Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter

Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 

El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 

Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 

2017, Tammi 

Eins im Andern

suomentanut Helen Moster

268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

2017, Otava

Den svavelgula himlen 

Suomentanut Laura Beck

459 sivua

Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

2017, Gummerus

teoksessa ei ole sivunumeroita

Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 

2017, Kosmos-kirjat

200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Essi Kummu on kotimaisista kirjailijoista minulle täysin uusi tuttavuus. Olen kyllä huomioinut Kummun kirjailijaksi ja hänen kirjojaankin, mutta niiden aiheet eivät ole innostaneet minua tutustumaan kirjoihin. Valitettavasti. Onneksi nyt kiinnostuin Kummun uutukaisesta Hyvästi pojat (2017, Tammi), sillä tämä kirja iski aivan täysillä. 

Teoksen minä-henkilö on kirjailijatar, joka haluaa kirjoittaa rauhassa kirjojaan. Oikeastaan kaikki hänen päivänsä kuluvat sen hetken odottamiseen, jolloin hän saisi olla hiljaisuudessa ja rauhassa lukeakseen ja kirjoittaakseen kirjojaan. Hänen ex-miehensä toteaa lähtiessään, että nyt voit sitten olla rauhassa kirjojesi kanssa. Kirjailijatar on eronnut nainen, joka elää kahden teini-ikää lähestyvän tyttärensä kanssa. Rauhasta ei ole tietoakaan, kun teinityttö pistää äitinsä helisemään kiukunpuuskiensa kanssa, eikä äiti ymmärrä teininsä kiukkua. 

Alma oli raivokkaasti sitä mieltä, että koko maailman sai räjäyttää tuhanneksi päreeksi vain  koska hänen kampauksensa lakin alla oli litissä. 

Tämä kaikki oli tietysti minun erinomaisen kasvatustyöni tulosta Teki mieli vetää häntä turpaan. 

Itseironinen tyyli antaa anteeksi vanhemmuuden epävarmuudet, ainakin vähän. Tässä teoksessa oli armotonta teiniuhoa, jonka tiedän omassa elämässäni olevan lähellä. Olen varma, että kirjan päähenkilön tavoin tulen kestämään sitä erittäin huonosti. Kyllä, löysin itseni tästä kirjasta monesta kohtaa, ja siksi teosta oli kivullisen nautinnollista lukea. 

Teinitytön kasvattamisen lisäksi kirjassa kuvaillaan teatteriesityksen valmistelua - no, esityksestä varmaan on tulossa melkoinen kaaos, joten hyvä, ettei se kirjan tapahtumien aikaan vielä valmistunut. Toinen, tai oikeastaan kirjan pääajatus on se, että päähenkilö on valmis sanomaan hyvästit miehille. Tarina käy läpi, millaisia miehiä hänellä onkaan ollut. 

Tämä kirja oli kaiken kaikkiaan sellainen teos, että sitä oli vaikea laskea käsistään, sen verran hauskan elävästi Kummu kirjoittaa tarinaa. Koukutuin teoksesta, ja kiinnostavaa oli myös seurata niitä kirjoja, joita kirjailijatar luki ja kommentoi tarinassa. Tämä kirja oli kiinnostava teos, ja olen niin iloinen, että päätin tutustua siihen. 

Essi Kummu: Hyvästi pojat 

2017, Tammi

314 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä monesta kohtaa löysin itseni, en suinkaan kaikesta. 

Terveisiä Barcelonasta / Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

Pääsiäisen aikaan pyörähdettiin Barcelonassa, jossa edellinen reissu (kuvia) oli pari kesää sitten helteisessä heinäkuussa. Silloin päätin, että kaupunkiin täytyy ehdottomasti tutustua paremmin, kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä. Pääsiäisen aikaan lämpöä oli noin +17-+22 astetta, joten sään puolesta oli meille Suomen sään jäädyttämille ihan sopiva aika matkaan, ihmisiä oli edelleen ihan joka paikassa koko ajan kauhean paljon. Sanoisin, että Ramblalla jopa enemmän kuin edellisellä vierailulla. Koska jonkun verran Barcelonaa nähtiin sillä ensimmäisellä kerralla, niin tällä kertaa oli suunnitelmissa nähdä sitä, mitä aiemmin ei nähty - ja ihan vain fiilistellä kevättä. Aika paljon tuli fiilistelyn lisäksi käveltyä, parina päivänä matkaa kertyi 16 kilometriä, eikä kaikkea suunniteltua vain ehtinyt nähdä. Olimme Barcelonassa kaksi päivää ja sitten menimme rantakaupnkiin Salouhun, ja tulimme vielä yhdeksi illaksi Barcelonaan ennen lentoa takaisin Suomeen. 

