Tapio Nyyssönen: Kesä ajaa keltaisella Ferrarilla

Kun etsiskelin kesän alussa kirjoja, joiden nimessä olisi kesä, löysin Tapio Nyyssösen Kesä ajaa keltaisella Ferrarilla (2008, Pilot-kustannus) -teoksen. Runoteos jakaantuu useampaan osaan, joista ensimmäisen voi käydä lukemassa kirjan näytesivuilla täällä. Kirjoittaja on espoolainen taidemaalari, kuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja, ja kirjassa on paitsi runoja myös maalauksia, kuten näytesivuiltakin voi huomata. 

Teoksen alkuosissa aiheina ovat antiikista kumpuavat jumalat ja rakkauden etsiminen ja sen oikean löytyminen. Kolmannesta osasta löysin hieman yllättäen edellisistä osista jotenkin kovin irrallisen osion: kaupunki-aiheiset runot. 

Ratikka, ratikka, vene josta nousin maihin

kaduille, porttikongien katoavaisuuteen, 

näyteikkunoiden viidakkoon

ohikulkijoiden vilinään, puistojen penkeille, 

vaalenneiden ptsaiden, 

autojonojen, rapistuvien atomisuojien, tulisen kiireen

ja mainosten määräämään hetkeen. 

Omat runonsa saavat osiossa myös metrot ja ravintolat, sekä katulamput. Runossa KAUPUNKI katsellaan kaupungin elämää: 

Kaupungissani pihat venyttelevät pitkinä ja litteinä. 

Maahanmuuttajat ripustavat värikkäät liinansa puiston puihin. 

- - 

Kaupungillani on kiihkeä, muodokas ruumis. 

Kaupunkini on notkea nainen ja villinnyt monta miestä. 

-  

Kesä ajaa keltaisella Ferrarilla on kirjan yksi runo-osio, mutta myös runo. Näissä kesä on vahvasti läsnä: 

Kesä ajaa keltaisella Ferrarilla. 

Kuivuus jatkuu ja jatkuu. 

-- 

Tuletko kanssani rypsipellon reunaan

kirkkaan keltaiseen kesäkuun syliin 

- - 

Teoksessa on hieman vaikeaa se, että osioissa on vain muutama runo ja seuraavassa osiossa ollaankin aivan eri maailmassa. Runon aiheen lisäksi vaihtuu rytmi ja pituus. Ihmissuhteiden kuvauksesta mennään nopeasti taas takaisin kaupunkiin. Koska ihmissuhderunoissa ollaan selvästi pidemmän (monen kymmenen vuoden) suhteessa, onnistuin samaistumaan 

paremmin kaupunkiaiheisiin runoihin. 

Ratikkapysäkillä vanha kaunis nainen katsoo auringon tammikuiseen

matalaan valoon, sen terävään taskulampun kiilaan. 

- - 

Minä, - - hämilläni häikäisevästä valosta, 

vapisen, palelen, pelkään, että kadotan olkalaukun

läppärin, kalenterin, kännykän, itseni. 

Kirjan loppuosassakin on paljon runoja rakkaudesta, elämästä. Kielikuvat ovat arkisia ja luonnonaiheisia: 

Ennen raskaasti astuen raahasin varjoani kuin vanhus.

Ennen tikka takoi tyhjää otsaani ja kettu juoni ohimoissani

ja metsän peikot löivät sydämeeni ukkosmyrskyjä ja painajaisunia.

Kirjassa on osansa Guatemalallakin ennen kuin siinä taas palataan Kreikkaan ja Troijan sotaan. 

Kirjan runoista pidin niiden osista, mutta kokonaisuus kolahti ja särähti, siksi olen tähän tekstiin poiminut runoista niiden osia. Muutenkin pitäisin runoista, jos niitä olisi hieman karsittu ja teoksessa osioiden yhteenkuuluvuutta mietitty ja hiottu. 

Parhaimmillaan runot toimivat, kun ne olivat lyhyitä. 

Tällainen on nykyajan rakkaustarina: 

Mennään netin parinetsintäohjelmaan, 

kirjoitetaan oma nimi, ikä, ammatti, harrastukset. 

- - 

Sähköpostikeskustelua päivin öin. 

Kännykällä lemmenrunoja öin ja päivin. 

