Kirjavuoteni 2011

Se alkaa olla vuoden viimeisiä päiviä ja ajankohtaan kuuluvasti aika sulkea vuoden 2011 kansio myös blogin osalta.

Kirjablogini on kantanut tänä vuonna

paitsi kirjojen lukemista ja lukemastani kirjoittamista omassa olohuoneen nurkassa

myös

tapaamisia muiden blogistien kanssa

sekä pääsyn kustantamoiden iltoihin.

Jotkut tapahtumat olen missannut, sillä vaikka edellä mainittu kivaa onkin, niin bloggaamiseen on aikaa 

vain, kun oikea elämä antaa periksi. 

Onneksi oikea elämä antaa myöskin sen periksi, 

minkä itse laittaa sen antamaan. 

Ainakin periaatteessa. 

Kirja on blogin myötä kulkenut niin auringonpaisteessa kuin lumimyräkässä mukanani. 

Oikeasta elämästä voi aina pienen hetken napata, jolloin hypätä kirjan maailmaan. 

On se sitten Bolshoi-teatteri, taikka pakomatka Ruandasta.

Kirja on kulkenut kehän aamuruuhkassa ja lasten tanssikoulun pukuhuoneessa. 

Uskollisesti ja aina.  

Vuoteen 2011 kuului kiinnostavia lukuhaasteita,

joista innostuin, mutta taisivat useimmat kuitenkin jäädä unohdukseen.

Maahanmuuttaja-kirjat ovat kulkeneet blogini mukana ja sattuipa, että Karoliinan esittelemä haaste osui hyvin yksiin kirjakiinnostukseni kanssa.

Olen siis vähintäänkin integroitunut maahananmuuttaja-kirjallisuuden keinoin ja tekisipä mieleni lisätä, että aika monella tapaa muutenkin - listaa maahanmuuttaja-kirjoista täällä.

Muut haasteet olen ihan pienellä äänellä tainnut lopultakin skipata. Kiinnostavaa on ollut tietysti osallistua niihin, joissa olen päässyt esittelemään itseäni, täällä. Kukapa ei nykypäivänä nettinarsissin kukkaan kantaisi kädessään. 

Vaikka blogiani kirjoitankin periaatteella niistä kirjoista, jotka itseäni kiinnostavat, niin välillä tekee mieli myös tutkailla sitä, että kiinnostaako ketään se, mikä itseäni. Siispä, epäluotettavin keinoin eli blogin omin mittarein ja numeroin listasin sellaiset tekstit, jotka ovat muitakin kiinnostaneet.

Kymmenen luetuimman listassa on melkein puolet postauksia, joissa en ole kirjoittanut oikeastaan mistään tietysti kirjasta, vaan lähinnä listannut kirjoja. Yleistä kiinnostusta ovat niittäneet postaukset, jotka käsittelevät julkisessa keskustelussa olleita kirjoja ja kirjalijoita: HHH, Härkönen, Gustafsson.

1. Lukuhistoriaa ajalta ennen blogia
2. Kirjasyksyä
3. Korkeakulttuuria lapsille
4. HHH: Veljeni vaimo
5. Näkki: Hepoa Tallinnaan
6. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti  14
7. Laura Gustafsson: Huorasatu 15
8. Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä
9. Runeberg - runo viikonlopuksi
10. Veronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta

11. Kevätkatalogit
12. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
13. David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie  14
14. Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset
15. Daphne Kalotay:  Bolshoin perhonen
16. Oates: Putous + Kosto:rakkaustarina
17. Vilén ja Kortesalmi: Sormet sahramissa  13
18. Jean Kwok: Girl in Translation
19. Carina Räihä: Huipulta huipulle
20. Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Sijoilla 8 alkaen onkin sitten jo ihan oikeita kirjoja ja kirjoituksiani niistä. Joihinkin niistä lukija on varmaan eksynyt myös FB:n linkeistä.

Jos siis haluaisi olla lukijoiden kalastelija (kukapa rehellisesti vastattaessa ei haluaisi...), niin kannattaisi lukea ja postata uutuuskirjoja, jotka herättävät yleistä keskustelua ja kiinnostusta.

Taidan silti ensi vuonna suunnata hieman muille linjoille: olen listannut kirjahyllyni lukemattomat kirjat ja luen niitä, vaikka uutuuskirjoja niistä ei löydy... Toisaalta en varmaan täysin pysty pysymään erossa uutuuksistakaan.

Tämä ei varmaankaan tee blogistani yhtään nykyistä suositumpaa, mutta ei voi mitään. En ole varsinainen median keskipiste tälläkään hetkellä, nuo hassut luvut edellisen listan perässä tarkoittavat suosituimpia kommenttipostauksia.

