Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava) -teos on odottanut lukijaansa jo pari vuotta, sillä sain kirjan kyllä jo vuonna 2013, mutta en päässyt aiemmin kirjan lukemisessa alkua pidemmälle. Turkki ei ole koskaan kutsunut minua, mutta kiinnostanut pienesti. Ehkä joskus matkustan ja juurikin Istanbuliin. Tällä hetkellä tuntuu tosin paremmalta istua kotona lukemassa maasta, jossa tapahtuu. 

Paakkisen kirjan kuvaukset alkavat vuodesta 1998, jolloin kirjoittaja muuttaa Turkkiin miehensä vanhempien luokse. Alkaa tutustuminen turkin kieleen ja turkkilaisiin tapoihin, jaoita myöhemmin seuraa työskenteleminen turkkilaisessa lehdessä journalistina. Paakkinen kertoo Istanbulista ja myös muusta Turkista, sekä Kreikasta ja Kyproksesta paljon: millaista kaupungin kaduilla on ja millaista on kotien yksityisessä osassa, verhojen takana. Aika pitkälti Paakkinen haluaa tuoda esiin ja kumota ihmisten yleisiä harhaluuloja maasta ja sen eämästä: kaikki naiset eivät kulje huntu päässä ja naiset pääsevät töihinkin. Toisaalta kirjassa kerrotaan myös, että vielä 2010-luvulla vain kolmannes turkkilaisista naisista käy työssä. 

Kirjassa on positiivinen ote Turkkiin ja Istanbuliin, ja välillä ote tuntuu liiankin positiiviselta. Kuten kirjoittaja toteaa, Turkki on iso maa ja ihmisten elämät eroavat jopa Istanbulin kaupungissa paljon toisistaan. Kirjasta sain kuvan kehittyvästä ja Eurooppaan päin avoimena olevasta maasta, jonka aikoinaan Atatürk johti kohti demokratiaa ja pois sharia-laista. Paakkinen liikkuu journalistien ja taiteilijoiden ja liikemiesten maailmassa ja huomioi, miten U2:n Bono ihastuu kaupunkiin ja miten Istanbuliin alkaa nousta liikekeskuksia. Itselleni jäi hämärän peittoon, että mistä ajasta aina kulloinkin kirjoitetaan, mutta kirjan loppupuolella vedetään yhteen Turkin muutos 15 vuoden aikana, jolloin Istanbulista on tullut kehittyneempi, siistimpi ja toimivampi kaupunki kuin aiemmin. 

Kirja antaa elämänmenoon selityksiä, joista kaikki ei uppoa minuun. Naisten kotiäitiys ja vain miesten käyminen töissä selitetään sillä, että sekä mies että nainen tekevät oman osansa työstä, ja molemmat osat ovat raskaita. Miehelle on kunnia-asia elättää naisensa ja perheensä hyvin, toteaa Paakkinen, mutta ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että rahat ovat miehellä ja nainen ja hänen toimensa ja ostoksensa miehen kukkaron takana. 

Journalistina elämä tuntuu Istanbulissa kiireiseltä, mutta kiinnostavalta. Työyhteisö on kansainvälinen ja mielenkiintoisia ihmisiä on ympärillä paljon. Bosporinsalmi pitäisi kokea ainakin kerran elämässä ja ihmiset nauttivat iltaoluensa ihaillen valoja toiselta puolelta rantaa, sekä kävelevät ja lenkkeilevät rannalla. Kieltämättä vaikuttaa mukavalta! 

Paakkisen kirja tuo kuvan Turkista, joka on melkein kuin Eurooppa. Tuntuu pahalta ajatella, mihin suuntaan Turkki seuraavaksi kulkee. 

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava)

287 sivua 

Naistenviikko jatkuu blogissa, ja tänään onnitellaan mm. Reetaa nimipäivien johdosta! 

Vinkki myös Reetta Niemensivun sarjakuviin, joista luin menneinä vuosina teokset: Lempi ja rakkaus (2010, Suuri kurpitsa) ja Saniainen kukkii juhannuksena. Kirjoitukseni täällä, vuodelta 2014. 

Rauli Virtanen: Reissukirja - Matkalla kaikissa maailman maissa

Olen ollut jonkin aikaa kiinnostunut Rauli Virtasen uutisvirrasta fb:n puolella ja niinpä otin kirjastosta mukaani hänen kirjoittamansa kirjan Reissukirja (2014, WSOY). Kirjassa Virtanen kirjoittaa matkoistaan, jotka ovat suuntautuneet aina vuodesta 1970 alkaen kaikkiin maailman maihin. 

Reissukirja ei vie aivan kaikkiin maailman maihin, mutta se vie lukijan vuosina 1970-71 tehtyyn matkaan Etelä-Amerikasta Pohjois-Amerikkaan ja takaisin Eurooppaan. Tämä oli Virtasen ensimmäinen matka hänen ollessaan vielä journalisti-opiskelija. Teoksen sisällöstä noin puolet kertoo tästä matkasta, jossa Virtanen tutustuu ihmisiin eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa, nukkuu halvoissa hotelleissa tai tuttujen luona ja kulkee halvoilla busseilla tai liftaten. Rahan siirtyminen kotimaasta ulkomaille on hieman monimutkaisempaa kuin nykypäivänä, myös viestit kotimaahan kulkevat melkoisen hitaasti kirjeitse. Toki maailma on kovasti muutenkin erilainen kuin nykyisin, ja melko tuntematon toisella puolella maailmaa: Rauli Virtanen kirjoittaa ja kuvaa esitelläkseen maailmaa, joka ei leviä internetin välityksellä kaikkialle. Toisaalta Etelä-Amerikka on kovin vähän esillä nykymaailmassakin Suomessa. Vaikka Virtanen on kovin sinisilmäinen ja liftaa USA:n halki, kovin pahoja asioita ei hänelle tapahdu. Virtanen toteaakin kirjassa (Elijah Woodin sanoja lainaten), että: 

Jos luotat jokaiseen tapaamaasi ihmiseen, sinut ryöstetään silloin tällöin, mutta jos et luota kehenkään, vietät koko elämäsi varkaiden piirittämänä. 

Nautin tästä ensimmäisestä matkasta Rauli Virtasen seurassa aikana, jolloin itse en ollut vielä syntynytkään. Matkanteon lisäksi kirjassa tuli esille historiallisia ja poliittisia tapahtumia 70-luvun kuohuvasta Etelä-Amerikasta. 

Toinen osa kirjasta käsitteli erilaisia matkoja ja muistiinpainuneita tilanteita ympäri maailmaa. Kerronta oli hajanaisempaa ja keskittyi parhaimpien ja kamalimpien paikkojen ja asioiden kerrontaan. Yhtenäistä juonta loppukirjassa ei ollut, vaan kirja oli välähdyksiä eri paikoista. Välillä tarinoita oli vaikea seurata, kun tapahtumat tai paikat eivät liittyneet toisiinsa. Välillä taas tarinat olivat niin seisauttavia, että niistä ei päässyt ylitse (vaikka itse tosiaan vain luin tapahtumista) ja ne valvottivat ainakin yhden yön tätä lukijaa. 

Kirjan luettuani jäin miettimään, miten paljon Rauli Virtanen ja hänenlaisensa oikeasti ovatkaan kiertäneet, nähneet ja kokeneet. Samalla mietin, miten koukuttavaa voi ollakaan uusien paikkojen näkeminen ja bongaaminen. Toisia se kiehtoo, toisia ei. Omaa matkakuumettani kirja selvästi pahensi: olisipa huikeaa elää maailmalla ja tehdä asioiden havainnointia työkseen. Yritän elämässäni pitää mielessä Rauli Virtasen kirjan aloittaneen mietelauseen: 

Since life is short and world is wide, the sooner you start exploring it the better. - Simon Raven

Kirjan on huomioinut tietenkin HS.

Jatkan kirjalla Helmetin lukuhaastetta ja kuittaan tällä kirjalla kohdan

2. Matkakertomus

Rauli Virtanen: Reissukirja - Matkalla kaikissa maailman maissa

2014, WSOY

394 sivua

Tero Tähtinen: Katmandun unet

Tero Tähtisen Katmandun unet (2011, Savukeidas) kiinnitti huomioni Mondon sivuilta: matkalehteä lukiessani ajattelin suoraan, että tässäpä on kyse matkakirjasta Nepaliin ja Katmanduun. Mikäpä siinä, äkkiä lukemaan!

Mutta, mutta.... teoksessa on seitsemän osaa, joista vain ensimmäinen kuvaa matkaa Katmandussa, lopuissa osissa Tähtinen kertoo, miksi vastustaa Esko Valtaojan näkemyksiä, Sokrateesta alkanutta länsimaista filosofiaa ja miksi metsä on Suomen katmandu. Ja lopuksi vielä sitä, että miksi hiljaisuus on tärkeää: siksi, että se on maapallon ääni, ja hiljaisuudessa eli meditaatiossa voi olla yhteydessä kokonaisvaltaisesti maailmaan.

Siis kyllä, olen hieman pyörryksissä ja ihmettelen, että mikä tämä kirja mahtoi ollakaan... Teoksessa käytetään voimakkaista sanoja ja keinoja suuntaan jos toiseenkin: siinä hehkutetaan metsää: jos yksi lapsi putoaa puusta, se on tapaaturma, mutta jos yksikään lapsi ei kiipeile puissa, se on katastrofi.

Osansa (aika ison) saa myös facebook, joka Tähtisen mielestä on harvinaisen pitkälle vietyä virtuaalista narsismia, jonka avulla jokainen piilosadismiin  taipuvainen, sosiaalisesti rajoittunut, hiekkalaatikkotason tunteisiin kiinni jäänyt ja minuushäiriöinen erakko voi kokea oman sylimikronsa äärellä sairaanloisia vallan- ja kaikkivoipaisuudentunteita poistumatta edes asunnostaan.