- -

Tapio Nyyssönen: Kesä ajaa keltaisella Ferrarilla 

2008, Pilot-kustannus oy

111 sivua

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Aloitin kesän kunniaksi myös jossain vaiheessa lukea kirjoja, joiden nimissä on kesä-sana. Tai ainakin kävin kirjastosta lainaamassa kasan kirjoja, lukenut olen vasta Hustvedtin Kesä ilman miehiä -teoksen. Yritän nyt sitten lukea jotain muutakin, ennen kuin kesä ehtii loppua.

Tatiana de Rosnayn Viimeinen kesä (2011, WSOY) on aina aika ajoin tullut vastaani ja olen miettinyt sen lukevani "sitten joskus". Sitten joskus tuli nyt, sillä mikä ihana tekosyy lukea kirja kesän nimeen. 

Kirjan päähenkilö on Antoine, vähän yli nelikymppinen, ranskalainen ja pariisilainen mies, joka on eronnut vaimostaan. Sen jälkeen kun yllätti vaimonsa omasta sängystään vieraan miehen syleilystä. Antoinen itsetunto on tietenkin kokenut pientä kolausta vaimonsa petoksesta, lisäksi häntä syö se tosiasia, että hän ei oikein pärjää omien teini-ikäisten lastensa kanssa, eikä kovinkaan usein edes ymmärrä näitä. 

Antoinella on sisar, Mélanie, jonka Antoine vie heidän kotiseuduilleen syntymäpäivälahjaksi. He menevät Pariisista Goisiin, jossa viettivät lapsuudessaan kesiä yhdessä vanhempiensa kanssa. Myös viimeisen kesänsä, joka oli vuonna 1973, ennen kuin heidän äitinsä kuoli seuraavana vuonna. 

Perheen sisällä äidistä ei ole tämän kuoleman jälkeen puhuttu, sillä isä meni uudestaan naimisiin pian äidin kuoleman jälkeen. 

Kesäpaikassa Mélanie kuitenkin muistaa jotain olennaista ja tärkeää äidistään. Se on jotain niin vakavaa, että hän ajaa autonsa ojaan ja joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. 

Kun Mélanien muistikuvat tulevat vihdoin Antoinen tietoon, hän alkaa tutkia äitinsä menneisyyttä. Kukaan ei koskaan ole kertonut, mitä oikeastaan tapahtui, ja kaikki äidin tavarat on siivottu pois jo aikaa sitten. Muistot äidistä on pyyhitty pois, ja Antoine ja Mélanie haluavat saada ainakin muistonsa takaisin. He aloittavat tutkimuksensa: he kyselevät muilta, sillä heidän isänsä ja isovanhempansa eivät halua kertoa. 

Menneisyydestä paljastuu jotain lukijalle jo ennen kuin Antoinelle ja Mélanielle tarinaan upotettujen rakkauskirjeiden myötä. Mutta kuka oli äidin salarakas, ja miksi rakkaus oli niin tuhoisaa...

Kirjassa on hieman rakkautta - Antoine löytää uuden rakkauden; paljon ihmissuhteita - sisarusten, vanhempien ja lasten, kaikenlaisten toisiinsa limittyvien ihmisten suhdesoppaa. Kirjassa on myös jännitystä: tappoiko joku äidin vai mihin tämä kuoli?

Ja kirjassa on myös paljon kuolemaa. 

Tänä iltana minä hukun kuolemaan. Koskaan elämässäni ei kuolema ole näin suurena leijunut ympärilläni, kuin sinnikkään mustan yöperhosen hyrinä. Hautausmaa, jolle ikkunani avautuvat.  

Ja kaikesta kuolemasta huolimatta Viimeinen kesä oli kevyehkö kirja. Sen ihmissuhdesoppa välillä väsytti, mutta tauon jälkeen luin kirjan loppuun, sillä se oli ihan mukava kesäkirjaksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös: 

Susa, 

Karoliina, 

Minna, 

Sanna. 

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

2011, WSOY

alkuperäinen teos: A Secret Kept 2009

suomentanut leena Tamminen

328 sivua

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Kesä ilman miehiä (2011, Otava) on ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan lukenut Siri Hustvedtiltä. Kirjan lukemiseen minut innoitti tietenkin kesä, sillä etsin kirjastosta samaan tapaan kuin talvella lumi-nimisiä kirjoja, kirjoja, joiden nimessä on kesä. 

Hustvedtin kirjassa sen nimensä mukaisesti vietetään kesää ilman miehiä. Tarkemmin kesää viettää Mia Fredricksen, jonka mies päättää, että haluaa viettää lomaa, pitää paussia, avioliitostaan. Mies on tavannut erään naisen, joka on syynä tähän irtiottoon omasta vaimostaan, Mia kutsuu naista Paussiksi. 

