Emma Cline: Tytöt

Emma Clinen Tytöt (2016, Otava) -teos oli yksi niistä kirjoista, joita tältä syksyltä odotin. Kun aloin lukea kirjaa, minulta kesti kuitenkin aikansa ennen kuin ymmärsin, mitä kirja kertoo. Odotin 60-luvun iloista menoa, hippitunnelmaa ja maailmanrakkautta. Kontrasti odotusteni ja kirjan todellisuuden välillä oli hieman liian suuri, minulta kesti kauan lukiessani päästä kirjan tunnelmaan mukaan.

On kesä 1969, kun Kaliforniassa asuva Evie kokee vastoinkäymisiä ystävyyssuhteissa. Lapsenomainen kiinnostus ystävän veljeen vaihtuu pettymykseen, ja Evie jää haahuilemaan yksikseen. Hän tutustuu Suzanneen, jonka ystäväksi pääsee tekemällä palveluksia. Evie janoaa uusia kokemuksia, joita nuoruus ja Suzannen ystäväpiiri tarjoaa. Uteliaisuus voittaa pelon, ja Evie kokee kaikkea, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan aiemmin. 

Evie roikkuu Suzannen liepeillä ja asustelee kommuunissa, jonka johtaja on Russell. Mies, johon kaikki tytöt tuntuvat olevan rakastuneita. Pysyäkseen joukossa Evie tekee asioita, joita ei haluaisi, ja joita häpeää jälkikäteen - oman uteliaisuutensa ja joukkoonkuulumishalunsa pakottamana. Evie janoaa ystävyyttä Suzannelta, eikä ole varma, saako sitä vai ei. Lopulta ainakin lukijalle selviää, oliko ystävyys aitoa. 

Nyt kun olen kirjan lukenut, tekisi mieli aloittaa se uudelleen, koska alkuhämmennykseni aikana jäi paljon kirjan alusta ymmärtämättä. 

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, tässä linkki Lumiomenan tekstiin. 

Emma Cline: Tytöt

2016, Otava

The Girls, 2016

suomentanut Kaijamari Sivill

297 sivua

Jukka Laajarinne: Tiloissa - Esseitä

Jukka Laajarinne on tullut minulle tutuksi hänen aiemmista kirjoistaan Leikkiminen kielletty ja 72, jotka molemmat ovat saaneet minut pohtimaan kirjassa esitettyjä asioita. Näin myös Tiloissa (2016, Atena) -teoksen lukemisen aikana kävi. Kun Laajarinne kirjoittaa tilan ja tilojen kokemisesta, aloin miettiä, miten itse suhtaudun eri tiloihin. 

Laajarinne kirjoittaa hyvin kaupunkikeskeisesti, tosin kirjassa vieraillaan myös Lahden ja Orimattilan, ei niin suurkaupunkimaisissa tiloissa, sekä metsässä, joka Laajarinteen teksteissä on ihmisen luonnollinen, mutta kuitenkin itselle hieman vieras tila. Metsä on kuitenkin paikka, jossa ihminen voi rauhoittua ja hyppiä alasti uimaan. Samoin maaseutu on ristiriitainen: kaunis, mutta itselle vieras paikka. 

Kun jonain syksyisenä aamuna istun maaseudun halki köröttelevän bussin kyydissä ja katselen ulkona avautuvaa usvaista peltomaisemaa, saatan viehättyä sen paljaasta ja maanläheisestä kauneudesta. - - Ja tunnen rinnassani kauhua tuon synkkyyden äärellä. Samalla myös riemua: onneksi minun ei tarvitse asua täällä! 

Pääosin kirjan esseet sijoittuvat kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee Laajarinteellä Helsingissä ja Berliinissä, jossa ihmiset "taistelevat" tilasta: graffittien tekijät ja mainostajat, naiset omasta paikastaan miesten keskellä (esim. lutkamarsseilla) ja lapset aikuisten kanssa omasta paikastaan. 

Kiinnostavaa oli lukea myös Laajarinteen kirjoitusta kartoista ja karttojen lukemisesta. Siitä, miten meidät opetetaan lukemaan karttaa tietyllä tavalla, ja siitä, miten se on täysin vieras sellaisille, jotka eivät ole opiskelleet asiaa. Olen itse lykännyt kartan ihmisten käteen ja sanonut, että seuraa ohjeita - en ole lainkaan ymmärtänyt, miten se voi olla niin vaikeaa! Ei ole tullut mieleeni, että ala-asteella monella luokalla opiskellaan kartan lukemista, ja toisaalta, kaikkialla tiet eivät ole niin kovin suoria...

Teoksessa on 14 kirjoitusta (esseetä), jotka ovat noin parinkymmenen sivun mittaisia. Välillä esseet ovat kiinnostavia, välillä aihe ei niinkään innosta. Välillä taas parikymmentä sivua on aivan liian vähän asiasta, esimerkiksi vuorten pyhyydestä olisin lukenut enemmän (ja samalla minun piti varata kirjastosta Laajarinteen Jäiset jumalat -teos, jossa käsittääkseni aiheesta on enemmän). Kaiken kaikkiaan teoksessa oli kiinnostavia asioita, joiden omakohtaisuus sekoittui kirjan tekstiin. Itse pidin myös siitä, että Laajarinne keskittyi kaupunkimaisemaan, eikä minun huonona metsänkävijänä tarvinnut raahautua kirjan mukana luontoon. 

Miten kaupunkimaisema on erilainen pyöräilijälle ja kävelijälle kuin autoilijalle? Miten kaupungista voi löytää kiinnostavia asioita, joita ei ole aiemmin huomannut, kun siirtyy valtateiltä sivukujille - tätä jäin pohtimaan, ja aioin liikkua kaupungilla uusia reittejä ja miettiä, mitä en ole aiemmin huomannut. Laajarinteen esimerkit siitä, miten ihmiset huomaavat aivan eri asioita, on niin monta kertaa koettu. Oma kokemukseni on muutaman kuukauden takaa, jolloin eräs henkilö yritti tehdä noutotreffejä Otaniemen vesitornin luokse. En lainkaan ymmärtänyt tai tiennyt, missä tämä torni on. Myöhemmin aloin sitten etsiä tornia, ja kappas, sehän tosiaan näkyy melkein kotiovelleni asti. En ollut kahteen vuoteen pistänyt tuota suhteellisen näkyvää rakennusta merkille. No, aina oppii lähiympäristöstä jotain uutta. 

