Taina Haahti: Kolumnisti

Taina Haahti on kirjailija, jonka kirjoista kiinnostuin vähän aikaa sitten ja viimeksi luin hänen Operaatio onni -teoksensa viime kuussa. Tänä vuonna julkaistussa teoksessa Haahti on siirtynyt kirjoittamaan jännityskirjallisuutta. 

Kolumnisti (2017 CrimeTime) kertoo freelancetoimittaja Mara (Marita) Nuutisesta, joka lähtee tekemään juttua pieneen kaupunkiin Joppilaan. Joppila sijaitsee jossain Tampereen ja Forssan suunnalla. Seudulle on rakennettu tuulivoimaloita, ja Maran onkin tarkoitus kirjoittaa uudesta energiatuotannosta. 

Joppilassa tapahtuu kuitenkin myös muuta: keski-ikäisiä naisia alkaa kadota, ja heidät löydetään kuolleena. Ovatko tuulivoima ja kuolemat yhteydessä toisiinsa? Mara sukeltaa (liian) syvälle tapahtumiin, eikä pienessä kylässä todellakaan jää huomaamatta, miten utelias toimittaja työntää nenäänsä joka paikkaan. 

Kirja veti alussa hyvin. Asetelma oli kiinnostava: miten tuulivoimalat vaikuttavat ihmiseen. Kyläläisiä tuli koko ajan lisää tarinaan, eikä lukijaa päästetty aivan helpolla, koska eri henkilöhahmot piti pitää mielessä. Loppua kohti tuulivoima ei ollut enää niin merkittävä tekijä, vaan tuntui unohtuvan taustalle. Päähenkilö Maralle oli tapahtunut asioita, joita ei avattu kirjassa lukijalle, joten luulenpa, että tarkoituksena on jatkaa tarinaa kirjasarjaksi, jossa kaivaudutaan syvemmälle Maran yksityiselämään. 

Taina Haahti: Kolumnisti 

2017, CrimeTime

369 sivua

Innostuin lukemaan dekkarin osana Marrasjännitystä-lukuhaastetta, josta enemmän TuijaTa:n blogissa. 

Lone Theils: Runoilijan vaimo & Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Välillä tekee mieli lukea jotain erilaista, mitä en tavallisesti lue. Nämä kaksi kirjaa edustavat kirjallisuutta, joka ei ole mukavuusaluettani. Lone Theils on tanskalainen dekkaristi, jolta on aiemmin ilmestynyt kirja nimeltä Kohtalokas merimatka. Theils kirjoittaa molemmissa kirjoissaan Nora Sandista, joka on tanskalainen journalisti. Sand asuu Englannissa ja ainakin Runoilijan vaimo (2017, Aula & co.) sijoittuu suurimmaksi osaksi Lontooseen ja sen lähiympäristöön. 

Dekkarit eivät siis ole ykköslukemistoani, mutta välillä kiinnostun jostain tietystä kirjasta. Theilsin kirja jäi haaviini kirjaston uutuusluettelosta. Teoksessa iranilainen runoilija Manash Ishmail saapuu turvapaikanhakijaksi Tanskaan, mutta hän on kadottanut matkalla vaimonsa johonkin Euroopan kolkkaan. Runoilija lupaa Nora Sandille antaa yksinoikeudella haastattelun, jos tämä Lontoossa asuessaan löytää vaimon. Pariskunta oli matkalla Lontooseen, ja se onkin ainoa johtolanka, joka Sandilla on runoilijan vaimon olinpaikasta. 

Etsiessään Aminaa (vaimoa), Nora Sand kiertää paikkoja, joissa pakolaisnaiset yrittävät epätoivoisesti saada apua saadakseen turvapaikan. Erityisen julmalta vaikuttaa Englannin säilöntäkeskus, johon palautusta odottavat naiset lapsineen sijoitetaan. Täältä ei ole paluuta muualle kuin kotimaahan, jos sinnekään. Kirja on äärimmäisen ajankohtainen aikana, jolloin koko Eurooppaa puhuttaa mahdolliset palautuskeskukset, joihin turvapaikanhakijat olisi sijoitettava. 