Hotellimme oli Barcelonassa parin korttelin päässä Placa de Catalunya -aukiolta, ja sijainti oli aivan paras, sillä aukiolla saattoi käydä istahtamassa ja kaupungilla kävelyn jälkeen oli helppo suunnistaa takaisin paikalle. Elämää oli aamusta iltaan aivan hotellin vierestä alkaen, mutta hotelli oli rauhallisella kadulla. 

Barcelonassa minua viehättää kaksi asiaa, joista ensimmäinen on se, että ihan mihin tahansa katsookin, on kaunista: vanhoja taloja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei nykypäivän rakennuksissa näe. Voisin kävellä (ja osin kävelinkin) ympäri kaupunkia ja ihailla rakennuksia. Ja sitten, kun en enää jaksa, voin istua puistoon ja nauttia keväästä. Tämä on Barcelonan toinen paras asia: aina on lämmintä ja voit istua ja hengailla ja nauttia elämästä. 

Lisäksi Barcelonassa on kaikkea kummallista, mitä voi käydä ihmettelemässä. Tällä kertaa käytiin Montjuicin kukkulalla, jossa pääsi pienellä pääsymaksulla ihmettelemään Castell de Montjuicia, jonka historiasta löytyy vankilana toimiminen ja katalaanien kapinallisjohtajan teloitus. Ja linnasta on huikeat näkymät merelle ja kaupunkiin. 

Matkalla takaisin alas kaupunkiin voi yrittää osua olympialaisten (-92) pitopaikoille, ja jos kävely tuntuu liialliselta urheilulta, voi istahtaa ihailemaan pyöräilijöitä, joiden viikonloppuhuviin tuntui kuuluvan pyöräily ylös ja ilman taukoa takaisin alas. En osaa sanoa, kumpi matka näytti pahemmalta... Mutta oma reippailu alkoi kuitenkin vaikuttaa aikamoiselta sunnuntaikävelyltä. 

Viimeisenä iltana oli pakko raahautua ihmettelemään Sagrada Familia -kirkkkoa, tuota Gaudin ihmettä, joka ei koskaan valmistu... Ja totta tosiaan, tämä oli kummallisin rakennus, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Aivan todella vaikea ymmärtää, silleen hyvällä tavalla tätä rakennusta. 

Edellisen matkan tapaan lähdimme Barcelonasta muutamaksi päiväksi maalle ja rannalle. Junamatkat ovat helppoja, ja tällä kertaa sain aivan loistavaa opastusta Barcelonan rautatieasemalla henkilökunnalta, joka hengaili automaatin vieressä siitä, miten lippu ostetaan automaatista ja vielä senkin, mistä raiteelta juna lähtee. 

Sää suosi: Saloussa oli +22 astetta lämmintä ja rannalle ehdittiin parina päivänä uimaan asti. Koska oli vasta huhtikuu, ranta oli suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta ranalla oli paljon kävelijöitä ja rantabulevardilla myös. Ei voi mitään, mutta kyllä tunsin monta kateudenpistoa, kun ajattelin, miten aikaisin paikalliset pääsevät nauttimaan keväästä ja lämmöstä - ja meillä täällä pohjoisessa sataa lunta vappuaattona! Kesällä varmasti Saloussa on paljon turisteja ja meno aivan toisenlaista, nyt huhtikuussa oli ihanan väljää ja ravintoloissa tilaa. 

Ainoa miinus matkalta oli hotelli, joka ei kyllä ihan parhaita ollut - puolihoidon illallinen oli melko tylsää. Työntekijät olivat kyllä mukavia, ja lapset saivat kielikylvyn jutellessa tarjoilijoiden kanssa. 

Näiden kahden matkan perusteella menisin mieluummin Barcelonasta pohjoisen suuntaan rantalomalle, jossa olimme pari vuotta sitten. Jotenkin siellä oli kauniimpaa ja vähemmän turistipaikan näköä ja oloa. 