Tähtinen ei säästele sanojaan muissakaan asioissa: Katmandussa vieraileva länsimaalainen turisti on melkein yhtä paha asia kuin se, että lapset eivät kiipeile puissa. Itse asiassa Tähtinen lainaa nepalilaisen kirjailijan sanoja, kun arvostelee nähtävyydeltä toiselle rientävää turistia, joka keräilee elämyksiä bussissa liikkuen, syö lihaa enemmän yhdessä illassa kuin nepalilaisperhe vuodessa ja vieläpä nukkuu viiden tähden Hyatt Regency -hotellissa. Myönnän syyllisyyteni melkein kaikkeen; toisaalta mielestäni matka paikallisessa bussissa on vähintäänkin Elämys isolla E:llä, sen sijaan viiden tähden hotelli kävi erinäisinä sähköttöminä iltoina haaveen tavoin mielessä. Tähtinen on näitä turisteja "parempi" turisti, sillä hän on tehnyt vaapaehtoistyötä ja sitä kautta päässyt katsomaan katmandulaista köyhää elämää lähempää. 

Noina viikkoina näin sellaista puutetta, hätää, löyhkää, saastaa ja kurjuutta, jota keskivertosuomalainen ei plasmanäyttöjensä, sisäfilepihviensä ja Ikea-kalusteittensa keskellä kykene edes kuvittelemaan. 

Myönnän, olen mieluummin katsonut auton, jota ohjaa oma kuski, ikkunasta jätejokia ja sekin on ollut minulle melkein liikaa. Toisaalta, en vie matkailijaa Suomessakaan keskellä yötä etsimään asunnottomia tai katselemaan yökerhoista palaavia katuojiin oksentelevia ja sammuvia ihmisiä. 

Luulen silti, että olen nähnyt normaalin katmandulaisen elämää, sillä ajatella, sellainenkin on mahdollista tuossa maassa, jonka me näemme jostain syystä vain sinä yhtenä maailman köyhimmistä maista.

Tähtisen tyyli on todellakin sitä itseään: täysin provosoiva ja pirulainen onnistuukin tässä tyylissään. En silti suostu näkemään maata saastan ja kurjuuden tyyssijana, niin kuin Tähtisen kirjassa tuodaan esiin. Tähtinen itse asuu ja liikkuu Katmandussa Thamelissa, joka vasta onkin turistien paikka!    

Katmandun nähtävyyksiä katsellessaan Tähtinen kirjoittaa, miten iloluontoinen, suvaitsevainen ja elämänmyönteinen aasialainen uskonnollisuus on; kristinusko näyttäytyy tätä vertauskohtaa vastaan tukahduttavalta ja kaiken nautinnollisen kieltävänä. Minua ihan oikeasti ärsyttää tällainen toinen on hyvä ja toinen on paha -näkemys, olivat paha ja hyvä sitten mitenpäin tahansa: alan heti puolustella kristinuskoa ja miettiä, että eivätkö esimerkiksi Buddhan joka paikkaan näkyvät silmät ole hieman ahdistavia? Sellainen valvova katse kaupungin yllä.

Seison siinä kaiken keskellä, tähdet yläpuolellani ja alapuolellani - - minut valtaa lämmin, selittämätön ja vastustamaton tunne, joka vapisuttaa olemustani fyysisesti tuntuvalla hyvänolon aallolla, saa kyyneleet nousemaan silmäkulmiini ja kristallisoituu viimein mielessäni kirkkaana loistavaan neljän sanan mittaiseen ajatukseen: olen viimeinkin palannut kotiin.

Tämän kirjan luettuani olen vähintäänkin hölmistynyt: luulin aloittavani kiinnostavan kirjan, joka kertoo vihdoinkin järkevästi Katmandusta ja Nepalista. Mutta lukiessani huomaan lukevani jonkun Katmandulle sydämensä menettäneen kirjoittajan ylistyskirjoitusta. Yhtäkkiä teos kertookin aivan jostain muusta, ja jatkan lukemista vain sen takia, että uskon jossain vaiheessa palavaani takaisin Katmanduun.

Kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, että sain vihdoin vihiä nepalilaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut kaupugista ja sen ihmisistä. Sain ainakin lisää luettavaa, jos tämä teos jättikin hieman oudon fiiliksen leijumaan mieleeni.

Kenelle kirjaa voisin suositella? 

No, sellaiselle, jonka mielestä kirjallisuus on itseään toistavaa ja liian samanlaista.      