Lone Theilsin kirjoitus oli sujuvaa ja tarina piti otteessaan. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta loppuun (kiitos kiireettömän viikonlopun!). Tykkäsin Theilsin tyylistä, vaikka näin jälkikäteen ajatellen tajusin, ettei aivan kaikkia langanpätkiä sidottu yhteen tarinassa! Ehkä hieman myös väsytti maahanmuuttajanaiset uhrina -asetelma. Aion kuitenkin tutustua Theilsin aiempaan teokseen Kohtalokas merimatka. 

Lone Theils: Runoilijan vaimo

2017, Aula & co

Den blå digters kone 2016

suomentanut Kari Koski

339 sivua

Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (2017, WSOY) meinasi jäädä lukematta, sillä takakansiteksti ei juuri viettele lukemaan: keski-ikäinen mies, joka joutuu miettimään elämäänsä. Näitähän on nähty.  Koska teoksen lyhyehkö muoto sopi lukuhetkeen, päätin kuitenkin tarttua kirjaan. Ja hyvä niin! Tämäkin kirja vei rikoksen tielle, hieman tosin eri tavalla kuin totutussa dekkarissa. 

Kirjaa ei voikaan aivan selvästi luokitella dekkariksi, vaan enemmänkin teokseksi, jossa mietitään pahuutta ja sitä, miten ihminen suistuu pahaan. Voiko tavallinen ihminen tehdä pahoja asioita, vai heijastuuko kyky pahaan aina lapsuudesta, huonoista elämän lähtökohdista? Miksi joku selviää ja joku toinen taas ei? 

Teoksen päähenkilö on Juhani, joka työskentelee poliisina itäsuomalaisessa kaupungissa, ja kirjassa puhutaankin ihanaista mie-murretta. Juhani joutuu läpikäymään omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kun hän tutkii nuorten rinkiä, joka on mahdollisesti sekaantunut rikollisiin puuhiin. 

Nuorten maailmaa edustaa Kaisla, joka yrittää selvitä lukion ruotsin kursseista samaan aikaan, kun hänen ystävänsä on luisumassa huumeiden orjaksi. 

Teosta en voi spoilaamatta juurikaan kuoria auki, mutta mielestäni tämä on kiinnostava teos, joka saa miettimään oikean ja väärän dilemmaa: Voiko väärässä olla jotain oikeaa ja oikessa jotain väärää? 

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä 

2017, WSOY

282 sivua


TuijaTa haastoi vähän aikaa sitten lukemaan dekkareita, joten tällä viikolla tulee minultakin pari postausta dekkareista. 

Jukka Behm: Viallinen valkaisuvoide - Dekkariviikko loppuu

Dekkariviikko on hurahtanut nopsaan dekkareiden parissa, ja vielä viimeiset hetket viikosta vietin Jukka Behmin Viallinen valkaisuvoide (2016, Reuna) -teoksen parissa. Luin Behmin aiemman Intiaan sijoittuvan dekkarin Lahjoja norsujumalalle jo kolme vuotta sitten, ja olen lukenut myös Behmin aiemmat teokset. 

Behmin dekkarisarjan "etsivä" on Adhikara Patil, jonka etsijän toimet tapahtuvat lähinnä pyörällä kotiseudun katuja ajellen ja ihmisten kanssa jutellen. Kyseessä on Madame Ramotswe ja Vish Puri -tyylinen lempeä etsivä, jonka jutut ovat arkipäivään liittyviä pieniä juttuja, joista poliisit eivät ole kiinnostuneita. 

Patil on muuttanut takaisin Intiaan Englannista, jossa on tehnyt uransa, ja hänellä ei oikeastaan ole mitään tarvetta tehdä enää työtä. Pieni puuhastelu kuitenkin pitää hänet virkeänä ja hän on perustanut pyöräkorjaamon. Koska asiakkaat ovat pääsääntöisesti köyhiä, hän ei viitsi aina ottaa maksuakaan tekemistään töistään. 