Eniten olen krijoituksillani niittänyt innostusta 13 - 15 kommenttiin, joista varmaan puolet on myös omiani. Enpä ole kade niille, joiden jokaiseen postaukseen tulee yli 20 kommenttia. No, ilmeisesti kirjoituksistani puuttuu se jokin, joka houkuttelee lukijan kommentoimaan tai ehkä jopa kokonaan astumasta blogini ihastuttavaan maailmaan. Täytyy yrittää etsiä sellaista maagista vetovoimaa jostain.

No, mutta vuoden viimeisinä päivinä ei ole aika itsesäälille. Blogini tärkeimmät tähdet ovat toki kirjat.

Ne, joiden maailmaan uppoan, vajoan ja katoan, kun kukaan tai mikään ei pääse häiritsemään.

Tänä vuonna luetut kirjani löydät täältä.

Käännöskirjallisuus (57) on kulkenut vuoden ajan melkoisen tasoissa kotimaisen kirjallisuuden (52) kanssa. Jotenkin musta tuntuu, että sen verran monta samantyylistä kolmen sukupolven tarinaa tuli vuoden aikana luettua, että ehkä ensi vuonna luen enemmän käännettyä kirjallisuutta.

En ole laskenut enkä aiokaan laskea, minkämaalaista kirjallisuutta olen lukenut, mutta ihan mutulla voisin sanoa, että olen matkaillut aika paljon ihan ympäri maailmaa. Pieni kallistus lienee itään päin: olen vieraillut Lähi-idästä ihan Kaukoitään asti. Luulen, että ensi vuonna jatkan matkaani yhä edelleen pikkuisen kallellaan itään - niin moni on kallellaan vastakkaiseen suuntaan blogimaailmassa, että ihan tasapainon, harmonian ja feng shuin takia.

Bollywood-leffat kulkenevat blogini riippukivenä, sillä mihinkäs mä rakkaudestani eroon pääsisin. En usko, että leffoista kirjoittaminen tuo ketään lisälukijaa blogiini, mutta muistaakseni katsomani tulen edelleenkin kirjoittamaan myös katsomastani.

Tietokirjallisuutta olen lukenut 25 kirjaa. Sellainen tunne mulla on, että jatkossa myös tietopuoli kaartaa kohti itää. Feng shui.


Kuukauden luetut löydät vielä täältä erikseen.

Mitäs uutta vuoteen 2012?

Olen avoin jokaiselle lukuhaasteelle, mutta taidan olla edelleenkin huono niitä toteuttamaan.

Muutenkin taidan jatkaa samalla polulla

kuin aiemminkin.

Keskityn kirjoihin,

vaikka välillä käy mielessäni, että oi, haluaisinpa kirjoittaa myös tuosta ja tästä.

Pieni varovaisuuden peikko vaivaa minua.

En uskalla netissä kirjoittaa kovinkaan voimakkaasti mielipiteitäni,

sillä ne aiheuttavat usein pahaa närää

ja karkoittavat kaverit.

Varsinkin jos on eri mieltä muiden kanssa.

Ja jostain syystä mua vaivaa sellainen piru, että mun on ihan periaatteessa oltava aina eri mieltä asioista.

Vaikka tietenkin olen ihan samaa mieltä kaikesta.

Ja sellainenkin este muista asioista kirjoittamisessa on, että se vie aikaa.

Siltä oikealta elämältä.

Pidemmittä löpinöittä, 

tämän kirjoittaja kiittää jokaista blogiin eksynyttä 

ja ojentaa virtuaalikukkasen 

kiitoksena 

ja myös jatkaa loistavien 

(itseironia, toim.huom.)

tekstiensä takomista myös ensi vuonna!

Sinulle luotu (tai ainakin melkein)

Olen huomannut sen itsekin:

Viime aikoina ei ole tullut vastaan oikein mitään kivaa kirjaa, joka olisi aivan täysin lumonnut minut.

Aika monesta kirjasta olen myös kirjoittanut vähän tylyyn sävyyn.

Tai oikeastaan olen kirjoittanut ihan kiltisti,

koska monen kirjan kohdalla olen oikeasti ajatellut, että pitikö tällainenkin kirja a)kirjoittaa, b)julkaista ja c) minun kantaa kotiin luettavaksi. Olenkin monen kirjan kohdalla päätynyt keskeytykseen.

On vain todellakin tullut täystyrmäys tai -törmäys.

Ulla-Maija Paavilaisen Sinulle luotu (2007, Otava) oli ihan ok-kirja, mutta minulle tuli olo, että tällainen teos, lähestulkoon, on tullut luettua jo moneen kertaan. Vaikka kirja haluaakin olla erilainen, muista poikkeava: kertomus siitä, miten nainen kiipeää urallaan eteenpäin. Miten nainen on vähän niin kuin mies, jolla on selvä päämärä urallaan, johon tähdätä. Miten mikään ei voi tulla eteen tämän päämäärän saavuttamisen esteeksi. Ja jos tulee, niin se raivataan pois.

