Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Pia Pesonen: Maatuska

Pia Pesosen Maatuska (2015, Teos) -teoksen huomasin kirjaston uutuuksissa, ja päätin lukea kirjan Kirjamessujen innoittamana, sillä tässäkin kirjassa Venäjä/Neuvostoliitto on vahvasti läsnä. 

Kirjan tarina alkaa, kun Irina joutuu tyhjentämään vanhempiensa kuolinpesää Lauttasaaressa. Asunnosta tulvii esiin maatuskoita, joita hänen äitinsä, Tamara, on kerännyt nurkkiin. Tamara on muuttanut Suomeen Neuvostoliitosta, ja naisten kautta lukijalle näytetään, miten uusi elämä on mahdollista rakentaa, ja myös, mitä vanhaan maahan on jäänyt. 

Irina kärsii unettomuudesta ja elämästään, jossa on työtön ja juoppo mies, vammahtava lapsi, tylsä työ, kuolleet vanhemmat, varsinkin se loikkari, sekä rumat ja likaiset seksimatkat ja väsymys.

Irinan on saavutettava rauha suhteessa äitiinsä, että hän pystyisi elämään omaa elämäänsä. Irinan elämän lisäksi teoksessa päästään sisään Tamaran, Irinan äidin, elämään. Siihen, miten tämä tapaa suomalaisen miehen Leningradissa ja päättää, että mies on hänen mahdollisuutensa. Kun Tamara pääsee shakkiturnaukseen Helsinkiin, ei hän voi jättää tilaisuuttaan käyttämättä. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa neuvostonaisen tyttärelle. 

Selvittäessään kuolinpesän asioita Irina törmää siihen oikeaan todellisuuteen, joka on ollut piilossa niin kuin maatuskat ja samovaari äidin asunnossa. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea, se eteni koukuttavasti ja loppu oli yllätyksiä täynnä. Tarina näyttää, minkälaisia asioita ihmiset voivatkaan salata lähimmäisiltä ihmisiltään. En ollut kuullut kirjasta aiemmin juuri mitään, joten teos pääsi yllättämään minut positiivisesti. 

Pia Pesonen: Maatuska

2015, Teos

251 sivua

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatovin Matkalaukku (2012, Idiootti) pääsi luettavakseni venäläisestä kirjallisuudesta, ja olinkin kirjaa lukiessa iloinen, että tulin aloittaneeksi kirjan. Jo edesmenneen Dovlatovin huumoripitoinen kerronta on hauskaa luettavaa ja kuitenkin myös mustan huumorinsa alla surullista. 

Matkalaukun kerrontatekniikka on kiinnostava: pienten tarinoiden ideat kumpuavat matkalaukusta, johon on pakattu Dovlatovin elämä. Kirjailija Dovlatov lähti Neuvostoliitosta ja asettui New Yorkiin, jossa vuosia myöhemmin avaa kaappiin unohdetun matkalaukun: matkalaukusta löydetyt esineet muistuttavat henkilöistä, tapahtumista ja asioista. 

Tarinoiden huumori nauratti minua väkisin. Ensimmäisen tarinan kertovat suomalaiset kreppisukat, joita pikkukriminaalit Leningradissa ostavat ison kasan aikomuksenaan rikastua. Neuvostoliittolaiset kaupat ovat tyhjillään, ja jopa sukistakin on puute. Juuri kun henkilöt saavat sukkalaatikkonsa, kaupat täyttyvät samoista sukista. Poliittisille johtajille ja puolueenjäsenille naureskellaan: kirjan toisessa tarinassa paljastettavalla Lenin-patsaalla on vahingossa kaksi laukkua. Juhlallisuuksissa Dovlatov varastaa pormestarin kengät, eikä tämä voi aloittaa puhettaan, vaan tekeytyy sairaaksi. 

Toimittajana työskennellyt Dovlatov kirjoittaa myös siitä, miten hänen työnsä toimittajana on tuhoontuomittua. Kun hän tuskailee kaikkien aiheidensa olevan tulenarkoja, häntä kehoitetaan etsimään käsiinsä sankariäiti, josta kirjoittaa ylistävästi j- a Dovlatov alkaa etsiä.

Tarinat veivät minut mukanaan. Myös Dovlatovin Meikäläiset viehätti minua muutama vuosi sitten. Mitäpä kirjoista voi muuta sanoa kuin kiitellä, että näitä on suomennettu ja iloita, että sattuivat luettavakseni. 

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

2012, Idiootti

suomentanu Pauli Tapio

169 sivua

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Kirjamessujen jälkeen teki mieli tarttua messuilla esiintyneiden kirjailijoiden teoksiin, esikoiskirjailijoita luinkin jo alkuviikosta, minkä jälkeen tartuin Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia (2015, Siltala) -teokseen, joka minulla oli aikomuksena lukea jo aiemmin tänä vuonna. 

"Ihmiselämässä on erityisiä herkkyysjaksoja. 

Ennen kaikkea sellainen on lapsuusaika, jolloin kaikki

on suurennettua, voimistunutta ja lisävärien sävyttämää - - "

Tyttölapsia-teoksessa kerrotaan sen nimensä mukaisesti tytöistä. Aika on toisen maailmansodan jälkeinen 50-luku. Ensimmäisessä novellissa tytöt valmistautuvat pioneerikulkueeseen, mutta mielenkiinnon vie kädettömän lapsen tekemä Stalinin muotokuva - tai oikeastaan tekijä. Samalla tavalla kaikissa novelleissa historian tapahtumat sijoittavat tarinan aikaan, mutta lasten elämässä on tärkeää se, mikä eroaa tavallisesta. 

Seuraavat kaksi novellia vievät lukijan kaksotyttöjen maailmaan. Lasten isä tulee kotiin rintamalta, eikä ole varma, ovatko lapset hänen. Novellissa sisarusrakkaus ja -viha näyttäytyy jokapäiväsessä elämässä ja saa lopulta traagiset mittasuhteet. Perheen aikuiset (isä, äiti ja isoäiti) ovat kykenemättömiä keskustelemaan toistensa kanssa, ja perheessä keskustellaan vain lasten kanssa. 