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta (2012, Gummerus) oli pakko hankkia heti, kun huomasin sen Maijan blogissa. Japani-tietämykseni on ollut paljon kirjojen varassa, olen tainnut jopa tenttiä Japanin historia -kurssin yliopistoaikoinani ja silloin tuli tutuksi tämä teos:

Muutoinkin olen listannut Japani-kuvaani kirjojen sivuilta:

Pilgrim Kumoi, Ruriko: Etäällä koittaa kevät
Sujata Massey: Rei Shimura -sarja
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Junichiro Tanizaki: Avain
Banana Yoshimoto: NP, Kitchen

Japani on kiinnostanut pienesti senkin verran, että olen ajalla ennen lapsia hikoillut tatamilla suorittaakseni seuraavan vyön. Ja joitakin tuttuja on Japani lahjoittanut minulle, mutta jotenkin kuvani Japanista on aika yksinkertainen: riisiä, sushia ja hassuja asioita, joita japanilaiset harrastavat: valokuvaaminen joka paikassa, pitkät työpäivät ja jatkuva kumartaminen.

Täytyy sanoa, että Karvisen teos muutti kuvaani Japanista ja japanilaisista aika paljon. Siltihän kuvani on pitkälti nojatuolimatkailun kautta koettua ja rakennettua, mutta en ole ainakaan ihan heti matkustamassa Japaniin.

Karvinen on YLE Uutisten ulkomaantoimittaja ja uutisoinut monesti Japanista Suomeen. Karvinen on myös opiskellut japania ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineena Japanin tutkimus. Karvisen tieto ja kokemus Japanista näkyy teoksessa. Paitsi historiaa, politiikkaa ja taloutta tässä teoksessa käsitellään myös tavallisia ihmisiä.

Teos itse asiassa kertoo Tokiosta ja esittelee Tokion niin, että kaupunkin on jaettu eri osiin. Näissä eri osissa Karvinen kertoo niistä asioista, jotka liittyvät kuhunkin kaupunginosaan. Teos alkaa niin, että siinä kuvaillaan keisarin palatsia ja tietysti samaan aikaan kerrotaan keisarin vallasta ja historiasta. "Palatsista itään" -luvussa siirrytään kuvailemaan työelämää, jossa tulee vahvasti ilmi naisten heikohko asema Japanin työelämässä, mikä liittyy Japanin historiaan ja myös siihen, miten työelämässä noustaan ylöspäin: liehittelemällä esimiestä ja pomoa työajan jälkeen. Nyky-Japanissa seurauksena on se, että naiset eivät halua naimisiin, eivätkä tehdä lapsia.

Kurinalainen ja kilpailuun keskittyvä työelämä ei sinällään tullut yllätyksenä kirjan mukana, mutta vapaa-ajonviettotavat kylläkin. Karvisen mukaan japanilaiset ovat kovaäänisiä ja nauravat paljon, nukkuvat mitä kummallisimmissa paikoissa ja juovat paljon! Enpä olisi ensimmäisenä ajatellut viileistä japanilaisista, että maassa otetaan viinaa (sakea) niin rankalla kädellä, että katukuvaan kuuluvat sammuneet. Tai että juopottelusta avoimesti kerrotaan, eikä reipasta juhlintaa pidetä mitenkään nolona asiana.

Kirjaa lukiessa ymmärsin harrastamieni japanilaislajien luonnetta paremmin: olin tahtomattani solahtanut japanilaiseen tiukan hierarkian maailmaan, kun kumarsin kunnioittavasta mustavöistä senseitäni. Japanilaisten intensiivinen lukuharrastas teki vaikutuksen. Kaikkein parasta kirjassa, vaikka pidinkin kovasti myös historia- ja politiikkaosuuksista, oli tavallisten ihmisten kuvaus:

Jokaista seuruetta yhdistää iloisuus. Joskus aikanaan juuri junalaiturilla retkeilijöitä katsoessani havahduin siihen, miten paljon japanilaiset nauravat. He kertovat juttuja, läimäyttelevät toisiaan olalle ja nauravat. Junassa jatketaan pulisemista, vertaillaan eväsrasian herkkuja, juodaan jääteetä ja nauretaan. - - Eikä hyväntuulisuus rajoitu retkeläisiin, vaan yhtä lailla näkee nauravia naisporukoita lounaalla, kikattavia koululaisryhmiä junassa tai asiakkaan kanssa iloisesti jutustelevia pikkupuodin kauppiaita.

Aivan kaikki Japanista lukemani ei tehnyt vaikutusta: hyvä veli -järjestelemä, korruptio, nuiva suhtautuminen ulkomaalaisiin, silmien sulkeminen asunnottomien ja burakulaisten asemasta, kova kilpailu koulumaailmassa, itsemurhaluvut jne. - Japanissa tuntuu olevan paljon asioita, jotka kaipaavat huomiota ja ratkaisua.

Välillä Japani tuntui kovin aasialaiselta maalta, välillä kovin länsimaiselta, välillä kovin omalaatuiselta - ja totta varmaan onkin, että Japani on kaikkea näitä. 

