Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Lämmittelin itseäni Martina Haagin teoksilla vuoden alussa, kun luin teokset Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin)  ja Radan väärällä puolella (linkki). 

Olin niin varma meistä (2017, Atena) jatkoi tavallaan tarinaa, joka alkoi sinkkuelämästä ensimmäisestä kirjasta ja jatkui ruuhkavuosien kuvaamiseen kakkoskirjassa. Tässä kolmannessa kirjassa avioliitto on sitten kulkenut sen loppuunsa. 

Olin niin varma meistä -teoksessa päähenkilön nimi on vaihtunut Isabellasta Petraksi. Petra on kirjailija ja hänen aviomiehensä Anders tv-kasvo, joten samoilla urilla pyöritään kuin aiemmissa kirjoissakin. 

Aiempien teosten tapaan on vaikea vetää huumorilinjaa, sillä teos alkaa siitä, kun Petra ymmärtää, että avioliitto Andersin kanssa on ohi. Petra lähtee pohjoisen erämaahan mökkivahdiksi, koska hän ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa, ja toisaalta hän haluaa jatkaa uraansa ja kirjoittaa kirjaansa. Mökillä vierailee vaeltajia, ja en ole varma, onko vierailijoiden käytös humoristista, vai kenties vain röyhkeää. Mutta vaeltajilla, jotka ovat tietenkin norjalaisia, on melkoisia vaatimuksia. 

Kun vaeltajat loppuvat syksyn tultua, alkaa Petra käydä läpi avioeroaan. 

Pidin kirjassa sen alusta: oli kiinnostavaa ajatella, miten huonosti luontoa tunteva nainen selviää yksinäisessä mökissä. Takaumat Petran ja Andersin elämään olivat raastavia, mutta veivät tarinaa eteenpäin. Kaikki teoksessa tuntui hyvältä, mutta sitten sen loppu. Kun metsästä ja läheisestä järvestä oli luvassa kaikkea mystistä ja pelottavan houkuttelevaa, ei kirjassa käytetty näitä etukäteen maalattuja elementtejä hyödyksi - jännitystä luvattiin, mutta sitten tarina vain loppui ilman kunnollista huippua. Pidin kirjasta, mutta en sen lopusta. 

Kirjan on lukenut jo tosi moni, linkki Leena Lumin tekstiin, jossa linkkejä muihin teksteihin. 

Martina Haag: Olin niin varma meistä 

2017, Atena

Det är något som inte stämmer 2015

suomentanut Riie Heikkilä 

212 sivua

Tammikuun viimeiset: Joonas Konstig & Linda Olsson

Välillä tulee sellainen jakso, että kaikki luetut kirjat tuntuvat tasapaksulta tarinalta, eivätkä kirjat saa aikaan minkäänlaisia riemunkiljahduksia. Nyt tuntuu olevan menossa sellainen jakso, että kaikki kirjat, joihin tartun, tuntuvat ihan ok:lta, mutta en oikein jaksa keksiä, miksi niitä edes luen. Mahdollista tietysti, että kun yksi kirja tekee niin ison vaikutuksen, tällaisen kirjan jälkeen mikään ei tunnu miltään. Minulle se suuri kirja oli Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - ja nyt nämä kaksi kirjaa kärsivät lukukokemuksestani, joka sai minut pyörryksiin.  

Joonas Konstigin esikoisteos Ahneet ja viattomat (2008, Gummerus) on ollut lukulistallani, koska halusin tutustua Konstigin ensimmäiseen. Novellikokoelma on kovin tyypillinen esikoisteos: siinä on novellien henkilöhahmoina nuoria aikuisia, jotka etsivät elämänsä suuntaa - opiskelevat, rakastuvat ja ovat epävarmoja. Teoksesta jäi erityisesti mieleeni Ella ja Karhu, joiden rakkaustarinalle ennustin loppua; mutta toisin kävi. Novellit eivät ole oikein omaa suosikkiluettavaani, sillä tuntuu, että lämpenen hyvin hitaasti henkilöhahmoille, ja novelleissa tuntuu, että tulen tuttavaksi vasta sitten, kun tarina jo loppuu. No, kirja sopii lukijalle, joka etsii nopeaa luettavaa ja elää aikuistumisen kynnyksellä. 