Jukka Laajarinne: Tiloissa - Esseitä 

2016, Atena

260 sivua

Muualla: Suketus, Maria. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja pääsee kohtaan 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannelan Frau (2016, Karisto) oli kevään kirjoista taas sellainen, joka ehdottomasti täytyi lukea, sillä olen aiemmin lukenut Rannelan nuortenkirjat Goa, Ganesha ja minä, Amsterdam, Anne F. ja minä sekä Jäämeri, jäähyväiset ja minä (, joista postaus täällä) ja Yhden promillen juttuja (täällä) sekä Läpi yön (teksti). Viime vuonna ihastutti ja kauhistutti myös aikuisille suunnattu teos Punaisten kyynelten talo (täällä). 

Frau jatkaa Punaisten kyynelten talon tiellä, sillä myös Fraussa kertomuksen aiheena on kansanmurha. Kamputseasta on tultu Eurooppaan ja natsi-Saksan Reinhard Heydrich ja hänen vaimonsa Lina ovat tämän kertomuksen päähenkilöitä. Reinhard Heydrich ei ole jäänyt historiankirjoista mieleeni, saati sitten tsekkiläinen kylä Lidice, johon teoksen tapahtumat paljolti sijoittuvat. Kirjaa lukiessa voi vain huokailla masentuneena, että niin moneen paikkaan, pieneen kaupunkiin, pahuus onkin maailmassa iskenyt. Ja samaa tapahtuu koko ajan. 

Kirja alkaa, kun Lina saa vieraan, nuorimies nimeltään Erich haluaa haastatella naista kirjoittaakseen tästä kirjan. Lina suostuu, vaikka ei innokkaasti. Niin monta kertaa häntä on haastateltu ja niin monta kertaa hänestä on kirjoitettu pahana natsina. Lina haluaa painottaa, että hänellekin tapahtui pahoja asioita: miksi hän ei saanut elää aviomiehensä rinnalla loppuelämäänsä? Miksi hänen miehensä vietiin vain 38-vuotiaana pois maailmasta? 

Kun on natseista kyse, odotettavissa on asioita, joista ei välttämättä haluaisi kuulla eikä lukea. Mutta täytyyhän asioista kirjoittaa ja ne muistaa. Reinhard Heydrichin salamurhasta joutuvat kärsimään syyttömät, sillä natsit kostavat teot pienen kylän asukkaille, koska eivät saa kiinni oikeita syyllisiä murhaan. 

Kirja sai minut pienoiseen hämmennyksen tilaan. Ainoa asia, mikä jäi varmana mieleen, on se, että sodassa ja vainoissa ei ole voittajia, vaan ainoastaan häviäjiä. 

Rannela piti minut lukijana otteessaan, ja hotkaisin pitkästä aikaa kirjan melkein samalta aloittamalta. Huh, ainoa vika Rannelan kirjoissa on, että ne loppuvat liiankin nopeasti. Tätä tarinaa olisin jotenkin halunnut lukea vielä syvemmälle. 

Kiinnostavaa, mikä maailmankolkka Rannelan käsissä lähtee seuraavan kerran käsittelyyn - pidän siitä, että unohdetut historiat tulevat uusiksi Rannelan teoksissa. 

Kirjasta myös blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä.

Terhi Rannela: Frau

2016, Karisto

232 sivua

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Gummeruksen julkaisemalla kirjalla Tyhmä neitsyt on mielenkiintoinen tarina: Alun perin vuonna 1959 julkaistu teos sai uusintapainoksen, kun hollantilainen kustantaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä ja ihastui kirjaan niin paljon, että halusi ottaa siitä uusintapainoksen. Niinpä 1920-30-luvuille sijoittuva teos on saatu myös suomennokseksi ja ilahduttamaan uusia lukijoita.

Lukija saa eteensä iloisen ja reippaan nuoren tytön, Gittelin, joka tarkastelee perhettään: bisneksissä jatkuvasti epäonnistuvaa isäänsä ja sukulaisiin karkuun lähtevää äitiään, sekä kaikkia niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka hän kohtaa äidin pakopaikassa ja kotona. Gittel ystävystyy itseään selvästi vanhemman ja rikkaamman Mardellin perheen tyttären kanssa. Gittel pääsee perheeseen soittamaan pianoa, ja nauttii taidoistaan ja saamastaan huomiosta.

Teos vie lukijan maailmansotien väliseen maailmaan, juutalaisperheen arkeen, josta ei aina vauhtiakaan puutu. Maailman tapahtumat eivät voi olla vaikuttamatta Gittelinkään elämään. Erityisesti jäi mieleeni rahan arvon heilahtelut: yhtenä päivänä huikeassa asunnossa elänyt perhe jäikin seuraavana ilman katon turvaa. Euroopan politiikan ja talouden tilanteet vaikuttivat perheeseen, samaan aikaan kun 13-vuotias tyttö jatkoi elämäänsä omassa kuplassaan: ystävien ja musiikin parissa. 

Kirja oli pirteä ja kerronassa oli pientä piikittelyä, mikä teki siitä välistä hauskan. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Sara, Susa ja Tuijata.

Kirja sopii Helmetin-lukuhaasteeseen kohtaan 5. kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (linkki kirjanaamoihin).

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

2015, Gummerus

Een dwaze maagd 2014/1959

suomentanut Sanna van Leeuwen

190 sivua

Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani - Kustaa II Aadolfin & Ebba Brahen lauluja 1611-1615

Tuomas Keskimäki on minulle uusi tuttavuus kirjallisuuden saralla, hän on runoilija ja sanoittaja ja lauluntekijä. Sinä, taivaani (2015, Sunkirja) on Keskimäen neljäs runoteos, jossa historia on kovasti läsnä. Keskimäki tuo historian unholasta teokseensa Kustaa II Adolfin, joka oli Ruotsin kuningas 1600-luvun alussa. Adolf oli valloittajakuningas ja suuri sotapäällikkö, jonka ihailijaksi wikipedia mainitsee Napolen Bonaparten. Kustaaa II Adolfin kuolinpäivää, 6.11., vietetään Suomessa ruotsalaisuuden päivänä. 

Tuomas Keskimäki on luonut kuvaa kuninkaasta rakastuneena nuorukaisena, vuonna 1594 syntynyt kuningas on runojen aikaan 17 - 21-vuotias. Sinä, taivaani rakentuu dialogin varaan,  Kustaa alkaa kirjoittaa runoja Ebballe, jonka kohtaa sattumalta kesäisessä puistossa. Molemmat tunnustavat halunsa tutustua toisiinsa paremmin - ja seuraavana vuonna he tapaavatkin toisiaan Tukholman linnassa ja viihtyvät toistensa seurassa. Leskikuningastar ei kuitenkaan pidä seurustelusta. Seuraavissa runoissa ikävää kasvattaa kuninkaan äidin kielteinen asenne ja Kustaan sotaretket. 

Ebba on Kustaalle haavekuva, kukka, jota hän haluaa suojella: 

Vain sinua, sinua vielä

kädessä pitelen. Kukka 

ei milloinkaan ole näin kaunis. 