Ulitskajan novelleissa aikuiset ovatkin taka-alalla, ja maailma nähdään lasten silmin ja kautta. Novelleiden henkilöt vaihtelevat ja henkilöitä on melkoisen paljon, niin että lukeminen vaatii aika paljon keskittymistä. Aina tytöt eivät ole rakastettavia, ja välillä aikuistuminen aiheuttaa hämmennystä heidän elämäänsä. 

Teoksessa on itse asiassa kaksi novellikokoelmaa, joista lyhyempi Lapsuus -49 sisältää lyhyempiä novelleja. Pidin näistä lyhyistä novelleista muuta teosta enemmän. Ehkä sen takia, että henkilöhahmoja ja juonta oli helpompi seurata, tai ehkä sen takia, että lapset tuntuivat suloisemmilta loppuosan novelleissa. Lapset saivat enemmän myötätuntoani, heti ensimmäisessä novellissa Kaali-ihme kaksi orpotyttöä lähetetään hakemaan kaaleja, mutta mukaan annettu raha katoaa. Lapset eivät uskalla mennä takaisin kotiin, ja ihme tapahtuu: kaalit tippuvat kotimatkalla heidän jalkoihinsa. Novellit henkivät aikuisten rakkautta lapsia kohtaan ja olivat siksi niin suloisia, jotenkin sadunomaisia maailmoja. Loppukirjan novelleista tuli samanlainen lämmin olo kuin Ulitskajan kuuntelemisesta kirjamessuilla. 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjat.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (& Lapsuus -49)

2015, Siltala

suomentanut Arja Pikkupeura, 

alkuperäiset kertomukset 1993, 2003, 2011

218 sivua

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Kärsin pahemmasta kuin lievästä lukuahdistuksesta: moni kirja on viehättänyt aluksi, mutta on tuntunut lähes mahdottomalta saada luettua loppuun. Löysin viikonloppuna lääkkeen tähän lukujumiin, kun aloitin Pavel Sanajevin teoksen Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014, Into). Luin kirjan alusta loppuun melkein yhdeltä ja samalta istumalta, sen verran omituisella tavalla kiinnostava ja erilainen tämä kirja oli. 

Kirja kertoo pienestä pojasta, Saša Saveljevista, joka asuu mummonsa ja vaarinsa luona. Hän on erittäin sairaalloinen, eikä pääse normaaliin kouluun kuin vasta toisella luokalla. Sieltäkin hän on poissa jatkuvien sairastelujensa takia. Mummo ottaa selvää kotitehtävistä ja pojan päivät kuluvatkin koulutehtäviä tehden. Aina on lisää tehtäviä, koska kun rästiläksyt on tehty, on uusia jo tulossa. 

Saša on erittäin tylsistynyt, eikä hänen mummonsa puhe ole lainkaan positiivisen kannustavaa, vaan puhetta värittävät useimmiten sellaiset sanat kuin ääliö ja paska. Puhe on lähinnä sättimistä ja haukkumista, jopa siinä määrin, että vaari lähtee ajoittain vaimoaan pakoon, eikä hän halua lopettaa konserttikiertueitaan, koska saa hengähdystauon vaimonsa jäkätykseltä. 

- Myöntele vaan sinäkin! Yksi paska on kasvatettu aikuiseksi ja nyt raahataan toista niskoillamme. 

Ensimmäisellä paskalla mummo tarkoitti äitiäni. 

Kerran vaari päättää aivan oikeasti lähteä ja jättää mummon ja tyttärenpoikansa. Mutta ei sitten pystykään - jotenkin omituisella tavalla tämä kielenkäytöltään törkeä perhe pitää yhtä ja rakastaa toisiaan. Ja mummo, niin kova ja katkera kuin hän tuntuukin olevan, suree pienen hiiren kuolemaa. 

Vaikka tai ehkä juuri siksi, että Sašan elämä on niin tylsää, elämässä tulee vastaan huippuhetkiäkin. Esimerkiksi silloin, kun mummo vie pojan tämän anelujen päätteeksi kävelylle puistoon ihailemaan huvipuiston kojeita ja kieputtimia. Lähes onnellisen päivän päätteeksi Saša saa jopa jäätelön, jonka tosin saa syödä vasta kotona kuuman teen kanssa, ettei vilustuisi. Varsinaisen ilonaiheen Saša kokee, kun vaari tuo tuliaisena magnetofonin ja Saša oppii helposti käyttämään sitä. Poika kokee ensimmäistä kertaa oikeaa ylpeyttä siitä, että hän osaa tehdä jotain. 

Sašan elämää varjostavt kuitenkin jatkuvat sairaudet, joita käydään parantamassa kylpylässä ja jotka siitä huolimatta uhkaavat viedä Sašan kohti kuolemaa. Mummon mukaan Saša kuolee ennen 16:tta syntymäpäiväänsä. 

Saša kaipaa ylihuolehtivan ja ylinalkuttavan mummon ja henkisesti, ja välillä fyysisestikin, poissaolevan vaarin sijaan elämään äitiään. Kirja, joka kertoo noin vuoden Sašan elämästä (ja joitakin takaumia aiempaan elämään), päättyy tilanteeseen, jossa äiti ehkä lähenee poikansa elämää. 

Pidin kirjan huumorista ja siitä, että kirjaa lukiessa jouduin haukkomaan henkeäni: siis eihän näin voi kirjoittaa! Mummo nimittäin oli todellakin aivan kamala, mutta niin kamalan kamala, että siitä syntyi kirjan musta huumori (burleskiksi kuvataan huumoria Inton kirjan esittely -sivuilla). Pidin myös siitä, että huumorin alta paljastuu pientä rakkauttakin ja pienen pojan maailma, joka kaipaa niitä normaaleja asioita, joita 8-vuotias haluaa elämäänsä. Mietittäväksi jäi, että miten sairas poika todellakin oli, vai oliko mummo aivan vainoharhainen? 

Kirja oli myös tervetullutta vaihtelua niihin kaikkiin kirjoihin, joita olen vuoden alusta alkaen yrittänyt lukea. 

