TUMMAN VEDEN PÄÄLLÄ elokuvissa

Jotenkin meni niin hassusti, että löysin itseni leffateatterin kassajonosta ja sitten vielä meni niin, että päätin samalla kun avasin suuni ostaakseni lippumme, että menenkin katsomaan jotain muuta kuin mitä piti. 

Tumman veden päällä alkoi samoihin aikoihin kuin alun perin aikomani leffa, ja koska Samoilla silmillä -kirja oli niin kovin tuoreessa muistissa, ajattelin kurkata, miltä näyttää Franzénin esikoisteos elokuvana. 

Näytti hyvältä: leffa oli paljon mukavampi ja positiivisempi kuin kirja. Peten lapsuus oli melkein mukavaa ja hauskaa, mutta loppua kohden elokuvakin synkistyi. Isä, tai oikeastaan isäpuoli, muuttui kännissä hirviöksi, ja kännisiä aikoja alkoi tulla koko ajan enemmän. Kun lasten ja äidin henki alkoi olla vaarassa, alkoi elokuva muistuttaa suomalaista todellista perhetragediaa niin paljon, että itketti. 

Elokuvassa lapsinäyttelijät olivat aivan upeita, ja ehkä leffan, kuten kirjankin, paras hetki on, kun isoisä alkaa kertoa tarinaa, miten joutui tumman veden päälle. Voi lapset ja isovanhemmat tässä elokuvassa, mitä kaikkea joutuivatkin kokemaan ja elämään, kun aikuiset sekoilevat, eivätkä osaa elää. 

Toinen asia, mikä ihastutti näyttelijöiden ohella leffassa, oli ajankuva ja sen tuominen kuvallisena silmien eteen. Erityisesti jäi mieleeni kaksi esinettä Peten kodista: liitutaulu, joka nojaili lastenhuoneen seinään ja seinälle laitettu muistivihko, jossa paperi oli rullalla ylhäällä käytettäväksi. Muistan täsmälleen samanlaiset tavarat omasta kodistani. Ja muistan myös elokuvan värimaailman: ruskeat kirjahyllyt ja iikkisen vihreät seinät asunnoissa. 

Kaikkinensa elokuva kosketti, vaikka itselläni oli kovin erilainen lapsuus. Turvavyöttämät autojen takapenkit ja takapenkiltä etupenkille siirtyminen kesken ajon - niitä ei nykypäivänä tapahdu enää. Ehkä ihmisten onneksi... 

Näyttelijöistä ja leffasta lisää täältä. 

Hella W

Minä kuulen ja minä näen, ja minä itken kansani puolesta ja elän miljoonien elämää ja tiedän, että vapaus koittaa maailmalle.

He luulivat minua vangiksi....

Mutta minä täytin sellini tuhansien kukkien tuoksulla, täytän sieraimeni meren tuulilla.

Hella W -elokuva piti käydä katsomassa valkokankaalla silloin, kun se tammikuussa tuli teattereihin, mutta elokuva-aikaa on välillä vain niin vaikea järjestää. Joten viimeistään nyt, kun leffa on jo dvd-muodossa se oli sitten pakko katsoa.

Innostuin kuitenkin ensin lukemaan Hella Wuolijoen teoksen Enkä ollut vanki (2010, Tammi - 1. painos vuonna 1944), jonka Wuolijoki on kirjoittanut vankilassa näkemästään, kuulemastaan ja välillä ehkä kuvittelemastaankin. Wuolijoki on tutkintavankeudessa ja muita naisvankeja hän tapaa vain satunnaisesti, esimerkiksi silloin, kun joku käy siivoamassa hänen sellissään. Suurin osa vankilan naisista on sikiönlähdettäjiä tai niitä naisia, jotka ovat toisia auttaneet asiassa. On myös naisia, jotka ovat syyllistyneet varkauksiin, sillä sota-aika on kurja kaikille: köyhyys ajaa monet varkaan tielle. Vankila on täynnä surullisia kohtaloita, tuomiot ovat kovia ja monet paljastavat toisiaan päästäkseen helpommalla. 

****

Mietin kirjaa lukiessani, että tästä kirjasta on mahdoton tehdä elokuvaa, koska siinä Wuolijoki kirjoittaa toisten vankien tapaamisesta ja sivut ovat täynnä runonpätkiä, joita Wuolijoki liittää vankilan elämään. Lopulta elokuvassa on tästä kirjasta vain pari kohtausta: kun Wuolijoki tapaa yhden vankinaisista ja kun pommi osuu vankilaan. 