Rikosten polulle Patilin johdattaa aamupalapöydässä luettu lehti, jonka sivuille joku on kirjoittanut viestejä. Patil alkaa ottaa selvää, kuka nämä 'auta minua' -tyyliset viestit on kirjoittanut. Kun perheessä käyvä palvelija sairastuu, kiinnostuu Patil myös hänen tapauksestaan: nainen on käyttänyt valkaisuvoidetta, joka on kuitenkin myrkyllistä. Patilia alkaa kiinnostaa, kuka myy tällaista voidetta. 

Tarinan kuljetuksen myötä kirjassa hämmästellään maailmaa, esimerkiksi sitä, miksi tummaihoiset haluavat vaalentaa ihonsa ja vaaleat taas ruskettua auringossa. 

Kirjaa oli miellyttävä lukea, ja seikkailu oli sopivan jännää - ei siis murhia ja joukkosurmia tässä kirjassa. 

Jukka Behm: Viallinen valkaisuvoide 
2016, Reuna
256 sivua

Tässä vielä kaikki dekkariviikon aikana lukemani teokset: 





Muita lukemiani dekkareita löytyy näistä teksteistä.

Katarina Wennstam: Kivisydän

Dekkariviikko jatkui Katarina Wennstamin Kivisydän (2016, Otava) -teoksen ääressä. Wennstamin teokset ovat tulleet minulle tutuiksi 

Tahra, Alfauros ja Petturi -teosten kautta (linkit teksteihin). 

Olen pitänyt Wennstamin teoksista, koska niissä on otetaan kantaa erilaisiin asioihin, ja vahvasti naisasioihin. Tällä kertaa Kivisydämen aiheena on lapsiin kohdistuva väkivalta. 

Sairaalaan tuodaan vauva, Gloria, jonka aivoja puristaa verimassa, tehdään leikkaus ja toivotaan, ettei vauva menehdy tai vammaudu. Alkaa tutkimus, mikä on vienyt vauvan näin heikkoon kuntoon ja vahva epäilys kohdistuu vauvan vanhempiin: kirjassa käsitellään ravistellun vauvan oireyhtymää ja sitä, miten vakavaa voi olla vauvan tai pienen lapsen pahoinpitely. 

Teoksessa esiintyvät aiemmista kirjoista tutut oikeusavustaja Shirin Sundin ja rikostarkastaja Charlotta Lugn. Välillä teoksessa perehdytään heidän yksityiselämän koukeroihin: Shiriniä mietityttää hänen suhteensa aivan samalla tavalla kuin edellisessä teoksessakin. 

Kirja oli vahvasti kirjoitettu, ja todellakin siitä jäi suorastaan huono olo mieleen. Teos edustaa jälleen kerran tarinaa, jossa hyvännäköisten kulissien takana tapahtuu jotain, josta ei kerrota naapureille tai ystäville. Glorian perhe on rakentanut tietään kohti parempaa ostamalla ja kunnostamalla aina uuden asunnon. Voimat ovat menneetkin siihen, että kaikki näyttäisi hyvältä ulospäin. 

Suosittelen kirjaa niille, jotka tykkäävät hitaammasta juonen kuljetuksesta. Tässä kirjassa tapahtuu paljon oikeussalissa ja ihmisiä haastatellessa, sekä asioita mietiskellen. 

Katarina Wennstam: Kivisydän 

2016, Otava

Stenhjärtat, 2012

suomentanut Anja Meripirtti

412 sivua

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla ja Annika.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Aloitan kivan dekkariviikon kotimaisella dekkarilla: 

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (2016, Bazar) kiinnosti minua, ja uutuuskirjan lukeminen saksalaisten ja hollantilaisten vanhempien kirjojen väliin oli taas miellyttävää. Nainen parvekkeella on suurimmaksi osaksi kirjoitettu sähköpostiviestien muotoon, joten se oli myös erityisen nopea ja helppo lukea. 

Kirjan lähtökohta on Albert Edelfeltin maalaus Nainen parvekkeella, jonka omistaja A.S. Joenmaa ja taideteoksesta dokumenttia tekevä nuori nainen Salome Virta käyvät keskustelua maalauksesta ja kaikesta sen ympärillä. Salome Virta asuu Berliinissä ja matkustaa Edelfeltin jäljille Pariisiin, Joenmaa taas asuu Suomessa, josta käsin alkaa järjestellä Salomen asuinoloja Pariisissa. Aluksi vastentahtoinen mies alkaa kiinnostua naisesta, sillä maailma on pieni, ja Joenmaa huomaa, että heillä on paljonkin yhteistä menneisyydessä. 

