Sanaton viikon alku

Joskus mietin, että ehkä kirjallisuus onkin aivan väärä laji itselleni, kun musiikilla ja kuvilla voi kertoa niin paljon lyhyemmässä ajassa niin paljon enemmän ja isomman tarinan. 

Eilen törmäsin tähän tarinaan, eikä se ole lähtenyt pois. Kirjat, joita luen, tuntuvat vähän valjuilta tällä hetkellä, mutta kyllä niidenkin aika tulee vielä. 

Vaikka välillä mietin myös, että kannattaako kirjoistakaan sanoa oikeastaan mitään. Kannattaako kertoa, mitä ajatuksia kirjasta heräsi ja jos ei herätä mitään, eikö se ole vielä pahempaa. 

Hyvän tuulen musiikkia

Mitä syntyy, kun suomalainen pistää bollywoodiksi? 
Jotain hauskaa ja hyväntuulista.
Niin kuin tällasta:



Ja entäs aamubussissa? 
Onko siellä pakko olla aina niin ankeena?
Viimeksi oli näin hauskannäköistä bussissa, kun nousin pari vuotta sitten aamukuudelta Pihliksen pysäkiltä bussiin ja srilankalainen kuski jammaili radio täristen.

Tuli niin hyvä mieli aamulla tätä kuunnellessa, että oli pakko käydä Hertzikassa tänään. 

Lisää täällä. Ja täällä.

Ismo Alanko: Rakkaus on ruma sana - valitut laulutekstit

Lukudiplomi-haasteen kirjalistoilla oli runous-osiossa Ismo Alangon Rakkaus on ruma sana (2004, Johnny Kniga) -teos, jonka ikuisena Ismo-fanina sieppasin luettavakseni. Kirja onkin suurelta osin tuttua tekstiä, sillä olen hoilotellut Ismoa monet vuodet monessa eri paikassa ja elämäntilanteessa. Silti huomasin aivan ensimmäiseksi, että kirjan alussa olevat sanat ovat minulle aika tuntemattomia. Levyn Hallanvaara (2002) sanoitukset ja sävellykset ovat jääneet oudoiksi. Ei auttanut muu kuin alkaa kuunnella, ja mikäpäs on kuunnellessa, esim. Paratiisin puu (klikkaa tästä youtube-livevideoon) on aivan taattua Ismoa. Lempparini on kuitenkin tästä osiosta sinkkuna julkaistu Nokian takana (live-versioon), joka on kyllä niin ihanan kiteytetysti Suomi-kuva.

Kirja etenee nykyhetkestä (2002) historiassa taaksepäin, ja Ismo Alanko Säätiön sanoituksista edetään kirjassa Ismo Alanko, Sielun Veljet ja Hassisen Kone -bändien sanoihin. Eri levyiltä on valittu kirjan nimen mukaisesti sanoituksia; täydellisempi painos Ismo Alangon sanoituksista löytyy teoksesta Sanat. 

Myöskin Sisäinen solarium (2000) -levy on jäänyt minulta melkeinpä täysin kuuntelematta, aivan turhaan, sillä Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu -laulun sanat (kuvitettu versio) ovat aika huisit.Tästäkin osiosta pakko ottaa suosikiksi tämä biisi (klikkaamalla pääset katselemaan ja kuuntelemaan), jolla saan pahimmankin vi***uksen paranemaan.


älä loihe mulle lausumaan
kauniita sanoja
älä saatana tule antamaan 
mitään vitun tukea
anna olla, kun poikaa vituttaa
anna olla aamusta iltaan
vitutus on otettava kokonaan
silloin kun vituttaa

työnnä positiivinen ajattelu  hanuriisi
kierrän kriisiryhmänne kaukaa

No, onneksi tuollainen olotila ei tule kovin usein, ja paraneekin Ismoa kuunnellen. Pulu (1998) ja muut ysärin levyt Irti (1996), Taiteilijaelämää (1995) ja varsinkin Jäätyneitä lauluja (1993) ovat sitten teoksen alkuakin rakkaampia itselleni. 

rakkaus on ruma sana
kaipaus soi kauniimpana
rakkaus on ruma sana 
runojen raiskaus

kun leikki on loppu, hyrrä ei pyöri
pallo on puhki, palelee
kun rakkaus on rikki
pilkkakirveet
kalahtavat kaulaani, lävistävät sydämeni
kohtalo hohtaa
olen ollut liian töykeä kullankaivajia kohtaan

Näitä sanoja olen laulanut niin monenmonituista kertaa, että en osaa oikeastaan kuvitella elämääni ilman kaikkia Ismon sanoja, keikkoja ja varsinkaan niitä festarikesiä, joissa Ismo oli aina mukana. 