Kirjailijasta on todella vaikea löytää juuri mitään muuta tietoa (etsin myös nimellä Pavel Sanaev) kuin se, mitä Into kirjoittaa: 

Pavel Sanajev syntyi Moskovassa vuonna 1969. Hän on Venäjän elokuvantekijöiden uuden sukupolven lupaavimpia ohjaajia ja käsikirjoittajia. Pavel Sanajev on kuuluisien näyttelijöiden Vsevolod Sanajevin lapsenlapsi ja Elena Sanajevan poika. Hänen esikoisromaaninsaHaudatkaa minut jalkalistan taakse oli myyntimenestys Venäjällä (yli 500 000 kirjaa) ja tempaisi Sanajevin nykykirjailijoiden kirkkaaseen kärkeen. Kirja on palkittu Triumph Prizella 2005 ja Octyabr Magazinen vuotuisella esikoispalkinnolla 1996. Se oli myös Venäjän Booker Prize -ehdokas 1997.

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
2014, Into
Pohoronite menja za plintusom, 2003
suomentanut Kirsti Era
205 sivua

Inna Patrakova: Kultahammas

Inna Patrakova: Kultahammas
Zolotoi zub, suomentanut Eero Balk
Helsinki-kirjat 2012
167 sivua
Arvioni: + + + +

Inna Patrakova on siitä kummallinen kirjailija, että en oikein tiedä, pidänkö hänen kirjoistaan vai enkö pidä, mutta olen silti lukenut hänen kaikki teoksensa. Jollain tavalla tiedän jo mitä saan kirjasta: hauskan, kevyen ja viihteellisen pläjäyksen venäläisyyttä ja kaikkea sitä, mikä suomalaiset ja venäläiset erottaa toisistaan. Siis stereotyypioiden tasolla. Syvällistä Patrakovan teoksista ei saa millään. Vai olisiko kevyen alla kuitenkin pienesti syvällisyyttä ihan vain sillä, että Suomessa saa kirjoittaa venäläisistä ja venäläisyydestä?

Kultahammas on minusta melkeinpä parhainta Patrakovaa, jonka olen lukenut. Ehkä siksi, että tässä teoksessa tarinaa ei ole yritettykään pitkittää, vaan 167 sivua on aivan hyvin riittänyt tuomaan esiin kaiken sen, minkä Patrakova pn halunnut kertoa. 

Teoksessa kerrotaa kahdesta päivästä venäläisen matkaoppaan näkökulmasta. Vuoden 1997 vapunaattona ja vappupäivänä bussilastillinen venäläisiä matkustaa Suomeen, ja Helsingin, Serenan ja Tampereen kautta oppaan täytyy saada sama porukka takaisin Venäjän-maalle. Se ei olekaan helppoa, sillä joukko venäläisiä osaa kadota, eksyä, olla myöhässä ja aiheuttaa kaikenlaista kaaosta ja harmaita hiuksia oppaallensa. Kirjan tarina ja samalla huumori rakentuu sille kaaokselle ja kohellukselle, jota ryhmäläiset aiheuttavat ja joka on välillä ennakolta arvattavissa ja tietysti kovin stereotypinen. Jos lukija kaipaa jotain uutta ja syvällistä tekstiä, tämä ei ole oikea kirja siihen hetkeen. Hieman tämän kirjan kanssa liikuin itsekin rajalla: välillä kaiken ennakoitavuus ärsytti, mutta sitten taas en voinut välttyä hekotuskohtauksilta lukiessani kirjaa. Arvioni plussat ovat siis kovasti jälkimmäisen seurausta. Lisäksi täytyy vielä sanoa, että lukuhetkeni oli mitä täydellisin tähän kirjaan: erikoisen kiireisen, kiukkuisen, ja paljon tööttäävän bussikuskin kyydissä, jossa voin aistia myös kirjan oppaan tuntemuksia kahden hieman holtittoman kuskin kyyditettävänä. Puhumattakaan siitä, että kun voi lukea huumoriteoksen myöhästyvistä ihmisistä, niin jaksaa ehkä oikeassakin elämässä kohdata samoja asioita. 

Venäläiset oppaat ilmoittavat kokoontumisajan aina kaksikymmentä minuuttia todellista aikaisemmaksi. Määräaikana paikalla seisoo yleensä yksi täsmällinen ja kurinalainen pariskunta, joka on tuomittu viettämään suuri osa matkasta toisia odotellen. 

Kaiken lisäksi nämä toiset katsovat heitä vallan karsaasti. Hehän ovat niin tylsiä. Vain tylsä ihminen viitsii tulla oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kuinka porvarillista herätä ajoissa ja vain seisoskella! Oikein ällöttää. Ei semmoinen ole imhimillistä. 

Välipalana, työmatkalle sopiva, hauska ja hyväntuulinen kuvaisivat tätä kirjaa. Muuten, jos aiemmissa Patrakovan teoksissa naurettiin suomalaisille, niin tässä nauretaan myös erityisen paljon venäläisille. 

Muita Patrakovan teoksia ja minun kirjoituksia niistä: 

Tulkki, 

Naapurit. 

Dj Stalingrad: Eksodus

Rikkaat ja älypäät pettivät meidät. He kertoivat meille, tuhansille rumille, köyhille ja tyhmille, että me ansaitsemme enemmän. He väittivät, että voimme tehdä jotain suurta tai edes jotain hyvää. Että tyhmemmät voivat tehdä jotain suurta, ja pelkurimaisemmat edes jotain hyvää. Näin he jatkoivat ja hallitsivat meitä. Ja he käyttävät meitä omiin päämääriinsä, jotrka ovat aidosti suuria ja mielekkäät.

Dj Stalingradin Eksodus (2012, Into) on jotain sellaista, jota en normaalisti lukisi. Dj Stalingrad on salanimi, jonka takana on Suomesta turvapaikan saanut venäläinen kirjailija ja fasismin vastaisen liikkeen aktivisti. Näkökulmasta riippuen tyyppiä on nimetty sankariksi tai huligaaniksi. Joka tapauksessa Venäjä on antanut miehestä pidätysmääräyksen, jonka takia hänet pidätettiin Espanjassa elokuun lopussa, kertoo mm. Ilta-Sanomat. Punkkari Dj Stalingradia voikin pitää väkivaltaa lietsovana sekopäänä tai Pussy Riotin tapaan  Putinia vastustavana ja venäläisen sananvapauden vapaustaistelijana. 

Kirja on 115-sivuinen, sekavahko kokoelma erilaisten, yleensä väkivaltaisten, tapahtumien kuvausta. Kirjan on kääntänyt venäjästä suomeksi salanimi Veli Itäläinen, joka on tavannut Dj Stalingradin Venäjällä aikoinaan. 