Ei vain vetänyt loppuun asti.

 

Agneta Pleijel: Talvirakkaus (1998, WSOY). Yleensä inhoan takakansitekstejä, enkä edes niitä liiemmin lue. Nyt oli pakko lukea, että ymmärtäisin, mitä kirjassa oikein tapahtuu: siinä on mies, joka ei osaa päättää kumman naisen kanssa eläisi. Kirjassa on myös Tukholma, siinä on Sarajevo; siinä on nykyhetki ja hetkiä menneisyydestä (takaumia) ja henkilöitä. Aivan en pysynyt kärryillä, että kuinka monta (henkilöä) ja että kuka henkilöistä on missäkin miljöössä. Varmasti hieno rakenne kirjassa, mutta en vain ihan tajunnut, missä kukakin menee.

Jukka Pakkanen: Fellinin raitiotie (2004, Like): Italia, kaupunki, ratikat. Kyllä, pidän kaikista niistä. Mutta tässä niitä oli vain liikaa. Ratikoitakin. Ihan varmasti kiva novellikokoelma, mutta jos ei halua koko aika lukea samaa tarinaa, eri kaupungista, niin sitten ei halua lukea loppuun asti. Luulen, että tuo toinen on aika samanlainen. Rajansa kaikella. Myös ratikoilla, vaikka rakastankin niitä. Ehkä uppoaa toisella kerralla.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (2010, Tammi), jonka olen halunnut jo pitkään lukea. Ja jonka halusin kyllä lukea, mitta kyllä mä luovutin noin sivun 200 jälkeen: Mies, joka meni naimisiin, mutta uneksi entisestä rakastajattarestaan parisataa sivua, alkaa kyllästyttää. Ei kyllä yhtään kiinnostanut enää, että miten sen vanhan suolan käy. Kai tässä on joku syvällisempikin merkitys, mutta sen osuus alkanee sivulta 500. Mä en jaksa odottaa.

En voi käsittää.

Ovatko kirjat muuttuneet huonoiksi vai olenko minä muuttunut huonoksi lukijaksi,

kun oikeastaan mikään ei kiinnosta eikä innosta.

Ainakaan loppuun asti. 

Onko elämässä niin monta tarinaa jo läsnä, että en jaksa enää yhtään kirjasta luettua elämää mukaan? 

Eikö sanoja voi laittaa loputtomasti eri järjestykseen, että siitä järjestyksestä jaksaisi innostua. 

Onko tarinoita vain rajallinen määrä kerrottavaksi?

Eikö maailmassa ole enää yhtään uutta ajatusta, josta en olisi lukenut tai kuullut? 

Vai onko se vain pienen tauon, huilivuoron paikka?

Eikö jokainen kirja olekaan lukemisen arvoinen tarina? 

Ja silti, maailmassa on niin monta kirjaa. Ja minussa halu löytää jotain, jota kukaan ei vielä sanonut, kansien sisään kirjoittanut. Mistä ihmeestä sellaisen tarinan löytäisin? 

Lokakuu

Ei ihan parasta

elämässä.

Vesisade, joka jatkuu

aamusta asti.

Mutta kuitenkin,

ihan parasta maanantaissa:

ehtiä junaan,

joka ei suljekaan ovia

laituripikajuoksijan nenälle.

Uusia kirjoja,

joita ei melkein kehtaa tunnustaa lukevansa.

Ja vielä lisää,

joita ei malta laskea käsistään.

Ja vielä

lisää.

Tulossa.

Hyvä viikko! 

Ensimmäiseni, toiseni ja myöhemmätkin mietteet

Blogini sivupaneelissa on lista suosituimmista teksteistä viikoittain. On ollut hauskaa seurata, miten kirjat vaihtuvat - ja varsinkin näin koulujen alettua alkavat sellaiset teokset kuin Täällä Pohjantähden alla ja Miestä ei voi raiskata keikkua luetuimmissa (tai googlatuimmissa).

***

Ihan ensimmäinen postaukseni oli 13. lokakuuta 2010 Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta. Miten elokuva sitten johti blogini syntyyn? Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa kirjoista jo toisessa blogissani, mutta koska huomasin kesällä -10, että kirjablogejakin on olemassa, niin mietin, että voisin myös itse laittaa muistiin joitain asioita lukemistani kirjoista. Mulla kun on sellainen paha tapa, että en muista, olenko lukenut jonkun kirjan ja sitten sellainen toinen, että en muista, mitä kirjassa onkaan oikein tapahtunut. Vieläkään en halua kirjoittaa useimmiten siitä, miten kirjat loppuvat, joten yksi paha tapa säilyköön: en tahdo muistaa useinkaan, miten kirjat päättyvät.