Nämä sanat: 

Älyä saapuu saavista kaataen, älyllä pärjättiin 
älyä lentää siivillä pilviin, älyä moottoriin 
älyllä tehtiin reikiä ilmaan, älyyn tukehduttiin 
älyllä saatiin väärää ja liikaa, mut' mitään ei tarvittiin 
leipää, rakkautta ja silkkaa hölynpölyä 
rakkautta ja silkkaa sekopäistä hölynpölyä 

ei väkivaltaa tee hiljalleen suudelmiin taipuvat suu 

ja tämä laulu (klikkaamalla pääset kesään) ovat niin täynnä ihanimpia muistoja elämästä ja kesästä. 

Sielun Veljet on minulle myöskin tuntemattomampi kohta Ismo Alangon urasta, vaikka olen tietysti kuunnellut Siekkareitakin paljon ja vielä enemmän, ja Ismon sanat ovat aina vain niin rakkaita (Ilosaari-rockiin tästä).

Huokaus kulkee, se syliinsä sulkee
jo vierähtäneen kyyneleen
tunnelma lämmin ja surullinen
mutta silti onnellinen
Sun jalkasi hakkaavat katujen kuuta
mä jähmetyn keskellä jään
sä lähetät kaukaisen kaupungin luolista
valoa lämmittävääMe neroja ollaan sä tiesitkö sen
me keksimme rakkauden

Sä olen maa, mä olen kuu
sä olet kuu, mä olen maa

Rakennan sun sydämeesi taloa 
mä rakastan sua
enemmän kuin Jumalaa

Hassisen kone, sitäkin tuli kuunneltua, mutta ei aivan kasarina, koska en silloin ymmärtänyt musiikin päälle vielä mitään. Tästä näihin tunnelmiin:

Minä pelkään sinua liikaa, liikaa pelkäät minua liikaa
Pelkäämme maailmaa kaukana jossain
Pelkään sinua liikaa, liikaa pelkäät minua liikaa
Pelkäämme maailmaa, 
joka kaukana jossain pelosta vapisee

Ja vaikka tämän laulun sanat saivat teiniminäni angstailemaan, niin saahan tämäkin aivan erilaisen merkityksen näin aikuisempana. 

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
Taloon, jota kodiksi kutsutaan
Vaikka siellä ei ole minulle ketään
Olen yksin tällä tyhjällä tielläTällä tiellä

Ilta, 
Pöytä on tuttu
Vieraat kasvot aukovat suitaan
Tyhjyys ympäröI meitä ja tuska
Eikä kukaan uskalla kerätä luitaan

Ismo Alanko on ollut, on, ja myös pysyy suurena idolinani aina. Ismon sanat ja musiikki ovat lohduttaneet, ilostuttaneet, ja olleet mukana aina erilaisissa elämänvaiheissani. Parhaille laulun- ja sanantekijöille on annettava kunniansa: on vaikeaa kuvitella elämäänsä ilman Ismo Alangon sanoja ja musiikkia. 

Olisikin kiinnostavaa tietää, vieläkö uusia sukupolvia kiinnostaa Ismo Alangon musiikki, vai onko aika ajanut ohitse? Itse olin sukupolvea, joka otti myös Pelle Miljoonan sanat uudelleen omakseen. Olin melkoisen yllättynyt, kun muutama vuosi sitten silloiset ysiläiset kuuntelivat samoja Pellen biisejä, joita itse olin nuoruudessani kuunnellut. Vaikka kirjallisuus tuntuu välillä vanhenevan, niin hyvät sanoitukset eivät koskaan. Ismosta minulla on hieman sellainen kuva, että hän on enemmän itäsuomalaisten idoli kuin yleissuomalainen ihastelun kohde, vai miten mahtaa aueta muusuomalaisille Kun Suomi putos puusta -laulun säe "karjalainen kierosilmä katsoi näyttöpäätteeseen" tai "savolainen juniori "äsid haussiin män"" (vaikkakin onhan samassa laulussa myös hämäläisiä).  

Ismo Alanko - rakkaus on ruma sana - valitut laulutekstit
2004 Johnny Kniga
204 sivua

Mikä parasta, huomasin, että Ismo on Maailma kylässä -festivaaleilla muutaman viikon päästä.

(Lukudiplomi-tehtävänä oli tehdä mainos kirjasta, joten tämä on se mainososuus: Ismo Alanko mukana täällä:)

 

Fiiliskuvat vuoden takaa samasta juhlasta: 

10 hyvää asiaa elämässä

Annika K. haastoi minut kertomaan 10 lempiasiaa

Säännöt tulevat tässä 

1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa
2.  Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille!
3.  Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.


