Katarina Wennstam: Alfauros

Katarina Wennstamia olen lukenut melko tasan kaksi vuotta sitten viimeksi, jolloin löysin hänen Tahra-teoksensa. Silloinen kirja aloitti Wennstamin feministisen kirjasarjan. Tahran prostituutio-aiheesta on siirrytty Alfauros-teoksessa raiskaus-aiheiseen.

Alfauros kertoo menestyvästä näyttelijästä Jack Rappesta, joka on, no, alfauros: joku kesyttämätön ja aggressiivinen vetää naisia Jackin puoleen kuin näkymätön magneetti. Jack on menestyksensä huipulla, hän pokkaa Ruotsin parhaan näyttelijän pystin ja asuu upeassa talossa muiden kadehtimana julkkiksena. Samalla hän heilastelee vastanäyttelijättärensä kanssa. Emma on valittu osaansa viattomuutensa vuoksi: hän on uusi ja raikas kasvo elokuvamaailmassa. 

Kirja on jaettu osiin. Ensimmäinen osa päättyy siihen, että Jack löydetään kotoaan hyökkäyksen kohteena ja tutkinta alkaa. Toisessa osassa mennään elämässä vuosi taaksepäin, eletään Jackin mukana elokuvan teossa. Kolmannessa osassa mennään Jackin hyökkääjän kanssa oikeussaliin. En useinkaan innostu tällaisesta jaottelusta, mutta tässä kirjassa se toimi.  Toisessa osassa Jackin elämä ja kohtalo saivat pohjustusta ja kolmannessa kirjan feministinen näkökulma sai painotusta. Wennstam on kirjoittaja, jonka teksti on helppolukuista ja tarina imaisee kerta kaikkiaan mukaansa. Tätä kirjaa oli pakko lukea ahmien. 

Elokuvataiteen synnyn jälkeen on tuskin kulunut ainuttakaan vuotta, jolloin lukuisissa elokuvissa ei olisi näytetty raiskausta tai viitattu tai vihjattu raiskaukseen, raiskausyritykseen tai muunlaiseen väkivaltaan. 

SARAH PROJANSKY, WATCHING RAPE

Wennstamin naisasia tässä kirjassa on raiskaus, raiskattujen naisien kohtelu yhteiskunnassa ja miehisyyden ja maskuliinisuuden ylikorostuminen elokuvissa, kuten kirjailija jälkisanoissaan kirjoittaa: 

Elokuvateollisuudella on Ruotsissa kuten monissa muissakin maissa ongelminaan machokultti, vanhanaikaiset asenteet ja naistaiteilijoiden arvostuksen puute. 

Wennstamin kirjasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Tämä ei ole perinteinen dekkari, jossa etsitään tekijää. Oikeussalissakaan ei pyritä tekijän narauttamiseen, vaan kaikessa on mukana teema siitä, mikä on oikeutettua ja mikä ei. 

Tämä kirja meni järkeilyn sijasta tunteiden paloon: kirja vihastutti, suretti ja oli vaikeakin lukea. Mutta kirjan lopussa tuli tunne, että oikeus on kuitenkin voittanut. 

Wennstamin kirja on trilogian kolmas osa, mutta tämän voi huoletta lukea ilman muita kirjoja; teoksessa on joitakin samoja henkilöhahmoja kuin ensimmäisessä kirjassa, mutta he ovat toisenlaisessa osassa tässä teoksessa.

Kirja näkyy myös näissä blogeissa: 

Annika K.
Kirjavinkit

Katarina Wennstam: Alfauros
2013 Otava
Allfahannen 2010, 
suomentanut Laura Beck
396 sivua

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli (2013, WSOY) kiinnosti kevään käännöskirjallisuudesta, sillä olen aiemmin lukenut Dorresteinin Lainaa vain -teoksen, joka ihastutti omaperäisyydellään. Osasin siis odottaa jotain omaäänisyyttä myös Dorresteinin uusimmalta kirjalta, joka nimensä mukaisesti kertoo uusioperheen arjesta. Kun tytär jää asumaan isänsä luokse, miten isän uusi rakas istuu perheeseen? Onko hyvää äitipuolta olemassa, vai onko naisen pakko asettua huonon äitipuolen vaatteisiin? 