Kirja on kuvausta "kadonneesta sukupolvesta, joka on kasvanut Neuvostoliiton rauniossa" eli kirjassa kaikkeen pettynyt erittäin vihainen joukko nuoria juopottelee, käyttää huumeita, käy keikoilla riehumassa, käy eri tapahtumissa riehumassa ja käy muuten vain riehumassa. Nuorten menneisyys on köyhyyttä, tulevaisuus ei näytä paremmalta, sillä jokainen voisi tehdä tylsää ja huonostipalkattua työtä, tai sitten voi ryhtyä rikollisiin hommiin ja ansaita paremmin. Lapsuus on ollut paitsi köyhyyttä myös täynnä väkivaltaa. Väkivalta ja ilkivalta on se ainoa elämäntapa, joka täyttää päihteiden lisäksi elämän. Neuvostoliiton hajoaminen on jättänyt yhteiskunnallisen tyhjiön, jota mikään ei ole täyttänyt. 

Meillä kaikilla, iljettävillä post-neuvostoliittolaisella sukupolvella, meillä ei ole mitään, ei mitään päämääriä eikä periaatteita, ja perinnöksi kommunismin vuosisadalta meille jäi ikävä. Neuvostoihminen ei saa haluta mitään - oma elämä, arkipäivän ilot, yhteiskunnallinen tyytyväisyys ja viihde, kaikki mikä motivoi länsimaisen kuluttajan elämää, se kaikki herättää vain ivaa ja halveksuntaa. 

Dj Stalingradin Eksodus oli kertakaikkisen raaka ja lohduton kirja, joka anteeksipyytämättä esitteli maailman, joka ei ole minulle mitenkään tuttu. Kirja näytti karulla tavallaan, mitä tapahtuu ihmiselle, jolla ei ole mitään, mihin pyrkiä. Kirja olisi voinut saada sellaiset ihmiset näyttämään surullisilta tapauksilta, mutta näytti ihmisen lopultakin vain ihmisenä. 

Eihän tämä mukava kirja ollut, mutta salakavalasti kertoi, minkälaista on elämä aivan toisenlaisista lähtökohdista käsin. Oikeastaan pidin kirjasta juuri siksi, että se teki oloni mahdottoman epämukavaksi.  

(Kuva: Into-kustannus)

Intokustannus on kustantamo, joka on julkaissut valtavirrasta poikkeavaa kirjallisuutta. Aion lukea piakkoin myös Sansal Boualemin Hyvitys-teoksen, teokset Koulun vika? ja Musta, kaunis ja kaupan - Euroopan uudet orjat, ja ehkä jotain muutakin. Intokustannuksen kirjat löytyvät täältä.

(Kirja on arvostelukappale)

Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

"En ymmärrä. Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? 

Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta, niin kuin sanot. Tai ainakin välttämästä toisen lyömistä kasvoihin..."

"Se johtuu... nimittäin... luulen että he eivät vielä tiedä oikeaa menettelytapaa. Se pitää selittää heille. Pitää luoda suunnitelma, teoria... niin, oppijärjestelmä!"

"Oppijärjestemäkö? Mitä varten? Mehän olemme onnellisia täällä, tunnusta pois. Olemme onnellisia, koska ilma tuoksuu lumelta ja keväältä, koska aurinko on lämmittänyt nämä lankut, koska... Niin, koska me olemme yhdessä. - - "

Andrëi Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia (2012, WSOY, Aikamme kertojia, alkuperäinen teos: Le Livre des brèves amours éternelles 2011, suomentanut Annikki Suni) kuului listaani "pakko lukea". Makinea olen lukenut siitä lähtien, kun Ranskalainen testamentti ilmestyi vuonna 1995 (no, ehkä olen lukenut sen pari vuotta tuon ajankohdan jälkeen, mutta kuitenkin =).

Makine on ollut minulle aina sellainen kirjailija, että kirjan lukemisen jälkeen on ollut pitkään olo, että en ymmärtänyt kaikkea lukemaani, vaikka 

kuitenkin luin kaikki sanat, elin hetken niissä tunnelmissa, joita Makine taituroi lukijan eteen ja periaatteessa tajusin. Mutta en ole koskaan päässyt kirjaan aivan täysin sisälle. 

Siksi olen niin iloinen, kun voin nyt sanoa, että ensimmäistä kertaa pääsin 

Makinen kirjaan täysin sisälle. 

Luin kirjan ensimmäisen kerran läpi ja minulle jäi vähän samanlainen olo kuin Ilselän Minnalle:

Kun joka aukeamalla vähintään yksi ajatus jää auki ja leijumaan, ilma käy sakeaksi paitsi pisteistä, myös minun turhautumisestani. Ikuisen rakkauden kosketuksia on palapeli, jonka palat eivät sovi yhteen, 

Ajattelin, että tämä Makine-olo minulla on aika usein, kun suljen Makinen aina jonkun huipuksi nimeämän kirjan.  

Ajattelin, että okei, musta puuttuu joku geeni, joka ymmärtää makinet. Mutta koska kirja loppui kesken tunnin mittaisen työmatkani, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä eikä muutakaan luettavaa loppumatkalle, ajattelin, että ajankulukseni selailen sen alun uudelleen. 

Sitten tulin lukaisseeksi koko kirjan uudelleen, onneksi siinä on vain 158 sivua, niin ei tullut pitkää reissua kirjaan takaisin. 

Toisen lukukerran jälkeen minulle tuli autuas tunne, jos vain sellainen voi tulla tällaisen kuitenkin maallisen kirjan lukemisen jälkeen.

Sain Makinen palat liittymään vaivattomasti yhteen, sidoin säikeitä ja nautiskelin kirjan tarinasta ja etenkin jälkitilasta, joka leijuilee vieläkin ympärilläni, ja järjettömän suuren omenapuutarhan valkoiset kukat näkyvät vieläkin silmieni edessä. 

En tiedä, miksi Makine on minulle niin vaikea kirjailija. 

Luulen, että tällä kertaa kaikki ne nopeat, lyhyillä virkkeillä, pikatyyliin kirjoitetut teokset aiheuttivat sen, että en saanut lukurytmiäni muutettua. 

Makinen tekstille olisi pitänyt antaa aikaa ja levätä välillä,

 kun minä vielä kauhoin pikamatkaa, tuskin lopetin yhtä virkettä kun aloitin jo toisen.