Tässäpä näitä, ihan mutuhutulla ja tämän hetken fiilisten mukaan: 

1. Ääni ja musiikki, jossa on tunnetta tai sitä jotain. Tällä hetkellä pidän erityisen paljon Atif Aslamin äänestä. Aslam on pakistanilaissyntyinen laulaja ja myös näyttelijä. Vaikka hän on Pakistanista, on hän laulanut myös Bollywoodin filmeissä, joista olen hänen äänensä löytänyt.  

Musiikissa ei ole tärkeintä se, millä kielellä tai minkäuskontoinen laulaja on, ääni ratkaisee. 





2. Vuoret ja vuorten maisemat. Olen joskus päättänyt, että noissa maisemissa aion mennä vielä uudelleen ja ihan oikeasti vuorilla. En ole unohtanut päätöksiäni. Video on kuvattu Pokharassa, joka on Nepalin kauneinta seutua, ympärillä on Annapurna-vuoristo. Videon lopun buddhalaistemppelin rappuset olen kävellyt ylös ja alas. Ja ennen rappusia istuin auton kyydissä elämäni jyrkimmällä tiellä.  



3. Arjen antamat romanttiset mahdollisuudet. Minulle tapahtui tuo videon alun "huivini lentää tuntemattoman miehen naamalle" -kohtaus noin vuosi sitten. Olen vieläkin järkyttyneen pettynyt, ettei siitä seurannut mitään Elämää Suurempaa Romanssia. Mutta tärkeimpiä ovatkin juuri ne mahdollisuudet.



4. Arjen huumori, ja taito nähdä arjessa(kin) niitä asioita, joita muut eivät huomaa. 

5. Bollywoodin tunteikkammat laulut, traagisimmat tarinat, kovimmat vatsalihakset, eikun, no, jotain. Aamir Khanin leffat. Minusta elokuvat ovat kivoja, mutta en voi muuta kuin ihailla näyttelijää, joka haluaa sanoa elokuvillaan Jotain Suurta. 



6. Se, että on siinä iässä, ettei tarvi enää välittää ihan kaikesta, mitä muut ajattelevat ja kaikkea. Voi vaan ajatella, että marjaani sentään... ja jatkaa omalla tiellään.



7. Värit. 



8. Valokuvat. Niissä kulkevat muistot. Aika usein näen maailman kameran läpi, ja maisemissa aina asetelmia. Valokuvissakin pidän väreistä, ja erityisesti talviaika ei innosta minua ollenkaan kuvaamaan. 
Olen lykännyt omille lapsilleni omat kamerat käteen, kun ikää on ollut 4 vuotta. Nämä kuvat poikani otti, kun oli 6 vuotta. 

9. Kaikki kesässä: 

aurinko, 

lämpö, 

jäätelö, 

fudis.

10. Mainokset, mun ikioma paheeni.  

Lisäksi tykkään vielä äärettömän monesta blogista, mutta heitän haasteen eteenpäin niihin, jotka ovat päivittyneet viimeisimmäksi: 

Äiti lukee nyt, 
Pinon päällimmäinen, 
Sinisen linnan kirjasto, 
Ja kaikkea muuta 
Lurun luvut

Rockia ja lyriikoita

Koskapa satttui silmiini tällainen riemullinen julistus eräänä kesäisenä päivänä ja olin muutenkin juuri printannut vr:lle edelleen uskollisena menolipun itäiseen Suomeen oikeana heinäkuisena päivänä, päätin printata perään vieläpä lipun rockiin, siihen ainoaan oikeaan, ja kerjätä verta nenästäni niiltä kaikilta alle kolmikymppisiltä, jotka ovat ns. oikean ikäiset rockailemaan. 

Sää arvelutti ehkä vähän, mutta eihän siellä Laulurinteen lavan vieressä ole aiemminkaan sade kastellut yhtään, joten kertakäyttösadetakki mukaan matkaan (heti kolmannesta kaupasta, jossa niitä oli vielä jäljellä) ja rock-meininki päälle. No joo, ehkä vähän se oma ikä vaikutti, että vaatetus ei ollut ihan niin mielikuvituksellinen kuin joskus rock-iässä ja että ihan ei jaksanut fiilistellä niin kuin silloin joskus, kymmenen ja plus vuotta sitten. Siis, joskus 18-vuotiaana. 

Kaikki bändit (vai miksi niitä nykyisin kutsutaan, kaupunginorkesteriksi?), jotka festareilla soittivat, eivät olleet kovin tuttuja, etukäteen. Eivätkä ne tulleet kovin paljon tutummiksi edes rockien jälkeen, mutta oli kuitenkin kiva kuunnella (suurinta osaa) ja katsella, 

ja ihmetellä ihan vain ihmisiäkin. 