Kirja on ehdottmasti lukemisen ja tutustumisen arvoinen, todellakin taidolla ja tietämyksellä tehty. Ainoa, mitä kaipasin kirjaan, oli sellaisen normaalin japanilaisen kertomus: missä hän asuu, mitä harrastaa, mitä lapset tekevät vapaa-ajalla, vai onko vapaa-aikaa olemassakaan kovan kilpailun jälkeen? Siis vielä enemmän kuin mitä kirjassa oli. Teoksessa esiteltiin lähinnä teatterit ja ruokapaikat, nähtävyydet ja muut asiat, joita varmasti keski-ikäinen ihminen haluaa tietää ja kuulla, mutta miten japanilaiset oikeastaan elävät, jäi hieman epämääräiseksi. Eihän sitä tietysti voi tyhjentävästi kertoa, ja ehkä olen vain liian utelias, blogimaailman nielaisema lukija...

***

Tässä vielä pari mielikuviini vaikuttanutta pätkää, teoksessakin mainittu Lost in Translation -filmi ja Geishan muistelmat.

Ja jos ja kun Japani-aihe innostaa eteenpäin, Karvinen mainitsee kirjassaan vielä nämäkin teokset:

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Shusaku Endo: Verraton hölmö
Junichito Tanizaki: Makiokan sisarukset.

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

Luin vajaan vuosi sitten Satu Rommin kirjan Kahvia ja guruja,

ja Jenniltä huomasin, että Rommi on kirjoittanut uuden teoksen,

Moottoripyörällä Himalajalle (2011, Basam Books), 

jossa Satu lähtee italialaisensa kanssa etsimään oikeaa Intiaa pohjoiseen. 

Yooga-koulu ja -kahvila on vienyt innon Intiaa ja rasittavia asiakkaita kohtaan ja on aika jatkaa matkaa. 

Italialainen poikaystävä (Enzo) on kiinnostunut moottoripyöristä ja hänen haaveensa on ajaa pyörällä vuorille, Intian pohjoisiin osiin, jotka ovat samalla Intian vaarallisimmat kolkat:

tie on ensikskin kurja ja se vielä sijaitsee Kashmirissa.

Vaikka ennakkoajatukset matkan kiehtovuudesta ovat vain ja ainoastaan matkaa vastaan,

pakkaavat he itsensä ja pyöränsä Delhin-junaan.

Delhissä selviää, että junaan on päätynyt vain se, mitä sinne on itse vienyt;

moottoripyörää pitää odotella vielä uusi tovi.

Jo heti alussa Intia ei näyttäydy kovin mukavana maana matkustaa:

rikshakuskit yrittävät jujuttaa ja niinpä pariskunta meinaa heti alkuun myöhästyä junasta, kun he taistelevat matkan hinnasta:

se mikä Intian rupioissa on paljon, on lopulta aivan mitätön summa euroissa ajateltuna.

Tosin, kun on asunut toisaalla jo jonkin aikaa, niin ei ajattele enää euroissa.

Rommi kirjoittaa teoksen alussa, miten Intia on vaikuttanut häneen: Kun kurjuutta, köyhyyttä ja kerjäläisiä on nähnyt jokaisessa kadunkulmassa, on kaikelle tullut immuuniksi. Aiemmin jokaiseen hyväntekeväisyys-järjestöön kuulunut Rommi on turta huono-osaisuudelle.

Rommi kirjoittaa teoksessa ajatuksensa lyhyesti ja lennokkaasti, ja siinä on ajatusten ilo ja idea: kun hänen kertomaansa jää miettimään, kasvaa siitä ajatusten puro myös lukijan päässä. Olenko joskus maininnut, että pidän tällaisesta tyylistä? Kirjoittajasta, joka antaa lukijalle tilaa ajatella itse. Siis, jos kolmessa vuodessa Intia turruttaa kääntämään selkänsä kerjäläisille, niin eikö sillä juuri selity, että paikalliset eivät tunne huonoa omaatuntoa, vaikka maassa on niin paljon köyhyyttä. Itse olen nimittäin aina jonkun verran ihmetellyt, että miten intialaiset voivat elää niin, että eivät halua auttaa köyhempiä? Mutta, kun omasta arjesta pitää pitää huolta, ei jokaista voi auttaa. Niin kuin Rommi kirjoittaa: "rahan syytäminen johti vain uusien, entistä suurempien summien pyytämiseen. Slummissa asuvat tytöt siivoavat edelleen eivätkä käy koulua, teekojun tienoilla kerjännyt mies kerjää siellä edelleen - - Maailma ei muutu, ainakaan hetkessä, eikä kerjääville antamilla rahoilla.

Kirjassa Rommi lähtee vuorille ja huomaa, että siellä maaillman kurjuus on kuitenkin mahdollista jättää taakse ja unohtaa.