Tiedän, mulla on erittäin huono muisti.

Täällä Pohjantähden alla on tietenkin suomalainen superteos, jota ilman olisi vaikea kuvitella kirjallisuutta ja Linnan Tuntematon sotilas on teos, jota ilman olisi vaikea kuvitella koko suomalaisuutta. Siksi on hienoa, että blogini alkaa Linnan teoksella. Vaikkakin, jostain syystä mun blogiini on löydetty hakusanoilla "kamala täällä pohjantähden alla". Hups, miten sellainen onkin päässyt tapahtumaan... Hienojahan Linnan teokset ovat, kerta kaikkiaan. Mutta saahan niistä silti kirjoittaa muutakin kuin kehuja. Saahan? Vaikka kokonaisuus onkin hieno, niin kirjassa voi olla jokin asia, joka erityisen paljon jää mieleen: se ärsyttää tai sitten se kiehtoo ja ihastuttaa.

Kouluvuosinani (siis open kouluvuosinani tässä tapauksessa) huomasin myös, että samoin kuin äidinkielen ja kirjallisuuden -oppikirjat myös minä olen tipahtanut kirjallisuuden kärryiltä pahasti. Kun oppikirjat alkavat puhua 1980-luvun jälkeen nykykirjallisuudesta, voi se olla aika hämmentävää lukiolaiselle, joka on syntynyt -90-luvun puolivälin jälkeen. Siksipä uutuuskirjojen esiin nostaminen jää opettajalle, joka on tietysti selvillä siitä, mitä kirjallisuudessa tapahtuu. Piti siis aloittaa tutustuminen.

Täytyy myöntää, että kirjablogit ovat toimineet tällä saralla todella upeasti ja valovoimaisesti. Jos valtakunnan lehti nostaakin esiin kirjan silloin ja toisen tällöin ja naistenlehdet kirjoittavat (aina samoista) kirjalijoista, niin kirjablogeista saa niitä seuraamalla monipuolisemman kirjan. Onhan kirjojen luku- ja postaustahti aivan toista, kun meitä lukijoita ja kirjoittajia on monta.

Itselläni pääsi muutama vuosi vierähtämään niin, että en tiennyt mistään kirjoista mitään, enkä niitä ehtinyt itsekään lukea. Tämä puutostila on vuodessa korjaantunut - lukemalla muiden blogeja, ja olen myös alkanut itse lukea uutuuskirjoja. Paljon enemmän kuin aiemmin. Paljon enemmän kuin muita. Kuljen paitsi kustantamojen uutuusluettelojen myös kirjastojen best seller -hyllyjen talutusnuorassa, ja olen (melkein) unohtanut ne vanhemmat teokset. Onneksi kirjablogeissa on myös sellaisia, jotka muistuttavat vanhemmista teoksista, ja maanittelevat paitsi omilla jutuilla, myös erilaisilla haasteilla mukaan.

Uutuksista perillä oleva äikän maikka on tietysti onni opiskelijoille. Paitsi että nyt en enää tietenkään opeta kirjallisuutta ollenkaan.

Riikka Pulkkisen Totta oli ensimmäinen uutuus, jonka luin ja josta kirjoitin blogissani. Siihenkään en ollut aivan vilpittömästi tai välittömästi rakastunut. Taidan olla aika harvoin sitä.
Kotimaisen kirjallisuuden suhteen tuntuu välillä, että mulla on liikaa painolastia niistä kirjoista, joita olen kahlannut opintojen yhteydessä - ja välillä tuntuu, että kotimaisessa kirjallisuudessa on vieläkin niin samanlainen pohjavire, melankolinen virta, jota ei välttämättä vain jaksa. Jotain vaihtelua kotimaiseen vakavaan kirjallisuuteen joskus kaipaisi. Syvällisen ei aina tarvitse olla vakavaa. Hauska ja irrotteleva voi olla syvällistä myös. Voihan?  

Koulujen alkamisen myötä on viikon luetuimmissa -listalla kohonnut myös Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -teoksen postaus. Joitakin kirjoja luetaan koulussa, ja yritän siksi aina kirjoittaa sellaisista kirjoista jostain inhottavasta näkökulmasta, ettei tekstejä voi suoraan kopioida koulun tehtäviin. Luulen, että jos äikän maikka kohtaa esseen, jossa pohditaan äitiyttä, niin se alkaa epäilyttää vähän.