Molemmat huomaavat, että maalausta etsii myös joku muu. Joku, joka ei kaihda keinoja. Kirjaan on kirjoitettu myös takaumia vuoteen 1883, joissa luodaan mielikuvaa maalauksen tekovuosista ja tarinasta. Nykypäivästä lukijan tulkintaa yritetään hämätä osissa, joissa Joenmaan poika miettii, kuka Salome Virta oikeastaan onkaan. 

Pidin kirjan lennokkaasta tyylistä, ja olihan tämä erilainen kuin muut dekkarit, joita olen lukenut. Loppuratkaisu ei ollut aivan sitä, mitä olisin odottanut/ halunnut, muuten viihdyin kirjan parissa. 

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

2016, Bazar

299 sivua

Kirjalla osallistun Helmet-haasteeseen, tämä kirja pääsee kohtaan 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

2012, Bazar

Het tulpenvirus, 2012

suomentanut Sanna van Leeuwen

332 sivua

Hermansin Tulppaanimurhat (2012, Bazar) löytyi Amsterdam-aiheiseksi kirjaksi, jonka lukemisen aloitin paluumatkalla Hollannista kotiin. Teos tuo aiemmin lukemani Tulppaanikuumeen tavoin lukijalle eteen 1600-luvun Amsterdamin ja kaupunkia ravistelleen tulppaanikuumeen, sillä 1637 tapahtunut murha Amsterdamissa on yksi osa kirjan juonta.

Nykypäivässä eletään Lontoossa, jossa hollantilaislähtöinen Alec Schoeller löytää setänsä Frankin pahoinpideltynä. Frank kuolee saamiinsa vammoihin, mutta antaa Alecille tulppaaniaiheisen kirjan. Alec alkaa tutkia kirjan sisältöä saadakseen selville, mitä Frank halusi hänelle kertoa. Ystävineen, jotka ovat myös hollantilaissukuisia, Alec matkustaa Amsterdamiin selvittääkseen, mitä kätkeytyy kirjan ja tulppaanien taakse.

Vihjeet vievät Alecin 1600-luvun tapahtumiin, ja tulppaaninsipulien huutokauppaan, joka aiheutti kriisin tulppaanimarkkinoilla. Harvinaisia sipuleita myytiin ylihintaan, ja tulppaanit menettivät lopulta arvonsa, ihmiset rahansa. Kuitenkin, ehkä kaikkein arvokkain tulppaani jäi piiloon.

Kirjan juoni ei ollut kovinkaan kummoinen, kirja kuitenkin oli nopealukuinen ja Amsterdamin kanaviin pääsi kunnon takaa-ajoon. Kirjan on lukenut myös Kaisa Reetta T. 

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Niina With on minulle aiemmin tuttu kirjailija hänen Stella-teoksistaan (täällä ja täällä tekstini kirjoista), mutta nyt kustannustoimittajana työskentelevä With on vaihtanut tyylilajia, sanoisin että aivan onnistuneesti. Lähettäjä tuntematon (2016, Myllylahti) on dekkari, josta tulee mieleeni vastikään lukemani ensimmäinen Maria Kallio -dekkari. 

Kirjan päähenkilö, Laura Sirola, työskentelee kustannustoimittajana Maa-nimisessä kustantamossa. Hän saa sähköpostiinsa tietenkin käsikirjoituksia, ja aika ajoin hän kiinnostuu teksteistä niin kuin tällä kertaa Kolmastoista päivä -nimisestä kirjan raakileesta. Laura ottaa yhteyttä kirjailijaan, jonka ainoaksi yhteystiedoksi huomaa sähköpostiosoitteen, josta käsikirjoitus on lähetetty. Varsin välinpitämätön kirjailija, ja siksi myös ehdottoman kiinnostava, ajattelee Laura, kun kirjailija ei vastaa hänen sähköposteihinsa. 

Kiinnostus kirjaan kasvaa, sillä pian Laura alkaa huomata, että kirjan tapahtumat seuraavat häntä. 