Pariisin kevät oli kuitenkin ennestään tuttu, jopa minulle. Pikku-Huopalahtea olen fiilistellyt jo joitakin aikoja sitten ja nykyisellään Kesäyö on se hienoin:

Herään rannalta, on yö kirkkaampi päivää valopisteet taivaalla liukuvat aamuun.
Olen unohtanut mistä tähän kuljin, verhoudun unohduksen kaapuun.
Vaan muistan ilmalaivueita, taivaanrantaan lentäneitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.

(Pariisin kevät: Kesäyö)

Ovella kolkuttelevaan keski-ikään ja omaan arvokkuuteen vedoten katseltiin rockia useaan otteeseen vähän kauempaa. 
Vanhoja muistellen näiltä etäisyyksiltä nähtiin nuoremmilla silmillä myös aikoinaan esimerkiksi Prodigy. 
Nyt siellä oli anniskelualue, mitäs me sille mahdettiin ja voitiin. 

 Sitä paitsi siitä mäenpäältä näkeekin paljon paremmin.

Seuraavana oli meidän vanhuksien suosikki COB, jota nimeä siinä silmät sikkurassa tutkiskeltiin ja mietittiin, että mikä mahtaa olla. 

Mutta sitten muistin, että samaiset tyypit olivat vanhaan rock-aikaan pakko-ostattaneet mulla omakustanteisen c-kasetin 10 markan hintaan (lainasin joltain, että pääsin eroon tyypeistä). Kyllä se on hienoa, että kun 10 20 vuotta soitat samaa, niin sitten pääset soittamaan päälavalle festareille.

Kannattaa uskoa itseensä ja omaan juttuunsa!
Ne muuten, jotka eivät tiedä, mikä se c-kasetti on, niin kvg! 

Vaikka bodomi ei ollut se oma suosikki, niin täytyy sanoa, että soitto tahditti kyllä sydämen uuteen rytmiin ja musiikki tuntui ihan jokaisessa ja perimmäisessä jäsenessä asti. 

Toisin kuin sitten se välillä soittanut yhdysvaltalainen rap-kaksikko, jonka esiintyminen jotenkin häipyi ihan taustahälyksi.

Mutta joo, Chisua itse asiassa lähdinkin katsomaan. Aiemmin mulla saattoi olla muita periaatteita, minkä perusteella tykästyin bändiin, mutta nykyisin se, miksi jostain pidän, on ihan laulujen sanoista riippuvaista. Hienoja naislaulajia on Suomessa ihan älyttömän paljon nykypäivänä (ei vaan ollut omassa nuoruudessani, että ilmankos sitä on ollut niin pitkään eksyksissä), hienoja sanoituksia ja ihan paras on kyllä Chisu. Kannatti jäädä hengailemaan ihan niin lavan eteen kuin vain viitsi, muiden 16-vuotiaiden sekaan. Ihan oikeasti, Ilosaarirock tuntuisi olevan sellainen paikka, jossa iällä ei ole merkitystä, ja mikä hienointa, hienolla artistilla on annettavaa sekä nuoremmille että vanhemmalle kuuntelijalle. 

Vaikka eka kerta muutaman vuoden jälkeen menikin hieman ihmetellessä, niin musiikki on ihanaa. Sanoitukset ovat hienoja, ja lupasin itselleni, että tästä eteenpäin taas muistan kuunnella enemmän. 

  

Kauas se vie, tuo ruusuinen tie

Joka yhdessä maahan muurattiin

Teimme tien päähän talon niin sievän

Joka yhdessä yössä maalattiin

Johon yritin tehdä kotini

Anna mun mennä, anna mun mennä

Mä oven avaan, en henkeä saa

Anna mun mennä

En tänne kuulukaan

Mun koti ei oo täällä

Mun koti ei oo täällä

(Chisu: 

Mun koti ei oo täällä)

Ja kohta nuolen haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

On mua viety huoneisiin
Ja murtauduttu mun tunteisiin
Nähdäkseen siel ei mitään oo
Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

(Chisu: Sabotage)

Musiikin lisäksi tuli nautittua myös vähän juomaa ja ruokaa. Ihan kiva päivä lopultakin. Eikä muuten kukaan kastunut (kovin paljon). 

Lisäksi tuli huomattua, ettei ehkä vielä olekaan aivan liian vanha kaikkeen. Ja vaikka maailmaa katsoo vähän erilaisesta näkökulmasta kuin silloin viimeksi Laulurinnettä pitkin rymistellessä, niin en tiedä, onko se uusi näkökulma välttämättä edes entistä huonompi. 

Do You Still Care?