Matkailijat menevät Ladakhiin, joka avattiin ensimmäisen kerran turisteille vuonna 1974. Aiemmin eristyksissä ja omavaraisesti elänyt yhteisö myöskin pääsi tekemisiin länsimaalaisuuden kanssa - ja arvattavasti alkoi tuhoutua. Alue on tämän jälkeen saastunut, yhteisön vanhat verkostot ovat hajonneet ja se on kokenut ennen tuntemattoman työttömyyden. Rommi miettii kunnon reppumatkaajan tavoin oman matkailijuutensa vaikutuksia ja oikeutusta.

Olen joskus tehnyt pienen seminaarin matkakirjoista, ja niissä, joissa matkaaja on alueella, johon eivät muut (vielä) matkusta on aina sama sivuraide: näissä kirjoissa mietitään, mikä on turismin oikeutus - ja miten se vaikuttaa paikallisiin. Kirjoissa on pohdittu myös sitä, miten reppumatkaajana eroaa massaturisteista - onneksi Rommi ei lähde tähän mietiskelyyn. Matkaaja on aina matkaaja, eräänlainen tunkeutuja toisten alueelle. Matkustaja tuo rahaa, jota paikalliset haluavat ja matkustaja saa elämyksiä, joita haluaa. 

"Haluan, että yksi paikka maailmassa säilyy ikuisesti osotoskeskusten, iPodien, iPadien ja Facebookin ulottumattomissa" - ja vaikka kuinka matkailijana haluaisi, että se vanha säilyisi, niin myös alueen asukkaat haluavat yhtä kovasti facebookinsa ja ipadinsa. Tunnistan niin nämä Rommin ajatukset: Kun kävelee turistina Aasian pikkukaupungin katua, tuntee suoranaista pahaa oloa, kun nuoret tytöt kävelevät tiukoissa farkuissa ja ovat hylänneet kauniit ja värikkäät sarinsa. En halua nähdä koko maailman pukeutuvan samoin, varsinkin kun ne värikkäät asut näyttävät niin paljon paremmalta. Ja kuumassa säässä, varmasti myös tuntuvat paremmalta pukeutua! Mutta toisaalta, en voi kieltääkään aasialaista nuorta naista haluamasta farkkujaan.

Itse matka on sitä, mitä se on vuoristoteillä: mutkaista, liian kapeaa tietä, joka ei ole kunnostettu ja jossa joutuu liian ahtaalle, kun vastaan tulee auto. Moottoripyörästä tippuu vähän väliä osia - onneksi se on sen verran tuttua maassa, että korjaajia on joka kaupungissa. Matkaajia vaivaavat paitsi vatsaongelmat, myös korkeudesta johtuvat seikat, kuten jatkuva nenäverenvuoto. Vaikka matkanteko ei ole mukavaa, ja vastoinkäymisiä tulee koko ajan vastaan, löytää Rommi matkaltaan jotain, minkä on muualla Intiassa kadottanut.

Ja ne vuoristotiet. Luulen, että Kashmirissa ne ovat vielä hurjemmat kuin ne vuoristotiet, joilla olen itse ollut (autossa, ei moottoripyörässä!), mutta silti tunnen ihan samoja tuntemuksia: joskus on parempi laittaa silmät kiinni, rukoilla ja toivoa, että se ei ole viimeinen rukous, jonka lausuu elämänsä aikana. Ja mikä parasta, jos tieltä selviää, tietää, että elämässäkin selviää vaikka mistä.

Yhtäkkiä pyörämme seisoo tienreunalla, ja vasen jalkani roikkuu vuorenrinteen yllä. Oikea olkapääni koskettaa rekan mutaista kylkeä, ja vasemman jalkani alla on 3 000 metrin pudotus tyhjyyteen. Jos rekka liikahtaa edes hiukan, tasapainomme horjuu sen verran, että lennämme saman tien alas vuorenrinnettä.

En uskalla edes hengittää liian syvään.

****

Rommin kirja oli sujuvasanainen, huumorintajuinen (vaikka vaikeuksia tuli vastaan, nehän voi vain ylittää). Kirjassa oli vain 174 sivua - olisin voinut lukea vielä toiset 150-sivua aivan helposti! Aluksi harmittelin myös sitä, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta toisaalta, ehkä se on myös kirjan hyvä puoli: paikat pitää kuvitella, nähdä ja haistaa, kuulla ja maistaa. Ja sitten surffailla monta tuntia yössä etsimässä kuvia netistä. Ainakin Amritsar on niin upea paikka, että haluaisin joskus sen nähdä ihan itse. 

Parasta Rommin kirjoissa on se, että niissä annetaan todenmukainen kuva matkasta ja paikoista: itse matkustaminen ei ole helppoa eikä se suju ongelmitta (tiukkapipot - älkää vaivautuko!), mutta se, mitä kokee, on elämyksistä suurimpia (ei kun vaivautukaa sittenkin, että pipo löystyy!). 

+ + + + ½ (puolikas pois, koska olisin halunnut lisää!) 