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

2008, Gummerus

269 sivua

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos

Linda Olssoniin minulla on kahtiajakoinen suhde: välillä on ollut helpompaa, välillä vaikeampaa. Tällä kertaa Sisar talossani (2017, Gummerus) -teos loi hyviä ennakko-odotuksia, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Espanjaan, Costa Bravan rannikoille kylään, jonka nimeä en ehtinyt kirjoittaa muistiin, sillä vein kirjan jo vahingossa takaisin kirjastoon. Innostuin lukemaan kirjaa miljöön vuoksi, sillä varasin samaan aikaan lennot Barcelonaan. Pieni pettymys kirjaa lukiessani oli se, että miljöötä ei kuvailtu niin paljon kuin odotin, toki tässä käveltiin ympäriinsä haistelemassa rantatuulia ja muita nähtävyyksiä. 

Kirjan pääosassa ovat sisarukset Maria ja Emma. Maria on muuttanut asumaan Espanjaan, ja puolivahingossa hän kutsuu luoksensa kylään Emman, sisarensa, joka on kuitenkin jäänyt hieman etäiseksi. Kohdatessaan toisensa sisaret ovat hieman vieraskoreita, eikä ole helppoa päästä kunnon keskusteluun. Lukijalle tulee selväksi, että lapsuudessa on tapahtunut jotain, mikä on ajanut sisaret kauaksi toisistaan. Molemmilla on myös salaisuuksia, jotka he haluavat kertoa toiselle. Molemmilla on halua saada toisen tietoon nämä asiat, keinot puhua puuttuvat. No, mutta lopulta he saavat puhutuksi salaisuutensa, joita lukija onkin jo aavistellut. 

En aivan ihastunut tähän kirjaan, mutta se meni samanlaisena välipalana kuin Konstigin teos: kumpikaan kirja ei vaatinut kovinkaan paljon. 

Linda Olsson: Sisar talossani 

2017, Gummerus

En syster i mitt hus

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lav

243 sivua

Lisää kirjasta kertoo Leena Lumi. 

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan Vuoden 2017 uutuuskirja

Martina Haag

Martina Haag on ruotsalainen kirjailija, jolta huomasin Atenan julkaisevan uuden suomennoksen Olin niin varma meistä helmikuussa. Teki mieli ottaa selvää, minkälainen kirjailija Haag oikeastaan on. 

Haag on ammatiltaan paitsi kirjailija myös näyttelijä. Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) (2007, Schildts) -teoksessa kirjan päähenkilö Isabella onkin aloitteleva näyttelijä, joka yrittää freelancerina saada jalkaa oven väliin. Bella on jo kolmekymppinen, mutta hänen cv:nsä ei ole kovin vakuuttava - eikä muuten hänen miesrintamallakaan kovin hyvin ole mennyt. Teos on chick litiä ruotsiksi; treffit miesten kanssa ovat kamalia ja elämä täynnä kommelluksia. 

Kun Bella hieman kaunistelee ansioitaan työelämässä, saa hän paikan Ruotsin kansallisteatterista, jossa tapaa myös komean miehen Micken. Ystävä varoittelee miehestä, ja lukija kauhistelee, milloin Bellan täytyy näyttää osaamiaan taitojaan näytelmässä. Melkoista katastrofia siis luvassa.

Radan väärällä puolella (2009, Schildts) -teos jatkaa Isabellan elämää useamman vuoden jälkeen. Bella on saanut työpaikan televisiosta - tavallaan. Ja hänellä menee kaikki asiat paremmin kuin edellisen teoksen aikana. Tai ainakin ulospäin näyttää siltä. 

