Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

En pidä kovinkaan paljon elämäkerroista, mutta nyt tuli luettua ensin Mila Teräksen kirjoittama Jäljet, Helene Schjerfbeckistä, ja melkein heti perään luin Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (2016, Siltala). Jani Toivola on tietenkin tullut tutuksi hänen ajamastaan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Muuten Toivola on ollut kaukana omasta elämästäni ja kiinnostuksenkohteistani. En siis juurikaan tiennyt, minkälaista hänen elämänsä on ollut. 


Kuva: Siltala

Teoksessa Toivola esittelee omaa elämäänsä aluksi lapsuudestaan käsin. Kenialaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena Jani Toivola on aina pistänyt silmään koulun ainoana tummana lapsena. Järkyttävän riipaisevaa oli lukea hänen kokemuksistaan lapsena: Toivola oli koulukiusattu lapsi, sillä hän pisti liikaa silmään sekä värinsä että kiinnostuksenkohteidensa takia. Poika, joka rakastaa tanssimista, ei sopinut mukaan. Silti, juuri tanssista tuli hänen vahvuutensa ja voimansa, ja yksi elämänuristaan. Toivola oli kiusaamisesta huolimatta täynnä energiaa ja uskoa itseensä. Erityisen vaikutuksen teki hänen tanssiesityksensä uudessa lukiossa. En todellakaan olisi itse pystynyt tekemään mitään samanlaista koskaan. 

Toivolassa on todellakin energiaa ja intohimoa. Lapsuudesta ja nuoruudestaan selvittyään hän lähtee opiskelemaan New Yorkiin. Tästä ajasta alkaa Toivolan elämän toinen etsimisen aika: kuka ja mikä hän oikein on ja mitä hänestä isona tulee? Toivolan teksti on riipaisevan rehellistä, eikä hän juuri säästele itseään tai lukijaa. Uskomattominta on, miten hän painaa eteenpäin, vaikka tekee selvästi hölmöjäkin valintoja. Toivolan elämänvalinnat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. 

Kolmas elämä alkaa, kun Toivola lähtee mukaan politiikkaan. Jälleen hän kasvaa elämässään, eikä tälläkään alalla anna periksi, vaan painaa eteenpäin niiden asioiden puolesta, joihin uskoo.  

Kaiken ohella hän tutustuu afrikkalaisiin juuriinsa, matkasta Keniaan isän kotikylään kerrotaan vähitellen - ja samalla näytetään, miten Toivola löytää toisen puolensa, joka on joutunut pysyttelemään piilossa. 

Sekä kirja että elämä teki vaikutuksen. Lisää kirjasta Omppu. 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

2016, Siltala 

266 sivua

Helmet-haasteessa kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Marian Keyes: Peiton alla - Tarinoita kirjailijaelämästä

Marian Keyes: Peiton alla – tarinoita kirjailijaelämästä
2012, Tammi

alkuteos: Under the Duvent 2001

Suomentanut Liisa Laaksonen

Marian Keyesin Peiton alla on omaelämäkerrallinen teos, jossa on kirjailijan aiemmin julkaisemattomia tekstejä ja myös tekstejä, jotka on julkaistu mm. Imagessa ja Irish Tatlerissä (mikä sinällään on sama asia suomalaiselle lukijalle, joka tuskin on Keyesin teksteihin törmännyt tai edes julkaisuihin).  

Keyes kirjoittaa teoksessa kirjailijana olemisestaan: siitä, kun kukaan ei vielä tunne häntä kirjailijana ja siitä, kun hän ei itse tunne ketään. Kirjailijalounaalla jää yksinään ja sitten taas vieressä istuva Lenny Kravitz jää tunnistamatta, kun Keyes on matkalla Los Angelesiin. Vähitellen Keyes saa huomiota, kuuluisuutta ja lennollakin hän on matkalla USA:han, jossa kuvataan hänen kirjastaan filmiä.

Keyesin tyyli on humoristinen, kolumnimainen, eikä menestys ole tuntuvasti kohonnut päähän, mikäli Keyesin elämään tutustuu tämän teoksen tekstien perusteella.

Koska Keyesin tekstit ovat eri julkaisuista ja eri ajoilta, niissä on paljon ristiriitaisuuksia. Toisaalta on kirjoitus Imelda, jossa jokainen kenkiä liikaa ostava nainen voi tuntea samaistumista kirjailijaan. Tämä teksti on selkeästi suunnattu Keyesin kirjojen lukijalle. Tai ainakin oletan Keyesin lukijan löytävän samaistumispintaa, koska niissä on tärkeänä asiana kuluttaminen ja pintaliitoelämä.

Sitten toisaalta Keyesin teksteistä löytyy myös kritiikkiä, esim. tekstistä Minkä värinen on aurasi?, joka on julkaistu Irish Tatlerissa (1999):

Kun tietty piste oli saavutettu, pelkkä tuhlaaminen ei kuitenkaan enää riittänyt. British Telecomin osakkeiden määrä salkussa ei tuottanut kaivattua tyydytystä. Ehkä uusi Golf GTI toisi lopullisen onnen, ehkä seuraava Välimeren-loma ratkaisisi ongelmat, tai ehkä pitäisikin kartuttaa hienostuneiden pastapäivällisten lukumäärää.

Suurin osa teksteistä on kirjoituksia aiheista, joita kuka tahansa kolmeakymppiä lähestyvä (tai ylittänyt?) nainen voi löytää elämästään. Ja kirjoitukset ovat hauskoja, siitäkin huolimatta, että eivät oikeastaan pääse yllättämään: on helppo samaistua tekstiin Kymmenen kodinhoitosääntöä miehille tai tekstiin vanhenemisesta, tai tekstiin, jossa Keyes ostaa huonokuntoisen, liian pimeän ja vaikka mitä virheitä pursuavan talon, tai kun hän aloittaa hoitaa puutarhaa (mitä ei ole koskaan aiemmin tehnyt). Välillä kirjoitukset ovat vain niin kovin vähän yllättäviä, kuten kirjoitus, miltä tuntuu kun kengänkorko katkeaa.