Tänään sataa vettä, joten on aika surffailla netissä.
Mielenkiintoisia löytöjä sieltä olen tehnytkin,
esimerkiksi tällainen ruotsalainen laulajatar: Noonie Bao, jonka musiikkivideo
DO YOU STILL CARE? on kuvattu Intiassa Holi-juhlan aikaan.
Kiinnostavaa.

KesäLOMAmusaa

Kesäloma alkoi ihan just NYT. Ja vaikka ulkona näyttää ja tuntuu siltä, ettei olis ollenkaan loma saati kesä, niin sitähän voi fiilistellä mielessään itsensä kesään. Ja jos ei onnistu ihan noin muuten vaan, niin kesämusa auttaa.

Omia suosikkejani musiikin suhteen on ollut jo muutamia (kymmeniä?) vuosia

Apollo 440: Ain't Talkin' 'bout dub 

ollut jus se kesäbiisi. 

Tällaisessa kypsähkössä iässä ei enää jaksa niin usein etsiä uutta musiikkia(kaan).   

The Cardigans: For What It's Worth

tuo taas kaukaisia (onko tästäkin niin pitkä aika jo?) muistoja Turusta ja Ruisrockista. voin vieläkin laulun mukana päästä samoihin tunnelmiin, joita ilta-auringossa fiilistelin. Niin paljon parempi livenä kuin tuolla videolla.

Pitäisi varmaan tämän ikäisenä olla parempi musamaku, mutta ei oo. Travie McCoy on vaan niin hieno!

 

Ja sama suomeksi.

Jukka Poika

(nimestä youtube-livelinkkiin) on vaan niin - miten sen sanois -

hyvää ja mukavaa ja lempeää musiikkia.

Näillä mennään

kohti aurinkoisempaa!

Talvi lauluissa

Pitkästä aikaa taas muutama laulu, Bollywoodin maisemista. Luulisi, että lämpimässä maassa ei paljon muistella talven kylmyyttä ja ankaruutta, mutta mitä vielä. Välillä elokuvista löytyy yllättäviäkin talvimaisemia ja talvi-iloja.

Tämä ensimmäinen on meidän lasten suursuosikki. Äidin kuulemma pitäisi olla ihan samanlainen kuin tässä laulussa. Mitä ihmettä? Enkö mä muka ole lasten leikeissä aina yhtä innolla mukana? Joka vuosi olen lumiukon rakentanut yhtä innokkaasti... 





Nämä Elokuvasta Fanaa, jota en ole nähnyt, mutta joka varmasti pitäisi, koska miesosan päänäyttelijä, Aamir Khan, on tehnyt vain hyviä elokuvia - ja naispääosassa on suosikkini Kajol.

Hieman varhaisempaa Kajolin tuotantoa on  Dilwale Dulhania Le Jayenge , jossa Kajol vuosimallia 1995 näyttää, miten pikkupikkumekkosessa pärjätään talvimaisemissa. Filmi on kuvattu Euroopassa. Vastanäyttelijänä tietysti Shah Rukh Khan. Tässä laulussa niinkin ihmeellinen kohtaus, että tässä kännäillään...




Bollywoodin minua eniten nyyhkyttävä laulu, Humko Humise Churalo leffasta Mohabbattein, pääosassa Shah Rukh ja vastanäyttelijänä Aishwariya Rai. Jos napapaidassa pärjää lumikinoksissa, niin ei tässä mitään hätää: toukokuu on yllättävän lähellä.


Koska noissa lauluissa on jo vähän liiankin hyvä fiilis talven osalta, niin onneksi on Kabhi Alvida Naa Kehna, jossa talvi on just sitä itseään: aivan järkyttävän ikävää aikaa, kun rakkaus ja elämä kuolee.



Tiedän, kaikkia ei jaksaisi aina innostaa nämä Bollywood-laulut, mutta mulle ne ovat niin mahtava elämän ilo, että jakelen pyytämättä... Saa kiusata, mä olen siihen tottunut jo kotonakin...

Musiikkia syyssateeseen

On tämä syksy vain ihan oma vuodenaikansa.
Sadetta, märkää, pimeän alkamista.
Ja pahinta on se,
että voi laskea,
miten monta kuukautta, päivää, tuntia
tämä sama jatkuu.
Onneksi en osaa laskea minuutteja enkä
sekunteja.

Ahdistuisin.

****

Samalla syksy on kuitenkin
uusia harrastuksia
ja virikkeitä.
Virginia Woolf kirjoitti, että jokainen nainen tarvitsee oman huoneen.
Sanoisin, että jokainen nainen tarvitsee
oman harrastuksen, henkireiän.
Vaikka pohjimmiltaan kai ajatus on sama, oli se huone tai harrastus,
omaa kuitenkin.