Kuin höyhen minä putoan, 

hiljaa, tuulen alla leijun, 

terälehti helmanani, 

sinun pehmeän kätesi 

päälle, lepään. Oletko vielä

minun kun herään, olethan?

Kustaa kirjoittaa teoksessa usein kukastaan ja läpi kirjan runot todistavat näiden kahden nuoren rakkautta: 

Vaikka odottaisin eloni, 

kulkisin jokaisen metsän, 

kaikki maat, jokaisen vuoren

ja jokaisen meren pisaran

tuntisin käteni päällä, 

sinun veroistasi syliini

minä milloinkaan en saisi. 

Vielä tuhannen vuoden päästä 

ympärillesi käteni

kiedon, suutelen sinua; 

en ajassakaan irti päästä! 

Runot ovat täyttä tunteenpaloa, runojen välissä kerrotaan, miten suhde etenee, mitä vaikeuksia se kohtaa. Nämä välitekstit auttoivat kovasti ymmärtämään, mistä runoissa on kyse, sillä kovinkaan hyvin en muistanut Kustaa II Adolfia historiantunneiltani. Runoteos sai minut tutkailemaan hieman enemmän näiden kahden henkilön historiaa. Pidän historia-aiheisissa teoksissa juuri siitä, että ne saavat tutkimaan ja kyselemään historiasta. Mietinkin, että tällainen 63-sivuisen runoteoksen lukeminen voisi olla hieno opetusmenetelmä peruskoulussakin: tarina voisi herättää jokaista tutkimaan henkilöiden taustoja ja nuorelle ominaiset tunteet näkemään historian henkilöt kiinnostavina. 

Minusta oli miellyttävää lukea kirjaa, runoja, vaikka se saikin minut kyselemään paitsi historian perään myös kirjailijan mieltymyksiä: miksi juuri nämä kaksi ovat innostaneet kirjoittamaan rakkaudesta?

Kirjan on lukenut myös Kirjahullu. 

Täältä löytyy hieno kuva rakastavaisista. 

Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani - Kustaa II Aadolfin & Ebba Brahen lauluja 1611-1615

2015, Sunkirja

63 sivua

Paula Havaste: Tuulen vihat

Huomasin, että Paula Havasteelta on tulossa kakkososa 1100-luvulle sijoittuvaan romaaniin Tuulen vihat (2014, Gummerus), joten ei auttanut muu kuin saada loppuun tämä ykkösosa, jota olin alkanut lukea jo keväällä. 

kuva: Gummerus

Kirjan päähenkilö on nuori tyttö ja nainen, Kertte, joka elää isänsä, tämän uuden vaimon ja muutaman muun taloon jääneen kanssa elämäänsä, jossa kodin askareet ja luonnonuskontoon liittyvät teot ja rukoukset täyttävän ajan. Välillä Kertte pääsee isänsä kanssa markkinoille, joilla myydään eläimennahkoja ja ostetaan suolaa sekä katsellaan mahdollista aviomiestä. 

Päivät kulkivat tasaiseen tahtiin tuvan töissä. Tuohesta tehtiin ropposia ja puunsäleistä vakkoja. Juuria kuorittiin ja revittiin verkkoja varten, vitsoja väännettiin. 

Havasteen kuvaus on tarkkaa, mikä on tekstin vahvuus ja välillä myös heikkous: arkipäivän askareista lukiessa väsähtää vähän niin kuin kansatieteen tenttiin lukiessa. Uskomuksiin liittyvät asiat taas olivat kiinnostavia tällaisen wannabe-uskontotieteilijän ja folkloristin mielessä.  

Tee tuli teottomaksi, valkia väettömäksi, kipu kauas kaikkoovaksi. Tuosta voiteheksi, hauteheksi haavoillesi. 

Pidin kirjasta, koska oli mielenkiintoista eläytyä keskiaikaiseen elämään. Toisaalta Suomen syrjäkylällä eläminen arkisine askareineen ei aivan hirveän jännittävää tai juonirikasta ollut. Kirjan loppua kohden kirjan henkilöiden elämään tulikin kaipaamaani väriä ja jännitystä, kun pitäjän ulkopuolelta saapui ihmisiä Kerten kotiin. Kohtaamiset olivat myös hieman yllättäviä, enkä osannut odottaa kirkonmiehiä tulevaksi kirjan seikkailujen osaksi. 

Myös markkinamatkojen kuvaukset olivat kiinnostavia. Markkinat tulivat läheisemmiksi vielä, kun pääsin kesäkuun lopussa käväisemään Turun keskiaikamarkkinoilla. Saatoin aistia Kerten kävelemässä kojulta kojulle etsimässä sopivanhintaisia tuliaisia kotiin. 

Sen verran innostuin kirjasta, että aion lukea pian Kerten elämästä kertovan jatko-osan Maan vihat. Aiemmin olen lukenut Havasteen teokset 

Kaksi rakkautta

Yhden toivon tie ja 

Kolme käskyä, 

joissa eletään sotien aikaista elämää Suomessa. Viihdyin itse paremmin Mäkisten naisten elämässä kuin Kerten seurassa, vaikka kyllä Kerttekin piti minua otteessaan. 

Kuvat omiani. 

Kirjaa on luettu myös Vinttikamarissa. 

Paula Havaste: Tuulen vihat

2014, Gummerus

368 sivua

Akram Ailisli: Kiviset unet

Olen elämäni aikana lukenut ainakin yhden azrbaidzanilaisista kertovan teoksen ennen Akram Ailislin Kiviset unet (2015, Into) -teosta. Ali ja Nino -teoksen kirjailija ei tosin tainnut olla Azerbaidzanista kotoisin, sen sijaan Akram Ailisli on (tarkemmin Into-kustannuksen sivuilla), hän on kotoisin  kylästä nimeltä Ailis, johon tämän kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun bakulaiseen sairaalaan tuodaan loukkaantunut mies, Sadai Sadygly. Mies on pahoinpidelty oman rohkeutensa takia: tämä azerbaidzanilainen mies on noussut milloin ympärileikkausta, milloin armenialaisiin kohdistuvaa vihaa vastaan. Armenialaisten ja azerien välillä on maassa ollut kinaa ja levottomuutta, kristityt armenialaiset ja islaminuskoiset azerit ovat pyrkineet yhteiseloon, mutta armenialaisten kansanmurha vuonna 1915 (Turkissa) ja kiista Vuoristo-Karabahin alueesta ovat vaikuttaneet suhteisiin. Ailislin kirjassa ihmiset elävät yhdessä ja kirjan tarinoissa nähdään, miten ihmiset yli etnisten ja uskonnollisten rajojen auttavat toisiaan. 