Matkaan osui yksi pilvinen päivä, jolloin menimme sitten Saloun vieressä olevaan Port Aventuraan. Tämä huvipuisto on Euroopan toiseksi laajin, ja sen kyllä huomasi, sillä kävelimme päivän aikana 16 kilometriä. Laajudesta huolimatta paikassa oli melkein samat laitteet kuin Linnanmäellä. Toki hurjempia laitteita oli enemmän: taustalla näkyvät vuoristoradat ja viereen avattu Ferrari Park. Meille sopivia laitteita löytyi Villin Lännen -osastolta, josta alempi kuva. Vähän tietysti oli erilaista, kun törmäysautoilla (toroilla) sai oikeasti törmäillä toisiinsa niin että niskat heiluivat. Ja jonkun verran meni aikaa siihen, että löydettiin ne sopivat laitteet, kuntoilun piikkiin siis päivä kovasti meni. 

Hirveitä jonoja ei huhtikuussa ollut, tosin aika monta koululuokkaa tuntui olevan paikalla, joten ihmisiä oli kuitenkin. Alue oli niin laaja, että hyvin mahtui joukkoon. 

Ja sitten siihen matkan kirjaan. Minulla oli hillitysti kaksi kirjaa mukana, joista luin vain ensimmäistä puoliväliin. Hieman tuli käveltyä matkan aikana, ja väsymys illalla oli sitä luokkaa, että ei paljon jaksanut kirjan sivuja käännellä. Kevätaurinkoa ei halunnut tuhlata yhtään liikaa siihen, että lukisi kirjaa sisällä, joten vajaa 400 sivua oli liikaa viikoksi. 

Luin kuitenkin Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjaa taas yhden kirjan lisää. Kodittomat (2016, Tammi) kertoo nimensä mukaisesti kodittomista ihmisistä, joista kirjan alkaessa löytyy yksi kuolleena Ciutadellan puistossa Barcelonassa. Poliisit ovat ihmeissään, koska eivät tiedä, kuka tämä koditon ja nyt tapettu mies on. Odotellessaan tutkimusten tuloksia tai henkilöä, joka miehen tunnistaisi, Petra Delicado ajautuu suhteeseen ja tämä onkin kirjan toinen juoniketju: Delicado miettii, onko hänestä asumaan miehen kanssa vai haluaako hän jatkaa elämäänsä vapaudessa, josta niin paljon pitää. 

Samaan tapaan kuin ensimmäisessä (linkki) Delicado-teoksessa kuolemia tulee lisää  ja poliisit näyttäytyvät taas tehottomina omille pomoilleen. Vähän kerrassaan vyyhti alkaa kietoutua ja yhdessä kollegansa Fermin Garzónin kanssa Delicado haastattelee ihmisiä ruoanjakopisteissä ja hylätyissä taloissa, joissa kodittomat nukkuvat, ja poliisit pääsevät jäljille, jotka johtavat hyväntekeväisyyskuvioihin. 

Barcelonassa niin kuin kaikissa suurissa kaupungeissa on laitapuolen kulkijoita, eikä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa antanut elämästä kadulla. Ihmisoikeudet eivät tosiaan toteudu näiden ihmisten kohdalla. Kirjan ansio varmasti onkin se, että se nostaa esiin yhteiskunnallisen epäkohdan, mutta toisaalta se antaa myös huonon kuvan järjestöistä, jotka auttavat kodittomia. 

Kerronnallisesti kirja ei kovin kummoinen ollut, mutta sopi hyvin lukuhetkiin, joissa ei hirveän paljon vaikeampaa tekstiä olisi pystynyt lukemaan. Matkakirjana puolusti paikkaansa. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

2016, Tammi

Un barco cargado de arroz 2004

suomentanut Matti Brotherus

390 sivua

Helmet-haasteeseen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos

Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

2017, Tammi 

The Book of Memory 2015

suomentanut 

Tero Valkonen

307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

2017, WSOY

Truly Madly Guilty 2016

suomentanut Helene Bützow

464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus

Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

2016, Tammi

Les livre des Baltimore 2015

suomentanut Kira Poutanen

555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

2017, Gummerus

The One Plus One 2014

suomentanut Heli Naski

482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.

Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 

221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Kotimaisia

Hanna Weseliuksen teos Alma! (2016, WSOY) kiinnosti minua, koska näin sitä kehuttavan facebook-seinällä. Aloitin kirjan, ja pidin lukemastani, sillä kirjassa oli reipas meno: 1900-luvun alussa elänyt säveltäjä-Mahlerin vaimo Alma Mahler (1879 - 1964), siepatut nigerialaiset koulutytöt, Helsingin kaduilla haahuileva kahden tyttären yksinhuoltajakuvataiteiliajäiti ja lakimies, joka "pelastaa" yksinhuoltajaäitejä määräämällä elatusmaksuja ja vielä somalipoika Abdi loivat teoksen alussa monia mahdollisuuksia suuntaan jos toiseenkin. Odotin näiden henkilöiden kohtaavan jollain järisyttävällä tavalla ja juonenkäänteiden saavan jonkunlaisen kliimaksin jossain vaiheessa, mutta kun suurin osa kirjasta oli luettu, tajusin, että henkilöiden elämät kiertävät toisiaan kuin Senaatintoria kiertävät pulut, joiden lentelyn kuvaaminen jäi mieleeni vahvemmin kuin varsinaiset henkilöt kirjasta. 

Haistoin kirjasta feminististä sanomaa, jossa harmiteltiin Alman jäämistä miehensä Gustavin taakse ja taustalle ja jossa nykyajan naiset (siinä missä Almakin) löysivät itsenäisyyttä pyörimällä rakastajiensa kanssa, tai luomalla itsenäisesti omaa uraansa (Aino) miehistä piittaamatta. Aino potee maailmantuskaa ympärillään tapahtuvien naiskohtaloiden (nigerialaistytöt) tullessa medioista iholle, mutta keskittyy kuitenkin omaan arkiseen puuhailuunsa, jota kuvataan tarkasti ja yksityiskohtaisesti. 

Sinällään teosta oli kiinnostavaa lukea, mutta henkilöiden jatkuva vaihtuminen kävi melkoisen raskaaksi. En tiedä, mitä tästä nyt jäi käteen, ehkä ne pulut. Esikoisteokseksi tämä oli ihan menevä, mutta minulle hieman liiankin hengästyttävä - tuli olo, että kirjaan oli kirjoitettu kaikki, mitä maailmasta haluaa sanoa - olen itse sellainen lukija, joka tykkää keskittyä yhteen asiaan hieman enemmän. Muualla kirjasta ovat tykänneet: Tuijata ja Omppu.

***********

Helmi Kekkosen Vieraat (2016, Siltala) on kolmas teos, jonka luen Kekkoselta blogini aikana. Aiemmin olen lukenut teokset Valinta ja Suojaton. Vieraat jatkaa Kekkosen tyyliä 200-sivuisen, suhteellisen lyhyen, romaanin kirjoittajana. Vieraat pitää sisällään kuitenkin suuren määrän henkilöhahmoja, joita kaikkia yhdistää juhlat, jotka Senja järjestää. Kirja alkaa, kun vieraat saapuvat Senjan kotiin. Senja on hermostunut ja lukijana tietenkin ihmettelen tätä. Jotta saisin vastauksen ihmettelyyni, kirjassa aletaan kertoa tarinaa jokaisen vieraan julkisivun takaa - ja vähitellen piirtyy kuva siitä, mikä Senjan mieltä painaa. 

Kirjan teemana kulkevat vieraiden lapsuusmuistot, elämä perheessä ja myös perheen rikkoutuminen. Teoksessa seurataan henkilöhahmojen toiveita, joita he ovat kasanneet aikuisuuteen: Toteutuivatko toiveet vai eivät? Vieraat oli ihan kiinnostava teos lukea, mutta ei aivan noussut huippukokemukseksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 17: Kirjassa juhlitaan (ainakin juhlien alkua)

Helmi Kekkonen: Vieraat

2016, Siltala

196 sivua

Hanna Weselius: Alma! 