Välillä taas kirjoitukset ovat hyvinkin koskettavia ja paljastavia, kuten Keyesin omasta elämästään kumpuava Känni on vieras maa -kirjoitus. Siinä Keyes kertoo, miten hänestä tuli alkoholisti ja miten hän parani alkoholismistaan, kun toinen tie olisi ollut kuolema.  

Muistan, miten riemukasta oli löytää tutut asiat uudestaan.

Muistan tunteneeni rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Muistan vatsanpohjaa vihlovan onnen siitä, että sain olla minä: päihteetön, raitis ja avoin.

Vaikka välillä pohdin, ovatko kaikki tekstit niin tarpeellisia, niin nielen ne omasta mielestäni hieman turhat kirjoitukset siksi, että nekin varmaan tarjoavat toisille lukijoille jotain kivaa ja hauskaa, sillä kaiken kaikkiaan teos oli hauska ja positiivinen kirja, jonka ahmin alusta loppuun. Hieman tietysti aloin pohtia, että minkälaisia asioita kirjailijan on hyvä paljastaa itsestään, ja esimerkiksi alkoholistista raittiiksi luo kivaa sankaritarinaa kirjailijattaresta, vaikka on siis samalla vain kertakaikkisen hienoa nousta alhaalta elämään takaisin!  

Mietin teosta lukiessani, että miksi se julkaistaan 10 vuotta alkuperäistä myöhemmin, jotkut asiat tuntuvat varmasti erilaisista luettuna vuonna 2012 kuin vuonna 2001. No, mutta ehkä parempi myöhään kuin ei koskaan - tämän teoksen kohdalla voisi sanoa näin.

Mietin myös, että olenko lukenut yhtään Keyesin kirjaa loppuun. Peiton alla oli hauskempi kuin yksikään niistä teoksista, joita olen Keyesiltä aloittanut. Nyt kun kesä alkaa tarjota auringonsäteitään, aion kuitenkin taas aloittaa höpöhöpö-kauteni ja kävin hakemassa Keyesin kirjani kauden aloittajaksi!

Ps. Pieni taukoni kirjoituksissa johtui kevätkiireistä,

ja vähän siitäkin, että elin vähän aikaa ilman nettiä.

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin

Ruanda.

Vuonna 1994 Ruandan sisällissota kärjistyi ja johti arviolta

800 000

tutsin ja maltillisen hutun kansanmurhaan.

Lopullinen kipinä kansanmurhaan oli Ruandan presidentin lentokoneen alas ampuminen 6.4.1994.

Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin - Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä (2011, Like - A Long Way From Paradise - Surviving the Rwandan Genocide, suomentanut Anu Nyyssönen) kertoo omaelämäkerrallisesti Leahin elämästä ennen kansanmurhaa ja elämästä sen jälkeen.

Ensimmäinen kohtaamiseni Ruandan kansanmurhan kanssa tapahtui

elokuvan Hotel Ruanda myötä. 

Elokuva oli kamala, kauhistuttava ja mieleenpainuva, 

mutta samalla se oli eräänlainen sankaritarina:

pahan keskellä elää aina jotain hyvää. 

****

Samaa voi sanoa lyhyesti kirjastakin: 

tapahtuma ei enää muutu, 

se on aina yhtä kammottava ja sellaisena pysyy. 

Mutta kuitenkin, 

 kirja(kin) antaa toivoa: 

maailmassa on paljon pahaa, 

mutta myös hyvää ja hyviä ihmisiä.

Pitkä matka paratiisiin kertoo Leahin lapsuudesta:

hän elää rikkaassa perheessä, hänen vanhempansa ovat rikastuneet mm. kahvinviljelijöinä, heillä on palvelijoita

ja perheen lapset ja nuoret ovat kiinnostuneita länsimaisesta elämästä ja kulttuurista.

Suosikkilaulajiani olivat Whitney Houston ja Madonna, ja ystävien kanssa teimme tansseja heidän kappaleisiinsa. Emme osanneet englantia, joten lauloimme Michael Jacksonin kappaleita swahilin, lingalan ja ranskan sekoituksella.

Elämä oli samanlaista kuin kenen tahansa lapsen ja nuoren maailmassa missä tahansa maailmankolkassa.

Maailma on täynnä pieniä seikkailuja, suuria haaveita; sukulaiset ja ystävät ovat lähellä ja illat kuluvat nuorten menoissa; Leah rakastuu ja suunnittelee opintoja, kokee kriisin, kun tulee yllättäen raskaaksi, eikä uskalla kertoa asiasta äidilleen.

Ihan aluksi, on pakko kritisoida teoksen suomennettua nimeä: 

Pitkä matka paratiisiin; englanniksi kirjan nimi on 

A Long Way From Paradise.

Ymmärrän kyllä, että pako sisällissodan ja kansanmurhan maasta oli pakoa ja Englanti, johon Leah lopulta päätyy pitkän matkan jälkeen, voi tuntua paratiisilta, mutta

teoksen alkusivuilla käy selväksi, että 

paratiisi 

Leahilla ja hänen perheellään, ystävillään ja muilla ihmisillä 

oli jo. 

Loppukirja on kuvausta Leahin matkasta poikansa, Jean-Lucin kanssa, 

kanssa pois Ruandasta. 

Kun kadut täyttyvät ihmisten ruumiista, pakenee Leah

puolen Afrikan halki

ja lopulta pois koko mantereelta. 

Leahin onni on, että hän tuntee ihmisiä: Leah työskenteli mallina ja aina kun hän tapaa jonkun, jonka kanssa on tehnyt työtä, entiset tuttavat yrittävät kykyjensä mukaan auttaa Leahia pakenemaan. 

Vaikka matka on pitkä ja välillä se meinaa päättyä, 

niin Leah on onnekas, 

koska niin moni ei selvinnyt. 

*****

Leahia ajaa eteenpäin toive siitä, että jossain on paikka, jossa on rauhallista ja jossa ihmiset eivät vihaa toisiaan, 

eivätkä halua tappaa toisiaan. 

Aluksi Leah haluaa Etelä-Afrikkaan, koska se on kauimmainen paikka Afrikassa, 

mutta pian Leah huomaa, että paikka ei ole turvallinen. 