Kesä on Mian opiskeluaikaa: mitä hän oppii naisista ja miehistä ja mitä avioliitosta, ja mitä  elämästä yleensä. Mia menee asumaan oman äitinsä luo, jossa hän alkaa vetää kirjoituskerhoa teinitytöille. Kerho on opettavainen paikka myös Mialle, sillä tyttöjen keskuudessa hän näkee, miten tytöt (ja naiset) toimivat ryhmässä. Kun miehet vetävät ärsyttäviä tyyppejä turpaan, naiset juonittelevat selän takana ja eristävät ryhmästä. Tyttöjen toiminta vie Mian myös omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jolloin häntä hyljittiin koulussa. 

Syitä hylkäämisiin Hustvedtin kirjassa etsitään apinoiden, ateenalaisten, siis eläin- ja ihmisryhmien kautta. Hustvedtin kirja etenee läpi matkansa samoin: Mian elämässä tulevat asiat pengotaan perinpohjin. Naisten ja miesten eroja kirjassa mietitään ajatttelun eroavaisuuden kautta, mutta siinä tuodaan esiin myös ne tutkimukset, jotka ovat täysin toistensa vastakohtia. Voiko miesten ja naisten ajattelun eroista sitten lopultakaan sanoa mitään, kun tutkimuksetkin ovat aina eri mieltä keskenään? 

Tohori George Beard - -väitti että toisin kuin intiaanivaimo, joka wigwamissaan keskittyi vain alaruumiiseensa ja synnytti lapsen toisensa jälkeen, moderni nainen kärsi liiasta ajattelusta, ja todistaakseen sen hän lainasi erästä arvostettua kollegaansa, joka oli mittaillut korkeasti koulutettuja kohtuja ja havainnut niiden olevan kooltaan vain puolet koskaan opille alistumattomien kohdun koosta.

Kesä ilman miehiä -teoksesta tulee paitsi yksin jätetyn ja petetyn viisikymppisen naisen kertomus ja selviytymistarina myös kirja eri-ikäisistä naisista. Kirjassa Mia edustaa keski-ikäisiä naisia, hänen oppilaansa seuraavaa sukupolvea ja äitinsä ystäväpiirineen edellistä sukupolvea. 

Kirjaa aloin lukea vailla ennakko-oletuksia, ja siksi olinkin melkoisen tyhjä taulu, mitä vastaan tulee. En osaa sanoa, oliko kirja hyvää Hustvedtiä vai ei. Mutta kirja oli keskinkertaisen kiinnostava. Tutkimukset, jotka on tehty randomisti eri aikoina ja eri paikoissa, ovat kiinnostavia kuriositeetteja, mutta niitä on käytetty niin monessa paikassa ennen Hustvedtiä, että en oikeastaan hihkunut innosta, enkä myöskään kauhusta lukiessani, että 70-luvulla on ajateltu näin ja noin. Se, mitä tiede on kertonut meille, on monesti todettu vääräksi seuraavina vuosikymmeninä tai -satoina. Siitä huolimatta pidämme oikeana niitä tutkimustuloksia, joitä nykyisin saamme ja uskomme niihin lähes sokeasti.

Kiinnostavaksi tässä kirjassa tulikin teinien maailma ja ne mekanismit, joilla tytöt eristävät toisia. Hustvedtin kirjassa eristäminen nähtiin tyttöjen paheena, vaikka apinoiden joukossa nimenomaan urospuolinen yksilö eristettiin ryhmään sopimattoman käytöksen takia. Onko eristäminen kuitenkaan vain naisten yhteisössä käyttämä asia maailmassa?

En osaa sanoa, oliko Hustvedtin kirja älykkökirjallisuutta vai viihdettä, mutta kallistun kuitenkin jälkimmäisen puoleen. 

Kirjan on moni lukenut ja siitä myös kirjoittanut; valitsin nyt linkeiksi pari, joissa on hieman samanlaista hämmennystä kuin omassa mielessäni. Juuri samaa yritin ehkä myös sanoa: 

Cafe Voltaire ja 

Jennin K-blogi - koko lailla kirjallisesti.  

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä 

2011 Otava

The Summer without Men 2011

suomentanut Kristiina Rikman

232 sivua

Seuraavat kesä-nimiset kirjat:

Bo Carpelan: Kesän varjot 

ja Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä