Pääsiäinen on mennyt vallan toisenlaisissa puuhissa kuin pääsiäisen juhlimisessa. Kirjoista olen lukenut niitä, jotka ovat pieniin hetkiin sopineet: novelleja kolmelta kotimaiselta kirjoittajalta.
Aloitin Maarit Verrosen Vanhat kuviot (2012, Tammi)-teoksella. Verronen on vanhastaan eräs suosikkini, hänen novellinsa ovat tietyllä tavalla omituisia, eikä niistä koskaan voi tietää, mitä tuleman pitää. En tiedä, onko minusta tulossa tosikko, vai tyhjenevätkö aivoni, mutta välillä toivoin, että Verrosen novellit olisivat edes vähän tavallisempia. Että ymmärtäisin, mitä niissä oikeastaan tapahtui.
Tai kyllähän novelleista ymmärsi tapahtumat, mutta novellit jäävät lopussa niin avoimiksi, että en osaa päättää läheskään aina, että mitä Verronen haluaisi sanoa novellillaan. Alun novellit Nimi seinällä ja Oudot linnut, Eevi-täti ja Juttelija kuuluvat osioon, joka on nimetty Piiloutujat. Näissä novelleissa päähenkilö on joku, joka haluaa osion nimen mukaisesti piiloutua ja tulla jonkun toisen löytämäksi. Esimerkiksi Juttelija kertoo miehestä, joka katoaa Kulosaaren asemalta. Hän tuntee olevansa muille taakaksi, ja lähtee. Vaikka kamerat ja silminnäkijät seuraavat lähtijää, katoavat jäljet, koska miellyttävä mies, joka haluaa kaikille vain hyvää ja jolla on kaikille aina aikaa, halutaankin pitää piilossa.
Toinen osio on nimeltään Vastustajat, jossa ensimmäisen osion tapaan novellit ovat lyhyitä ja pysyvät hyvin kasassa: erityisesti näistä jäi mieleeni novelli Pikkurahat, jossa myöskin on kyse lähtijästä: nuori nainen lähtee kotikaupungistaan ja asettuu asumaan keskelle-ei-mitään. Hän työskentelee kassana ja kerää vaihtorahoista hieman huijaamalla säästötilin. Säästämistä ja valmistautumista johonkin hän ei malta millään lopettaa. Vaikka ei osaa kertoa, mikä hänen suunnitelmansa on.
Mutta sen hän tiesi, että sinä päivänä, kun hän tajuaisi lopettaneensa kokonaan - jos sellainen päivä joskus tulisi - toivo olisi mennyttä. Jokin toivo, jostakin.
Novellien aiheet ja henkilöt kumpuavat arkisesta elämästä, niistä jotka haluavat piiloutua tai vastustaa arkista elämää. Kammottava on novelli Angelina, jossa tuhoudutaan ja tuhotaan säälimättä kuin jossain räiskintäleffassa.
Viimeinen eli kolmas osio Lähtijät ei enää jaksanut pitää niin paljon otteesaan. Ehkä jotenkin väsyin novelleihin, tai sitten ne olivat jotenkin erilaisia - oudompia? Miljöö on jotain, mitä ei osaa sanoa, mikä se oikeastaan on. Novellissa Uusi elämä on miljöö on ankara paikka, jossa työtä tehdään orjina ja vedestä tapellaan.
Lukiessani novelleja tuntui, että en jotenkin pysy kärryillä teksteissä, mutta kun nyt jälkikäteen selasin novelleja, niin huomasin, että nehän etenivät loogisesti ja voisi sanoa, että Verrosen tekstit ovat tulleet takaisin maanpinnalle siitä, mitä ne olivat 90-luvulla, jolloin itse kahlasin teoksia läpi.
Sellaiselle, joka ei ole Verrosta koskaan lukenut, suosittelen kyllä tutustumaan. Verrosen teokset näyttävät tältä (lähde: wikipedia). Itse tosiaan olen lukenut näistä nuo 90-luvun puolella ilmestyneet.
Novellikokoelmat
Romaanit
Arvio Verrosen Vanhat kuviot -teokselle + + +.
Tuuve Aron Himokone - välähdyksiä pimeässä (2012, WSOY) oli pääsiäisen novellikokoelmista loistokkain. Aron novelleihin olen törmännyt monesti ainakin lukion kirjoissa, olen ehkä lukenut ainakin joitain novelleja Aron kokoelmista
Sinikka Tammisen outo tyhjiö (Gummerus 2001) ja
Harmia lämpöpatterista (Gummerus 1999).
Aro on myös kirjoittanut Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö -antologiaan (WSOY 2012).
Himokone-teoksessa on kiinnostava idea: novellit on nimetty kuuluisien elokuvien mukaan, takakansitekstin mukaan ne ovat kuitenkin "uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään." Elokuvia on mm. Alien, Vertigo, Full Metal Jacket, Fight Club, Taksikuski - yhteensä 13 novellia. Alienin luettuani tällainen keski-ikäinen täti-ihminen hieman punastelee ja miettii, että uskaltaako enää lukea eteenpäin. No, onneksi uskalsin, sillä sanotaanko, että se ensimmäinen novelli oli oudoin. Häveliäästi en uskalla tässä sen enempää kertoa, lukekaa niin tiedätte...
Mieleeni jäi novelleista erityisest Tappajahai, koska elokuvakin oli siitä tutuimmasta päästä ja lisäksi novellissa oli kyllä hauskasti saatu elokuvan henki mukaan, se kun kaikki pakenevat paniikissa rannalle uinutta haita karkuun. Tässä novellissa ollaan tosin bileissä, jossa ihmiset perääntyvät kauhuissaan erästä juhlijaa, joka nyt sattuu olemaan jotenkin ei-niin-miellyttävän-näköinen.