Kun parissa kirjablogissa pohdittiin, mitä blogistit kirjoittavat blogeihinsa, ja anonyymi kommentoija kysyi, että miksi blogistit eivät kirjoita ajatuksia kirjaa laajemmalti, niin kyllähän sitä useimmiten tulee hieman mietittyä muustakin näkökulmasta kirjan sisältöä kuin kirjan tekstin tai tarinan kannalta.

Minulle lukeminen on henkilökohtaista. Saatan lukea hyvänkin kirjan, mutta voi olla, että se ei sytytä juurikaan sen takia, että siinä ei ollut mitään pintaa, johon omat jalkani olisivat mahtuneet astumaan mukaan. Sitten taas toisissa kirjoissa on niin paljon astumapintaa, että niistä irtoaa aivan eri tavalla näkökulmaa kirjoittaa. Kaikkea ei voi tietenkään julkisestikaan kirjoittaa.
Vaikka oma kohtaamiseni Intian kanssa on kovasti erilainen, niin on kirjoja, niin kuin Seija Vilénin Mangopuun alla, joka vaikuttaa syvästi just sen takia, että voi peilata omaa elämäänsä jonkun toisen elämään - tai tarinaan - kirjan sivuilta.

Palatakseni blogini alkutaipaleelle nostan esiin vielä yhden teoksen, nimittäin Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti -teoksen, joka oli osoittamassa sitä suuntaa, johon blogini tulisi kääntymään. Paitsi että blogini on kallellaan itään päin myöskin se on kallellaan maahanmuuttajien tarinoihin, joista kumpusi myöskin yksi kirjablogien haaste, johon olen ottanut osaa. Tosin en ole muistanut merkitä muistiin kaikkia kirjoja, jotka sopisivat haasteen suojiin. Yksi syy kirjojen lukemiseen on se, että voin pohtia kirjan kanssa omaa elämääni, toinen syy on se, että voin tutustua sellaisiin ihmisiin ja sellaiseen maailmaan, johon en ilman kirjoja välttämättä tutustuisi. Yritän olla rohkeampi tässä suunnassa.  

Sitten on vielä niitä kirjoja, jotka ihastuttavat kovasti, kuten Kader Abdolahin  Talo moskeijan vieressä. Kirjat, jotka jäävät syystä tai toisesta elämään mieleen ja sen maisemaan. Ja sitten huomaa, että toisia kirja ei ole sytyttänyt yhtään - ja sitten voikin vain jäädä ihmettelemään, mikä niitä toisia oikein vaivaa?!
Heh, eli kirjoista pitäminen, niiden lukeminen ja niistä kirjoittaminen on kovastikin subjektiivista puuhaa. Ihan vain mietittyäni näkemyseroja oli pakko seurata edellisestä kirjasta erimielisen kirjoittajan toista arvostelua ja todeta, että niinpä, kirjoista voi olla eri mieltä. Kirjablogeissa on se kiinnostava asia, että voi olla eri mieltä kirjoista ja mukavaa on myös se, että yleensä saa myös perusteluja näkemyksille, eikä tarvitse olla vain yhden valtakunnan suurimmassa kirjoittavan mielipiteiden varassa.

*****

Sitten on vielä sekin asia, että en pysty ihan vain ja ainoastaan kirjoista kirjoittamaan, mutta fiksu löytää ne kirjoista olevat postaukset ja sitten ne muut, esimerkiksi nämä. Kun nämäkin on vain niin ihania. 

Ja välillä menee vähän näin, että ei saa luetuksi, eikä kirjoitetuksi. On muuten kaikkea kivaa.

Sitä vain piti kirjoittamani, että on hauskaa, miten vanhoja tekstejäkin nousee luetuiksi. Joku punainen lankakin mulla oli alussa ajatuksena, mutta kun tätä kirjoitustakin on tässä päivän mittaan niin moneen otteeseen kirjoittanut ja katkonut ja taas kirjoittanut, niin voi hyvinkin olla, että se jossain vaiheessa hävisi. Siispä piti vain sanomani, että aion jatkaa tällaisena jatkossakin ja vuosipäivänä joku kiva yllätys tiedossa. 

Nyt saattaa tulla tekstiä vähän katkoittain, kun pitää hoitaa velvollisuuksia siellä sun täällä.     

Terveisiä kirjailijalta ja kirjastosta

Olipa mukavaa huomata, kun siivoilin sähköpostiani kesän jäljiltä,

että siellä oli kiitokset eräältä kirjailijalta,

jonka kirjasta olin kirjoittanut blogiini.

Samoin kuin huomasin, että blogissanikin oli kiitoksia kirjailijalta eräässä postauksessani.

Jotenkin kivaa, mukavaa ja hassuakin,

että netissä lukija ja kirjailija voi kohdata

tälläkin tavalla.