2016, WSOY

210 sivua 

Riitta Jalosen Kirkkaus (2016, Tammi) -teos kiinnosti minua myös sen takia, että olen lukenut häneltä aiemmin ainakin nämä teokset: 

Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki  (2000, Tammi)

Riitta Jalonen: Hula-hula (2002, Tammi)

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies (2005, Tammi)

Kirkkaus oli kuitenkin kovin erilainen teos verrattuna näihin aiemmin lukemiini, ensinnäkin tämä teos on pidempi ja toiseksi sen lähtökohtana on uusiseelantilainen kirjailijatar Janet Frame (1924 - 2004), jonka elämäkerta kirja on. Tosin elämäkertana teos on kovin fiktiivinen, niin kuin Jalonen kertoo loppusanoissaan teoksen muokkautumisesta: kirjassa on sekä Janet Framen että kirjailijan itsensä elämää. Kertoessaan edesmenneen kirjailijan elämästä hän tulee automaattisesti kirjoittaneensa jotain itsestään ja omasta luomisestaan. 

Janet Framen elämää värittävät hänen sisarestensa kuolemat ja suru, joka ei ota lähteäkseen. Elämässä vuorottelevat kirjoittamis- ja mielisairaalajaksot, välillä elämässä on lehdessä julkaistuja kiittäviä arvosteluja, välillä epätoivoa siitä, ettei mitään synny paperille. 

Tarina on jaettu ajanjaksoihin, joita Janet Frame vietti eri maissa. Tapahtumat ja henkilöt ovat kuin pyörre tekstissä: ne tulevat ja menevät ja palaavat, kronologiaa kirjassa ei ole, vaan siinä palataan aina takaisin menneisyyden tapahtumiin, erityisesti sisarten poismenoon ja mielisairaalassa oloon. Kirja loppuu Janet Framen palaamiseen kotimaahansa, kun kotimaa on jo kovasti muuttunut ja hänet vanhempansa kuolleet. Matkalla kirjailijatar on löytänyt itsensä ja päässyt tasapainoon luomisen ja hulluuden suhteen. 

Kahdellasadallaseitsemällätoista sähkösokilla minut yritettiin suitsia, mutta niiden jälkeenkin lävitseni virtasi sanoja ja ajatuksia Niille kukaan ei voinut mitään ja niitä ei saatu ajettua pois. 

Kirja oli kiinnostava, varsinkin siksi, että Janet Frame olisi muuten jäänyt täysin tuntemattomaksi minulle. Aikakauden kritiikeissä häntä verrattiin mm. Virginia Woolfiin, joten olisi kiinnostavaa lukea hänen teoksiaan. 

Riikka Jalonen: Kirkkaus

2016, Tammi

352 sivua

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi) -teoksen luin muutama vuosi sitten, ja Ajan riekaleita (2013, Tammi) on ollut ilmestymisensä jälkeen lukulistallani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan - lisäksi listasin kesän alussa joitain kesäkirjoja luettavaksi, ja ihmeekseni jopa joitain kirjoista olen saanut luetuksi (kirjan kannessa lintuja).

Ajan riekaleita -teoksen päähenkilöitä ovat Zlatan ja Ajkuna, jotka kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa lapsena, kun Ajkuna äiteineen muuttaa Zlatanin kotiin asumaan. Ajkunan isä on pidätetty ja näin loppuperhe voi elää lähempänä perheenisää, ja käydä häntä näkemässä vankilassa. Lapsuuden ajan kaikki sujuukin hyvin, mutta pian levottomat ajat muuttuvat sodaksi - alkaa olla selvää, että Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani - ja kun kaikki ovat sodassa toisiaan vastaan, on vaikeaa olla enää tekemisissä toistensa kanssa, vaikka ystävä olisikin. 

Sodan aikana ensisuudelmansa ja -hyväilynsä vaihtaneet Zlatan ja Ajkuna kadottavat toisensa. Molemmat rakentavat elämäänsä sodan jälkeen ja ulkopuolella, ja vähitellen syttyy ajatus siitä, olisiko toinenkin selvinnyt elossa ja olisikohan hänet mahdollista löytää? Entä jos löytää, jatkuuko elämä niin monen vuoden jälkeen siitä, mihin se viimeksi jäi?