Näin mustien eteläafikkalaisten silmissä liikaa kipua ja kärsimystä. En halunnut Jean-Lucin kasvavan aggressiivisessa ja vihamielisessä ympäristössä. Koko juttu tuntui käsittämättömältä. Oli mustia jotka vihasivat toisia mustia näiden erilaisten nenänmuodon tai väärän kielen vuoksi, oli valkoisia jotka vihasivat mustia, oli mustia jotka vihasivat valkoisia.

Kirjan suomenkielinen nimi on minusta tosi harhaanjohtava siksikin, koska teoksessa paratiisi ei löydy edes Englannista, johon Leah lopulta päätyy, sillä kun Leah jättää poikansa Jean-Lucin hetkeksi yksin pihamaalleen, on pojan kimpussa jo muita lapsia.

Minkälainen paratiisi sellainen paikka voi olla, jossa

lapset lyövät toisia lapsia?

****

Teoksessa on paljon väkivaltaa ja paljon pahaa.

Väkivallan määrää ja syytä on vaikea ymmärtää. 

Vaikka Ruanda onkin itsenäistynyt kahden eri kansan maaksi 

isommasta valtiosta ja varmasti poliittisesti tilanne oli ja 

on vieläkin 

epävakaa, niin silti on aina vaikea ymmärtää, miten ja miksi ihmiset ryhtyvät tappamaan toisiaan: naapureitaan, vaimojaan, entisiä ystäviään. 

Mikä saa ihmisen tekemään sellaisia epäinhimillisiä tekoja, joihin ei uskoisi kenenkään pystyvän? 

Vaikka Leah myöhemmin kirjassa tapaakin vankilassa miehen, 

joka on tappanut hänen perheenjäseniään, 

ja yrittää nähdä, mistä pahuus johtuu, 

niin se ei kuitenkaan ole kirjan tehtävä.

Kirjan tehtävä on kertoa siitä, että 

sellainen pahuus on mahdollinen. 

Se syntyy vihasta, joka kanavoituu johonkin tiettyyn kohteeseen. 

Joukkovoima vahvistaa pahuutta

- siinä missä hyvyyttäkin, 

ja aina on joku, joka kaataa joukkoon bensaa - jotain, joka sytyttää palon roihuksi. 

Lukijan tehtäväksi jää se, että 

tekee kaikkensa, että voi levittää hyvää, sillä silläkin on tapana levitä. 

Ehkä jopa pahan yli. 

Tappamisen kauheus on siinä, että kun sen kerran aloittaa, on vaikea lopettaa. Olin kuin transsissa. Itse asiassa silloin tuntui hyvältä nähdä veren purskahtavan ja päättää elämästä ja kuolemasta.

Tämän takia on parempi estää pahan tarttuminen aseisiin, samaa tekstiä luin jo Ei kenenkään lapset -teoksesta.

Joukkovoimaa on vaikeampi pysäyttää kuin estää sen tarttuminen aseisiin.

***

Kaunokirjallisena teoksena tämä ei ollut huippua, elämäkerrallisena teoksena kirja oli sujuvampaa kuin yleensä.

Alussa teos oli kronologista kerrontaa siitä, miten Leahin elämää etenee,

mutta pakomatkalla tekstiin tuli lisää pohdiskelevaa sävyä,

mikä teki siitä syvällisemmän.

Helppo teos tämä ei ollut lukea.

Minulta kesti viikon ajan miettiä ja elää kirjaa läpi.

En voi olla miettimättä, että helppohan minun on 

elää 

täällä turvassa

ja kauhistella muun maailman pahuutta.

Vai yltääkö maailma kuitenkin myös tänne meille?

(Vieras) 23.8.2010 23:37

Tää pakolaistouhu on niin naurettavaa, voi kun pystyis itse päättään mihinkä tarkotukseen maksaa verojaan. Tähän tarkotukseen sitä en ainakaan halua, suomessa muutenkin kurjuutta, ei täälläkään kaikilla ole hyvää taloutta, tai edes töitä! Niin tarviiko sitten majottaa ja elättää puolmaailmaa säälistä? Huomaavat ettei tarvitse tehdä mitään, kun ropoja tippuu kukkaroon ilman työntekemistä. Tehdäämpä me muutkin niin, josko alkais päättäjätkin miettimään, mikä on järkevää ja mikä ei. Kuitenkaan kukaan pysty kaikkia pelastamaan kurjuudelta ja köyhyydeltä!

Niin, tarviiko.

*

Ps. Se, miten Kongo liittyy Ruandaan, selviää kirjasta.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Se on siinä, tärkein.

Asettaessani pientä jalkapohjaa paperia vasten, ajattelen yhtäkkiä

jälleen

että lapseltani ei kysytty

haluaako hän tulla tyttäreksemme ja muuttaa vieraaseen maahan.

"Kyllä", sanomme me puolison kanssa iloa täynnä, mutta lapsella vain jalka. Hän luopuu kaikesta muuttuessaan meidän tyttäreksemme. Me tunnemme vakavasti, että näin on oikein ja hyvä. Eniten toivomme, että lapsi tuntee samoin, kun hän kasvaa.

Anna Pihjalaniemen Adoptiomatka (2011, Tammi) kiinnosti minua, kuten aiemminkin lukemani adoptioon liittyvät kirjat:

Mariannen Peltomaan jo teini-ikään ehtineiden adoptiolasten elämä

tai Reetta Kurjosen, adoptoidun tytön, elämäkerrallinen kirja. 

Minua kiinnostaa, miten lapset ja äidit kokevat lastensa pienen erilaisuuden. Haluan peilata tuntemuksiani muiden tuntemuksiin. 

Vaikka omat lapseni ovat puoliksi suomalaisia, ja kasvavat suomalaisessa ympäristössä, on heillä aina pieni osa - sekä ulkonäössä että käytöksessä - joka on vähän erilaista. Useinkaan en itse sitä pientä erilaisuutta edes huomaa, mutta aina välillä ympäristö palauttaa asian mieleeni. 

Adoptiomatka kertoo erään adoptiomatkan kulun: pääosassa ovat odotus, odotus ja odotus. 

