rovaniemellä ja tästä Pohjois-Suomen eksotiikasta kirjalle plussaa. Elämässä on erilaisia taustoja, eikä raha välttämättä tuo onnea., on tämän kiinnostavan nuortenkirjan sanoma. Suosittelen yläkoulun lukemistoksi. 

Katariina Romppainen: Sori vaan, se on totuus
2015, Karisto
230 sivua


46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (nuoret vinkkaavat)

tiistai 9. elokuuta 2016

Katy Birchall: IT Girl - Suosituksi yhdessä päivässä


Katy Birchallin IT Girl - Sosituksi yhdessä päivässä (2016, Bazar) -teos lähti kirjastosta mukaani puolivahingossa, sillä suunnitelmissani ei ollut oikeastaan lukea nuortenkirjaa tällä hetkellä. Muistin kuitenkin nähneeni kirjan Kristan blogissa tai fb-kuvissa, ja otin kirjan varmuuden vuoksi lähempään tarkasteluun. Ja sitten kun aloitin kirjan, olikin se menoa. 

1) Kirja on järkyttävän nopea lukea, koska siinä on paljon sähköposteja ja listoja ja erilaisia viestejä päähenkilön Annan ja hänen ystävien ja vanhempien välillä, 
2) kirja on hauska, sillä Anna on sellainen epäsuosittu teinityttö, jolle saa aina nauraa, koska hän sählää kaikkea älytöntä, niin kuin kirjan alussa esimerkiksi luokan ja koulun suosituimman tytön hiukset palavat, koska Anna tekee hänen parinaan kemiantyötä, josta tuli leviää lakkakerroksen peitossa olevaan päähän, 
3) kirja kertoo kaikessa hauskuudessaan, mikä elämässä on tärkeintä ja saa lukijankin miettimään, onko järkeä kurotella koulun suosituimpien seuraan, jos heidän seurassa ei ole itsellä edes kiva olla ja 
4) näiden kolmen kohdan takia kirja on varmasti nuorille oikein mukava lukukokemus ja 
5) vielä lisäksi Dogi-koira on oikein suloinen. 

6) Ja vielä, kun Annan isä tutustuu kuuluisaan näyttelijättäreen, voi lukijakin kurkata julkkiksen elämään, ja miettiä, onko julkimona eläminen lopultakaan niin hirveän hauskaa. 

Katy Birchall: IT Girl - Sosituksi yhdessä päivässä
2016, Bazar
The It Girl 2015
suomentanut Eija Hirvonen
333 sivua

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja

Sara Saarelan edellinen teos Nimeä minut uudelleen tuli luetuksi puolivahingossa, mutta viehätti minua niin paljon, että tartuin kiinnostuneena myös Saarelan uusimpaan Kanssasi en tarvinnut sanoja (2016, Kharis) -teokseen. 

kets-kannet
 kuva

Kirja on edellisen tapaan nuortenkirja, jossa päähenkilö on nuori tyttö, Mimmi. Hänen siskonsa on kuollut, eikä Mimmi kestä enää elämäänsä. Mimmin elämä ei ole ollut helppoa, ja siskonsa kanssa hän on asunut sijaisperheessä. Sijaisperheessä Mimmi ei pysty käsittelemään siskon kuolemasta johtuvia tunteita ja kriisiään. Hän lähtee etsimään lohtua ja paikkaa, jossa joku jaksaisi kuunnella häntä. 

En ymmärrä kaikkea, en ymmärrä elämää ilman sinua enkä sitä, miksi sinun piti lähteä. Ei sitä voi ymmärtää, en usko, en koskaan. Tiedän, että et sinäkään tiennyt ja ymmärtänyt kaikkea, oli asioita, joita et osannut ratkaista. Sinäkin olit ihminen, olit enemmän minun kaltaiseni kuin ymmärsin. En tiedä miksi, mutta lopulta juuri se saa minut rakastamaan sinua enemmän. 

Kuten aiemmassa Saarelan teoksessa, niin tässäkin on uskonnollisuutta mukana. Lohdun kaipuun lisäksi Mimmin mieltä vaivaa kysymys: mihin Pihla-sisko on mennyt kuolemansa jälkeen? 

Kirja on kaunis, ja suunnattu nuorelle lukijalle, kirjasta löytyy lohtua ystävän menettäneelle. Lisää kirjasta Kirjasähkökäyrä-blogissa ja kirjasta tehty video täällä

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja
2016, Kharis
125 sivua

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan ja tammikuun luetut


Selatessani kustantamojen kevätluetteloja huomasin Mika Wicktströmin Meidän jengin Zlatan (2016, WSOY) -teoksen, ja kiinnostuin kirjasta tietenkin, koska oletin kirjan kertovan jalkapallosta. Ja niinhän kirja kertookin, 14-vuotias Karri on lupaava pelaaja, mutta hän käyttäytyy kuin Zlatan: jos tuomari sanoo hänelle jotain, pojalta menee hermot. Pellavapäisen pojan kotona on myös asiat sekaisin: työttömyyden, avioeron ja alkoholin yhdistelmä aiheuttaa sen, ettei Karri pysty enää jatkamaan pelejään Unitedissa maksamattomien laskujen takia. Kaverit kauhistuvat, kun Karri ilmoittaa, että on päättänyt lopettaa futiksen. 