Kaikkia kirjoja ei todellakaan voi lukea samalla tyylillä.

Nyt kun iloitsen kirjan lukemisesta, huomaan, että toinen vaikeus onkin siitä kirjoittaminen. 

En osaa kirjoittaa kirjan henkilöistä ja juonesta, koska kirjassa ei oikeastaan ollut juonta ja henkilötkin vilahtelivat kirjassa kadotakseen ja taas ilmestyäkseen uudestaan. 

Jotain kirjasta haluan kuitenkin kirjoittaa ylös. 

Esimerkiksi sen, että kirjan tapahtumapaikka on pääosin Neuvostoliitto ja  

60-luku, jolloin uudesta yhteiskuntajärjestelmästä iloitaan ja uskotaan sen ylivoimaisuuteen; ja toisaalta kirjassa liikutaan 80-luvulla, jolloin suuri johtaja, Breznev ei enää olekaan suuri, vaan naurun asia. 

Kirjassa kerrotaan, miten yhteiskuntajärjestys oli suuri asia: miten niihin kulloinkin uskottiin ja taas epäiltiin; 

mitä tapahtui toisinajattelijoille, ja miten toisaalta toisinajattelijatkin 

olivat ehkä jossain määrin oman kohtalonsa vietävissä. 

Aina suuri aate ei ollutkaan tärkein toiminnan lähde, vaan ihastus saavuttamattomaan rakkauteen ja halu näyttää tälle vei toisinajattelijan tielle.

Toisinajattelijatkin ovat vain ihmisiä ja kaiken maallisen vietävissä. 

Ja kaiken kumouksien, suurten johtajien, uusien myllerryksien välissä vallitsi yksi suurimmista asioista: rakkaus ja usko rakkauteen. 

Ja sitten myös rakkaus osoittautuu valheeksi myöhemmin.

Ei tätä kirjaa oikein voi järkevästi selittää, se oli suurelta osin kuvavälähdyksiä sieltä ja täältä,

ja toisessa välähdyksessä aiemmat tapahtumat ja henkilöt tulivat merkityksellisiksi kirjan tarinan kannalta. 

"Rakkaus..." kuiskasi sisimmässäni epäuskoinen ääni. Ihanneyhteiskunnassa oli kaikki suunniteltu etukäteen: massat uurastaisivat innoissaan, tiede ja tekniikka edistyisivät satumaisesti, avaruus valloitettaisiin ja se veisi ihmisen kohti tuntemattomia linnunratoja. Vallitsisi aineellinen yltäkylläisyys ja järkevä kulutus, joka perustuisi ajattelutavan täydelliseen muutokseen. Kaikki oli suunniteltu, ehdottomasti kaikki! Paitsi... 

En ajatellut uudestaan sanaa rakkaus, näin vain mielessäni nuoren naisen aurinkoisessa ja lumisessa tyyneydessä.  

Oppijärjestelmät tulevat ja menevät. 

Ihmisten onnellisuus tai onnettomuus ei tunnu järkähtävän keskimääräisesti niiden vaihtuessa, vaikka 

henkilötasolla joku tuhoutuu onnettoman rakkauden takia, 

joku toinen taas itselleen onnettoman yhteiskunnan takia.  

"Odota, tuo täysin erilainen elämä kiinnostaa minua. Siis huomenna kommunismin laho parakki kaadetaan maahan, se on selvää. Mutta mitä sinä ja ystäväsi, mitä te varsinaisesti ehdotatte tilalle? - - "

"Me ehdotamme vapautta! Ja si-vis-ty-nyt-tä yhteiskuntaa, tajuatko? Elämisen tapaa, jossa ei tarvitse jonottaa kolmea tuntia yhden saapasparin ostaakseen ja jossa matkustetaan ilman viisumia - - Niin, ja aineellista ja yhteiskunnallista elämää, joka on nykyaikaisella tasolla niin että ihminen tuntee itsensä onnelliseksi..." 

"Ajaessaan avoautolla Sunset Boulevardilla..." 

"Sinä teet kaikesta karikatyyriä, sekin tapa kuuluu kunnon neuvostopojalle, joka olet edelleen... Miksi ei avoautoa? Miksi pitäisi halveksia ihmisiä, jotka nauttivat kauniista asioista ja elävät täysillä? - - "

Kirjan sanoma on ainakin selvä. 

Ihmisen onnellisuus tulee muista asioista kuin yhteiskuntajärjestelmistä. 

Tähän pitäisi kirjoittaa, että korkein on rakkaus, 

mutta teoksen sivuilla rakkauskin oli varsin ohimenevää. 

Onnellisuus rakentuu niistä pienistä ohimenevistä hetkistä, joita ei elämässään torju ulottuviltaan pois.

****

Muita kirjan lukeneita mm. Katja/Lumiomena ja Leena Lumi. 

Oma arvioni: + + + + ½.

Minulla on myös ollut tällainen salainen unelma, jonka olen kantanut kirjahyllyyni: olen haaveillut, että luen joskus ne Makinet, joita en aivan ymmärtänyt, uudelleen.

Toivottavasti löydän niistäkin sen jutun ja juonen.  

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatovin Meikäläiset (2012, Idiootti, alkuperäinen teos наши 1983, suomentanut Pauli Tapio) on kirjailijan postuumsti julkaistu novellikokoelma. Dovlatov eli vuosina 1941-90 ja elinvuosinaan mm. opiskeli suomen kieltä, oli armeijassa ja työssä vankileirillä, työskenteli journalistina Tallinnassa. Dovlatov joutui hankaluuksiin lehtijutuistaan ja muutti USA:han, jossa myös julkaisi kirjojaan.


Dovlatovin teoksia on käännetty 25 kielelle, ja syksyllä 2012 julkaistaan suomeksi toinenkin Dovlatovin teos Matkalaukku, kertoo jullkaisija Idiootti sivuillaan.

Meikäläiset kertoo Dovlatovista ja hänen sukulaisistaan. Ensimmäinen novelli kertoo isoisoisästä ja isoisästä, seuraavat novellit kertovat tarinan aina jostain sukulaisesta. Novelleissa ja tarinoissa rakennetaan kuvaa venäläisyydestä ja neuvostoliittolaisuudesta, vuosista ja historian käänteistä ja niiden vaikutuksesta ihmisiin.