Papereiden täyttämisten ja haastattelujen, jotka osoittavat vanhempien kelvollisuuden vanhemmiksi, jälkeen on vuosien odotus, jonka aikana tuleva äiti käy läpi päiväkirjanomaisesti läpi iloja ja suruja, odotusta ja pettymystä siitä, että lasta ei vain kuulu. 

Päiväkirjanomaisessa teoksessa viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät eteenpäin. 

Kun luin kirjaa, voin seurata myös omaa elämääni, äidiksi tuloani, lasten kasvamista ja elämäni muuttumista. 

Adoptiomatkan ensimmäisen kevään aikana sain esikoiseni; kun kirjan tuleva äiti saa joulunalusraivarin ja haluaa lapsensa heti, olen itse ottanut ensimmäisiä joulukorttikuvia esikoisestani. Kun adoptiomatkan kolmas kevät koittaa ja adoptioprosessi hidastuu, olen kanniskellut toista lastani ja miettinyt, miten ihmeessä selviän kahden lapsen kanssa. 

Samalla lukiessani mietin syyllisyydentuntoisesti, että olenko muistanut, ehtinyt ja huomannut iloita lapsistani, vai olenko elänyt arkeani kiittämättömänä kaikesta? 

Olenko huomannut, miten helppoa tämä osa elämästäni olikaan, vaikka koin toisaalla elämässäni ongelmia ja itkupotkuraivareita.

Kun juoksin töistä päiväkotiin räntäsateessa, olisiko pitänyt olla iloisempi, vai oliko minulla oikeus kiukutella, kun tuntui, että milloinkaan ei ehdi mihinkään. Ja kiukutella vielä siitäkin, miten vaikeaa on hoitaa arkisia asioita, kuten ruokaostoksia.   

Toisaalta, kun lapsi lopulta Kiinasta tulee ja lapsielämä alkaa, myös adoptilapsen perheessä aletaan elää lapsiarkea: sitä, kun ei aina jaksa lähteä ulkoilemaan puistoon tai kun lapsen kiukkuaminen ärsyttää, itkua ei jaksa. 

Se lohduttaa.

Mietin myös sitä, että kun lasta on odotettu kauan ja kauan, saako ja uskaltaako äiti silloin olla väsynyt ja kiukkuinen arkeen ja arjessa.

Adoptiomatka on erilainen sen pituudensa takia: asioita, joita biologisen lapsen saava miettii yhdeksän kuukautta, ehtii miettiä vuosia. Myöskin ympäristön ihmiset ehtivät kysyä kysymyksiä, jotka eivät tunnu koskaan osuvan kohdalleen (onneksi kirjoittajakin myöntää olevansa kohtuuton joskus). 

Kirja on hyvä lukea myös niiden, joiden ystävä- tai sukulaispiirissä odotetaan adoptiolasta. 

Ilokseni pystyin lukemaan, että olen välttänyt pahimmat mokat, kun itse kyselin samoja asioita eräältä tulevalta adoptioäidiltä.

Koska itseltäni puuttuu oma kokemukset pitkästä odotuksesta, niin minua puhuttelivat eniten kirjan ajatukset siitä, minkälaista elämä on adoptiolapsen kanssa maassa, joka ihailee tasa-arvoisuutta, mutta myös tasapäistämistä ja sitä, että kaikki olisivat mahdollisimman samanlaisia. 

Erilaisuus pistää silmään, ja siihen jossain vaiheessa törmää hieman erinäköisten lasten kanssa. 

Adoptioäiti kertoo netin keskustelupalstalla: "Tuntui kamalalta, että lapsen kanssa bussiin astuessa 5-vuotiaalle huudettiin 'läski lesbo neekeri' takapenkiltä, eikä kukaan puuttunut asiaan."

En ole koskaan ollut kovin lähellä rasisimia, ei se ole ollut minun arkeani. 

Mitä sitten, kun tulee olemaan? Koko loppuelämäni. 

  

Kirjaa ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet, myös ja ainakin:

tata,

anni m,

Ilse, 

myrkytär,

Susa, 

Maria,

Sanna, 

Karoliina.

Adoptiomatka blogina jatkuu täällä.

Reetta Kurjonen: Minä, adoptoitu

Kirjastovierailuillani olen pysähtynyt aika usein elämäkertahyllylle, sillä minusta on mielenkiintoista lukea toisten ihmisten elämästä. Reetta Kurjosen Minä, adoptoitu (2008 Minerva kustannus) osui silmiini kansikuvansa perusteella, sillä en osannut päätellä, mitä sukujuuria naisella on takanaan, enkä saanut selvitettyä sitä kirjaa selaamallakaan. Siksi oli pakko tarttua kirjaan ja lukea se kokonaan. Olen aiemmin lukenut Anu Myllärin kirjan Adoptoitu, josta voi lukea enemmän täältä, mutta lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kirjasta yksityiskohtia.

Mutta pääpiirteissään kirjat ovat samankaltaisia:

niissä mietitään omaa adoptiotaustaa ja etsitään minuutta.

Reetta Kurjosen kirja on positiivinen lukukokemus, sillä Kurjonen on ammatiltaan kätilö ja siksi hänellä on opintojensa kautta tietoa varhaislapsuudesta ja lapsen varhaisesta kiinnittymisestä äitiin. Näitä teoreettisia tietoja Kurjonen peilaa omiin kokemuksiinsa. 

Sekä Kurjonen että Mylläri on adoptoitu 70-luvulla ja molemmat vielä kovin pienille paikkakunnille, joten he ovat olleet todellakin erilaisuutensa takia silmätikkuina. Kurjonen kertoo sekä huonoista että hyvistä lapsuuskokemuksista, joiden kautta tulee kuva siitä, että vaikka jotkut ovatkin olleet kovin ennakkoluuloisia, niin hyvät ystävät ja sukulaiset ovat olleet aina tukena. Ja vaikka lapsuus onkin ollut hyvää aikaa, niin erilaisuus ja tieto siitä, että jossain ovat biologiset vanhemmat, on ollut myös mukana.