Sadai Sadygly häilyy sairaalassa unen ja toden maailman välillä. Sairaalan vuoteelta hän matkaa muistoihinsa kotikaupunkiinsa Ailisliin ja sen 80-lukuun. 

Vaikka ihmiset elävät yhdessä näennäisen rauhallisesti, ihmisten menneisyys ja tausta on joka päivä läsnä: islamilaiseksi kääntynyt armenialainen nainen istuttaa kukkia ja ihmiset ympärillä miettivät, ovatko kukat kuolleiden armenialaisten muistoiksi istutettuja? Naisen kova ääni, minne tahansa hän meneekin, pitää armenialaisten äänen elossa, eikä vaikene. 

Taustalla häilyy jotain epämääräistä, jotain uhkaavaa. 

Radiosta, television ruudulta, kumouksellisista, uskonnollisista ja kaikista mahdollisista isänmaallisista lentolehtisistä, joita oli liimattu talojen seiniin ja katujen varrelle lyhtypylväisiin, sanoma- ja aikakauslehtien etusivuille isoin kirjaimin painetusta otsikoista; kaikkialta hänen korviinsa kantautui tuo ennennäkemätöntä kauheutta maailmaan kylvävä surina ja siihen liittyvä valon kajastus. Sadai ei voinut käsittää, miksi hänen piti elää jatkuvasti pelon vallassa, vaikka kukaan muu ei tunnustanutkaan pelkäävänsä. Miksi hän aisti tragedian enteen kaikissa sanoissa, jotka hän luki sanomalehdessä, kuuli radiossa ja televisiossa, toreilla esiintyvien tai kadulla kulkevien naisten puheissa? 

Se, minkä Sadygly tuntee aavistuksena ja kokee nahoissaan katujen mielenosoituksissa, syttyy myöhemmin armenialaisten ja azerien välienselvittelyksi. 

Suhtautuminen kirjailijaan on ollut kahdenlaista: azerbaidzanilaiset eivät ole pitäneet Ailislin tavasta vetää yhteen armenialaisten kansanmurha vuonna 1915, vaan polttaneet Ailislin kirjoja kaduilla. Toisaalta taas Ailislia on ehdotettu Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 2014. 

Kirja oli kiinnostava, vaikka aihe oli kovin vieras. Kirjan lukemisen jälkeen kävin tutkimassa azerien ja armenialaisten suhteita niistä tiedoista, mitä internet tarjosi. Kirja toimi niin kuin kirjallisuuden joskus kuuluukin: se herätti kiinnostuksen uusiin maailmoihin. Kaukasian maat ovat kiehtoneet minua jo joitakin vuosia, ja mm. Ville Haapasalon Kaukasia-aiheinen matkaohjelma on ruokkinut kiinnostusta. Kirjojen puolelta on todellaki ilahduttavaa saada luettavaa maista, joista sitä ei yleensä saa. Kiitos Into-kustannukselle tästäkin teoksesta! 

Akram Ailisli: Kiviset unet

2015, Into

alkuteos Kamenney sny, teoksessa Ne ko vremeni vesna 2013

suomentanut Liisa Viitanen

150 sivua

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie on ollut viime vuosina yksi suosikkikirjailijoistani hänen teostensa Poltetut varjot ja Kartanpiirtäjä ansiosta. Siksi olin innoissani ja odotukseni korkealla, kun sain tietää, että Shamsien uusin Jumala joka kivessä julkaistaan tänä keväänä suomeksi.

Shamsien aiemmat kirjat eivät ole päästäneet minua helpolla sisäänsä, olen joutunut aloittamaan kirjat uudelleen alusta. Jumala joka kivessä oli kuitenkin helppo alussa, se päästi sisään ja piti minut otteessaan - kunnes sitten tapahtui se sama, mikä aiempienkin kirjojen kohdalla: tarina sylkäisi minut ulos. 

Kirjan alku oli kiinnostava: nuori englantilainen arkeologi Vivian Spencer on kaivauksilla Turkissa ja tapaa miehen, Tahsin Beyn. Vivian miettii, ettei koskaan palaa Lontooseen - ja niin ajattelin lukijanakin: tämä kirja vie minut muinaiseen itään, eikä päästä pois. Mutta, syttyy ensimmäinen maailmansota ja Vivian palaa Lontooseen toimiakseen sairaalassa kunnon kansalaisen tavoin hoitajana haavoittuneille. 

Kirjassa kiinnostavasti alkanut juoni katkaistaan, eikä siihen enää palata. Tämä olikin asia, mikä alkoi harmittaa minua kirjaa lukiessani: aina kun tapahtumia, miljöötä, henkilöhahmoja oltiin kuvailtu ja lukija saatu muokkaamaan mielikuvia paikasta ja ajasta, vedettiin matto lukijan alta pois: tarinaan astui uusi paikka, uudet henkilöt tai uusi aika. Niin kuin esimerkiki Vivianin ja Qayyumin kohtaaminen junassa - jäin odottamaan, mitä kohtaamisesta syntyisi, ja jäinkin odottamaan sitä usean sadan sivun ajaksi. Kirjassa tapahtui aivan jotain muuta. 

Voi olla, että jos olisin päästänyt irti omista mielikuvistani ja odotuksista tarinan suhteen, olisin pitänyt kirjasta enemmän. Nyt jäin omien odotusteni vangiksi ja kiukustuin aina, kun jotain uutta ja liikaa tuli kirjaan. Tarinaan ujutettiin jopa aivan loppumetreillä aivan uusia henkilöhahmoja. Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että henkilöhahmoja on ripoteltu tarinan mukaan, jotta saataisiin kerrottua historian tapahtumista. 

Hienoa kirjassa on naisten elämän kuvaus: naiset kirjassa ovat sellaisia henkilöitä, jotka puskevat läpi sukupuolirooliodotusten, esimerkiksi Vivian, joka lähtee matkalle Peshawariin, Pakistaniin (entiseen Intiaan). Monelle miehelle on vaikeaa kohdata englantilaisnainen, joka pukeutuu ja käyttäytyy niin kuin Briteissä on tapana. Ei ehkä ihme, että Shamsie on Baileys-kirjallisuuspalkinnon saajaehdokas (palkinto annetaan brittiläiselle naiskirjailijalle, ehdokkaista Ompun kirjoitus).

Shamsie tuo tapahtumiin historiaa, joka on jäänyt koulukirjoistani puuttumaan. Menneisyyteen taipuvana oli kiinnostava lukea tapahtumista, joista en ole koskaan kuullutkaan: intialaissotilaista, jotka sotivat Iso-Britannian lipun alla ja tarinankertojien kadusta, joka kohtasi mielenosoittajat 1930. 