Tätini miehen, Aronin, elämässä kuvastuu täydellisesti valtiomme historia. Aluksi hän oli lukiolainen. Sitten vallankumouksellinen opiskelija. Sitten hän oli vähän aikaa puna-armeijalainen. Sitten, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, valkopuolalainen. Sitten hän ryhtyi taas puna-armeijalaiseksi, mutta jo tietoisemmin.

Kun kansalaissota loppui, Aron-setä pääsi työläistiedekuntaan. NEP:in aikana hänestä tuli liikemies ja hän ilmeisesti rikastui hetkellisesti. Sitten hänen omaisuutensa pakkolunastettiin. Sitten hän siivosi puolueen rivejä. Sitten hänet itsensä siivottiin puolueen riveistä. Siksi että hän oli ollut NEP-mies...

Ei ihme, että ihmisten elämät ovat värikkäitä ja osin uskomattomia, kun politiikka ja valtion rajatkin muuttuvat yhtenään.

Novellikokoelman kirjoittaminen eri henkilöiden näkökulmista on minusta aika nerokas ratkaisu, poliittisesti erilaiset näkemykset kulkevat eri henkilöissä: toinen vihaa Stalinia (äiti), toinen kunnioittaa (isä). Suvussa on ihmisiä laidasta laitaan: kun isästä tulee näyttelijä, serkku valitsee toisin ja hänestä tuleekin rikollinen. Novellien päähenkilöhahmoksi pääsee jopa perheen koira, jota naitettaessa tutustutaan erilaisiin, merkittäviinkiin,  ihmisiin.

Novelleissa siis käsitellään paljon erilaisia ihmisiä, ihmiskohtaloita, historiaa, politiikkaa - kaikkea kiinnostavasti ja mielekkäällä tavalla. Novelleista puuttuvat isännimet ja sukunimet, ja niinpä henkilöissä pysyy mukana ja selvillä, kenestä milloinkin on kyse.

Pidin novelleista, erityisesti loppukirjan novelleista, joissa seurataan kertojaminän (Dovlatov) tutustumista vaimoonsa, muuttoa Neuvostoliitosta Euroopan kautta Amerikkaan. Varsinkin vaimoon tutustuminen oli sen verran oudon jännästi kerrottu, että pidin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukava lukukokemus ja varmaan luen Dovlatovin seuraavankin suomeksi käännettävän teoksen.

Arvioni + + + ½. 

***

Ja mitä yhteistä olikaan näillä kansilla, jotka niin paljon muistuttavat toisiaan? Se, että historia, joka usein historiankirjoissa kuvataan ilman henkilöitä, sai henkilöhahmot. Dovlatovin Meikäläiset on joukko, joka koostuu hänen suvustaan, sukupolvien ketjusta, johon kaikella historialla ja politiikalla on ollut vaikutuksensa; Sydänrajassa ääriliike saa henkilöt: tällaiset ihmiset me olemme.

Blogimaailmassa Hanna on lukenut ja kirjoittanut tästä.
HS on kirjoittanut myös.

Itse jatkan näiden ohuiden kesäkirjojen lukemista:

Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista

Kun rakastuu vieraassa kaupungissa, kaikki on mahdollista.

Jokainen kävelyretki on seikkailu tuntemattomille alueille,

jokaisen kadunkulman takaa aukeaa kartoittamaton manner.

Aiemmat muistot eivät pääse häiritsemään ja sekoittumaan

niihim uusiin, joita kiihottunut ihminen taukoamatta

kerää mieleensä. - -

Vieraassa kaupungissa kaikki on tuoretta, puhdasta.

Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista (2009, Tammi) lähti mukaan kirjastosta siitä syystä, että olen kipuillut ja kaipaillut kaupunkiin, jossa en ole pitkään aikaan päässyt käymään, ja jonka haju on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi.

Muutkin teoksen lukijat ovat tarttuneet Pietari mielessään tähän kirjaan, esim. Suketus. Ja kyllähän Pietari näyttäytyykin tässä kirjassa, tosin 90-lukulaisena: kaupan hyllyt tyhjinä, opiskelija-asunnot, joihin eivät pääse ulkopuoliset sisään ja vaikeasti myös oikeatkin asukkaat, maksutapa, jota en ole itse oikein koskaan käsittänyt ja jossa juostaan kuitin ja rahan kanssa kassalta toiselle. Kirjaa ei voi lukea vertaamatta omia kokemuksiaan Pietarista, tai Neuvosto-Venäjästä, ja niinpä kirjaa lukiessa tulee mieleen niitäkin asioita, joita olen melkein jo unohtanut, vaikkapa Kunstkamera, epämuodostumien ja outouksien museo. Sillä siellä myös Pietariin opiskelemaan lähteneet Anna ja Saara vierailevat. Kuitenkin, Pietari jää sen verran vähäiseksi miljöökuvaukseltaan, että lukijan on mahdollista säilyttää oma kuvansa kaupungista. Tai kuva jää sen verran tyhjäksi, että lukija voi täydentää kuvansa, futuurisssa.

Pietarilla on oma hajunsa, eikä se ole luultavasti hänen ajoistaan muuttunut. Sitä on vaikea kuvata sanoin, sillä hajujen ja kielellisen ilmaisun fyysinen yhteys aivoissa on etäinen, mutta voimakkaimmillaan haju on siellä, missä on paljon ihmisiä, Heinätorilla ja metrossa.

Juuri tämän takia matkustaminen on elämän suola ja mauste: vaikka kuvia voi katsella kirjasta tai netistä, paikan hajun ja maun voi aistia vain paikan päällä.

Teoksessa on muitakin teemoja kuin Pietari, tai Leningrad, ja Venäjän muuttuminen. Kirja on rakkaustarina, surullinen ja riuduttava sellainen. Pietariin jää Andrei, mies, johon Anna on rakastunut nuoren opiskelijan palavuudella ja viattomuudella. Teos kertoo myös siitä, mitä esteitä rakkaudelle voi tulla, kun se syttyy yli valtioiden rajojen. Varsinkin jos raja on tarkasti varjeltu niin kuin kituvan Neuvostoliiton. Ja rajojen lisäksi on rakastavaisten kieliongelma.

Hyvin usein minä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä hän sanoo. Opin nopeasti peittämään ymmärtämättömyyteni naurahdukseen tai murahdukseen, ja hän oppii yhtä nopeasti saamaan minut siitä kiinni. Lopulta hän ei enää välitä siitä, etten ymmärrä. 

