Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter

Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 

El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 

Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 

2017, Tammi 

Eins im Andern

suomentanut Helen Moster

268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

2017, Otava

Den svavelgula himlen 

Suomentanut Laura Beck

459 sivua

Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

2017, Gummerus

teoksessa ei ole sivunumeroita

Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 

2017, Kosmos-kirjat

200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina

György Spiró: Kevätnäyttely

Toinen kirja, jonka luin Unkarin- ja Budapestin-matkalla, on György Spirón Kevätnäyttely (2012, Avain), joka oli muutama vuosi sitten enemmän esillä mm. kirjablogeissa - näin muistelen. 

Kevätnäyttely kertoo henkilöstä nimeltä Gyula Fátray, joka on normi-insinööri. Eletään vuotta 1956, tarkemmin päivää 17.10., ja Fátray odottaa sairaalassa pääsyä leikkaukseen, josta jää toipumaan vielä viikoksi sairaalaan. Kun Unkarin kansannousu, 50 000 ihmisen marssi tapahtuu Budapestin kaduilla, Fátray makaa sairaalan sängyssä. Hän on kaukana kaupunkinsa ja maansa tapahtumista. Tai niin hän ainakin luulee. 

Eräänä päivänä töihin palattuaan hän huomaa olevansa keskellä juonitteluja, joissa yritetään saada syyllisiä kansannousuun. Uhkana on kuolemantuomio, sillä Fátrayn katsotaan syyllistyneen kansan vastarinnan nostattamiseen. Fátray alkaa taistella syytteitä vastaan, mutta huomaa, ettei se olekaan niin helppoa. Hänen olostaan sairaalassa ei löydy todisteita, eikä kukaan muista nähneensä koko henkilöä. Syylliseksi Fátray tuntuu sopivalta, koska hän on juutalainen ja vaihtanut nimensä unkarilaiseksi myöhemmin. Kaikki kirjassa tuntuu kulkevan sattumuksien kautta: nimen kirjaamisessakin oli ongelmia, ja nimestä ei aivan tullut, mitä Gyula halusi. 

Teoksen nimi puolestaan viittaa Fátrayn vaimon Katin järjestämään näyttelyyn, josta hän on innoissaan. Mutta näyttely jäi jotenkin pääjuonen varjoon teoksessa.

Kirjassa mennään ympäri Budapestia, mm. hotellimme lähellä Üllöi útia pitkin, Budan ja Pestin väliä Tonavan yli ja Margitinsaarella, jossa kävin matkallani uimassa. Juonta kiinnostavampaa olikin matkata Fátrayn kanssa pitkin Budapestin katuja, tietenkin Parlamenttitalollakin tässä kirjassa oltiin (ks. edellinen postaus). En olisi varmaan kiinnostunut kirjasta kovinkaan paljon, ellei sen miljöö olisi ollut vastikään nähty ja koettu. Sinällään kiinnostava lukea Kevätnäyttely Kondorin teoksen jälkeen, jossa elettiin vuotta 1936. Näistä kahdesta tuli kiinnostava katsaus Unkarin historiaan. Olisi kiinnostavaa lukea myös teoksia, joissa kerrottaisiin nyky-Unkarista, onkohan sellaisia suomennettuna? 

György Spiró: Kevätnäyttely
2012, Avain 
Tavaszi Tárlat 2010
suomentanut Juhani Huotari 
308 sivua

Helmet-haasteessa kirja löytääkin paikkansa kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, koska Unkarin historiasta en ole kovin tietoinen. Kansannoususta tuli luettua wikipedian kautta lisää. 

Kuvat eivät nyt liity varsinaisesti kirjaan, mutta Budapestin toiseksi hienoin nähtävyys (mielestäni) on tämä Kalastajanlinnake, sadunomainen seinämä, josta on hienot näkymät Pestin puolelle. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot & Budapest kuvin

Minulla on aina tapana lukea matkoilla matkakohteeseen liittyviä teoksia. Tänä kesänä käväisin Budapestissä, Wienissä ja Prahassa - luettavana oli kirjoja, jotka sijoittuvat Budapestiin ja Prahaan. Ensimmäisenä luettavaksi pääsi Vilmos Kondorin Budapestin varjot (2012, Tammi), koska minun on pitänyt lukea Kondorin kirjoja jo jonkun aikaa.

Budapestin varjot on Kondorin dekkarisarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Unkarista, ja varsinkin Budapestistä vuonna 1936. Aikaa määrittää Unkarin pääministerin Gyula Gömbösin kuolema, joka aloittaa kirjan. Kansallismielinen ja juutalaisvastainen pääministeri luotsaa aikakauden yhteiskunnallista tilaa, eikä niinkään liity kirjan juoneen. 