Päästäkseen kirjailijan ja kirjan jäljille Laura lähtee vihjeiden perässä Seinäjoelle, lähelle pientä synnyinkaupunkiaan, jossa tutustuu lehdentoimittajaan, Samiin. He yhdistävät voimansa, kun huomaavat, että omituinen kirjailija on sitonut heidät jollain kummallisella tavalla toisiinsa. 

Pidin kirjan temposta ja nopealukuisuudesta. Leena Lehtolaisen Kallio-dekkarit kirja toi mieleeni, sillä teoksessa ehdittiin pureutua myös Lauran henkilökohtaiseen elämään, työpaikan ongelmiin ja samoin Samin perhe-elämä tuli tutuksi kirjan sivuilla. 

Hieman häiritsi sellainen asia, mikä on rasittanut minua muissakin "muistellaan vanhoja" -tarinoissa, että henkilöt muistavat aivan mahdottoman tarkkaan kaikki asiat, jotka ovat tapahtuneet 15-20 vuotta sitten. Luulen, että tästä ongelmasta pääsisi eroon kerrontatekniikkaa vaihtamalla: muistelmat voisi kirjoittaa takaumiksi. 

Niina With: Lähettäjä tuntematon

2016, Myllylahti

282 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä, koska tässä kirjassa lähetetään paljon sähköpostikirjeitä. 

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa & Liza Marklund: Uutispommi

Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla. 

Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan. 

Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta. 

Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla. 

Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.

Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta. 

 Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen: 

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua

Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000. 

Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.

Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin. 

Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin. 

En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta. 

Liza Marklund: Uutispommi

2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Sprängaren 1998

suomentanut Outi Knuuttila 

379 sivua 

31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Vuoden viimeiset luetut: Marklund, Venho, Pöyhönen jne.

Nythän tässä meinaa käydä niin, että loppuvuoden luetut kirjat eivät millään tunnu päätyvän blogiin asti. Osa kirjoista on luettu jo ennen joulua, osa joulun aikaan. Laitan kirjoista nyt yhteispostauksen, että pääsen seuraaviin kirjoihin ja seuraavaan vuoteen.

Virpi Pöyhönen säväytti Hän rakastaa minua -esikoisteoksellaan, ja odotin hänen toista romaaniaan. Doe (2015, WSOY) vie lukijansa amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa elää Patty Jones ja hänen seitsemän lastaan: kuusi poikaa ja yksi tytär. Kirjassa tarinaa kertovat Patty ja Mary-tytär. Pattyn mies ja lasten isä Mahkah asuu kaupungin lähellä ja Patty elää miehen luona aina väliajoin, niin että hän synnyttää peräkkäin kuusi poikaa, joihin hän ei kuitenkaan koe yhteyttä ja nämä a-alkuisesta nimestä aina f-alkuiseen nimeen nimetyt pojat kasvattaakin heidän isoäitinsä. Vasta tyttären synnyttyä Patty huomaa tulleensa äidiksi. Pojat lähetetään kouluun muualle, eikä Mary osaa elää ilman poikia. Sekä Mary että pojat jäävät yhteisön ulkopuolelle ja yrittävät elää kahden eri paikan välissä, onnistumatta. Teos on kovin surullinen kertomus Amerikan intiaanien nykyelämästä ja hieman historiastakin. Kirjalla osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen, jonka emäntänä toimii Suketus.

Kirja jäi tarinaltaan minulle jollain tapaa etäiseksi, vaikka periaatteessa pidinkin aiheesta - lisää kirjasta Marjatan ja Main blogeista. 

Virpi Pöyhönen: Doe

2015, WSOY

275 sivua

Johanna Venho on minulle uusi kirjalijatuttavuus. Hänen teoksensa Kaukana jossain onnenmaa (2015, WSOY) vie lukijan 70-luvulle ja toisaalta nykyaikaan, joka ihannoi nuoruutta. Jos Doe on tarina äidistä ja tyttärestä, Venhon teos on tarina äidistä ja pojasta, ja tarinaa kertovat äiti ja poika. Kaarina perustaa perhettä 1970-luvulla ja valitsee Ramin, mutta huomaa, että naisena ja äitinä hänen valinnanmahdollisuutensa ovat rajalliset. Aina on tärkeintä miehen työ.