Luin Ibrahimin teoksen heti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä -teoksen jälkeen, ja tämä kontrasti varmasti vaikutti lukukokemukseeni: Siinä, missä Ekman kierrättää yhden juhannusaaton tapahtumia usean henkilön ja eri tapahtuma-aikojen kautta kerros kerrokselta esiin, Ibrahimin teoksessa sodan tulo, elämä sodassa ja sodan jälkeen hujahtaa hetkessä ohi. En päässyt samalla tavalla kirjaan sisälle kuin Ekmanin tarinaan - tosin sama tapahtui toisenkin nykykirjan kanssa, oli pakko jättää kesken, kun kirja oli niin töksähtelevä. Jäinkin miettimään, onko kirjallisuus muuttunut näin paljon näin vähässä ajassa - lyhyiksi lauseiksi, nopeasti kiitäviksi tapahtumiksi, joita tuskin ehtii huomata lukiessaan kirjan jo loppuun? Tuntuu, että kirjoitustyyli on kovin samanlainen niin monessa kirjassa: aloitin J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus -teoksen, ja mietin, että miten olen yhtäkkiä jo puolivälissä kirjaa. 

Varmaankin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän teoksen eri ajankohtana. Nyt pääsin hienoisesti rakkauden makuun, joka oli teoksen keskiössä. Sota alkaa olla jo niin turruttavaa, että voiko muuta sanoa kuin että sota ei ole koskaan kenellekään hyväksi - kirjaa lukiessani tämä ajatus vahvistuu, jos se vielä voi millään vahvistua. 

Kirjan liitän vielä EM-kisahaasteeseen. Futiksen EM-kisoissahan albanialaiset veljekset pelasivat eri joukkueissa, toinen Sveitsin ja toinen Albanian joukkueessa, teoksen teemaan liittyen.

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita (2013, Tammi)

Lámore e gli stracci del tempo 2009

suomentanut Helinä Kangas

327 sivua

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Naistenviikko jatkuu Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus -teoksen parissa, tänään nimipäiviään viettää suomalaisessa kalenterissa mm. Sara

****

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (2016, Tammi) kiinnosti minua, niin kuin monet Tammen keltaisen kirjaston kirjat. Kun luin kirjan takakansitekstin, mietin vielä muutaman kerran, alanko lukea kirjaa vai ei - aihe ei tuntunut kovinkaan mukavalta kesälomalukemiseksi: mielisairaalaa, vaikeaa isä-tytär-suhdetta...

Aloitin kuitenkin kirjan, ja teksti vei mukanaan. Vaikka teksti vei, niin tarina jätti minulle monta kysymystä - tuli tarpeelliseksi palata lukemaan lisäinfoa kirjasta, että ymmärsin, kenestä tämä kirja oikeastaan kertookaan. Kirjan kerronta on ilmavaa, runollista, viipyilevää ja palailevaa, tarina antautuu kerros kerrokselta lukijalle. Alussa hieman turhauduin, kun en tajunnut, kuka kukin on: Jackie, Jim, Lone jne. Mutta vähän kerrassaan nämä henkilöhahmot tulivat tutummaksi minulle, ja ymmärsin, mistä tekstissä on kyse. 

Teksti oli nopealukuista, varsinkin kun kirjassa oli paljon näkökulmanvaihdoksia, lukujen otsikointeja, joita juhlittiin tyhjillä sivuilla. Ehkä siksi lankesin kirjan kuoppiin, ja tulin lukeneeksi tekstin hieman liian nopeasti; väliotsikot jäivät mykiksi minulle. 

Tarinassa Jackie, tytär, kertoo isästään Jimistä ja elämästään isänsä alkoholismin ja mielisairaalajaksojen aikana. Jackie vierailee mielisairaalassa tapaamassa isäänsä ja pelkää tulevansa itsekin jossain vaiheessa hulluksi. Samalla tarina kertoo mielisairaalan noususta ja elinvuosista, sekä tuhosta. Ja hyvin inhimillisesti niistä ihmisistä, jotka asuttavat mielisairaalaa. Tarinaa merkittävämmäksi tässä kirjassa tuli kerronnan tyyli, joka oli huikaiseva. 

Kirjasta lisää Lumiomenalla ja Ompulla, joiden teksteistä näkyy, miten eri tavoin kirjan voi lukea. 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

2016, Tammi

Beckomberga. Ode till min familj, 2014

suomentanut Outi Menna

366 sivua 

EM-kisat ovat ohitse, mutta kirja silti edustamaan maata Ruotsi, joka taisteli hienosti, mutta ei kovinkaan menestyksekkästi.