Siltikään en aio säästellä sanojani, jos jostain kirjasta en pidä, 

taikka jos vaikka jostain pidänkin.

Myönnän kyllä, että olen vähän sellainen lukija, 

että aika usein, vaikka kirja olisi hyvä ja erinomainen, 

alan siitä erittelemään kohtia, 

joissa olisi voinut tehdä jotain toisin. 

Mutta onnekseni en ole kriitikko, 

joka pyrkisi ehdottomaan ja absoluuttiseen objektiivisuuteen. 

Toisaalta yritän kyllä perustella niitä mielipiteitänikin. 

***

Asiasta toiseen: 

Mulla on tällä hetkellä muutama kirja luvun alla ja kesken. 

Yksi sellainen, joka on niin kamalaa luettavaa, että varmaan näen taas painajaisia pari yötä, 

yksi niin höttöä, että menetän yöuneni, kun haluan vain jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista. 

Yksi projekti, jonka vannoin lukevani loppuun. 

Ja monta monta pinoa kaikkea luettavaa. 

Mitä siis tekee lukija, 

jolla on tarpeeksi kirjoja?

Ihana vapaa aurinkoinen iltapäivä tuhlattavanaan... 

Marssii tietenkin kirjastoon, 

siihen ainoaan oikeaan.

Olen vähän niin kuin huono copycat, Valkoinen kirahvi on 

jo esitellyt minunkin rakkaani, 

mutta en malttanut olla kaivamatta omaakin kameraa esiin, 

kun sinkoilin kerroksesta toiseen ja hyllyltä toiselle. 

Kääreistä oli kuoriutunut entistäkin ehompi ja ihkumpi 

Rikhardinkadun kirjasto.  

Joka ei kyllä hellepäivänä ollut mitenkään paras paikka ihmetellä maailmaa. Fani oli kuitenkin jossain yläkerran ikkunoissa, niin että englanninkielisiä kirjoja oli erityisen viileää ihmetellä. Tämä kirjasto on siitä erityinen, että siinä on jotain maagista, joka saa jähmettymään hyllyjen väliin ja lukaisemaan kirjan jos toisenkin. Yksi syy tähän viettelykseen on tietenkin kirjaston hyllyjen väliin ujutetut tuolit. Toinen syy hyllyjen päälle asetellut kirjat ja Rikun kirjastossa niitä on. Paljon. Joka paikassa joku teemapöytä, ja erityisen paljon kirjastossa oli kotimaisia kirjailijoita esillä. Keskeisin syy on kuitenkin se, että kirjastossa on niin kiireetön ilmapiiri: vaikka kirjaston viereisillä kaduilla kiirehtiikin salkkukätisiä, niin kirjaston ikkunoihin ihmiset eivät näy eivätkä kuulu. Täällä tuntuu siltä, että kirjojen lukeminen ja selaaminen olisi trendikästäkin puuhaa.

 Mietinkin kirjastossa, että olen ehdottoman helposti vieteltävissä: valitsen kirjani melkein aina pikalainoista (best seller -hylly), palautetuista tai näistä muista tyrkyistä. Taitaa olla ihan sama oikeiden kirjailijoiden kanssa: sitä valitsee uutuudet ja ne, joita muutkin lukevat. Miten käy niiden tyrkkyjen sitten? (Tällä en viittaa tuohon alkupään tekstiin) Aika paljon nykymaailmassa ihmiset lukevat nettiä, joten kirjailija pääsee näkyville, jos päivittää itseään nettiin.

Mietin, kun olen etsinyt tietoa joistakin ulkomaiden kirjailijoista, että aika monella on todella edustavat kotisivut, mutta miten on kotimaisten kirjalijoiden? Joko en ole vieraillut monenkaan kotona netissä, tai sitten koteja ei ole kovinkaan paljon. Mikään ei ole muuten inhottavampaa kuin kirjailijan kotisivut, joissa viimeisin päivitys on vuodelta 2004. Varsinkin jos sen jälkeen on kirjoittanut kolme kirjaa.

Kirjastossa näitä tyrkkyjä aina tarkastelee sillä silmällä.

Jos joku oma vanha ehdoton suosikki on hyllyllä ja esillä,

sitä tuntee suorastaan ylpeyttä kirjailijasta (tai omasta mausta).

Näiltä hyllyiltä poimisin

Verrosen, Piia Postin,

Behmin ja Sutisen mukaan,

ellen olisi niitä jo lukenut ja kovasti tykännyt.

Palautuksia-hylly on myös aina ollut sellainen,

jonka makuun ja sanomaan luotan.

Muiden maku ei voi olla väärässä, ajattelen - ja nolostelen vähän sitä, miten monesti itse palautan kirjoja, joista en ole pitänyt,

enkä jaksanut lukea kahta sivua kauemmas

- ja jotka vaanivat hyllyillä muita muiden makuun luottavia...  