Teoksessa on myös vanhoja tarinoita, runoutta ja mystiikkaa, joka osana ajaa henkilöhahmoja toimintaan: etsimään mystistä Skylaksin hautautunutta muinaismuistoa. Nyt täytyy sanoa, että en aivan jaksanut seurata vihjeitä tämän muistoesineen etsinnässä. 

Shamsien teoksessa oli niin uskomattoman paljon kaikkea, että en välillä jaksanut haukata sitä kaikkea, mitä kirjassa oli. Toisaalta ymmärrän myös Shamsien sirpaleisen tavan käsitellä aikaa ja paikkaa, toisaalta olisin halunnut lukea yhtenäisemmän kokonaisuuden mystisestä idästä, maailmansodan vaikutuksesta Euroopan ulkopuolella ja brittien oloista Intiassa ja siitä miten ihmiset joko näkevät ihmisen tai vain toisen edustaman kulttuurin kohdatessaan toisen. 

Loppuun ajatelma kirjasta: 

Täytyikö ihmisen oppia tappamaan toisia ihmisiä tavoilla, joita pataani ei saattanut edes kuvitella, voidakseen tehdä maastaan paikan jossa jokainen lapsi oli hyvin ravittu, jokainen koti varakas, kaikkialla hienoja kaupunkeja tai viljavia peltoja?

Teosta ovat lukeneet myös: Kirjanurkkaus,  joka kirjoittaa myös omista kokemuksistaan Peshawarissa, TuijaTa, joka avaa kirjan tapahtumia ja teemoja, Omppu, joka miettii historian ja kaunokirjallisuuden suhdetta ja tapansa mukaan sujuvasti kaikkea muutakin.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 

2015, Gummerus

A God in Every Stone 2015

suomentanut Raimo Salminen

383 sivua

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Olen blogini aikana lukenut Laura Honkasalon Tyttökerhon (vuonna 2011! - nyt tuntuu, että olen kirjoittanut blogiani aina), josta jäi hyvä lukufiilis pitkäksi aikaa. Siispä olin innoissani, kun sain tietää, että Honkasalolta tulee tänä keväänä uusi teos. Perillä kello kuusi (2015, Otava) oli pakko ottaa lukuun heti, ja sanon heti tekstini alkuun, että pidin kirjasta paljon. 

Perillä kello kuusi tuo Suomen 60-luvun lukijan eteen ja aivan yhtä elävästi kuin juuri lukemani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Kirjoja olikin muuten kiinnostava lukea näin hetimiten peräkkäin: Lontoon teatterimaailma vs. kotimainen ylempi keskiluokka, joka sisustaa ja ostaa taidetta näyttääkseen muille, että on kulttuurisesti tietoinen. Molemmissa teoksissa 60-luku ja ajankuva kulkee yhdessä rakkauden kanssa. Oikeastaan rakkausaihekin on kovin samantyylinen molemmissa kirjoissa, kun päähenkilöt joutuvat miettimään, mikä on oikeaa rakkautta.

Perillä kello kuusi on siitä mielenkiintoinen teos, että hieman harvinaisesti kotimaiselle kirjallisuudelle tarinan henkilöhahmot tulevat lukijalle erittäin eläviksi ja läheisiksi dialogien kautta. Kirjassa on perhe, jonka isä on töissä aina vaan, hän on arkkitehti ja pitää työtään tärkeänä paitsi yhteiskunnan takia (hän rakentaa uutta Helsinkiä) myös perheensä takia (jotta perheen naiset voivat tuhlata ja ostaa kaikkea kivaa). Äiti on kotiäiti, joka alkaa miettiä, olisiko elämässä jotain muuta tarjolla kuin kotityöt, joista osan tosin tekevät apulaiset. Lapset kasvavat ja saavat vanhempansa, varsinkin äitinsä, näyttämään vanhoilta. 

Perillä kello kuusi on myös hienojen henkilöhahmojen kautta kerrottu tarina 60-luvun naisista ja naisten aseman muutoksesta, uuden sukupolven esiinmarssista. Tarinassa on Aune-täti, joka on työelämässä mukana, ollut jo kauan aikaa. Onko hän heittänyt elämänsä hukkaan, kun on tehnyt koko ikänsä töitä pienemmällä palkalla kuin miehet ja joutunut luopumaan perheen perustamisesta?Tarinan Vuokko taas on luopunut kaikesta muusta kuin äitiydestään. Onko naisella mitään mahdollisuuksia yhdistää sekä perhe että äiti? 

"Jos nainen olisi työssä ja tienaisi yhtä paljon kuin mies, kuka silloin olisi perheen pää? Jos aviopari tekisi yhtä paljon työtä ja tienaisi yhtä paljon, ei olisi enää itsestään selvää, että nainen hoitaa kodin. Mä en usko, että miehet ikinä suostuvat samanpalkkaisuuteen."
"Maailma muuttuu, toivottavasti." 

Sekä Aune että Vuokko-äiti joutuvat miettimään valintojaan ja elämiään uudestaan, kun heille tapahtuu jotain sellaista, mistä he eivät ole tienneet mitään. 

Kirjassa oli aivan huikean hienoa myös se, että tarina rakentui suurimmaksi osaksi vuoden 1966 tapahtumiin, eikä siinä ollut ajassa hyppimisiä, vaikka osa tapahtumista onkin kerrottu vuonna 1996 aikuisiksi kasvaneiden lasten näkökulmasta. 

Aiemmin lukenut ainakin Krista. 

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi 
2015, Otava
382 sivua

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta

Sadie Jonesilta tuli tänä keväänä ensimmäinen kirja suomeksi ja muutenkin tuntuu, että Suomi on huomannut Sadie Jonesin kirjat juuri nyt. Ehkä rakkaus oli totta (2015, Otava) on Jonesin neljäs romaani - ja todellakin hienoa, että teos on käännetty suomeksi, sillä en itsekään tiennyt koko kirjailijan olemassaolosta aiemmin. Seuraan itse jonkun verran englanninkielisiä kirjablogeja, mutta harvemmin kirjailijoita jää mieleeni sieltä, välillä tosin etsin kirjoja ulkomaisten blogien perusteella, mutta olen järjettömän laiska lukemaan kirjoja englanniksi. Sikäli mikäli käännöskirjallisuutta tulee suomeksi aiempaa vähemmän, täytynee siirtyä lukemaan englanniksi enemmän. No, tällä hetkellä olen iloinen, että esimerkiksi Jonesia on alettu suomentaa, ja paljon muutakin kirjallisuuttaa suomennetaan.