Samoihin aikoihin pääministerin kuoleman kanssa Budapestistä löytyy kuollut nuori nainen. Zsigmond Gordon, joka on toimittaja, kiinnostuu tutkimaan kuolemaa, jonka tutkiminen ei paljon poliisia kiinnosta. Gordon työntää nenänsä paikkoihin, joihin ei kannattaisi ja saakin nenilleen. 

Kuolleen naisen taustalta löytyy myös liittymiä ajankuvaan, varsinkin juutalaisuuteen. 

Gordonin lähipiiristä tutustutaan hänen isäänsä ja naisystäväänsä Krisztinaan, joka miettii suhdetta Gordoniin ja suhteen tulevaisuutta. Jos jatkan kirjasarjan lukemista, niin suhteen jatkuminen on asia, joka varmasti mietityttää. Viimeistään seuraavalla Budapestin-matkalla luen lisää! 

Budapest oli matkan kaupungeista se, mikä itseäni viehätti ja pari paikkaa oli kaupungissa ylitse muiden. Tämän postauksen kuvissa niistä toinen: Parlamenttitalo, joka suurudellaan ja kauneudellaan ihastutti todella paljon. Kondorin teoksessa täällä pääministeri Gömbösin kuolemaan kunnioitettiin.

Muutenkin kirjassa viihdyttiin Budapestin miljöössä ja kerrottiin kivasti, missä milloinkin liikutaan. Oma hotelli oli keskustan ulkopuolella, ja olikin kiinnostavaa, miten Üllöntiellä kuljettiin teoksessa: Oikealla näkyi anatomian laitos, sitten Orczynpuisto, etäämmällä kurjalistokaupunginosan luhistumaisillaan olevat hökkelit. 

Üllontiellä liikenne oli vilkasta. Kuormavankkureita, hevosvaunuja, linja- ja henkilöautoja virtasi kaupungista pois. Päivä oli päättynyt. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
2012, Tammi
Budapest noir 2008
suomentanut Tähti Pullinen
296 sivua

Kirjan saan myös Helmet-haasteesen kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vilmos Gondor on salanimi. 

Parlamentti-talon edeustalla on paljon nurmikkoa, vesielementtejä ja patstaita liittyen Unkarin historiaan. Seudulla oli miellyttävää ihastella kaunista rakennusta, upeita patsaita - ja googlaamalla selvisi, että miljöö oli vastikään laitettu nykyiseen kuntoonsa. 

Terveisiä Barcelonasta / Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

Pääsiäisen aikaan pyörähdettiin Barcelonassa, jossa edellinen reissu (kuvia) oli pari kesää sitten helteisessä heinäkuussa. Silloin päätin, että kaupunkiin täytyy ehdottomasti tutustua paremmin, kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä. Pääsiäisen aikaan lämpöä oli noin +17-+22 astetta, joten sään puolesta oli meille Suomen sään jäädyttämille ihan sopiva aika matkaan, ihmisiä oli edelleen ihan joka paikassa koko ajan kauhean paljon. Sanoisin, että Ramblalla jopa enemmän kuin edellisellä vierailulla. Koska jonkun verran Barcelonaa nähtiin sillä ensimmäisellä kerralla, niin tällä kertaa oli suunnitelmissa nähdä sitä, mitä aiemmin ei nähty - ja ihan vain fiilistellä kevättä. Aika paljon tuli fiilistelyn lisäksi käveltyä, parina päivänä matkaa kertyi 16 kilometriä, eikä kaikkea suunniteltua vain ehtinyt nähdä. Olimme Barcelonassa kaksi päivää ja sitten menimme rantakaupnkiin Salouhun, ja tulimme vielä yhdeksi illaksi Barcelonaan ennen lentoa takaisin Suomeen. 

Hotellimme oli Barcelonassa parin korttelin päässä Placa de Catalunya -aukiolta, ja sijainti oli aivan paras, sillä aukiolla saattoi käydä istahtamassa ja kaupungilla kävelyn jälkeen oli helppo suunnistaa takaisin paikalle. Elämää oli aamusta iltaan aivan hotellin vierestä alkaen, mutta hotelli oli rauhallisella kadulla. 