Kurjonen on käynyt läpi taustaansa opiskeluaikoinaan, kun hän lähti vanhempiensa luota: biologinen alkuperä alkoi kiinnostaa ja Kurjonen saikin selville äitinsä, joka aluksi kieltäytyi tunnustamasta tytärtään ja sitten vähän myöhemmin anteeksipyydellen käytöstään kertoi hänen taustastaan. 

Toinen osio Kurjosen kirjassa kertoo hänen omasta äitiydestään ja vaikeuksistaan saada biologisia lapsia: kun päätös ja hakemus adoptiolapseen on tehty, saakin Kurjonen kaksi biologista lasta peräjälkeen. 

Kirja oli ehyt kokonaisuus, joka on varmasti hyvä adoptiota harkitsevan tai adoptiolapsen saaneen lukea, tosin kaikki tarinat ovat varmastiki erilaisia. Vaikka aihe ei nyt ollutkaan kovin läheinen itselleni, niin minusta oli kiinnostava lukea tällainenkin tarina. 

Samalla tuli kuvaa 70-luvun lopun ilmapiiristä ja kiinnostavaa kyllä, lopussa tuli esiin se, miten erilaisia äitiyden ja vanhemmuuden ihanteita meillä onkaan: 70-luvun opit tuntuvat kovin vanhentuneilta, siksi onkin hyvä muistaa myös se, että omat ihanteemmekin täydellisestä äidistä täysimetyksineen varmaan muuttuvat siihen, kun omat lapsemme ovat vanhempia. 

Miellyttävä kirja, joka oli mukava nautiskella keväisen auringon lämmittämällä parvekkeella. 

***

Pienenä anekdoottina kerrottakoon, että kun itse olin esikoisen kanssa neuvolassa pojan ollessa alle vuoden ikäinen, viereisen huoneen täti ohimennessään kysyi, että puhuuko poikasi suomea? Tähän vastasin, että ei se kyllä puhu. Täti jatkoi kysyen, että mitenkäs, ymmärtääkö se suomea? Johon jatkoin, että en tiedä. Vasta vähän myöhemmin aloin ymmärtää keskustelun aika järjettömältä sillä hetkellä kulkevaa logiikkaa.  

Viikko tämän jälkeen kärryttelin poikaa lähellä kotipihaa ja joku tuntematon nainen tuli kyselemään, että mitenkäs se tuo lapsi, onko se ihan oma. Vastasin että ei kun varastin.

Ymmärsin kuitenkin, että se ei välttämättä näytä ihan savolaiselta.

Silloin lapsena pojalla oli tosi vinot silmät ja se näytti eksoottisemmalta.

Joskus itselläni oli vaikeuksia nähdä itseäni lapsissani ja siksi adoptiokirjoja on välillä kivaa ja mielenkiintoista lukea. 

Nyttemmin olen oppinut näkemään itseni sekä ulkonäössä että luonteessa, 

myöskin itselleni vieras ja täysin toisenlainen luonne näkyy lapsissa:

ulospäinsuuntautuneisuus ja avoimuus ovat sellaisia asioita, jotka ovat olleet tosi erilaisia kuin muilla pihan lapsilla.

On varmaan vaikeaa, jos elämässään ei tiedä, miksi on vähän erilainen kuin 'kaikki muut' - kun ei näe sitä biologista vanhempaansa, joka käyttäytyy aivan samoin.  

Se, mikä kirjasta jäikin mieleeni, oli Kurjosen kirjoitus siitä, miten adoptiolasten erilainen luonne voi olla joskus vaikea sulattaa. Lapsella itselleen, vanhemmilleen tai ympäristölle.

Itse kohtasin usein väärinkäsityksiä juuri tästä syystä ja minut miellettiin joskus hankalaksi lapseksi. Kaikki kohtaamamme ihmiset eivät jaksaneet ymmärtää mitenkään sitä, että vilkkauteni saattoikin olla geeneissä.

Se, mikä on geeneissä ja mikä ympäristön tuotos, on aina mielenkiintoista, eikä sitä voi koskaan ymmärtää täysin.

Joskus voi olla helpottavaa, kun voi lasten ei-kivoista luonteenpiirteistä syyttää erilaista geeniperintöä... 

Carina Räihä: Huipulta huipulle - elämäntapamuutos ja Everest

Kuulin Carina Räihästä joskus syksyllä ensimmäisen kerran ja kun kirjastossa uutuushyllyllä odotteli Räihän kirja Everestin valloituksesta, otin sen mukaan.

150-sivuinen kirja piti alkuvaiheessa sen verran otteessaan, että ajelin työpaikan bussipysäkin ohi. Kun pankkimaailmassa 20 vuotta menestyksellä uraansa tehnyt nainen ehdottaa esimiehelleen, että firmasta säästösyistä erotettava henkilö voisi olla hän, on tarinan pakko olla kiinnostava. Mikä saa talousmaailman menestyjän kääntämään kelkkansa? Räihän elämänmuutoksen ohella on yhtä mielenkiintoista lukea, miten Everestin valloitus oikein tapahtuu. Kirjassa olevat kuvat kertovat karua kieltä vuoren vaaroista. Kuvia voi käydä ihastelemassa myös täällä. Samoin lukemassa tarinaa vuoren valloituksesta. 