Ehkä rakkaus oli totta -teos oli kovasti erilainen kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en myöskään ottanut selvää etukäteen, minkälainen kirja on, sillä halusin lukea teoksen ilman suuria ennakko-odotuksia. Annoin kirjan henkilöhahmojen ja juonen soljua eteeni juuri sellaisina kuin ne kirjan sivuilla tulivat. Olin lukemastani hieman ihmeissäni: tässä teoksessa ei juuri tapahdu asioita, mutta henkilöhahmot kirjassa on rakennettu todella eläviksi. Henkilöhahmot tulevat niin läheiseksi, että monet asiat, joita  henkilöille tapahtuu, jäävät harmittamaan. Aivan kuin asiat tapahtuisivat itselle tai jollekulle läheiselle. 

Kirjassa eletään 1960- ja 1970-luvun Englannissa. Luke Kanowski asuu pikkukaupungissa, mutta päättää muuttaa elämänsä, kun hän tapaa tuppukylään eksyneet teatterilaiset Paulin ja Leighin. Näistä kahdesta tulee Lukelle tärkeitä ihmisiä Lontoossa, jonne hän muuttaa pian ensitapaamisen jälkeen. Luke haluaa mukaan elämään, ja teatteri on tämän kolmikon elämää sekä hyvässä että pahassa. Elämä ei ole helppoa, mutta kaikki uskovat suureen läpimurtoon teatterialalla. 

Teatterimaailmaan haluaa myös Nina Jacobs, jonka on kirjassa määrä kohdata Luke jonain päivänä. 

Luke otti askeleen kuin lähteäkseen, ja sitten hän pysähtyi ja kääntyi takaisin Ninan puoleen otsaansa rypistäen. "Mikä on vialla?" hän kysyi. "Mikset ole onnellinen?" 

"Miksi kysyt?"

"Haluan vain tietää."

"En tiedä miksi en", Nina sanoi nurkkaan ahdistettuna. "En tiedä miksen ole onnellinen."

Hän näytti avuttomalta. "Kaikki järjestyy", Luke sanoi. "Lupaan sen."

Kirjan tarina kulkee henkilöhahmojen kohtaamisten ja vetovoiman kautta tapahtumiin, joissa henkilöiden välistä luottamusta koetellaan. Kirjan antia ei niinkään ole juonivetoisuus, vaan henkilökemiat ja henkilöiden tuleminen läheiseksi lukijalle. Teatteria ja aikaa kirja kuvaa myös tarkan uskottavasti. Kirjan lukeminen oli erilainen matka kuin etukäteen kuvittelin, mutta täytyy sanoa, että minut kirja vei mukanaan juuri tällaisenaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Kirsi, sekä Sanna.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta

Fallout, 2014

suomentanut Marianna Kurtto

419 sivua

Helen Garner: Vierashuone

Kiinnostuin Helen Garnerin teoksesta Vierashuone (2015, Atena) lähinnä siksi, etten ole lukenut kovinkaan montaa australialaisen kirjailijan kirjoittamaa teosta. Onkin hienoa saada suomennos Garnerilta, joka on kahminut Australiassa monia kirjallisuuspalkintoja. Aihe kirjassa on synkkä: kirjan päähenkilö Helen saa vieraakseen Nicolan, joka sairastaa syöpää. Nicola on tullut kaupunkiin saadakseen vaihtoehtoishoitoja syöpään, jonka paranemiseen lääketiede ei anna toivoa. 

Aiheen takia kirja jäi odottelemaan lukupinoon, sillä ennakoin kirjan olevan erityisen synkkää luettavaa. Kevättalvi on itselleni muutenkin sen verran masentavaa aikaa, etten uskaltautunut avaamaan Garnerin kirjan kansia. 

Ennakko-oletukseni olivat onneksi kuitenkin vääriä, kun vihdoin aloin lukea kirjaa. Toki on surullista lukea, miten syöpäsairas Nicole kärsii ja haluaa uskoa, että c-vitamiinihoidoista olisi apua hänen sairauteensa ja miten Nicoleen sattuu, koska hän ei uskalla ottaa kipuihinsa kunnon lääkkeitä, mutta kirjassa enemmänkin keskitytään Helenin elämään. Siihen, miten ystävä kohtaa sairaan henkilön ja siihen, missä kulkevat ihmisten rajat. 

Toisaalta kirjassa myös käsitellään paljon sitä, miten eri tavoin ihmiset kohtaavat kuoleman ja ajatuksen siitä, että ei eläkään ikuisesti. Jollain tavalla koin kirjan ajatukset lohdullisina ja Nicolea hoitavan Helenin kovin inhimillisenä. Kirjaa lukiessa Helenin ja Nicolen keskustelujen myötä tulin myös miettineeksi niitä asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä juuri tänä päivänä - joskus pitää ilmeisesti muistaa kuolema, että muistaa elää. Kuolema on vaikea asia kohdattavaksi, ja ehkä siksi kirjassa tarvitaan Helenin naapurissa asuva lapsenlapsi, Bessie, kertomaan asia lapsen yksinkertaisesti:

"Kaikkien on kuoltava", Bessie sanoi. "Minunkin. Ja Hughien. Ja kuule mummi, jos me kuoltaisiin, sinä kuolisit myös. Koska olisit niin kamalan surullinen." 

Tämä 157-sivuinen kirja oli tärkeä lukukokemus, kiinnostava ja elämänmyönteinen, vaikka kuolema olikin koko ajan kirjan tapahtumissa läsnä. En antanut kirjalle kovinkaan hyviä pisteitä Goodreadsissa, mutta nyt kun kirjoitin kirjasta, huomasin, että kirjan tarina oli jäänyt elämään mieleeni ja toi sen erilaisena esiin. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla ja Krista. 

Helen Garner: Vierashuone

2015, Atena

Spare Room, 2008

suomentanut Taina Wallin

157 sivua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua (2015, Otava) -teos kiinnosti minua, koska olen joskus lukenut Nuotion Varkaus-sarjan kirjoja (ainakin muistelen niin).

Mutta minä rakastan sinua kertoo Karin Kiurukorvesta, 50-vuotiaasta historianopettajasta, joka on eronnut ja melkein jo toipunutkin erostaan. Kirjan tapahtumat alkavat, kun Karin tapaa Turun Portsassa asuntonäyttelyssä  miehen. Sellaisen, joka jää katsomaan Karinia, eikä vain kulje ohi. Yllätyksekseen itselleenkin Karin huomaa, että hän on kiinnostunut miehen näkemisestä ja myös, että mies on kiinnostunut tapaamaan Karinin.

Milloin viimeksi joku on odottanut minua jossakin? Joku muu kuin ystävä uimahallin kahvilassa, joku muu kuin hammaslääkäri tai kampaaja. 

Karin ihmettelee, miten rakkaus voi vielä viisikymppisenä vaikuttaa aivan samoin kuin kaikkia vuosia aiemminkin: hän huomaa satsaavansa ulkonäköönsä, ostavansa uusia vaatteita ja jopa relaavansa työpaikalla: hän laittaa oppilaat katsomaan elokuvaa, jotta voi haaveilla rakkaudesta. 