Barcelonassa minua viehättää kaksi asiaa, joista ensimmäinen on se, että ihan mihin tahansa katsookin, on kaunista: vanhoja taloja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei nykypäivän rakennuksissa näe. Voisin kävellä (ja osin kävelinkin) ympäri kaupunkia ja ihailla rakennuksia. Ja sitten, kun en enää jaksa, voin istua puistoon ja nauttia keväästä. Tämä on Barcelonan toinen paras asia: aina on lämmintä ja voit istua ja hengailla ja nauttia elämästä. 

Lisäksi Barcelonassa on kaikkea kummallista, mitä voi käydä ihmettelemässä. Tällä kertaa käytiin Montjuicin kukkulalla, jossa pääsi pienellä pääsymaksulla ihmettelemään Castell de Montjuicia, jonka historiasta löytyy vankilana toimiminen ja katalaanien kapinallisjohtajan teloitus. Ja linnasta on huikeat näkymät merelle ja kaupunkiin. 

Matkalla takaisin alas kaupunkiin voi yrittää osua olympialaisten (-92) pitopaikoille, ja jos kävely tuntuu liialliselta urheilulta, voi istahtaa ihailemaan pyöräilijöitä, joiden viikonloppuhuviin tuntui kuuluvan pyöräily ylös ja ilman taukoa takaisin alas. En osaa sanoa, kumpi matka näytti pahemmalta... Mutta oma reippailu alkoi kuitenkin vaikuttaa aikamoiselta sunnuntaikävelyltä. 

Viimeisenä iltana oli pakko raahautua ihmettelemään Sagrada Familia -kirkkkoa, tuota Gaudin ihmettä, joka ei koskaan valmistu... Ja totta tosiaan, tämä oli kummallisin rakennus, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Aivan todella vaikea ymmärtää, silleen hyvällä tavalla tätä rakennusta. 

Edellisen matkan tapaan lähdimme Barcelonasta muutamaksi päiväksi maalle ja rannalle. Junamatkat ovat helppoja, ja tällä kertaa sain aivan loistavaa opastusta Barcelonan rautatieasemalla henkilökunnalta, joka hengaili automaatin vieressä siitä, miten lippu ostetaan automaatista ja vielä senkin, mistä raiteelta juna lähtee. 

Sää suosi: Saloussa oli +22 astetta lämmintä ja rannalle ehdittiin parina päivänä uimaan asti. Koska oli vasta huhtikuu, ranta oli suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta ranalla oli paljon kävelijöitä ja rantabulevardilla myös. Ei voi mitään, mutta kyllä tunsin monta kateudenpistoa, kun ajattelin, miten aikaisin paikalliset pääsevät nauttimaan keväästä ja lämmöstä - ja meillä täällä pohjoisessa sataa lunta vappuaattona! Kesällä varmasti Saloussa on paljon turisteja ja meno aivan toisenlaista, nyt huhtikuussa oli ihanan väljää ja ravintoloissa tilaa. 

Ainoa miinus matkalta oli hotelli, joka ei kyllä ihan parhaita ollut - puolihoidon illallinen oli melko tylsää. Työntekijät olivat kyllä mukavia, ja lapset saivat kielikylvyn jutellessa tarjoilijoiden kanssa. 

Näiden kahden matkan perusteella menisin mieluummin Barcelonasta pohjoisen suuntaan rantalomalle, jossa olimme pari vuotta sitten. Jotenkin siellä oli kauniimpaa ja vähemmän turistipaikan näköä ja oloa. 

Matkaan osui yksi pilvinen päivä, jolloin menimme sitten Saloun vieressä olevaan Port Aventuraan. Tämä huvipuisto on Euroopan toiseksi laajin, ja sen kyllä huomasi, sillä kävelimme päivän aikana 16 kilometriä. Laajudesta huolimatta paikassa oli melkein samat laitteet kuin Linnanmäellä. Toki hurjempia laitteita oli enemmän: taustalla näkyvät vuoristoradat ja viereen avattu Ferrari Park. Meille sopivia laitteita löytyi Villin Lännen -osastolta, josta alempi kuva. Vähän tietysti oli erilaista, kun törmäysautoilla (toroilla) sai oikeasti törmäillä toisiinsa niin että niskat heiluivat. Ja jonkun verran meni aikaa siihen, että löydettiin ne sopivat laitteet, kuntoilun piikkiin siis päivä kovasti meni. 

Hirveitä jonoja ei huhtikuussa ollut, tosin aika monta koululuokkaa tuntui olevan paikalla, joten ihmisiä oli kuitenkin. Alue oli niin laaja, että hyvin mahtui joukkoon. 