Myönnän, että syksyllä painan usein
paniikkinappulaa.
Aloitan, en vain yhtä, vaan monta uutta asiaa.
Välillä ihan vain siksi, että en löydä itseäni
sohvannurkasta lokakuun lopussa.
Täytyy pakottaa itsensä ylös, ulos ja
ihan mihin vain.
Oman kodin oma nurkka voi olla toiselle se paikka,
jossa on parasta olla syksyn sateissa.
Minulle sohvannurkka on yhtä kuin ahdistus.
Tai ainakin täytyy olla poissa nurkastaan,
huomatakseen,
miten hyvä siinä on välillä olla.

Joskus riittää, että lähtee käymään kauemmaksi
vaikka vain mielessään.

Pois voi lähteä kirjan sivuille, 
elokuvan juoneen tai
musiikin siiville.

****

Välillä sitä rakastuu johonkin 
sivuun, juoneen tai säveleen. 
Yksi haave liittyy
ainakin näihin säveliin. 
Niistä sitten joskus enemmän,
 jos haaveet alkavat käydä 
toteen.











Yhdessä.


Sitten on vielä tämä yksi,
pakkomielle,
pakkopulla.

Kärsivällisyyttä
se vaatii. 
Niin kuin kaikki muukin. 

En ole aivan varma, 
mitä teen. 
Vähän niin kuin kaikessa muussakaan
en ole. 
Mutta ainakin mulla on hyvät aikomukset. 
Vähän niin kuin 
kaikessa osassa 
muussakin.

Olen muuten aina ajatellut, että kiinnostuksen kohteet

eivät päälle päin näy.

Mutta tänään

mut paljastettiin.

Hassua.

Ps. En ole taaskaan lukenut kovin paljon mitään.
Joskus jään haaveiluvaihteelle
jumiin.

Pertti Araviita: East end

Itäkeskuksen Hansasillalla tuoksui etninen ruoka. Aasialaisen näköinen mies kiikutti annoksia pikaruokakuppilan pöytiin. - - Hansasilta johti katettuna Itäväylän yli kauppakeskukseen. Nuori naisviulisti soitti Mozartia käytävällä kepein sormin. Brita pudotti ohi kulkiessaan lantin avoimena odottavaan viulukoteloon ja sai kiitollisen katseen. Monet Pietarin Akatemiassa opiskelleita, Nikolai Torogin kertoi maanmiehistään katusoittajista. Intialainen ruokapaikka lupasi lounaan muutamalla eurolla. Käytävällä tummaihoinen taiteilija ikuisti mallina istuvan lettipään kasvoja aaneloselle.



Kun käy Itäkeskuksen kirjastossa ja törmää aakkoshaasteensa A-kirjaimen kohdalla kirjaan, jonka tapahtumat liittyvät itse Itikseen, nin voiko sitä olla lainaamatta? Pertti Araviidan teos East end (2007, Aramik Oy) ei ole mikään suuri teos, mutta luettava kirja, jollaisia kirjasto on täynnä.

Teoksessa liikutaan siis Itäkeskuksen ympäristössä. Veikko Rakkola on sodan veteraani ja uhkuu Salpalinjan tärkeyttä. Hänen lapsensa Robert on ollut mainostoimistossa työssä, mutta potkittu pihalle - ja uutta uraansa Robert luo taksikuskina ja uuden ihmissuhteensa hän löytää myös taksin penkiltä. Elämä saa uuden suunnan, kirjan alun keikka joulupukkina alkaa jäädä unholaan.
Veikko Rakkolan tytär on töissä metron laajennuksen parissa: hän yrittää saada espoolaiset myönteisiksi metrolle, mutta tulee puhuneensa hieman liikaa ja hänetkin laitetaan saikulle. Britalla on poika, mutta hänen työnsä vie kaiken ajan ja pojan ongelmat tulevat esiin vasta, kun koulusta soitetaan ja pyydetään juttusille. Britalla on uusi suhde venäläisen miehen, Toron kanssa. Lähiympäristö ei ole kuitenkaan kovin innoissaan suhteesta, varsinkaan isä, joka soti venäläisten kanssa.

Oman teemansa muodostaa myös Veikko Rakkolan menneisyys, joka ei jätä häntä rauhaan. Veikko keskustele kuolleen vaimonsa kanssa ja yrittää pahoitella tekosiaan.






Ihmissuhteet ovat kotimaisessa kirjallisuudessa paljon esillä, eikä tämä oikeastaan eroa monestakaan teoksesta: kuka petti ketä ja milloin - kuka lähti kenenkin matkaan ja miksi ovat kirjan tapahtumia. Suhtautuminen venäläisiin nyt ja ennen on yksi teema kirjassa.
Sisarukset Robert ja Brita kokevat 4-kympin kriisejään ja etsivät uutta suuntaa elämässään.
Kirja musiikki (siis siinä mainittu) - ajattelin kerätä näitä musiikkeja niin kauan kuin niitä kirjoissa, joita luen, mainitaan.