Missä kaltaiseni keski-ikäinen nainen kohtaa vapaita miehiä? Ravintoloissa? En käy sillä en ole koskaan käynyt enkä osaisi aloittaa nyt. Matkoilla? Mutta millaiselle matkalle pitäisi lähteä? - - Yhteisen harrastuksen parissa? Entäpä kun harrastaa lukemista?

Sattuma on se, joka tuo Karinin elämään miehen. Mies, Lauri Eriksson on myös eronnut ja hänen ainoa rakkaudenkohteensa on työ. Työpaikalla mies viihtyykin, mistä samassa paikassa työssä oleva Kaari on onnellinen. Hän rakastaa miestä, eikä aio antaa Lauriaan aivan helpolla toiselle naiselle. 

Kirjassa pyöritään rakkauden ympärillä: toiselle naiselle rakkaus tuo onnea ja iloa, toiselle pettymyksiä. Kahta naista ei voi yksi mies rakastaa. 

Kirja on mielestäni ihanan positiivinen: se antaa uskoa, että eronnut, keski-ikäinen, ihminen voi löytää elämässään vielä rakkautta. Sellaisen rakkauden, joka on totta. Toisaalta kirja myös tuo esiin toisenlaisen rakkauden: sellaisen, joka haluaa pakolla pitää kiinni ja pakottaa toisen rakkauteen. 

Kun rakkaus asettuu ihmiseen asumaan, se alkaa huomaamatta korjata sitä, mikä meissä on rikkonaista. Rakkaus paikkaa ihmisen toisen ihmisen tulla. Lämpö ei enää karkaa, vaan se pysyy ihmisessä, lattia kestää astumisen, eikä ensimmäinen myrsky vie kattoa päältä. 

Kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo paljon eri blogeissa. Lumiomenan Katjalta pääset klikkaamaan muitakin tekstejä. 

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

2015, Otava

283 sivua

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archerin Kane ja Abel (2014, Sitruuna Kustannus) on odottanut lukuvuoroonsa pääsyä jo jonkun tovin. Kirja on yli 500-sivuinen tiiliskivi, joten ajattelin odottaa sopivaa aikaa kirjaan syventymiseen ja sellainen tulikin joululomalla. Luettavaa tässä kirjassa olikin: kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1906, jolloin eri puolilla maailmaa syntyy kaksi poikaa hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Toinen pojista löydetään metsästä Puolassa ja toinen syntyy rikkaan ja menestyneen taloussuvun vesaksi Yhdysvalloissa. Kun jälkimmäisen elämä on käsinkirjoitettu jo syntymästä alkaen, heittelehtii puolalaissyntyinen poika läpi Euroopan verisen historian erittäin köyhän perheen poikana. Jotta kokonainen vuosisata mahtuisi yhden kirjan kansien sisään, puolalaisen pojan (myöhemmin Abel) elämä kohtaa traagisia käänteitä lähes koko ajan. 

Kirjassa seurataan poikien kasvua ja oppivuosia vuoron perään luvuissa. Kuten kirjan nimestä ja käsittelutavasta voi päätellä, pojat (Kane ja Abel) kohtaavat toisensa jossain vaiheessa kirjaa. He ovat kasvaneet aikuisiksi miehiksi ja kohtaavat tietämättään kadulla, mutta myös miesten ura työelämässä tuo heidät yhteen tavalla, joka johtaa heidät toistensa vihamiehiksi.

Kirjassa todistellaan pitkälti uskoa amerikkalaiseen unelmaan. Erilaisista lähtökohdista syntyneet ihmiset voivat saada itselleen aivan saman, kunhan tekevät työtä antamatta periksi ja kunhan heillä vain on muita ihmisiä parempi vaisto osakekurssien käyttäytymiseen. Asioita, jotka kirjassa koetaan tärkeiksi ovat: kova työ, rikkaus, perhe ja jälkikasvun johdattaminen samalle tielle (mielellään näiden omilla avuillaan). 

Kirjaan on ahdettu lähes kaikki vuosisadan alkupuolen tapahtumat, joten ei ole ihme, että jonkunlainen ähky juonenkäänteistä kirjaan syntyy helposti. Myöskin amerikkalaisen unelman alleviivaaminen, se, miten puolalaisen siirtolaisen on mahdollista saada kaikki sama, mitä kultalusikka suussa -kasvaneen amerikkalaispojankin, oli hieman yksioikoista. Ajattelumalli, että olet huipputyyppi kun olet talouden huipulla, on vain henkilökohtaisesti kovin karu mieltää. Jos näistä ajatuksista pääsee yli, ja lukee kirjan vaikka henkilöhahmoilla kuvitettuna historiankirjana, niin lukeminen on hauskempaa. 

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin helppo- ja nopealukuinen, juonivetoinen viihteellinen kirja, jossa historian tapahtumat tulevat esiin. Vaikkakin monet tapahtumat ohitetaan supernopeasti, että päästään jo seuraavaan tapahtumaan. Yhdysvaltain pörssiromahduksesta siirryttiin nopeasti toisen maailmansodan taistelukentille. Melkoinen elämys tämä kirja oli ja paljolti kovin erilainen kuin mitä yleensä luen. 

Kirjaan liittyy vielä sellainen asia, että se on alun perin julkaistu vuonna 1979, mutta paranneltuna versiona 2009. 

Lumiomenan Katjalta kirja jäi kesken, Lukuneuvoja taas neuvoo kirjaa sellaiselle, joka uskoon amerikkalaiseen unelmaan. 

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

2014, Sitruuna Kustannus

Kane and Abel, 1979, 2009

suomentanut Seppo Raudaskoski

553 sivua

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli (2014, Tammi) on ollut pitkään lukulistallani ja innostuin sen lukemaan parin muun nuortenkirjan kanssa putkeen. Kiinnostustani lisäsi vielä se, että Heinäsen kirja ylsi Finlandia Junior -palkintoehdokkaaksi asti tänä vuonna. 

Zaida ja lumienkeli -kirjassa eletään Zaidan maailmassa: Zaida on 11-vuotias tyttö, joka on adoptoitu Suomeen Intiasta. Zaidan vanhemmat ovat Zaidan luokkakavereiden vanhempia hieman vanhempia, mikä aiheuttaa Zaidassa ajatuksia: välillä ihmetystä ja välillä harmitusta. Zaida ajattelee, että jos vanhemmat olisivat hieman nuorempia, he jaksaisivat tehdä enemmän asioita hänen kanssaan. Zaida tykkää kuitenkin lukea ja käydä ulkoilemassa perheen koiran kanssa. Lisäksi Zaidalla on vilkas mielikuvitus. 

