Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

2017, Tammi 

The Book of Memory 2015

suomentanut 

Tero Valkonen

307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

2017, WSOY

Truly Madly Guilty 2016

suomentanut Helene Bützow

464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013, Gummerus) on ilostuttavasti uusi käännösromaani Afrikasta, joka tulee julki Gummerukselta alkuvuodesta. Sain lukea kirjan ennakkoon, mikä oli kiva, koska Afrikan tähti -haaste päättyy tänä vuonna ja olen nyt kovasssa Afrikka-nosteessa, mitä tulee kirjoihin. 

Etukäteen en oikein tiennyt, minkälaiseen kirjaan olen tarttumassa ja alussa olikin vaikeaa sijoittaa kirja johonkin tiettyyn lokeroon. Kirjan luettuanikin olen samanlaisissa vaikeuksissa - ei tätä kirjaa voi asettaa mihinkään valmiiseen luokkaan. 

Kirjan kirjoittanut Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa, josta hän muutti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kirjailijan jalanjäljet näkyvät kirjan henkilöissä: aluksi kirjassa seurataan lasten elämää Afrikassa, maassa, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Loppuosassa kirjassa päähenkilö, Kulta, on muuttanut pois Afrikasta Yhdysvaltoihin. Kertojana kirjan alussa on siis lapsikertoja ja loppuosassa teini-Kulta. 

Tämän kirjan, kuten monen muunkin Afrikka-aiheisen kirjan, lukeminen aiheutti pikaisen wikipedia-etsinnän ja tietoiskun, koska Zimbabwe on maana kovin tuntematon itselleni. Kirjan lapsikertoja kohtaa sellaisia asioita Zimbabwesta (tai siis maasta, jonka nimeä ei kirjassa mainita), joita on kirjattu myös wikipediaan maasta: kirjan lapset elävät slummeissa (, jotka yritettiin hajottaa vuonna 2005 ja tunnetaan nimellä Zimbabwen historiassa ”Operaatio Murambatsvinana”), lapset näkevät, miten valkoisia karkotetaan maasta ja taloistaan - sama tapahtui Zimbabwessa, kun mustat päättivät ottaa maansa itselleen. Zimbabwen työttömyysprosentti on surullinen 95, inflaatio jotain täysin käsittämätöntä ja inflaatioon johtanut ruoantuotannon romahtaminen jotain järkyttävän surullista. Tuntuu, että kaikki Afrikan surullisimmat asiat ovat tapahtuneet tässä maassa: Aidsiin arvioidaan sairastuneen yli miljoona maan asukasta. 

Ankeat elinolosuhteet näkyvät lasten arjessa siten, että kirjan alussa lapsijoukko rientää rikkaiden asuinalueelle ryöstämään guava-hedelmiä. Katsellessaan taloja lapset haaveilevat jonain päivänä asuvansa yhtä loistokkaissa taloissa. Leikkiessään kaduilla lapset ovat myös niitä, jotka poseeravat avustustyöntekijöiden valokuvissa. 

Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja vaikka meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa niitä silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjoitustavaroita. 

Lasten elämä kulkee eteenpäin leikkiessä. Joku lapsista on nähnyt Teho-osaston, ja niinpä lapset ovat leikisti tv-sarjan henkilöitä. Mutta leikki muuttuu välillä pelottavan todeksi, kun he ajattelevat tv-sarjan ohjeiden mukaan ottavansa vauvan tulevan lapsiäidin mahasta pois. 

Kirjan alkuosassa onkin sama juonne kaikessa: lapset ovat lapsia, leikkivät, juoksevat ja nauravat, mutta todellisuus melkoisen karmiva, esimerkiksi silloin, kun Kullan isä palaa kotiin, kauhean sairaana - ja Kultakin kuulee kuin sattumalta, mikä sairaus hänen isällään on. Kirjasta tulee mieleen esimerkiksi kotimaisten kirjailijoiden lapsen kertojaäänellä kirjoitetut kirjat alkoholistiperheistä: Kreeta Onkelin Ilonen talo ja Mari Mörön Kiltin yön lahjat. Näissäkin lapset leikkivät, kuten kuka tahansa lapsi, mutta arkea varjostavat tyhjät pullot, poissaolevat vanhemmat ja kaikki kamala, joka tulee esiin ns. normaalin leikin varjossa.  

Me tarvitaan uudet nimet -teos jatkaa myös lapsuuden jälkeiseen kuvaukseen.

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan.  - - 

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraussa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan - -

Kulta lähtee Yhdysvaltoihin, koska hänen tätinsä asuu siellä. Hän asuu perheessä ja huomaa, että elämä ei todellakaan ole helppoa, eikä ainakaan sellaista, mitä hän on kuvitellut sen olevan silloin, kun lapsena leikki ja kuvitteli tulevaisuuttaan jossain rikkaassa maassa. Kirjan loppuosassa kerrotaankin sitten, hieman mielikuvituksettomasti, mitä tapahtuu, kun the American dream ei saa täyttymystään. 

Kirja oli näennäisen kevyt ja nopealukuinen. Lukiessani mietin, miten viihdekirjamainen tämä kirja onkaan - mutta nyt kun aloin kirjasta kirjoittaa, juutuin ensiksikin tutkimaan sitä, minkälainen Zimbabwe on, törmäsin kaikkeen kamalaan, ja samalla kirjan lasten "leikit" alkoivat vaikuttaa aika karmeilta. Vai kuinka terveeltä tuntuu se, että lapset katsovat, miten aidan takana hakataan ja tapetaan niitä valkoisia, jotka maa on päättänyt karkottaa, tai kun lapset oikovat henkaria ottaakseen vauvan ystävänsä mahasta pois.

NoViolet Bulawayon kirja on ollut ehdokkaana Man booker -palkinnon saajaksi tänä vuonna, Bulwayo pääsi palkinnon ehdokaslistan lyhyelle listalle ensimmäisenä mustana afrikkalaisena naisena.

Kirjan on lukenut myös Kirjavan Kammarin Karoliina ja uusi blogituttavuus Omppu. 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

2013, Gummerus

We Need New Names 2013

288 sivua

Tämänkin kirjan liitän siis Afrikan tähti -haasteeseen, maa: Zimbabwe.