Musiikki kirjoissa

Olen lukenut lähiaikoina pari kotimaista kirjaa, joissa on tekstin välissä ollut mainintoja musiikkikappaleista, jotka joko luovat kirjan aikakauden tunnelmaa tai kuvaavat henkilöhahmojen luonteenpiirteitä tai elämänvaihetta.

Kirjallisuudessa on tietenkin aikoja käytetty interteksteinä toisia kirjoja, kirjallisuuslajeja ja elokuvia, tv-ohjelmia ja ties mitä, mutta en muista, että musiikki olisi kirjallisuudessa, varsinkaan kotimaisessa, kovinkaan paljon läsnä. Voi tietysti olla, että en ole aiemmin huomioinut asiaa ja siksi en ole huomannut musiikkia kirjojen sivuilta. 

Mietin, että sopiiko musiikki kirjoihin? Voiko musiikilla luoda tunnelmaa kirjaan. Millaista musiikkia voi käyttää, miten laajasti musiikki pitää olla tunnettua, jotta sitä voi käyttää? Lähteekö innokas lukija etsimään musiikkia esim. youtubesta tajutakseen kirjan sanoman? Vai pitääkö käyttää klassisen tunnetuimpia sävellyksiä, hittimusikkia ja ikivihreitä, jotta lukijan saa kuljetettua mukanaan. 

Itselleni tulee aina välillä sellaisia kausia, että vähän jumittaudun joihinkin kappaleisiin. Tällä hetkellä mun jumi menee näissä. Autiomaaa ja rakastuminen. Miten ne ylipäätään kuuluvat yhteen?  

Kaksi niin erilaista

Piti kirjoittaa yhdestä kirjasta, mutta teemaan liittyen löysin tällaisen henkeäsalpaavan videon. Luin kaksi kirjaa, jotka ovat mielestäni kovin samoissa teemoissa, mutta kuitenkin niin erilaiset. Palaan aiheeseen sitten, kun kirja palailee luokseni...

Mutta miten kaksi niin erilaista keksitäänkin liittää yhteen? Varsin seksikkään oloisen ukrainalaislaulajan video kuvataan Katmandussa, kuka sellaista edes keksii? Laulajatar suipistelee suutaan valkoisessa mekossa maassa, jossa valkoista käytetään vain, kun joku lähisukulainen on kuollut...  Punaiset korkokengät ja koululaiset koulupuvuissa. Miten nämä asiat liittyvät yhtään yhteen? Olen ihan pökerryksissä ja hämmentynyt.... Siis, ei saa ymmärtää väärin: en paheksu enkä ihannoi kumpaakaan, mutta tuo yhteenliittäminen on vain niin omituista. Ehkä se salaisuus löytyy sanoista (mutta en ihan itse sitä löytänyt niistäkään...)  

U2 - One

Soimaan jäänyt, katso Cleaven Little Been tarina kirjoitus alempaa.





Siihen mahtui kirjoittamaan vain kaikkein surullisimmat asiat, mitä hakijalle oli tapahtunut. Sehän siinä oli pahinta. Koska jos ei voi lukea, mitä kaunista jonkun elämässä on tapahtunut, miksi sitä välittäisi hänen murheistaan? Ymmärrätkö? Sen vuoksi meistä pakolaisista ei pidetä. Koska ihmiset tuntevat elämästämme vain surullisen puolen, he luulevat, että olemme surullista väkeä.

(Chris Cleave: Little Been tarina)

Pieniä rakastumisia

Joka päivä voi löytää jotain, johon rakastua. 
Tänään rakastuin tähän. 

Miksi tämä on yritetty pimittää minulta?

Leppeää lauantaita!

On taas ulkonan sen verran harmaata, että täytyy nauttia päiväannos jo heti aamusta. Pikkuisen piristävää ja mielialaan vaikuttavaa lääkettä.
Väriä, liikettä, elämää, hupia ja hauskaa menoa.



Tepsi.
Nyt lähdetään valtaamaan tuota harmautta.
Gumshuda!

A R V O N T A

Nyt on hieman vaikeuksia keskittyä lukemiseen - tai sanoisinko, että on vaikea löytää hyvää kirjaa, johon keskittyä.

Laitan siksi aikaa, kunnes löytyy jotain kivaa luettavaa,

blogiini

a r v o n n a n,

jossa voittona

blogini tyylille uskollisena: 

Jhumpa Lahirin kirja Tuore maa

ja yhdessä kirjan kanssa

dvd Rab ne bana di jodi,

josta leffasta esim. biisi Haule haule.