Teos on jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on oma kertojaäänensä. Ensimmäiseksi saa äänensä esiin äitipuoli, Claire, joka on lähtenyt yksin Iso-Britanniaan saamaan palkintoa loistavasta työstään tilkkutäkkien ompelijana. Hän on suunnitelmista poiketen matkalla yksin, eikä miehensä kanssa, sillä aviomies, Axel, on mennyt lukemaan hänen kalenteriaan ja nähnyt Clairen merkinnän tietylle klinikalle. Axel on loukkaantunut: miksi hän ei ole tiennyt tästä puolesta Clairen elämässä? Mitä muuta Claire on salannut häneltä? 

Toinen osa onkin Axelin näkökulmasta kerrottuna. Axel miettii, voiko hän antaa anteeksi vaimolleen. Perhe-elämä tuntuu olevan niin kuin siinä eräässä kuuluisassa perhe-elämän ja petoksen kirjassa: 

Aamu kuten kaikki aamut. Perhe kuten kaikki muutkin. 

Täytyy myöntää, että noin puolivälissä kirjaa todellakin olin varma, että tämä on tavallinen kirja keski-ikäisen pariskunnan keskiluokkaisen perheen elämästä, jossa nillitetään sitä, miten tylsäksi elämä on käynyt, ja nyt jommankumman pariskunnasta täytyy ottaa "omaa aikaansa". Olin vähällä laittaa kirjan kannet kiinni, mutta sitten kirjassa alkoi tapahtua kaikkea hieman omituista. Lukija huomaa, että perheenjäsenillä tuntuu olevan salaisuuksia, eikä (vain) niitä tavallisia syrjähyppyjä. 

Miten Axel saattoikin olla niin heikkona tuohon oikukkaaseen, ennalta-arvaamattomaan naiseen, joka ei välittänyt kenenkään mielipiteistä, onnistui suututtamaan jokaisen, ei osannut miellyttää eikä mairitella, ei edes huomannut kiittää? Mutta Axelista juuri siinä piili Clairen suurin viehätys. Claire oli saalis, jota ei saanut satimeen. Pähkinä, jota ei saanut rikki. Valloittamaton vuorenhuippu. Claire piti Axelin sisäisen metsästäjän pirteänä. 

Miten nainen, joka on huonotapainen, lihava ja vaikka mitä, voi pitää aivan normaalin näköisen miehen pauloissaan. Miehen, jonka muutkin naiset huomaavat. Onko kyseessä taikavoimia? 

Clairen näkökulma perheen elämään on kovin erilainen, sillä isän ja tyttären aikataulut eivät millään pysy kasassa, jääkaappi ei täyty, eikä ruokapöytään tule ruokaa, ellei joku pidä huolta asioista. 

Dorresteinin päätös jakaa tarina kolmeen erilaiseen näkökulmaan toimi juuri sen takia, että henkilöillä voi olla kovinkin erilaiset näkökulmat omasta roolistaan perheen sisällä. Viimeistä osaa, Josefienin näkökulmaa, silti kyseenalaistan. Osio vei tarinaa eteenpäin, mutta sai 16-vuotiaan näyttämään hieman liiankin teinimäiseltä, eikä Josefien oikeastaan ollut mitenkään merkittävä rooliltaan pariskunnan/perheen voimasuhteissa. 

Kokonaisarvioni kirjasta on se, että kirja uhkasi olla aika tyypillinen perhekirja, joka miellyttää "äitilukijaa", joka kokee marttyyrimaisesti olevansa ainoa perhettä koossapitävä voima. Kirjan sai kuitenkin pysymään mielenkiintoisena sen yllättävät, yliluonnollista lähentelevät piirteet. 

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut myös mm. Tuulia, jonka tekstistä selviää hieman enemmän, minkälainen Claire on; Maija näki kirjassa kaikkea muuta kuin onnellisen lopun; Mai Laakso myös näki, että lukijalle jäi mietittävää; Jonna piti kirjasta; Sanna taas lähinnä ärsyyntyi kirjasta. 

Mielestäni tämä siis oli kevyehkö kesäkirja, ei mitenkään elämäni kirjat -arvoinen, mutta kuitenkin positiivisen puolella välipala/kesäkirjaksi. 

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

2013, WSOY

De Stiefmoeder, 2011

suomentanut Sanna van Leeuwen

205 sivua