Ei voikaan sanoa, että elokuva perustuisi Wuolijoen kirjaan, vaan elokuva on enemmänkin Wuolijoen elämäkerrallinen. Tai no, siitä asti, kun Wuolijoki on menestynyt liikenainen Helsingissä. 

Vaikka välillä itsestäkin tuntuu, että on lukenut kyllästymiseen asti kotimaista kirjallisuutta ja tuntee sen jotakuinkin hyvin, niin välillä taas on asiallista ja nöyrää myöntää, että tiedoissa ja luetuissa on isoja aukkoja ja yksi iso aukko minulle on ollut Hella Wuolijoki. En ole hirveän hyvin tutustunut Niskavuoriin, vaikka muistelenkin olleeni jossain seminaarissa, jossa erään opiskelijan aiheena oli Wuolijoen näytelmän naiset. En ole myöskään ollut yhtään tietoinen Wuolijoen elämästä ja poliittisista kytköksistä. Siinä mielessä elokuva oli valaiseva ja kiinnostava. Vai sanoisinko innostava, sillä enemmän kuin elokuva selvitti asioita katsojalle, niin se herätti kiinnostusta ja halua tutkia lisää. Kuka Hella Wuolijoki oikein oli?   

Elokuva taas. Ei se kyllä mikään mestariteos ollut. Ensinnäkin: miten näin kiinnostava henkilö on saatu mahtumaan 78 minuuttiin ja siitäkin ajasta osa on vanhoja Suomi-filmejä Niskavuorista? Jos ei ole tullut aiemmin selväksi, niin pidän elokuvista, jotka kestävät sellaiset kolme tuntia, koska niissä pääsee tunnelmaan mukaan ja vaikka sellaisissa elokuvissa on vähän turhaakin täytettä, niin mukana on ainakin yksi kunnon juoni.

Hella W -elokuvassa seurataan Wuolijoen elämää niin, että siitä avataan aina pieni kohtaus kerrallaan: tässä hän eroaa miehestään, hän on menestynyt liikenainen ja tässä hän on ostanut Iitin kartanon, nyt häntä kuulustellaan ja nyt lähtee kartano alta jne. Elokuvan juoni on kutakuinkin sama kuin mitä on kirjoitettu wikiin Hella Wuolijoen elämästä. Siinä mielessä elokuvassa oli parasta ajan kuvaaminen - olen sikäli aina pitänyt historian tapahtumiin sijoittuvista elokuvista, kun niissä näkyy vanhoja paikkoja - tosin tästä elokuvasta jäi mieleeni parhaiten mustat isot autot...

Näyttelijöistä pidin:  Hella (Tiina Weckström) on tiukan oloinen liikenainen, joka ei murru edes vankilassa ja elokuvassa kertojana toimiva tytär Vappu (Matleena Kuusniemi) esittää elokuvassa mieleen jäävän kysymyksen äidilleen: miksi oikein halusit lapsen? Äiti on aina poissa ja Vapun kasvattavat kartanon palvelijat. Toisaalta elokuvassa myös Vappu tuntuu olevan yksi Hellan palvelijoista.

Mutta kuten kirjoitin, elokuva jätti kiinnostuksen Hella Wuolijoen suhteen. Kysymyksiin ei tullut vastauksia, mutta ainakin tuli kysymyksiä, joihin täytyy alkaa etsiä vastauksia.

Aiemmin oli katsonut ja kirjoittanut ainakin amma.

Katsottua ~ Jos rakastat -elokuva

Jos rakastat - elokuva (2010) on Neil Hardwickin ohjaama musikaalielokuva, jonka on käsikirjoittanut Katja Kallio. Elokuva pohjautuu Sakari Topeliuksen satuun Adalmiinan helmi, jota elokuvan päähenkilön lapsuushahmo lukee elokuvassa koulun lukutunnilla.

Topeliuksen sadussa Adalmiina on prinsessa, joka saa haltijattarilta kolme lahjaa: hänestä tulee kaunis, rikas ja älykäs. Nämä lahjat tekevät Adalmiinasta kuitenkin ylpeän ja inhottavan, eikä kukaan pidä hänestä. Ihastellessaan omaa kauneuttaan Adalmiina sitten kadottaa nämä kolme lahjaansa ja hänestä tulee ruma ja köyhä kerjäläistyttö, joka menettää tietonsa ja muistinsa.