Tarinan toinen aika on nykyaika: Kun Kaarina katoaa, hänen poikansa saa vanhan kotitalon avaimet, jotta poika kävisi laittamassa taloa kuntoon. Otto ihmettelee, mihin hänen lapsuusvuotensa ja elämänsä on vienyt häntä: miksi niin läheiset naapurinlapset ovat hänelle täysin tuntemattomia nykypäivänä? Otto mietiskelee, mitä onni on? Mistä onni löytyy: hyvästä parisuhteesta vai omasta asenteesta? Kaarina on päättänyt, että onni löytyy nuoruudesta, hän on varannut ajan kasvojenleikkaukseen. Ehkä Kaarinan nuoruus jäi elämättä, kun hänen piti huolehtia lapsesta. 

Teoksessa pidin tekstin jaarittelevuudesta ja pohdiskelevuudesta. Otto on päättänyt kirjoittaa kirjan onnesta, ja Venhon teoksesta tuli tietenkin mieleeni vähän aikaa sitten lukemani Lelordin Matka onneen. Onnen avaimia ei löydy Venhonkaan teoksesta, mutta minusta kirja oli sellaista miellyttävää luettavaa. Lisää kirjasta Leena Lumin -blogista. 

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

2015, WSOY

327 sivua

Jouluna luin pitkästä aikaa Liza Marklundia ja hänen teoksensa Rautaveri (2015, Otava), joka lopettaa kirjailijan dekkarisarjan. Marklund on kertonut myös jättävänsä kaikenlaisen julkisuuden, koska on sanottavansa sanonut. Annika Bengtson on itselleni ollut ensimmäinen ja oikeastaan ainoa dekkaristi, jonka tarinaa olen seurannut kirjoista - ja kyllähän kirjasarjan loppuminen tuntuu pienesti oudolta, mutta toisaalta en ole Marklundin viimeisiä kirjoja lukenut kovinkaan säännöllisesti. 

Rautaveri kertaa Annikan elämää, tuo hänen perheensä mukaan tarinaan, kun Annikan sisko on kadonnut jäljettömiin. Samalla kun Annika yrittää saada selvää, missä sisko voisi olla, käy hän terapiassa avaamassa huonoa äiti-suhdettaan. 

Rautaveri näyttää myös Annikan rakkauselämän historian, ja nykyhetken omat ja toisten lapset, koko parisuhdeverkoston. Työkuviot ovat jälleen kerran oudot, sillä Kvällspresseniä uhkaa suurin muutos lehden historiassa. 

En täysin lämmennyt tälle viimeiselle teokselle, sillä se ei tuonut mitään kovinkaan uutta tarinaan, mutta toisaalta oli mukavaa fiilistellä Annikan kanssa kaikkea sitä, mitä kirjoissa on aiemmin koettu. Välillä tuli sellainen nostalginen olo, että olisi kiinnostavaa taas palata aiempiin teoksiin. 

Kirjasta muualla Hemulin kirjahyllystä ja Hesarista, jonka jutun kommenteista on pakko nostaa tähän tällainen keskustelu: 

koiranheisi

21.6. 18:01

HenriKol

Ainoa syy, miksi kukaan tietää mitään Marklundista, on hänet framille nostaneet feministitoimittajat (kuten nyt Ahola).

Surkea sovinistinen yritys. 17 miljoonaa myytyä kirjaa, montako sinä olet myynyt?

Liza Marklund: Rautaveri

2015, Otava

Järnblod 2015

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

331 sivua

Toisen asteen lukudiplomista osiosta Rakkausmatkat löytyi tällainen hauska kirja: Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus (2012, Otava), jossa on näemmä kaksi kirjailijaa. Kirjassa eletään vuotta 1996, jolloin tietokoneet tekevät tuloaan ihmisten maailmaan. Lukiolainen Emma saa oman tietokoneen, ja hankkiessaan sähköpostiosoitteen hän huomaan sähköpostin suosikeista jonkun kummallisen Facebookin. Kun Emma klikkaa itsensä Fb:n sivuille, löytää hän oman profiilinsa. Tosin Facebookin Emma on 30-vuotias. Emma pelästyy, sillä näyttää, että 15 vuoden päästä hän ei ole onnellinen elämässään. 