Anna on palannut Suomeen, hänellä on aviomies ja lapsi, työpaikka. Mutta Venäjältä tulee puhelinsoittoja, työpaikalla on yt-neuvottelut - Anna päättää jatkaa opintojaan ja Anna Ahmatovan runojen ja elämän tutkimusta. Venäjä ei jätä häntä rauhaan. Myös avioliitto Antin kanssa on takkuillut. Vaikka teoksessa kriisi Antin kanssa jää avoimeksi, niin Antin ja Annan suurin ongelma tuntuu olevan suhden Venäjään: Antin suvun tarinasta johtuen hän ei pysty pitämään Venäjästä; Pietarin metrossa Antti joutuu kopeloinnin kohteeksi ja se kuvaa Antin ja Venäjän suhdetta: Venäjä ja sen ihmiset tuntuvat jyräävän miehen kokonaan.  

Anna sen sijaan elää Venäjää ja Anna Ahmatovaa, myöskin Ahmatova on kertojan äänenä mukana kirjassa, samoin kuin Ahmatovan runot. Teoksessa on myös toinen rakkaustarina: Anna Ahamatovan rakkaudet, joista nyky-Annan rakkaudet ovat heijastusta.

Lisäksi teoksessa eletään historian hetkiä, niin kuin ydinonnettomuudet, Pietarin piiritys, Neuvostoliiton romahdus.

Teoksessa on myös ystävyyden tematiikkaa. Saara, joka oli Annan mukana Pietarissa opiskelemassa, on perheen elämässä vieläkin. Minkälainen on Annan ja Saaran ystävyys lopultakin?

Loppuratkaisua avonaisille teemoille ja tarinalle etsitään Pietarista. Minusta teos on loppuun asti hienosti rakennettu, ja lukija saa päätellä tarinoiden loput vihjeiden ja keskustelujen perusteella.

Teoksessa on vain 200 sivua, joten siihen nähden teoksessa on paljon tavaraa. Hulkon taito onkin kertoa kaikesta lyhyesti ja niin, että nämä sinällään toisistaan irtonaiset asiat sidotaan toisiinsa. Ja teoksessa on niitä aina kaipaamiani aukkoja, joita lukija saa täytettäväkseen.

Teoksessa on valtavasti hyvää, ja ainoa asia, joka harmittaa kirjan lukemisen jälkeen, on se, että en ole aiemmin uskaltautunut lukemaan Hulkon teoksia. Nythän seuraavaksi on aivan pakko lukea Hulkon uusin, viime vuonna ilmestynyt Jostakin kotoisin. Ja Anna Ahmatova tulee lukuun myös. Vihdoinkin!

Tämä kirja oli valtavan hieno kokonaisuus, ja luulen, että se viehättää myös niitä, jotka eivät päässeet vielä Pietariin. Mutta erityisesti se varmasti viehättää niitä, jotka ovat päässeet ihastumaan Pietariin.

Arvioni + + + + + . En vain löytänyt mitään vikaa tai valitettavaa tästä kirjasta.

Puolikas plussa ehkä tuli Pietari-kuumeeni takia, mutta muut suoraan kirjasta: Hulkon teksti on mahtavaa ja tarinankertomisen taito yhtä hienoa. Rakkaustarinan hieno kertominen tuo plussaa myös. Näin riuduttavaa rakkautta harvoin tapaa kirjoista.

Inna Patrakova: Naapurit

- No, lehmäkö sinne on eksynyt? Leena alkoi jo hermostua.

Mies kääntyi häneen päin kasvot kalpeina kuin

kolmas maailmansota olisi puhjennut

- Olisikin lehmä... Venäläisiä!

Kuin luin Inna Patrakovan Tulkki-teoksen, ja olin tykästynyt Patrakovan kirjoitustyyliin, oli selvää, että jossain vaiheessa luen myös Naapurit-teoksen (2011, Helsinki-kirjat, venäjänkielisestä käsikirjoituksesta). Patrakova kirjoittaa molemmissa teoksissa venäläisten ja suomalaisten eroista ja varsinkin stereotypisistä kuvista, joita naapurimaalaisilla toisistaan on:

Venäläiset naiset ovat korkokengissä keskellä metsää sipsuttelevia, katkenneista kynsistä raivokohtauksen ja maailmanlopun kokevia, suomalaiset naiset miehiään komentelevia tyranninaisia, jotka menevät pietarilaiseen yökerhoonkin ilman korkokenkiä. Miehet taas, no venäläiset miehet tietysti puhuvat naisten suut ja silmät täyteen korulauseita, hukuttavat naisensa lahjoihin, ja suomalaiset miehet, niin - tottelevat vaimojaan ja ovat jotenkin värittömiä. Ainakin tässä romaanissa.

Tulkin sinkkunais-teema on Naapureissa ohitettu: tässä teoksessa eletään mökkielämää Saimaan rannalla, ja tutustutaan toisten tapoihin, kun Leenan ja Antin naapurimökkiin muuttaa Nikolai, venäläinen rikas mies, ja hänen kaksi kertaa miestä nuorempi vaimonsa, Lena. Ai niin, ja possu Boris.

Perheiden ja kulttuurien kohtaaminen alkaa siitä, kun venäläisnaapurit eivät hallitse roskien kierrätystä, ja suomalaisnaapurit yrittävät elekielellä ja näyttämällä kertoa, miten biojätettä kierrätetään ekologisesti. 

Leenan ja Antin päänmenoksi heidän tyttärensä opiskelee venäjää, ja matkustaa Pietariin, josta etsii venäläistä prinssiään. Kira koheltaa kaupungissa sen verran loistokkaasti, että pian tarvitaankin naapureiden apua. Ja naapuriperheiden ystävyys ehkä vihdoin ja viimein alkaa.

Teos on hillittömän hauskaa luettavaa. Ja vaikka pitäisi ehkä paheksua, kun tässä teoksessa ei ole oikeastaan muuta kuin pöhkö juoni, stereotypioita stereotypian jälkeen, syvällisyyttä ei yhtään, ennalta-arvattavia tapahtumia, niin en pysty paheksumaan yhtään. Koskapa, minun oli pakko ahmaista koko kirja (190 sivua) yhdessä illassa ja nauroin kirjan kanssa kippurassa. Teoksessa oli onnistunutta huumoria ja se oli todellakin nopealukuinen ja nopeasti etenevä juonensa suhteen. Inhoan sanaa välipalakirja, joten sanottakoon, että tämä kirja sopii erinomaisesti jälkiruokakirjaksi. Sen verran makea se oli. 