Elokuva Jos rakastat noudattaa sadun juonenkulkua, nykypäivään saatettuna. Elokuvan päähenkilö, Aada on ministerin tytär, joka asuu ministeri-isänsä isossa talossa, kirjoittaa 6 ällää ja on menossa kovaa vauhtia kauppikseen. Ja tietysti hän on kaunein kaikista. Kuten Adalmiina, myös Aada on inhottava kaikille ja lopulta tekee sellaista, mikä ei ole sallittua, elokuvassa Aada ajaa humalassa autoa ja ajaa onnettomuuden, jonka seurauksena hän menettää muistinsa - ja päätyy sairaalaan siivoojaksi. Samoin kuin Topeliuksen sadussa, myös elokuvassa Aadasta tulee paljon parempi ihminen, sillä nöyrä sydän on kauneinta ihmisessä (topeliaanisen opin mukaan).

Topeliuksen sadussa Aadalmiina löytää prinssinsä - elokuvassa Aada törmää Nikoon, elokuvan prinssiin. Elokuvan juoni on kuitenkin hieman sekavampi, sillä Niko on sen miehen poika, jonka kanssa Aada ajoi kolarin.

Alun perin kiinnostuin elokuvasta silloin, kun näin tämän eduskuntatalon rappusten kohtausten kuvauksia tai harjoituksia. En kylläkään tiennyt, mitä oikein tapahtui - mutta tilanne näytti vain niin hassulta ja hauskalta. (Vasta paljon myöhemmin tajusin, että kyse oli tästä leffasta). Samaa voisi sanoa koko elokuvasta, minusta se oli niin kivan iloinen ja hauska, että on ihan ihme, että Suomessa tehdään moista elokuvaa, pahojen poikien luvatussa maassa. Itse pidän tosi paljon vanhojen satujen tai tarinoiden käyttämisestä uuden, nykyaikaisten tarinoiden pohjalla ja siksi oli kiva lukaista Topeliuksen satu leffan katsomisen jälkeen.

Samoin kuin Topeliuksen satu myös elokuva on tietenkin tosi kliseinen - ja leffa olisikin tosi tylsä katsoa, ellei siinä olisi musikaalikohtauksia, joissa uudelleentulkitaan suomalaisia kestosuosikkeja. Osa esityksistä on hieman ihmeellisiä, mutta näistä esimerkeistä pidin.

Tässä kohtauksessa näkyy sadun- /fantasianomaisuus ja siinä kätevästi siirrytään ajassa eteenpäin.

Ja tämä on muuten vain niin hieno.

En tiedä, onko elokuva suomalaiseen makuun liian erilainen, kun se ei ole saanut kovinkaan hyviä arvosteluja. Omasta mielestäni se oli hyvä, sellainen kuin hyvä musikaali nyt vain voi olla (ja olen nähnyt muutamia ei-niin-hyviä-musikaaleja yläasteen tyyliin...). Jos ei pidä stereotyyppisistä hahmoista ja juonikuvioista, niin tätä elokuvaa on sitten aivan turhaa katsoa. Tai jos haluaa nähdä huippusuorituksia näyttelijöiltä, niin tästä ei niitä löydy. Mutta jos haluaa iloisen, viihdyttävän elokuvakokemuksen ja pitää musiikista, niin tämä elokuva on tosi hyvä siihen tarkoitukseen. Itse katsoin ihan yhdeltä istumalta, vaikka etukäteen olin valmistautunut kelaamaan naurettavat kohtaukset pois. Pelkäsin suotta, ei ollut mitään naurettavia kohtauksia, vaan musiikki voi tarinaa eteenpäin sujuvasti.

Elokuvaa on markkinoitu ja esitelty sen maahanmuuttaja-teeman vuoksi. Mielestäni parasta elokuvassa oli se, että maahanmuuttajien mukanaoloa elokuvassa tai maailmassa ei sen kummemmin ylistetty tai alistettu, vaan henkilöhahmot olivat mukana sen kummemmitta ihmettelemättä.

Minusta elokuva oli kiva poikkeus suomalaisissa elokuvissa. Aina ei tarvitse synkistellä - eihän? Olen katsonut koulussa Menolippu Mombasaan -elokuvaa kyllästymiseen asti (siis, silloin kun olin yläkoulussa töissä). Voisinkin ajatella, että tämä elokuva hyvinkin peittoaisi Mombasan, ja uppoaisi yleisöön.

Elokuvissa: Mies vailla menneisyyttä

Mitä? Kotimainen elokuva, helppoa kieltä, huumoria, näyttelijöitä, joilla pysyvät vaatteet päällä koko elokuvan ajan. 

Miksi? Ajankohtaisuus: Kaurismäki seikkailee samaan aikaan Cannesissa. Huumoria ja sanomaa maailmasta. Loistava musiikki, pikkuisen erilainen mutta niin elokuvan maailmaan sopiva.