Ja sitten siihen matkan kirjaan. Minulla oli hillitysti kaksi kirjaa mukana, joista luin vain ensimmäistä puoliväliin. Hieman tuli käveltyä matkan aikana, ja väsymys illalla oli sitä luokkaa, että ei paljon jaksanut kirjan sivuja käännellä. Kevätaurinkoa ei halunnut tuhlata yhtään liikaa siihen, että lukisi kirjaa sisällä, joten vajaa 400 sivua oli liikaa viikoksi. 

Luin kuitenkin Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjaa taas yhden kirjan lisää. Kodittomat (2016, Tammi) kertoo nimensä mukaisesti kodittomista ihmisistä, joista kirjan alkaessa löytyy yksi kuolleena Ciutadellan puistossa Barcelonassa. Poliisit ovat ihmeissään, koska eivät tiedä, kuka tämä koditon ja nyt tapettu mies on. Odotellessaan tutkimusten tuloksia tai henkilöä, joka miehen tunnistaisi, Petra Delicado ajautuu suhteeseen ja tämä onkin kirjan toinen juoniketju: Delicado miettii, onko hänestä asumaan miehen kanssa vai haluaako hän jatkaa elämäänsä vapaudessa, josta niin paljon pitää. 

Samaan tapaan kuin ensimmäisessä (linkki) Delicado-teoksessa kuolemia tulee lisää  ja poliisit näyttäytyvät taas tehottomina omille pomoilleen. Vähän kerrassaan vyyhti alkaa kietoutua ja yhdessä kollegansa Fermin Garzónin kanssa Delicado haastattelee ihmisiä ruoanjakopisteissä ja hylätyissä taloissa, joissa kodittomat nukkuvat, ja poliisit pääsevät jäljille, jotka johtavat hyväntekeväisyyskuvioihin. 

Barcelonassa niin kuin kaikissa suurissa kaupungeissa on laitapuolen kulkijoita, eikä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa antanut elämästä kadulla. Ihmisoikeudet eivät tosiaan toteudu näiden ihmisten kohdalla. Kirjan ansio varmasti onkin se, että se nostaa esiin yhteiskunnallisen epäkohdan, mutta toisaalta se antaa myös huonon kuvan järjestöistä, jotka auttavat kodittomia. 

Kerronnallisesti kirja ei kovin kummoinen ollut, mutta sopi hyvin lukuhetkiin, joissa ei hirveän paljon vaikeampaa tekstiä olisi pystynyt lukemaan. Matkakirjana puolusti paikkaansa. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

2016, Tammi

Un barco cargado de arroz 2004

suomentanut Matti Brotherus

390 sivua

Helmet-haasteeseen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos

München Zoo vs. Berlin Zoo

En ole varsinaisesti eläintarhojen ystävä, mutta en myöskään järjestelmällisesti vastusta eläintarhoissa käyntiä. Joten kun lapsi on esittänyt pyynnön käydä katsomassa eläimiä ja perustellut pyyntöä sillä, että on viimkeksi nähnyt eläimiä eskari-ikäisenä, niin Saksassa eläintarhaan oli oiva aika ja syy mennä. Samalla voi myös harjoitella saksaa, vaikkakin se saattoi olla jossain välissä melkoisen haastavaa (joo, älkää tulko mulle sanomaan suomen kielen pitkistä sanoista mitään).

Münchenin eläintarha oli lyhyehkön metromatkan päässä keskustasta ja sää mitä parhain: aurinko paistoi iltapäivää kohti mitä suurimmassa määrin, joten tuntui hyvältä päivältä tallustella eläinpuistossa. Sillä puistolta Münchenin paikka tuntui: eläintarha on laaja, eläimet ovat siellä väljästi, oikeastaan melkein metsän, tai pikkumetsien keskellä. Tilaa tuntui olevan ruhtinaallisesti useimmille eläimille, eikä Korkeasaari-tyylisiä verkkoja ja aitauksia ollut kovinkaan monessa paikassa. Itselleni olikin melkoisen outoa kävellä vaikkapa susiaitauksen ohi: sudet oli erotettu tosiaankin vain polvenkorkuisella aidalla ihmistiestä - toki välissä oli myös vesieste, mutta jotenkin tuntui, että eläimet voisivat helposti ylittää veden.

En ole aiemmin itsekään nähnyt kirahveja, joten olin haltioissani, kun sellaisia eläintarhassa näin. Kirahvienkin lähelle pääsi oikein näppärästi, sillä aitauksen viereen oli rakennettu katselupaikka, jossa voi katsella kirahvinkorkeudella vaikkapa ruokkimishetkeä. 