Ja vaikka kirjassa edettiinkin stereotypioiden kautta, niin ehkä tällaista asiaa, mökkejä ostavia venäläisiä ja suomalaisten heitä kohtaan kokemaa pelkoa, onkin helpompi käsitellä huumorin keinoin. 

Teosta voin arvostella vain omassa sarjassaan, ja koska käsittääkseni humoristisen kirjan tarkoitus on naurattaa, niin tämä teos onnistui erinomaisen hyvin. Vähän kuitenkin liikuttiin liiaksi biojätepussin kanssa, joten arvioni: 

+ + + +.

Muita lukijoita ainakin he: 

Jori,

Tessa,

anni M,

ja Sanna.

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä

Luin aiemmin (joulukuussa) Anna-Lena Laurénin kirjan Sitten saavuin Moskovaan, joka keskittyi lähinnä Laurénin miessuhteisiin ja kuvaamaan naisten ja miesten suhteita Venäjällä.

"Hulluja nuo venäläiset" (Teos & Söderströms 2009) on monipuolisempi kuvaus Venäjästä, ja siksi paljon kivempi lukea kuin tuo aiemmin mainittu teos.

Sille, joka ei ymmärrä venäläisiä, tämä kirja on varmasti nappikirja.

Laurén käsittelee monia perusasioita, jotka jokaisen Venäjälle menevän pitäisi kuulla jostain, sillä Venäjä ei toimi samoilla säännöillä kuin Suomi.

Poimin kirjasta joitain kohtia, jotka kiinnostivat minua.

Laurén mainitsee, kuinka kaikki venäläiset osaavat lainata puheessaan klassikoita kuten Dostojevksiä, ja pitää kulttuurista ilmapiiriä loistavana alustana uudelle kirjallisuudelle.

Vaikka olen kuullut joitakin soraääniä venäläisten keskuudessa tästä pakko-oppimisesta: kuka oikeasti haluaa käyttää kesälomansa klassikoiden lukemiseen? niin siitä huolimatta en voi olla miettimättä, että pitäisikö meilläkin lykätä Seitsemän veljestä seiskojen käteen kesäkuussa ja sanoa, että tervetuloa kouluun takaisin, kun olet lukenut kirjan.

Eikö olisi loistavaa, kun kaikki osaisivat Lapin kesää ulkoa jo ysillä?

Venäläiset nimet. Niin, ne kirjallisuuden vaikeat kuviot. Olen epäillytkin, että näissä on joku kuvio, koska Alexanderia aina sanotaan Sashaksi - ja päätellyt, että samannimiset ihmiset saavat automaattisesti saman lempinimen. En kuitenkaan ymmärrä, että miksi Alexander taipuu Sashaksi, muita nimiä löytyy ihan wikipediasta ja monet ovatkin ihan loogisia eli niistä voi huomata tuon alkuperäisen nimen...

Muuten kirjassa oli paljon samanlaisia huomioita, joita olen pikaisesti ja ehkä hieman epähuomiossa tehnyt matkoillani Venäjällä ja myös asuessani Latviassa:

* Kaikki korjataan itse ja nimenomaan väliaikaisilla ratkaisuilla: kun asunnossani Riiassa suihkun letku jäi käteeni (oli siis poikki keskeltä), talonmies tuli ja korjasi letkun

t e i p i l l ä

ja vasta kuukauden päästä tuli korjaamaan suihkun oikeasti.

* Naiset pukeutuvat naisellisesti ja kuten Laurén kertoo alkaneensa meikata ja ostaa erilaisia vaatteita Venäjällä asumisensa jälkeen, niin myös minulle alkoi kertyä mitä ihmeellisimpiä ja epäkäytännöllisimpiä kenkiä Riika-vuotenani. Lenkkareiden tilalle. 

* Venäläiset lunttaavat aina kokeissa. Itselleni oli kova paikka valvoa ensimmäistä koetta ja tajuta, että oppilas kaivaa laukusta kirjan ja alkaa katsoa vastausta siitä. 

Mitenkään peittelemättä toimiaan. 

* Teatralnaja kasssat - ah, ajatelkaa maa, jossa teatterilipun voi ostaa ympäri kaupunkia olevista kioskeista, vähän niin kuin ärrältä, mutta siellä ei myydä muuta kuin lippuja. 

* Jokainen auto on taksi, sillä jokainen haluaa saada rahaa. Minusta se on tosi loistava asia - ja onhan Suomessakin pimeitä takseja, mutta on eri asia, kun voi vaikka bussista myöhästyneenä pysäyttää auton ja kysyä, että menisitkö samaan suuntaan. Ajatelkaas, miten helpottavaa se olisi ollut viime talvena, kun bussit tulevat milloin sattuu.  

* Venäjällä kovimmin huutava voittaa keskustelun tai väittelyn. No, aika monessa maassa taitaa olla sama asia...

* Venäläiset puhuvat koko ajan.

Tässä kyllä huomaan olevani hirveän paljon samanlainen, olen tottunut siihen, että jään aina alakynteen, kun kaikki itäsuomalaiset ystäväni puhuvat koko ajan, ja itse olen sieltä hiljaisemmasta päästä. En meinaa millään tottua hiljaisuuteen ja siihen, että kaikki eivät puhu koko ajan. Riiassa tajusin ensimmäistä kertaa asian kunnolla, kun kollega paheksui naisia, jotka postissa viivyttelivät höpöttelyllään meidän asiointia.

Olin suu pyöreänä siinä vieressä ja ajattelin hiljaa itsekseni, että eikös se ole tapana... puhua vaikka ei olisi asiaakaan...

* Vodkan juominen ja katujuopottelu: venäläiset juovat paljon, mutta mikä meitäkin ihmetytti: Venäjällä tai Latviassa kukaan ei räyhää kaupungilla kännissä. Kaikki juovat toisten seurassa, eivätkä mesoa yksinään kaduilla.

Lisäksi kirjassa oli monta muutakin asiaa, jotka kannattaa lukaista ennen kuin lähtee itään, niin pääsee helpommalla.