Huipulta huipulle -teoksen nimi jo kertoo, mistä on kyse: urallaan menestynyt henkilö vaihtaa alaansa ja menestyy toisella saralla. Kirjasta huokuu se, miten kympin oppilaasta on tullut suorittaja, joka janoaa yhä vaativampia tehtäviä sekä työssä että vapaa-ajalla. Kirjassa Mount Everestin valloitukseen lähtemistä hehkutetaan elämäntapamuutoksena: työelämästä heittäydytään vapaaseen elämään, jossa tehdään sitä, mitä elämässään haluaa tehdä. Kun lukee Räihän valmentautumista Everestin koettelemukseen, minulle ei missään vaiheessa tullut oloa, että meno olisi sen rennompaa kuin työelämässä. Kirjassa kerrotaan, että aiempi elämä oli väkisin elämistä, suorittamista ja Everestin valloitus taas sen, mitä oikeasti haluaa tehdä, tekemistä (ja suorittamista). Myös Everestin valloittaminen käy kisasta, sillä saman aikaan vuorella on toinen suomalaisnainen ja molempien naisten päämääränä on olla ensimmäinen suomalainen nainen Everestin huipulla. Elämäntapaoppaana kirja saa minut miettimään, että pitäisikö elämä olla suorittamista, uusien tavoitteiden latomista eteensä koko ajan. Mutta toisaalta kirjassa myös vakuutetaan, että elämä pitäisi tehdä juuri sellaiseksi, että itse nauttii siitä. Jos suorittaminen ja uusien tavoitteiden saavuttaminen tuottaa ihmiselle elämän sisältöä, niin kuka minä olen tuomitsemaan. Räihän 20 vuotta bisnesmaailmassa varmasti antavat myös aivan erilaisen pohjan ponnistaa tavoitteisiin, joihin vaaditaan rahaa - Everestin valloituksen hinnaksi kirjassa väläytellään 100 000 dollaria. En tiedä, miten helppoa sponsoreiden löytäminen reissulle on, jotenkin tuntuu, että liikeneuvotteluissa työkseen juossut taitaisi sen paremmin kuin joku tavis-humanisti.

Hyviäkin pointteja elämän oppaaksi kirjasta löytyy, niin kuin se, että itseään pitää oppia kuuntelemaan ja miettimään, mikä on itselleen se oikea suunta. Elämässä pitäisi pysähtyä ja alkaa nauttia niistä asioista, jotka tekevät elämästä hyvän. Asioiden ei tarvitse olla maailman korkeimman vuoren huiputtaminen (mahtava verbi kirjan sivuilla!), vaan joku pienempikin asia. Tämä seikka ei vain oikein välity sillä, että kirjan lähtökohtana on Mount Everestille pääsy. 

Mount Everestin huiputtaminen tuntuu kirjan myötä aivan käsittämättömältä asialta. Koko kirjan ajan mietin vain sitä, että mikä saa ihmisen lähtemään matkalle, josta ei voi olla varma palaavansa. Kirjan myötä tämäkin asia selkiytyy. Kirjassa onkin parasta se, että joku toinen kuin minä on halunnut käydä Everestin huipulla ja kertoo matkastaan minulle. Kuilu minun ja Everestin valloittajan välillä on niin suuri, että juuri ja juuri ymmärrän valloittajan maailmankuvaa. Itselleni Mount Everestin huiputtamiseksi riittää Katmandun kaduilla käveleminen, ja jos oikein hurjaksi ryhdyn, voisin piipahtaa Luklan lentokentällä (joka on ensietappi kohti Everestiä) tai lähteä toiseen suuntaan Annapurnan maastoihin.

Kirjan sanoma ei oikein välity itselleni, koska se tuntuu jotenkin siltä, että ihmisen tulisi luoda tavoitteita, joihin pyrkiä tekemällä kovasti töitä. Ja sen jälkeen luoda aina uusia ja uusia tavoitteita. Osittain olen aivan samaa mieltä, että jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään, mitkä asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen ja pyrkiä niihin päämääriin. Mutta toisaalta, elämästä nauttiminen juuri tässä ja nyt, ei oikein välity kirjan sivuilta. Olisinkin kaivannut kirjaan jotain syvempää elämänviisautta, suorittamisen sijaan tartu hetkeen -viisautta, jota siihen olisi saanut niin, että siinä olisi kuvattu vuorten mahtavuutta, näkymiä, vaikutusta - tunteita ja elämystä. Kirjoituksesta puuttui suuresti kuvailevuus - siksi palasin kirjan kuviin useasti lukemisen aikana. Vuoria, jotka monta kilometriä matalampanakin tekivät itseeni suuren vaikutuksen, ei kyetä kuvaamaan kirjassa. Tiedän, se on vaikeaa, mutta onnistuminen asiassa tekisi kirjasta suuren.

Ehkä tässä kirjoituksessa tuli kiinnitettyä huomiota liiaksi kirjan huonoon puoliin, koska minua häiritsi tosi paljon kirjasta huokuva hirveä suorittaminen koko teoksen ajan. Luin kuitenkin innolla kirjaa ja olihan se jännittävä kertomus, oikea seikkailutarina. Kirjassa ei ollut unohdettu myöskään sherpoja, joista kokenein oli huiputtanut Everestin parikymmentä kertaa. Melkein tekisi mieli lähteä kirjoittamaan kirjaa sherpoista, vai jokohan sellainen on tehty...

Lainasin kirjan oikeastaan juuri sen takia, että omassa elämässä tapahtui pieni tapahtuma, joka sai minut miettimään asioita, joita oikeasti haluan tehdä elämässäni. Olin utelias lukemaan, miten elämänmuutoskirjassa käsitellään asiaa. Joidenkin asioiden näkeminen vaatii pysähtymisen. Miten se sitten tuleekaan ihmisen elämään, on mysteeri. Vai liittyykö se ikäkriiseihin? Tuntuu myös, että samat asiat kuin kirjassa esitellään, ovat oikeasti avaintekijöitä elämässä: tavoite, päämärätietoinen työ sitä kohti ja uskominen omaan itseensä, sekä pieni onni elämässä, ohjaavat meitä kohti elämämme oikeaa suuntaa. Hassua, sillä pienen onnellisen sattuman kautta (hakemuksen lähettäminen työilmoitukseen puoli tuntia ennen hakuajan umpeutumista) elämääni tuli uusi asia tänään: työ, jota olen haaveillut tekeväni. Olen uurastanut sitä kohti työssä, josta olen (yleensä) vähemmän nauttinut. 

Oman itsensä kuunteleminen ja oikean elämäntavan etsiminenhän on ollut lehtien nettipalstoilla juuri nyt. Omaisuuden myyminen ja lähtö Thaimaahan tuntuu perheellisenä ja lapsellisena ihmisenä itsekkäältä ratkaisulta. Räihän kirjassa häiritsi sama minäkeskeisyys. Minusta olisi vaihteeksi kiinnostavaa lukea kirja, jossa kerrotaan, miten elämä muuttui, kun aloin ottaa huomioon muut ihmiset ja heidän toiveet, eikä vain sitä, että mitä itse halutaan.