Emma ei ole nytkään onnellinen, sillä hän seurustelee Grahamin kanssa, eikä suhde voisi häntä vähempää kiinnostaa. Itse asiassa hänen pitäisi joka päivä laittaa välit poikki, koska juoksutreeneissä käy yksi söpö poika. 

Emma on perusteini, mutta Facebook saa hänet ajattelemaan, minkälainen tulevaisuus hänellä on edessään. Naapurinsa, parhaan ystävänsä, Joshin kanssa Emma tutkii Fb-päivityksiä ja huomaa, miten pienikin muutos nykyelämässä muuttaa elämää 15 vuoden päässä. Vaikka asia on melkoisen pelottavaa, saa se teinitytön miettimään, ketkä ovat tärkeitä ihmisiä hänen elämässään, ja mitä hänen pitäisi tehdä vaikkapa opintojensa suhteen. 

Kirjaa oli kiinnostava ja nopea lukea. Luulisin, että tämä on aika hyvä kirja teini-ikäiselle, joka ei varmaankaan mieti, miten oma elämä rakentuu niiden valintojen mukaan, mitä teininä itse tekee. Itselleni tämä oli nostalginen tietenkin sen takia, että vuonna 1996 sain itse ensimmäisen sähköpostini. Olihan se toki hieman erilainen kuin nykyinen, mutta fb oli kyllä valovuosien päässä siitä ajatusmaailmasta, saati sitten sähköposti, joka olisi puhelimessa. Sähköposti piti käydä tsekkaamassa ylipiston koneilta, joita oli laitosten auloissa ja kirjastoissa. No joo, en tiedä, miten olisin osannut itse käyttää somea teininä, joten ihan hyvä, että kaikkea ei ollut olemassa, kun olin teini. 

Kirjan on lukenut mm. Maija. 

Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus
2012, Otava
The Future of Us 2011
suomentanut Laura Honkasalo
317 sivua

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vaaran viestit

Luin jo aiemmin Alicia Giménez Bartlettin dekkarin Petra Delicado ja merkityt tytöt, joka aloitti Petra Delicado -dekkarisarjan. Koska kirjastossa sattui käsiini Petra Delicado ja Vaaran viestit (2014, Tammi), jätin kakkososan väliin ja hyppäsin suoraan tähän sarjan kolmanteen osaan. 

Kirjan tarina alkaa, kun Petra Delicado alkaa saada kotiinsa postipaketteja, joissa on irti leikattuja miesten peniksiä. Paketteja tulee lisää, vaikka Delicadon asunto on saanut poliisivartioinnin. Eteenpäin tutkimuksissa päästään selvittämällä, miten nämä ruumiinosat on saatu leikattua irti miehistä. Delicadon työparina on edelleen Fermin Garzón - kahdestaan he lähtevät katkojan perään Venäjälle, kylmään Moskovaan. Tutkimukset vievät heidät erään hämärän lahkon jäljille, jossa oudot rituaalit ovat voimissaan. Jäljille poliisit pääsevät silpojan jättämien vihjeiden perusteella, hieman dan brownimaiseen tyyliin. Vihjeet täytyy vain tulkita oikein, ja senhän Petra Delicado osaa.

Otin kirjan mukaan Espanjan-lomalle, mutta ei tämä ollut kovin kivaa lomalukemista aiheensa puolestakaan. Lisäksi kuumasta Espanjasta lähdettiin kirjassa jäätymään hyiseen ja tuuliseen Moskovaan. Vaikka kirja tapahtuu pääosin Barcelonassa, kirjassa kuvataan miljöötä harmittavan vähän. Kiinnostavaa oli, miten Petra Delicadon yksityiselämä lähti uusille urille, kun hän tapasi kiinnostavan venäläisen poliisimiehen, ex-miehet jäivät vihdoin mielestä. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vaaran viestit

2014, Tammi

Mensajeros de la oscuridad 1999

suomentanut Mattu Brotherus

349 sivua, Bon-pokkari