Ihmismeri aaltoili edessäni naurua pulppuilevana ja kimaltelevan kauniina. Etenin vasen kylki edellä, hopeanharmaa iltapuku välkehtien ja lasia toisella kädellä kannatellen. Tein hidasta kaarrosta ihmisten lomitse ja sivuitse, tarkkailin nuoria vereviä juhlapareja tanssin pyörteissä. - - Seisahdin. Mieleni palasi vuosiin, jotka olin viettänyt yksinäisyydessä. Olin vetäytynyt suojaan ihmisten katseilta. Harvinaisiksi käyneet kohtaamiset muun maailman kanssa päättyivät yleensä ikävästi, vaikka aikeeni eivät olleet pahat.
Pidän Aron tyylistä ja novelleja lukiessa pysyin hyvin teeman ja sanoman tasolla mukana. Ehkä nämä novellit olivat lähellä nykypäivää ja niihin oli senkin takia helppo hypähtää mukaan. Novellissa Fight Club seurataan nuoren runoilijanalun Karoliinan elämää: Karoliina julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa ja elää somessa suurta julkisuuttaan. No, muut eivät niinkään kovasti innostu elämään mukaan ja niinpä Karoliina melskaa yksinään fb-päivityksissään ja myöskin pian blogissaan, jonka suosio hiipuu. Kustantamon toiset kirjailijat juoksevat ohi ja Karoliina seuraa kateellisena vieressä. Mitäs muutakaan kuin somesta, miten muut juhlivat.
Hän kirjoitti ahkerasti blogiin - - Hän kommentoi sivuillaan ajankohtaisia tapahtumia ja teki niistä teräviä huomioita, muttei kuitenkaan liian provosoivia, jottei leimautuisi poliittiseksi jo etukäteen.
Sitä paitsi politiikka ei hirveämmin kiinnostanut Karoliinaa. Paljon mieluummin hän kommentoi taiteellisia asioita ja joskus muotiakin ja mitä vain ihania juttuja jotka saivat runoilijansydämen sykkimään. Joskus tämän sai aikaan jo aamuaurinko, jonka säteet ilmoittivat päiviä syyskuuhun olevan jälleen yksi vähemmän.
Sen lisäksi, että pystyn elämään Aron novellien henkilöiden elämän, pidän Aron kirjoitustyylistä todella paljon. Tykkäykset tälle novellikokoelmalle hienosta tekstistä, kiinnostavista tarinoista ja vielä mahtavasta käsittelyideasta. Täytyy myöntää, että tällaiselle nettitekstien lukijalle Aron tekstit ovat helppoja ja ehkä juuri sen helppouden takia näistä novelleista oli helppo pitää.
Kun tarpeeksi kauan katsomme himokoneen eteemme heittämiä kuvia, alamme nähdä myös itsemme filmillä.
Arvioni + + + + ½.
Jotta päästäisiin hieman pääsiäisen tunnelmaan, on mukana Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit (2010, WSOY) -novellikokoelma. Teos lähti mukaan kirjastosta lähinnä sen takia, että halusin lukea Rohasta ennen kuin saan Syvä pää -teoksen luettavakseni.
Rohaksen novellit ovat kohtalaisen ja edellisten kokoelmien novelleja selvästi pidempiä. Teoksen alkupään novellit kertovat nuorista ihmisistä, jotka kokevat elämän vastuksia: huonoista asioista kerrotaan jättämällä sopivasti kertomatta. Mustalaisen päiväkirja -novelli kertoo, miten nuori nainen Siiri melkein ajautuu pornoelokuvaan.
Keskimmäiset novellit kertovat rakkaudesta. Omalla tavallaan, mm. homoudesta.
Viimeisenä on novellikokoelman pisin novelli Jäätelökehä, joka jäi myös parhaiten mieleeni pyörimään. Tässäkin nuori, viattoman oloinen ja näköinen tyttö, myy jäätelöä Tokoinrannan vieressä. Hän myy jäätelöä ja kohtaa miehiä: sen, jonka kanssa asuu ja jonka kanssa on suunnitellut elävänsä loppuelämänsä. Ja sen, joka tulee elämään kutsumatta ja joka ei lähde käskemällä pois. Se, jonka kanssa asuu, ajautuu kuitenkin aika ajoin vaikeuksiin ja vaikka sitä haluaisi suojella ja auttaa, niin se ei vain aina onnistu.
Rohaksen teoksesta pidin, mutta siitä ei kuitenkaan noussut mitään elämää suurempia ajatuksia mieleeni.
Arvioni: + + +.
Nyt taas vähän kotimaisesta kirjallisuudesta innostuneena huomasin hyllyissä piileskelevän myös nämä teokset:
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
Marja Björk: Prole
jotka tuntuvat ainakin nopealla vilkaisulla olevan kertomuksia perheestä.
Ja koska uhosin jossain vaiheessa lukevani myös jotain ei-ihan-niin-suosittuja teoksia, niin olen saanut kotiin kannetuiksi myös tällaiset teokset
Lea Edwards: Juonittelevien jumalten kaupunki,
jossa mennään takakannen mukaan Ateenaan ja
Saara Gafner: Toiseksi paras,
jossa mennään Sveitsiin.
Kaikkea tulossa, kunhan saa hoidettua yhden pikku asian, josta myös sitten vähän ajan päästä enemmän.
Kevättä, aurinkoa, lukuinnostuksia!