Toinen asia, jonka varaan kirja rakentuu, on Zaidan erinäköisyys muihin koululaisiin nähden. Erilaisuus tuo Zaidan kimppuun kiusaajat, jotka kommentoivat Zaidan ulkonäköä ja taustaa. 

Zaida ja lumienkeli -teos ei pysy realismin rajoissa, mikä on kirjan vahvuus, mutta toisaalta lumiseikkailut jäävät myös hieman irrallisiksi kirjan tarinan osalta. Tai ehkä olen lukijana hieman väärää ikää, sillä tarina ei aivan kaikessaan iskenyt.

Kirjan kiusaamisteema jäi minusta myös jotenkin yksioikoiseksi. Kiusaajat olivat kiusaajia, koska olivat onnettomia elämässään. Zaida jäi murehtimaan asiaa yksikseen, eikä koko asia edes tullut esimerkiksi hänen vanhempiensa tietoon. Tuntui, että aika moni muukin asia jää Zaidan omaksi salaisuudeksi. Ehkä tämä sen takia onkin nuortenkirja, koska kirjassa nuori pohtii yksikseen asioita. 

Erilaisuus ja kiusaaminen eivät ole tulleet kovinkaan usein kirjoissa vastaan, mikä saattaa johtua tietenkin myös siitä, että en lue kovin paljon nuortenkirjallisuutta. Aihe on tärkeä ja auttaa avaamaan keskustelua erilaisuuden hyväksymiseksi. Jotenkin minulle tuli kuitenkin pettynyt olo kirjasta. Olen itse joutunut seuraamaan, mitä kaikkea lapset keksivät, kun toinen on erinäköinen. Valitettavasti on myös aikuisia, jotka eivät kovinkaan paljon lapsia parempia. Kiusaaminen ja nimittely, toisen vähättely vaikuttaa lapseen niin paljon, että aihetta käsittelevässä kirjassa olisin odottanut, että niitä tuntoja, joita lapsi kokee, olisi käsitelty enemmän. 

Kirja on kuitenkin suunnattu melkoisen nuorelle nuorelle lukijalle, koska sen päähenkilö on 11-vuotias. Ehkä aiheen käsittely on siis aivan tarpeeksi rankkaa kirjassa sen pääsääntöiselle lukijakunnalle. Siinä mielessä, että tämä on alakoululaisille suunnattu kirja, tämä on kyllä kiinnostava teos. 

Tässä vielä muutamia laineja oikeasta elämästä, joita hieman erinäköinen lapsi on kuullut ja jotka ovat jääneet mieleen. 

"Katso suomen kielen sanakirjasta, mitä toi sana tarkoittaa, jos et ymmärrä!"
"X-maalaisena teet noin, suomalaiset ei tee noin!"
" Voi olla, että sä nyt vaan oot vaaleiden mielestä ruma."

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
2014, Tammi
207 sivua 
kirjassa on myös kuvitus, joka on Saku Heinäsen käsialaa. 

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoffin Maresi - Punaisen luostarin kronikoita (2014, Tammi) tuli minulle postina jo syyskuussa, jolloin jätin kirjan odottamaan lukuhetkeä. Sopiva hetki, kun Salla Simukka haastoi fb:ssa Nuortenkirjahaasteessa kaikki lukemaan nuortenkirjan ja vinkkaamaan siitä muille ja ostamaan kirjan vaikka joululahjaksi ja tietysti myös Finlandia Junior -palkinnon myöntäminen Turtschaninoffin Maresille sai minut kiinnostumaan kirjasta. 

Maresi kertoo tytöstä nimeltä Maresi, joka asuu luostarissa saarella, jossa luostarin asukkaiden lisäksi ei asu muita. Luostarisaarta vartioi meri, jonka luostarilaiset saavat myrskyämään. Punainen-nimen luostari on saanut sillä, että sen elinkeino on myydä verisimpukoita, joita käytetään vaatteiden värjäämiseen.

Saarelle ja luostariin tulee uusi tyttö, Jai, joka on lähtenyt kotoaan pakoon, niin kuin moni muukin saaren naisista. Maresi ystävystyy Jain kanssa ja kuuntelee Jain taaksensa jättämiä suruja. Saari on tyttöjen ja naisten turvapaikka, jonne miehet eivät pääse. 

Saari tuoksui hunajalle ja kasteelle, kun kuljimme polkua, joka johti pitkin vuoren kuvetta, ja muistan ajatelleeni, että silloin kun asuin vielä kotikylässäni, en osannut edes uneksia tällaisesta paikasta kuin saari. Elämää Rovasissa voi verrata luolaelämään, jossa kukaan ei tiedä mitään ulkopuolisesta elämästä, sillä kaikkien elämä pelkistyy luolan kalseaan pimeyteen. Kun tulin Luostariin ja opin lukemaan, oli kuin suuri ikkuna olisi avattu kohti valoa ja lämpöä. Vedin syvään henkeä ja nautin täydestä vatsasta, auringosta kasvoillani ja raikkaasta kevättuulesta joka liekkui säärissäni. Onni, ajattelin, tätä on onni. 

Maresi alkaa opiskella Alkusaarten kieltä ja tutustua voimiin, jotka ovat kaukaisia - ja voimakkaita. Luostarin tytöistä valitaan aina joku, joka palvelee omaa voimaansa ja jumalaansa. Jumala ja voima on naisellinen: 

Akka, Äiti ja Neito ovat yksi ja sama, he ovat Jumalattaren eri kasvot. 

Samaan aikaan pahat ihmiset uhkaavat saarta ja tyttöjä. Kirja on hyvin feministinen: tytöt ovat paossa miehiä, jotka ovat tehneet heidän elämästään kamalan. Luostarissa tytöt löytävät tiedon. Kirja on fantasiaa, jossa on vahva yhteiskunnallinen sanoma. 

Aikuislukijalle kirja oli nopea lukea, suosittelen tätä kuitenkin nuoremmalle lukijalle - vaikkapa juurikin joululahjaksi - sillä varauksella, että kirjassa kerrotaan aika rajuistakin asioista. Itse aion jatkaa tutustumista Turtschaninoffin muihin kirjoihin. 

Kirjan on lukenut moni, esimerkiksi Joana, jolla on myös sama lainaus kirjasta, huomasin jälkikäteen, Suketus, jolle kävin jo syyskuussa kommentoimassa, että aion kirjan lukea, 

Laura, joka jäi odottelemaan lisää blogitekstejä kirjasta ja Ullan kirjat, jonka kanssa luetaan useinkin samoja kirjoja. 

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

2014, Tammi

alkuteos ruotsiksi: Maresi. Kröniker från Röda klostret, 

käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö

213 sivua