Eskarista asti Karrin ystävänä on pyörinyt Arsa, joka ei ole aivan yhtä lahjakas futaaja, mutta joka on kasvanut vastuunkantajaksi. Arsa miettii välillä Karrinkin ongelmia; onneksi Arsan vanhemmat myös ottavat kantaakseen osan ongelmista. Pojat vanhempineen päättävät perustaa oman joukkueen, mutta onko asia niin helppoa? 

Tämä kirja vie mukavasti jalkapallopiireihin, joissa törmätään siihen, että harrastaminen maksaa, valmentajat eivät aina suosi parasta. Kirja varmaan sopii alakoulun viimeisille luokille, sillä kirjassa on ripaus yhteiskunnallisuutta myös (erilaiset kotiolot), WSOY:n sivuilla kirja on osoitettu yli 9-vuotiaille. 

Kiinnostavaa kirjassa melko tyypillisen tarinan takana oli se, että "Zlatan" oli tässä kirjassa pellavapäinen, seitsemän veljeksen kahdeksas veli ja vastuunkantaja taas maahanmuuttajan poika. Välillä näinkinpäin. 

Helmet-haasteessa tämä kirja kohtaan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
2016, WSOY
200 sivua


Ryhdyn taas tänä vuonna katsomaan joka kuukausi luettuja kirjoja. Tammikuun ajan olen ollut haltioissani Helmet-lukuhaasteesta, joka on vienyt minut lukemaan muitakin kuin uusia kirjoja (, mikä oli tämän vuoden lukutavoitteeni). 

3. Ida Simons: Tyhmä neitsyt (2015, Gummerus) 
4. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012, Siltala) 
11. Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan (2016, WSOY)

Tammikuussa siis luettuna 11 kirjaa. Lukuhaasteen (/haasteiden) etenemistä voi seurata täältä



keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Rauhaa maailmaan -lukumaraton


Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 


Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 


Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 


13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 



15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.


22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 


10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.


16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?



En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 
2015, Otava
Finding Audrey 
suomentanut Lotta Sonninen
319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 
2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899
95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
suomentanut Taija Mård
153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
2015, Johnny Kniga
170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo
2015, Otava
238 sivua

Imre Kertész: Lopetus
2006, Otava 
Felszámolás, 2003
suomentanut Outi Hassi
123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
2015, Lasten keskus & Kirjapaja
Tales from outer suburbia, 2009
suomentanut Jaana Kapari-Jatta
93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 
2009, Otava, 1. suomennos 1980
The Cement Garden, 1978
suomentanut Eva Siikarla
135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas. 



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat

Luin Saku Heinäsen ensimmäisen Zaida-kirjan (Zaida ja lumienkeli) viime vuoden joulukuussa. Vaikka kirja ei aivan täydelliseltä vaikuttanutkaan, jäi Zaida mieleeni ja halusin lukea myös toisen kirjan, Zaida ja elovalkeat (2015, Tammi). 



Zaida on Kiinasta suomalaiseen perheeseen adoptoitu tyttö, joka joutuu aina silloin tällöin kohtaamaan oman erilaisuutensa, vaikka itse haluaisi elää aivan samanlaisena tyttönä kuin muutkin ympärillään. Tässä kirjassa Zaida matkustaa kesäloman viettoon maaseudulle paikkaan, jota ei nimetä, mutta joka sijaitsee merenrannalla. Zaida kohtaa maaseudun nuoret ja joutuu kohtaamaan monta tilannetta, joista selviytyminen avaisi portit nuorten jengiin. Zaida kuitenkin tuntuu viihtyvän paremmin naapurin vanhan, sokean naisen kanssa. Kirjassa kulkee monta teemaa vierekkäin, joista yksi tärkeimmistä on se, miten kuulua joukkoon. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea on valmis tekemään kuuluakseen joukkoon. Teoksessa on siis myös moraalinen teema koko ajan läsnä. 

Maaseudulla on mukavaa uida ja nauttia auringosta, mutta edellisen seikkailun mukaan tässäkin kirjassa on mystinen puolensa: Zaida ajautuu naapurinmummon tarinoiden maailmaan hieman liiankin syvästi. Sanotaanko, että tarinat vievät Zaidan mennessään. 

Kun moitin ensimmäistä Zaida-kirjaa siitä, että mystinen osuus oli hieman irrallinen, niin tässä toisessa teoksessa juoni pysyi paremmin kasassa ja mystisyys liittyi muuhun tarinaan saumattomasti. 

Kustantajan sivuilla kirja luokitellaan 9-vuotiaista ylöspäin luettavaksi, ja kun mietin omaa 8-vuotiasta tyttöäni (ajattelen tätä tyttökirjana, sillä kirjan henkilöt ovat tyttöjä), niin jännitystä on varmasti aivan tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin yli 200 sivua, joten kovin laiskalle lukijalle tätä kirjaa ei voi suositella, vaikka tarinan välissä onkin muutamia piirroskuvia. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa.

Kirjankansibingossa kirja pääsee kohtaan piirroskuva. Kirjankansibingo tosin loppuu jo 15.8., joten taidan jäädä bingorivistä aika pahasti.

Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat
2015, Tammi
230 sivua