Osa eläimistä näytti aktiivisilta ja poseraajilta, toiset taas tekivät surulliseksi. Osuimme leijonien ruokinta-aikaan paikalle ja ainakin leijonat vaikuttivat nälkäisiltä: ne ryntäsivät lihapalojen kimppuun - ja tosiaan leijonat siinä missä tiikeritkin oli ihmisistä erotettu melkoisen matalilla aidoilla. Jaksoimme kyllä hämmästellä, että miten eläimet oikeastaan pysyvät aitauksissaan. Vain harvoilla eläimillä oli tällaisia verkkoja ympärillään.

Norsuaitauksessa on päivittäin norsushow, mutta ainoastaan kesäaikaan - esitykset olivat loppuneet lokakuun loppuun, joten sellaista ei nähty. Lapsille paikassa oli vielä iso leikkipuisto ja kotieläinpuistoon pääsi sisään silittelemään vuohia, ja tosi pieniä lapsia olikin eläinten keskellä yksinään seikkailemassa. Elämyspaikka oli myös lepakkoluola, jossa lepakot lentelivät myös hieman ihmisten seassa. 

Münchenin eläintarha oli erityisen mukava paikka, jossa ei tullut tunnetta, että eläimet olisivat vankina, mikä oli positiivista. Paikka oli myös laaja, väljä ja puistomainen. Vaikka marraskuussa ihmisiä ei ollut aivan järjettömän paljon, niin luulen, että tänne mahtuu myös paljon ihmisiä. Kävelyä puistossa oli paljon, portilla oli vetokärryjä perheen pienimmille (viimeinen kuva).

Münchenin eläintarhan nimi on Tierpark Hellabrunn ja kotisivut täällä. Itse pidin Münchenin zoosta enemmän kuin Berliinin eläintarhasta.

Münchenissä viihtymiseen saattoi vaikuttaa myös se, että Berliinissä oli varsin syksyinen sää verrattuna Müncheniin (ja saatoimme olla hieman väsyneitä matkan viimeisenä päivänä). Mielestäni eläimet olivat myös ahtaammin ja nimenomaan häkeissä. Alue oli myös ahtaampi, ja kaupungin äänet kuuluivat eläintarhaan - jotenkin tuli levoton olo Münchenin rauhan sijaan.

Sudet olivat Berliinissä lasien takana, niitä oli enemmän kuin Hellabrunissa ja nämä sudet olivat jotain valkosusia. Kauniita tosiaankin. 

Jotkut eläimet olivat aivan yhtä pienin aidoin kuin Münchenissä, esimerkiksi seeprat olisivat voineet aivan hyvin lähteä kävelemään mihin vain, ei aita olisi niitä estänyt kovinkaan paljon ja korkealla. 

Myös Berliinin eläintarhassa kotieläinten aitaukseen voi mennä silittelemään eläimiä, tosin siellä oli yksi melkoisen kiukkuinen kaveri, jonka sarvia joutui väistelemään. 

Berliinin eläintarhassa oli myös Aquarium, jonka takia osaksi menimmekin käväisemään paikassa. Tänne tosin joutui maksamaan ekstraa ja toisaalta olisi päässyt myös ilman eläintarhaa. Aquarium olikin eläintarhan vetonaula meille, ja melkoisen valtavia otuksia täällä majaili. Jos eläintarhan puolella lasit olivatkin jo naarmuuntuneita, niin akvaarioiden puolella oli puhdasta ja voisiko sanoa jopa viihtyisää. 

Berliinin eläintarhan portit ovat jo melkoiset nähtävyydet, tässä norsuporteilla. Melkoisen paljon täälläkin sai kävellä, ja tutustumisen jälkeen oltiin kypsiä poimittavaksi lentokenttäbussiin, joka onneksi lähti nurkalta eli Zoologischer Gartenilta. Eläintarha tietenkin on aivan aseman vieressä. Berliinin eläintarhan nimi Zoo Berlin ja kotisivut täällä. 

Nyt on loppuunkävelty olo ja tyytyväisenä totean, että eläintarhoihin ei varmastikaan mennä ihan seuraavina hetkinä. Lapsille Saksan eläintarhat ovat kyllä hienoja: näissä itse asiassa näkee eläimiä ja on hyvä ajoittaa vierailu eläinten luokse ruokinnan aikaan, jolloin näkee vielä vähän enemmän. Korkeasaari häviää oikeastaan kaikessa aivan täysin saksalaisille eläintarhoille.