Kaksi kertaa Aasiassa - matkakirjat

En yleensä lue matkakirjoja, kun olen lähdössä matkalle.

Siis sellaisia, joissa kerrotaan must see -nähtävyydet,

koska silloin tuntuu, että matka on kutakuinkin jo matkustettu kotona.

No, okei, myönnetään, on matkaoppaissa ideansakin:

jos paikan päällä on tuhansia vuosia, tai no, satoja ainakin,

vanha temppeli, niin onhan se vähän noloa tulla takaisin ja kertoa, että ei nyt tullut käytyä juuri tällä maailmankuululla paikalla.

Mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla, 

kun matkustaa vaikeasti toiselle puolelle maailmaa... 

****

Olen käynyt Katmandussa kerran, ja paikan päällä sitten kaivoin esiin Lonely Planetin kirjan ihan vain edellä mainituista syistä.

Viimeiset kaksi päivää kierrettiin sitten juuri ne must see -paikat,

ja ymmärsin siellä temppelin juurella, että miksi juuri näitä nähtävyyksiä paikalliset eivät olleet pitäneet niinä samoina must see -paikkoina:

Temppelin luokse oli vaikea mennä,

ja temppelien seutu oli likainen ja haiseva.

EI ihme, että kuva Nepalista on sitten likainen ja haiseva...

No, mutta matkan jälkeen olen lukenut enemmän Nepalista. 

Ihan vain tarkistaakseni, että tuliko nähtyä ja koettua paikka jotenkin oikein. 

Tai samoin. 

Reijo Härkönen on vieraillut Nepalissa lähes 50 kertaa vuodesta 1982 alkaen ja teos 

Tiikerin jalanjälki - Matkakertomuksia Nepalista (2009, Books on Demand)) on Härkosen 96-sivuinen teos matkoilta näkemästään ja kuulemastaan. 

Kirja alkaa Dasain-juhlilla. Juhlien merkitys on jäänyt itselleni kovin satunnaiseksi: miksi juhlat kestävät 10 päivää ja mitä oikein juhlitaan. Kysymys jää Härkösen teoksen jälkeenkin avonaiseksi, sillä juhlista, kuten muustakin maassa nähdystä, kerrotaan vain pieniä paloja.

Hirmuisesti rahaa tähän teokseen ei ole uhrattu, sillä kansikuvien lisäksi teoksessa ei ole kuvia. Kirjassa kyllä kerrotaan olennaiset tiedot paikoista ja asioista, mutta jos ei ole paikalla käynyt, niin muistiinkirjoitetut palaset saattavat jäädä kovin irtonaisiksi.

Teoksessa kuvataan näkymiä ja kerrotaan hauskoista tai maata kuvaavista kohtaamisista paikallisten kanssa. 

Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa mitään valaisevaa, 

joten tyydyn kirjoittamaan omien kuvien innoittamana pieniä satunnaisia huomioita.  

Boudhnathin stupa kohoaa mahtavana näkyviin - - se on yksi Aasian suurimmista buddhalaisista puolipallon muotoisista temppeleistä.

Nepalissa on vanhoja niniä ja moderneja nimiä kuten Suomessakin. Yhden nimen antaa pappi lapselle 11. päivänä syntymän jälkeen. Se ei ole kuitenkaan se nimi, jolla lasta kutsutaan. Kutsumanimi on Nepalissa sillä tavalla vapaamuotoinen, että sen voi vaikka vaihtaa ennen kouluunmenoa, jos vanhemmat niin päättävät. Papin antama nimi perustuu tähtimerkkiin ja riippuu syntymäajasta.

Pashupatinathiin ei ole kovin pitkä matka Boudhnatin stupalta. Hindutemppeli on Nepalin pyhin ja yksi pyhimmistä koko hindulaisessa maailmassa.

Miljoonat matkailijat vuosien varrella ovat ihailleet auringonnousuja ja -laskuja Pokharan laaksossa ja katselleet vajaan 50 kilometrin päässä kohoavaa 6 997 metrin korkuista mahtavaa, kolmionmuotoista vuorta. Machhapuchhre on saanut nimensä huipustaan, joka sopivasta suunnasta katsottuna muistuttaa kalanpyrstöä. Se on monen mielestä Himalajan vuoririvin kaunein vuori.

Nepal on opettanut kaikille kärsivällisyyttä ja vähentänyt epäluuloja. - - Jos Intiassa oppi epäilemään kaikkea, Nepalissa ei tarvitse olla epäluuloinen.

...syljeskely kokolattiamatolle ei ole sopivaa...

Jos haluaa saada jonkinlaisen kuvan Nepalista, sen ihmisistä, muutoksista ja vaikkapa eroista maaseudun ja Katmandun välillä, niin kannattaa vilkaista kirja läpi.

Itselleni teoksesta oli se hyöty, että muistan taas, mikä oli minkäkin temppelin nimi,

ja myöskin tuo hotellin käytävän kyltti, joka minusta oli varsin merkillinen,

saa selityksensä.