Kenelle kirjaa suosittelen? Hänelle, joka miettii, onko uran luominen, ylityöt ja viikonlopputyöt rahansa arvoisia. Ja hänelle, joka haluaa valloittaa Everestin ennen kuin jäät alkavat sulaa. Ja myös itselleni, sillä ehkä takaraivooni jäi itämään ajatus, että Annapurnalle pitää lähteä ennen kuin on liian myöhäistä.

Sarita Skagnes: Vain tytär

Sarita Skagnesin Vain tytär oli lukulistallani jo tovin aikaa ja myöskin varauksessa kirjastossa, mutta sainkin sen kirjaston bestsellerinä eli pikalainana luettavaksi loppuviikosta. Ja luinkin kirjan sitten yhdessä illassa. Ei mikään uroteko, koska kirjassa on reilut 200 sivua ja kirja on jaettu lukuihin ja alalukuihin, joiden otsikoissa jo kerrotaan, mitä lyhyissä osissa tapahtuu.

Vain tytär liikkuu saman aihealueen parissa kuin Kiswar Desain Pimeyden lapset eli naisten ja miesten - tai tyttö- ja poikalasten - epätasa-arvoisen kohtelun piirissä. Sekin on samaa, että molemmat ovat Punjabin alueelta: Sarita Skagnesin perheen juuret ovat Punjabin maaseudulla, samoin Desain kirjan kylä sijaitsee Punjabissa. Kysyinkin mieheltä tänään, että onko Punjab joku junttilan peräkammari siellä Intiassa. Punjab sijaitsee Pakistanin rajalla, jotain ehkä kertoo sekin. Vain tytär -teoksen perhe on sikhejä ja ainakin tämä uskonnollinen perhe vaatii naisia käyttämään pään peittävää huivia. 

Mitään kaunista luettavaa kirja ei todellakaan ole, vaan samaan tapaan kuin Pimeyden lapset -teoksessa myöskin Skagnes kertoo omaelämäkerrallisesti, miten häntä ei ole haluttu maailmaan ja miten hänet on yritetty tappaa, jättää huomiotta ja unohtaa. Kun muu perhe muuttaa Norjaan, jää Sarita (silloin vielä Satwant) Intiaan piikomaan tätinsä kotiin. Tädin poika taas on adoptoitu Saritan perheeseen, koska perheen suurin onnettomuus on ollut se, että heille ei ole syntynyt poikia, vain turhia tyttäriä, joista Sarita on jo kolmas. Sarita siis piikoo, häntä hyväksikäytetään seksuaalisesti ja lopulta hänen oma isänsä käy myös Intian-matkallaan raiskaamassa oman tyttärensä. Tästä tapauksesta Saritan isoäiti saa syyn pakottaa poikansa ottamaan Sarita mukaan Norjaan: ellei isä ota tytärtään mukaan, isoäiti kertoisi, mitä heidän talossaan tapahtui. Ja sitä ei voi tehdä, koska se, mikä kirjan edetessä on maailman tärkein asia, on perheen maineen säilyttäminen.

Kun Sarita muuttaa Norjaan, tuntuu perheen talo aluksi kuin kuninkaalliselta linnalta: vessassakin voi vain istua. Sarita on iloinen siitä, että on päässyt tällaiseen huippupaikkaan asumaan. Pian hänelle kuitenkin selviää, että he ovat Norjassa rättipäitä ja köyhiä. Ihmisiä, joita ei maahan haluta. Hänelle selviää myös se, että hänen isänsä on sairas ja väkivaltainen ihminen, joka hakkaa ja raiskaa, kontrolloi ja vahtii vaimonsa ja lastensa elämää. Lisäksi Saritan pitää tehdä lukuisia hanttihommia, kuten jakaa lehtiä ja siivota toimistoja, ja näistä töistä antaa rahansa isälleen.

Tytärten kohtalona on heidän isänsä valitsemat aviopuolisot ja Saritan isosiskot hylkäävät omat salarakastettunsa, koska eivät uskalla vastustaa isäänsä. Isä on onnistunut aivopesemään paitsi vaimonsa myös tyttärensä. Ilmeisesti Saritaa ei, sillä hänessä alkaa elää toivo toisenlaisesta elämästä. Sarita on älykäs ja menestyy kouluissaan. Hän kertoo avoimesti omasta tilanteestaan joillekin ihmisille, esimerkiksi koulussaan opettajalle, joka kuskaa häntä koulun ja kodin väliä silloin, kun Sarita lähtee kotoaan pois ja kun hän on liian peloissaan siitä, että isän lähettämät palkkamurhaajat käyvät hänet jossain matkan varrella surmaamassa. Saritan auttaa elämässä eteenpäin tietysti koulutus, mutta myös norjalainen mies, johon hän rakastuu ja jonka perheen seurassa hän kokee ensimmäistä kertaa olevansa hyväksytty ihmisenä.

Kirja on karua tekstiä elämästä punjabilais-perheessä, jonka perheen päänä on psykologillakin diagnosoitu sairas mies. Kirja tuo esille kaikki kauheudet, joita kuvitella saattaa, ja vähän enemmän. Perheen sisällä on väkivaltaa, joka kuitenkin lakaistaan piiloon perheen talon sisään, koska aina kyseessä on perheen kunnia. Jos joku naisista kertoisi, miten heitä hakataan kotona, perhe menettäisi kunniansa. Saritan perhe ei kuitenkaan ole niin kuin kaikkien punjabilaisten tai intialaisten perhe, ja Sarita sanookin isälleen, että heidän perheensä on kunniansa menettänyt jo aikaa sitten, sillä kaikki muut perheet näkevät, että isä hakkaa kaikkia - eikä heidän perheensä saa arvostusta osakseen kuin korkeintaan kaikkein vanhoillisimmissa piireissä. Myös Saritan äidin perhe vaikuttaa mukavalta ja vanhemmat kannustavat lapsiaan kouluun, kun taas heidän isän perhe on painajaismaisen kauhea, täynnä pedofiilejä ja väkivaltaisia miehiä. 