Minkälaiset ajatukset?

On tosi kauan aikaa siitä, kun viimeksi katsoin kaurismäkeä. Ajattelin, että olisi tylsää. Mutta kyllä ymmärsin taas, miksi kaurismäet ovat vedonneet minuunkin. Vähillä repliikeillä ja minimalistisella juonella ja miljöillä voi saada aikaan jotain suurta. Vastapainoa bollywoodin spektaakkelille. On jotenkin niin hienoa, että voi tykätä kahdesta niin erilaisesta.

Laitapuolen kulkijat näyttäytyvät inhimillisinä, eivät säälittävinä, vaan elämässä arkeaan. Mies vailla menneisyyttä rakentaa elämäänsä, vaikka se on vaikeaa. Lohdullista. 

Ps. Alla myös toinen postaus tältä päivältä!

Suomalaista elokuvaa: Pihalla



Välillä tulee katsastettua myös kotimaista elokuvaa ihan siinä toivossa, että voisi töissä näyttää jotain suomalaista tuotantoa. Yleensä elokuvassa käy niin, että viimeistään puolivälissä viskataan vaatteet (ja aivot) narikkaan ja leffat kilpailevat siitä, että kuka uskaltaa näyttää eniten pinta-alaltaan ja ajaltaan paljasta pintaa. Tässä leffassa vaatteet kestivät päällä kuitenkin yli puolivälin, joten päätin, että tunnilla voidaa katsoa juuri siihen kohtaan, kun aivot on heitetty pihalle, vaatteita ei vielä. Kohdeyleisö oli sellainen, että yhtään enempää se ei olisi menoa kestänytkään. 

Itse esikatselin leffan eilen, ja olihan se toki vallan ratkiriemukas jo idealtaan: saksalainen Laura muuttaa suomalaisen miehensä kanssa Saksasta Tampereelle ja Laura jää yksinään 9 kuukauden ikäisen lapsensa kanssa kotiin, kun mies juoksee työmatkoilla pitkin maailmaa. Sattumalta Laura tutustuu Riinaan, joka ymmärtää Lauran elämäntilanteen hieman väärin ja raahaa tämän yksinhuoltajaäitien kerholle. Siellä Laura tutustuu sivariin, Teroon (Mikko Leppilampi), jolla on pilke silmäkulmassa ja flirtti kielen päällä. 

Kohdeyleisölle leffa sopi kuin kävelysauvat suomalaisen käteen: kun bussipysäkkikansa odottaa bussia silmät tapillaan ja mykkinä, on vaikutus toivottavasti jotain myötätunnon ja kohtalotoveruuden välillä. Edellinen leffa, jossa suomalaisille tavoille voi nauraa, on Vieraalla maalla. Tämä oli siis vähän samantyylinen, mutta bonuksena Leppilampi. 

Olen muutenkin suomalaisissa leffoissa luottanut Leppilampeen, peruskoulussa olen näyttänyt (omaan) kyllästymiseen asti Helmiä ja sikoja ja 8 päivää ensi-iltaan -leffoja. Jälkimmäisen ansiosta osaan sujuvasti Shakespearea ja edellisessä voi aina vierailla Rantakylän kirjastossa tippa muistojen silmäkulmissa. Toiset opettajat luottavat Kaurismäkiin, mutta sanoisin, että Pihalla-leffassa oli kaurismäkeläinen puhenopeus, joten se sopi siksikin hyvin suomea opiskeleville - pääosin henkilöt puhuvat saksaa ja englantia, mutta puhe on niin vähäistä, että tekstityksen ehtii hitaampikin lukea. 

Ja no, leffassa on vielä Mikko Leppilampi. Joko mainitsin? Mun suosikkinäyttelijä kotimaisista, mitä sitä salaamaankaan. Itse en voi uskoa Leppilammesta kuin pelkkää hyvää, joten mulle oli vähän yllätys, että leffassa Tero oli melkein pahis. 

Leffan loppua en näyttänyt oppilaille, enkä kerro nytkään. Sanotaan nyt vain niin, että Laura löytää paikkansa maailmassa. Ehkä vähän yllättävässäkin paikassa. Elokuva oli kuvattu Tampereella, mikä oli ihan kivaa vaihtelua. Yleensähän kaikki on kuvattu Helsingissä. 

Kaiken kaikkiaan leffa oli hyvä valinta. Sai hymyn huulille, myös minulle. Liekö se syynä vai keväinen aurinko, kun Helsingin keskustakin oli täynnä hassunhauskoja yllätyksiä. Niistä nyt en uskalla mainita sen enempiä.