Elokuvassa siis tietysti

Shah Rukh Khan.

Arvontaan voit osallistua ensi viikon perjantaihin (11.3.) asti.

Arvontaan voit osallistua yhdellä arvalla, 

jos liityt lukijaksi (blogini alalaidassa) kahdella

ja jos linkkaat, 

kolmella arvalla. 

Voisit myös kommentissa kirjoittaa, kiinnostaako blogi pelkkänä kirjablogina vai haluaisitko lukea myös jostain muuta blogissani?

Jos haluat osallistua vain kirjan arvontaan tai vain dvd:n arvontaan, 

kirjoita kommenttiisi tieto siitä; 

jos sinä voitat, ja haluat vain dvd:n, laitan kirjalle toisen arvonnan,

ja toisinpäin.

Molemmat ovat siis uudet, dvd:ssä subtitles in English.

Tunnelmaan sopien myös lisämusiikkia ko. leffasta:  

Taustalaulaja

Yksi vapaa-ajan puuhistani on selailla Youtubesta bollywood-musiikkia ja törmäsin siellä jo aikaa sitten Atif Aslamiin, joka on yksi bollywoodin playback-laulajista, hänen lauluja löytyy mm. elokuvasta Prince, esim. laulu Tere Liye. Ai että, pidän tosi paljon miehen äänestä. Uusimpia lauluja löytyy elokuvasta F.A.L.T.U, joka on nuorisoleffa. Löysin kuitenkin tällaisen puhuttelevamman videon, on niin kaunis laulu, että menee avoautossa ihan pilalle ja hukkaan:

Täytyy myöntää, että mulle oli aikoinaan ihan kamala järkytys, kun tajusin, että elokuvissa eivät näyttelijät itse laula yhtään mitään, vaan niissä on taustalaulajat ja näyttelijät aukovat vain suutaan sanojen mukaisesti. Muistan Milli Vanilli -kriisin, jossa käytettiin samaa tekniikkaa ja hirveä haloohan siitä asiasta nousi... No, pienesti lohduttaa se, että bollywoodin taustalaulajat saavat kuitenkin luotua oman uran siinä ohessa ja nousevat maineeseen ja kunniaan, toisin kuin 'meillä', jotka piilottelemme niitä taustalaulajia. Ja sen verran ulkonäköä näyttelijäntaitoja Aslamista löytyy, että mies työskentelee jossain leffassa näyttelijänäkin, jos oikein ymmärsin...
 

Atif Aslam on siitä erikoinen laulaja bollywood-leffoissa (jotka mielletään hindi-leffoiksi), että hän on kotoisin Pakistanista. Kielistä viis, lauluääni on aika mahtava - ja tässä näyte, että myös enkuksi onnistuisi hittibiisin vetäiseminen:      

Helmikuun luetut ja bonusraita

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Virve Sammalkorpi: Yhtä matkaa
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Elina Hirvonen: Afrikasta muistiinpanoja vuosilta 2007 - 2009
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Natalja Kljutšarjova Kolmannessa luokassa
Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo
Kiran Desai: Menetyksen perintö

ja nämä odottavat (edelleen):

Jos helmikuun luettujen lista näyttää kevyeltä välipalalta, niin luettavissa odottaa täytenäisemmät kirjat. Ja vielä nekin, joita en ehtinyt helmikuussa lukea.

Tammikuussa 10 luettua kirjaa,

helmikuussa 8 luettua kirjaa (+ SRK:n elämäkerta, en laskenut mukaan =)

Ja kaksi  keskeneräistä kirjaa...

Bonusraitana Indian Idol -kisan voittaja (kaudelta 3, en jaksa etsiä mikä vuosi se oli, katsoimme illat pitkät jännittäen, voittaako nepalilainen intialaiset ;D Kiertoajelua Katmandun tyyliin...

Rästissä

Pakko tehdä loppuun, rästityöt.
Pidettävä tauko kirjojen lukemisessa.
Luettava ihan jotain muuta.
Mutta pian.
Palaan kirjoihin.
Siihen asti:




Ps. videossa siis näissä maisemissa (Pokharassa):

Suomen sanoja ja lauluja

Olen viime aikoina (noin kymmenen vuotta) kuunnellut huonosti suomalaista musiikkia. En tiedä, mitä on tapahtunut välillä Jonna Tervomaa / Zen Cafe - Irina ja Jenni Vartiainen. Mitä suomenkielistä musiikkia on julkaistu? Etsinnässä selvästi laulettuja sanoja, mukavia sijamuotoja, rektioita, 3. infinitiiviä ja muuta kieliopillisesti kiinnostavaa. Siinäpä tämän viikonlopun puuhat. Ideoita?