Norja merkitsee Saritalle mahdollisuuksia ja mahdollisuutta vapauteen omasta kamalasta perheestään. Saritalle tulee selväksi, että Norjassa ei tarvitse sietää niitä kamaluuksia, joita heidän perheessään täytyy kunnian takia sietää. Norjalaismies, johon Sarita rakastuu, on hänen tukenaan uudessa elämässä, jota Sarita havittelee. On kivaa, että norjalaismiehet ovat mukavia ja pelastavia ritareita, kun taas kirjassa norjalaisnaiset ovat niitä perinteisen hyväksikäytettäviä uhreja, jotka intialaismiehet naivat vain saadakseen oleskelupansa maahan. 

Intialaismiehet haluavat kirjan mukaan vain ja ainoastaan pönkittää omaa valtaansa, ja ihan varmuuden vuoksi tämäkin asia, että miehet käyttävät norjalaisnaisia hyväkseen, mainitaan kirjassa kolme kertaa. Täytyy sanoa, että vaikka kirja olikin suurimmaksi osaksi asiallinen, niin välillä oli sellainen olo, että kirja kuitenkin vain tuo esiin sellaisia stereotypisia käsitteitä ja ajatuksia, joita tämä maailma on jo täynnä. Kuten senkin, että koko Intia on samanlainen, eikä missään ole valoa pimeydessä. Intia on vain yli miljardin ihmisen asuinpaikka, joten eroja tasa-arvossa on valtavasti sosiaalisen luokan, kastin ja asuinpaikan mukaan.

Ei, en missään nimessä hyväksy epätasa-arvoa, enkä sitä, että tyttölapsille ei anneta arvoa eikä mahdollisuuksia elämässä. Väkivalta on aina paheksuttavaa ja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät voisivat menettää seksuaalisen kyvykkyytensä loppuelämäkseen. On myöskin järkyttävää, millaiseen tilaan sekä Intia että Kiina ovat ajaneet ja ajamassa itsensä suosiessaan poikalapsia. Miten näin isot maat aikovat täyttää tyttövajeensa? Mitä tapahtuu naisille ja tytöille, kun asia konkretisoituu? 

Mutta, minusta on järkyttävää myös se, että tässä luodaan kuvaa maahanmuuttajista ja tässä kirjassa uusinnetaan vain sitä samaa kuvaa, joka niin monella on jo nyt. Ulkomaalaiset miehet vain hyväksikäyttävät länsimaisia naisia hinkuessaan oleskelulupaansa. Kyllä, tällainen asenne on jo olemassa, kuultu ja koettu ihan turhan monesti. Maahanmuuttajat ovat väkivaltaisia ja sairaita mieleltään - kyllä, osa on sitä ihan yhtä varmasti kuin suomalaisistakin on osa väkivaltaisia ja sairaita mieleltään. Maahanmuuttajat eivät kunnioita uuden kotimaansa tapoja tai lakia, vaan haluavat tuoda oman mielivaltaisen elämäntyylinsä ja kunniamurhia täynnä olevat maailmansa meidän eurooppalaisten silmien eteen. Joopa joo... Kun luen Kreeta Onkeli Ilosta taloa tai Markku Nummen Karkkipäivää, ymmärrän kuitenkin, että kaikki suomalaiset perheet eivä ole samanlaisia. Ymmärtävätköhän ne lukijat, joiden kuva maahanmuuttajista muodostuu kirjallisuuden ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella, saman asia tästä kirjasta? Jotenkin minulle jäi tästä kirjasta surullinen olo, sekä Saritan kohtalosta, mutta myöskin siitä, että kirja uusintaa vanhoja stereotypioita.

Olen myös miettinyt syksyn kirjoja lukiessani sitä, että mikä on tällaisten kirjojen merkitys nykymaailmassa. Miksi Afganistanista kertovat kirjat ovat niin suosittuja, että jopa lukiolaiset tarttuvat kirjoihin, koska 'ovat kuulleet niistä'. (Kuinka monesta kirjasta keskiverto lukiolainen on kuullut?!) Onko vakava kirjallisuus sitä, että niissä kerrotaan väkivallan teoista, raiskauksista ja ihmisten hyväksikäytöstä. Onko niillä kertomuksilla jotain muutakin merkitystä kuin että tunnemme olevamme niitä muita, toisia ja kolmansia, paremmassa elämässä kiinni. Tosiasiaha on, että emme muuta maailmaa antamalla kuukausirahaa Unicefille ja Planille, vaan meidän pitäisi oikeasti puolittaa rahamme koko maailman kanssa tasan, jotta maailmassa oikeasti tapahtuisi muutosta. Eikä sekään kai pidemmän päälle muuttaisi maailmaa, koska joku kuitenkin keksisi, että pitäisi olla jotenkin parempi kuin naapuri.

Onko kirjallisuudella merkitystä maailmassamme? Entä elokuvilla? Muuttiko esimerkiksi Slummien miljonääri monenkaan slummeissa elävän elämää, vaikka niin monet maailmassa näkivät, millaista elämä slummissa on? Kiinnostaako ketään mikään muu kuin uudemman ja paremman ipodin ja -padin hankkiminen. Miten voimme vaatia, että rikkaat intialaiset luopuisivat omasta hyvästään ja pitäisivät huolta köyhimmistään, kun emme itse halua luopua meidän omasta paremmasta elämästä.

Itsestäni voin sanoa, että en ymmärrä Intiaa enkä sen puoleista maailmaa kovinkaan hyvin. Mikä meillä näyttää yksinkertaiselta: tyttölapsia ei saa abortoida, koska siitä seuraa vain pahempia ongelmia, kun miehet jäävät ilman naisia ja lapset, myös tytöt, pitää laittaa kouluun, koska se edistää tasa-arvoa, on paikan päällä aivan mahdotonta, koska ihmisten pitää kuitenkin saada ruoka pöytään joka päivä.

Hieman sekavat ja ahdistuneet mielikuvat jäivät mieleen pyörimään. Sitä tapahtuu aika usein, kun Aasia tulee lähelle. En tiedä, kenelle suosittelisin kirjaa - kielellisesti se ei ollut erikoinen. Asiansa puolesta - no, jos haluat vahvistusta ajatuksillesi, että maailma on epätasa-arvoinen paikka ja tyttöjä kohtaan kamala.