Kaiken kaikkiaan, Nepal kuulostaa varsin samanlaiselta kirjassa kuin minkälaisena sen koin.

Jos Nepalista haluaa saada kivan, realistisen kuvan,

niin aina voi vierailla

Katmandun kaduilla videoiden kautta.

KLIK!

*****

Toinen Aasia-kirja viekoitteli kirjastossa,

Merituulia Lehtisen Backpackerit Kaakkois-Aasiassa - Retkiä ja ruokaa (2003, Forest Econo) on taas 21-vuotiaan naisen kirjoittama matkakirja Aasiasta: Vietnamista, Thaimaasta, Kamputseasta ja Malesiasta.

Ihan ensiksi pitää sanoa, että olen kirjan kannen vihreänä kateudesta:

luulen, että ihan jokainen 21-vvuotias ei ole kuitenkaan saanut asiakseen kirjan tekemistä Aasian ruoista.

Tai edes lähinaapurista.

Tai mistään.

 Kun edellisen kirjan tekijä oli käynyt 50 kertaa Nepalissa, niin luulen, että kokemus alalta on hieman erilainen tämän kirjan tekijällä.  

Teoksessa, toisin kuin edellisessä on aivan mahtavan upea kuvitus ja painatus: useimmilla sivuilla on värikuvina maisemia maista, joissa kulloinkin seikkaillaan. Kunkin maan alussa kerrotaan maan historiasta olennaisia tietoja.

Miinusta tulee heti siitä, että nämä historiaosuudet ovat täysin erillään muusta tekstistä, ja kun paikan päällä käydään nähtävyyksien luona, ne ovat 'eräitä patsaita' ja selostus nähtävyydestä voi olla tyyliin: 

'ajoimme nähtävyyden luo, mutta valitettavasti emme sitä ihan löytäneetkään'.

Kokonaiskuvaa paikoista tästä kirjasta ei saa, ja usein kuvatkin liittyvät aivan toiseen aiheeseen kuin mitä sivulla käsitellään. 

Hassua on lukea, miten kiivetään portaat ylös ja näkymä alas oli huikea. 

No, miten olisi se huikea näkymä kuvana sitten tekstin loppuun tai edes tekstin tasolla kuvailua. 

Kirjassa onkin keskitytty enemmän kuvailemaan, 

miten matka tehtiin 

kuin itse kohdetta. 

Kirjan anti on aasialainen ruoka,

kuvista suurinosa on valittu tätä teemaa muistaen.

Ja kuvat ruoista ja raaka-aineista, siis ylipäätään ruokaan liittyen ovat huikeita.

Ongelmana tässä teoksessa on se, että kuvat, tekstit ja ruokateema eivät limity yhteen

niin saumattomasti kuin itselleni mieluista olisi.

Sellaiselle, jolle sopii asioiden käsittely erikseen, 

kirja on tietysti mitä mieluisin. 

Hieman ihmetyttää myös se, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa esimerkiksi ruokapaikasta, jolloin tulisi jotain käsitystä siitä, mitä syötiin missäkin.  

Teoksen kiinnostavinta osuutta on Thaimaan kokkikoulu, jossa kirjan tekijät kokkaavat aasialaista ruokaa.

Tässä teksti ja kuva ovat yhteydessä toisiinsa

saumattomasti. 

Kirjan alussa minua ihmetytti myös termi backpackerit, kun sille on suomenkielinenkin sana olemassa. Eikä pelkästään sana ole kumma, vaan sen merkitys kirjassa:

reppumatkailijat ovat hirveän urheita, kun matkaavat kävellen, kun mopollakin pääsisi,

mutta sitten taas mennään kerjäläisten ohi huippuravintolaan syömään,

onhan se tosi halpaa kuitenkin.

Aasiassa matkailevat ehkä haluavat nähdä itsensä tällaisina yksinäisinä 

reppumatkailijana, 

jotka näkevät ja kokevat jotain 

aivan erityistä.

Sellaista, johon kuka tahansa ei yllä ja saavuta. 

Jotenkin sellaisen käsityksen sain myös, 

kun kiipeilimme temppeleiden portaita ylös ja alas

ja kohtasimme muita länsimaalaisia.

***

Syksy on minulle se kuukausi, jolloin kaukokaipuu iskee pahiten. 

Ajatus kahdeksan kuukauden pimeästä, märästä ja kylmästä ei houkuttele tippaakaan. 

Pahinta on, että niinä aikoina, kun matkailu Aasiassa olisi miellyttävää, 

on paahdettava töitä kotimaassa, 

ja silloin, kun olisi vapaata ja lomaa, 

Aasia on niin kuuma, että ei tee mieli mennä.

Olen myös päättänyt, että Nepaliin en astu, ennen kuin osaan kieltä. 

Tänään olen pienen askelee lähempänä sitä tavoitetta, 

aakkosista kolmasosa jo hallussa...