Vielä on yksi salainen ase:

lippuset ja lappuset, joita kannan mukanani joka paikasta.

Huomasin vasta kotona, että nämä olivat vanhoja lippusia,

mutta kuitenkin kiinnostavia.

Minusta on kiinnostavaa nykyisin lukea kirjoja,

jotka tapahtuvat Helsingissä.

Muistan miten rasittavaa se, että joka toinen kirja elää Helsingissä,

oli silloin, kun asuin itse Turussa.

Mutta nyttemmin mikään ei ole niin rasittavaa kuin lukea kirja,

joka tapahtuu vaikka Tampereella

tai Jyväskylässä.

Molemmista on niin hatarainen kuva päässä,

että koko kirja menee kartan miettimisessä.

Olen pitkään miettinyt, että olisi mukavaa lukea kirja ja kävellä paikat läpi kirja karttana kädessä. 

Ehkä syksyllä eteen astelee joku sellainenkin kirja. 

Taidan napsia tästä lipuskasta erään kirjan oppaaksi.  

Mietin, että ehkä syksyllä alan lukea kirjoja jonkun muunkin kuin maateeman mukaan.

Kaaoksenomaisessa mielessäni ja elämässäni se voi olla aika epärealistinen idea, sillä tuntuu jo nyt, että en voi millään kahlita itseäni lukusuunnitelmiin.

Mutta voihan sitä yrittää:

aina pari kirjaa samaa teemaa?

Ainahan sitä teemaa voi viruttaa johonkin suuntaan, jos tuntuu, että kirjat eivät jotenkin mahtuisi tiettyyn teemaan...

****

Sitten vielä lopuksi, hyppäys aivan toiseen (vai oliko tämä jo kolmas):

Huomenna lähdetään pikareissulle lahden yli,

joten pikainen kysymys:

Tuleeko kenellekään mieleen virolaista nykykirjailijaa?

Saisi olla aika helppoakin tekstiä.

Vinkkaa vinkkaa!

Meinasin lukea viroksi kirjan 

(voi kyllä olla, että päädyn lastenkirjaan, 

niin kuin aina ennenkin, 

tai juorulehteen). 

*****

Täällä vielä linkki aiempaan

kirjastopostaukseeni.

Musiikki kirjoissa

Olen lukenut lähiaikoina pari kotimaista kirjaa, joissa on tekstin välissä ollut mainintoja musiikkikappaleista, jotka joko luovat kirjan aikakauden tunnelmaa tai kuvaavat henkilöhahmojen luonteenpiirteitä tai elämänvaihetta.

Kirjallisuudessa on tietenkin aikoja käytetty interteksteinä toisia kirjoja, kirjallisuuslajeja ja elokuvia, tv-ohjelmia ja ties mitä, mutta en muista, että musiikki olisi kirjallisuudessa, varsinkaan kotimaisessa, kovinkaan paljon läsnä. Voi tietysti olla, että en ole aiemmin huomioinut asiaa ja siksi en ole huomannut musiikkia kirjojen sivuilta. 

Mietin, että sopiiko musiikki kirjoihin? Voiko musiikilla luoda tunnelmaa kirjaan. Millaista musiikkia voi käyttää, miten laajasti musiikki pitää olla tunnettua, jotta sitä voi käyttää? Lähteekö innokas lukija etsimään musiikkia esim. youtubesta tajutakseen kirjan sanoman? Vai pitääkö käyttää klassisen tunnetuimpia sävellyksiä, hittimusikkia ja ikivihreitä, jotta lukijan saa kuljetettua mukanaan. 

Itselleni tulee aina välillä sellaisia kausia, että vähän jumittaudun joihinkin kappaleisiin. Tällä hetkellä mun jumi menee näissä. Autiomaaa ja rakastuminen. Miten ne ylipäätään kuuluvat yhteen?  

Paljon vai vähän?

Olen muuttanut kirjoineni hieman liian usein,

ja muutoissa olen karsinut kirjoja kovin ottein.

Välillä tulee mietittyä, että onko jotain kirjaa kenties ikävä,

kun se ei omassa kirjahyllyssä ole mukana?

Täytyy myöntä että Sota ja rauha tekisi sivistyneen vaikutelman,

Dostojevskin tiiliskivet samoin.

Ne ovat kuuluneet kirjahyllystööni,

mutta karsiutuneet jossain vaiheessa pois.

Jotenkin kirjahyllyyn ovat jääneet satunnaiset seuralaiset,

pahojakin kolhuja kärsineet antiikkiset opukset,

joista ei ole ollut mitään syytä luopuakaan.

 

Kirjaharrastajan varmaan kuuluisi kerätä lukemistoaan hyllyyn, ja aika ajoin olenkin saanut herätystä keräilyyn, aloin kerätä suomalaisia klassikoita ja sainkin sinne mm. Runebergin Vänrikki stoolin ja Waltarin Sinuhen - näissä vanhoissa kirjoissa (jos ne ovat vanhoja painoksia) on vain se vika, että ne meinaavat hajota käsiin. Eihän niitä ole luettavaksi tarkoitettu, eikä ainakaan jokajaksoisen suomen kirjallisuushistoria -kurssien käsittelyyn.

Toisaalta aika moni kirjoista on hyllyssäni siksi, että tiedän kirjalla olevan jatkokäyttöä, en millään haluaisia ostaa kirjaa, jonka luen vain kerran läpi, kirjahyllyyn pölyyntymään. Siksi esim. viime vuonna suosin uusia kirjoja, joita pakotin muidenkin luettavaksi. Jotkut kirjat jäävät hyllyyn odottamaan sitä hetkeä, että saan ne vihdoin luetuksi, esim. Econ Ruusun nimi on tehnyt sitä kymmenisen vuotta.  

En tiedä, millä muulla perusteella ostaisin kirjoja; kirjasta kun ei tiedä kansien perusteella, onko se sisältäkin hyvä. Suosin toki joitakin kirjailijoita, esim. Anja Kauranen / Snellman on sellainen, joka lähtee kaupasta kotiin, vaikka joskus minua suuresti ärsyttää kirjailijan näppiksenjälki. 

 

Yksi ongelmatilanne syntyy siitä, että ostan usein kirjan pokkarina: kevyempi kuljettaa mukana, halvempi ostaa. Mutta kirjahyllyssä pokkarit näyttävät b-luokan kirjoilta. Siispä: pitäisikö ne eristää omalle pienemmälle hyllylleen, jossa ne näyttäisivät isommalta. Vai upottaa muiden väliin?

Ja vielä pitää ihmetellä, että miksi tiettyjä värejä hyöjeksitään?

Paljon tyhjää tilaa siis tuli, muutossa karsiutuneet ovat jääneet mikä minnekin, mutta hyvä asia tässä on se, että voin huoletta kurkistella divareiden ja kauppojen tarjoamia kirjoja. Kun vain vielä keksin, mikä on se syy, minkä takia hankin jonkun kirjan itselleni, enkä vain nauti kirjaston suomista eduista.

Ps. Sota ja rauha lähti kiertoon, koska se alkoi ahdistaaa minua niin paljon. Luin sen eräänä joululomana, kun ulkona paukkui -30 ja opiskelupaikkakuntani ulvoi tyhjyyttään. Jotenkin se kirjan lukutilanne (ellei vähän sisältökin) jäi kalvamaan mieltä: kylmä ja hyinen talvi harmaan betonitalon neljännessä kerroksessa... 

Ps. II - valkoinen kirjahylly jäi mieleeni tästä. Värien mukaan järjestäminen on minun mielestäni se ainoa oikea järjestys hyllyissä. Jotkut suosivat aakkostenmukaista järjestystä, esimerkiksi kirjastoissa siinä on etunsakin, mutta mitä jos onkin keltaisen kirjan olo - miten sellaisen löytää kirjastosta?  

Ps. III - tähän on siis matkaa,

täytyykö kirjoja paljon tai kohtuullisesti lukevalla olla kirjahylly täynnä

kirjoja, että kirjaharrastuksen voi ottaa vakavasti?

Vai riittääkö ahkera juokseminen kirjastoissa?



Muistatko...

... miltä metsä talven jälkeen näyttää?

... miten kaikki herää eloon?

... minkä väriset ovat kevään ensimmäiset lehdet puissa?

... miltä tuomi tuoksuu?

... minkä väriset olivat kukat Espan puistossa?

... miltä Kauppatorilta haisee?

... miten Helsinkikin herää eloon?

... miltä riemu näyttää?

... millainen on kuuma kesäpäivä Porvoossa?

... miten lämpimästi merellä tuulee?

... miten viileää on Suomenlinnan luolissa?

... miten kivaa kaikki maasta löytyvä on?

... miltä Helsinki näyttää mereltä

(sinä päivänä, kun Venäjän metsäpalot savuttivat Suomeen)?

... millaista on juhannuksen taika?

... miltä veden liplatus kuulostaa?

... miltä puistoruokailu maistuu?

... miten rauhallista maalla on?

... miten kärpäset kiusaavat?

... miltä kesäsade maistuu ja tuoksuu?

... miten pelottava voi kesämyrsky olla?

... miten nopeasti tulee kesän viimeiset päivät?

Kyllä muistan ja ikävöin

joka päivä.