Ruuhkavuodet vaativat veronsa, ja toisaalta myös lukijana täytyy todeta, että chick litiä on helpompi kirjoittaa sinkkuelämästä. Tämä kakkososa ei ollut niin hauska ja riemukas kuin ensimmäinen kirja. Tosin kirjaan tuli myös uusia elementtejä, rikoskirjan piirteitä. Isabellan viileä suhtautuminen kaikkiin elämän vastoinkäymisiin piti lukijana mielen korkealla. 

Nämä kaksi kirjaa olivat rentouttavia välipäivien välipalakirjoja. Suosittelen lukemaan, jos kaipaat jotain kevyempää kirjallisuutta väliin. 

Martina Haag: Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) 

2007, Schildts

Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det jättebra) 2005

suomentanut Liisa Laaksonen

192 sivua 

Martina Haag: Radan väärällä puolella 

2009, Schildts

I en annan del av Bromma 2008

suomentanut Salla Korpela

215 sivua

Tällä kirjalla aloitan myös vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen, kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole sopii Martina Haag: Radan väärällä puolella

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä - naistenviikko

Naistenviikon viimeinen kirja on luonnollisesti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä (1995, Otava), koska nimipäiviään tänään viettää ruotsinkielisten puolella Kerstin. 

Aloitin kirjan pari päivää sitten ja olen tällä hetkellä himpun verran yli puolivälin lukemassa kirjaa, joka vaikuttaa todella kiinnostavalta. Kyseessä on dekkari, jossa vietetään juhannusta, kun veden ääreltä teltasta löydetään kaksi ruumista. 

Kirja alkaa, kun Annie ja Mia (äiti ja tytär) ovat noin parinkymmenen vuoden päästä tapahtumista palanneet tapahtumapaikalle. Kirjan tapahtumat kuitenkin vievät lukijan juhannukseen, ja siihen, mitä menneisyydessä tapahtui. Henkilöhahmoja tässä Pohjois-Ruotsin kylässä ja kirjassa on paljon. 70-luvun alku, ihmissuhdedraama ja luonto lähellä vettä ja tuntureita vaikuttaa kiinnostavalta kudelmalta. 

Jatkan nyt viimeisenä lomapäivänäni kirjan lukemista, ja palaan kirjoittamaan lisää teoksesta myöhemmin. 

***

No niin, nyt olen kirjan lukenut, ja hyvät lukufiilikset säilyivät kirjan loppupuoliskonkin ajan. Kirjassa eletään suurimmaksi osaksi 70-luvulla ja kuvataan, mitä tapahtui juhannusaattoyönä, jolloin kaksi ihmistä surmattiin telttaan. Vaikka tapahtumia seurataan, jää tarinaan aukkokohtia, jotka täyttyvät kuin huomaamatta nykypäivän (90-luvun) tapahtumissa. Annie ja Mia ovat keskeiset henkilöhahmot myös nykyisyydessä ja varsinkin Annieta jäytää se, ettei hän tiedä, kuka oli surmaaja. Joku kyläläisistä, hän arvelee. 

Lukija saa tietoon kahdenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia keskusteluista, joissa melkein kuin sivulauseesta irtoaa vaivihkaa tieto siitä, kuka kulki ja missä juhannusaattona. Selkäpiitä karmii, kun lukijana osaan yhdistellä puuttuvat palaset ja tajuan, mitä yön aikana tapahtui. Kirjan henkilöille asiat tulevat selviksi hetkeä myöhemmin, ja osalle hieman liian myöhään. Monet väärinkäsitykset tulevat ymmärrettyksi vasta 20 vuotta myöhemmin. 

Rikostapahtumia melkeinpä tärkeämmiksi nousevat kirjassa ihmissuhteet ja ajankuvaus. Annie on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka yksinäisenä ja itsenäisenä naisena rikkoo rajoja. Välillä ahdas pohjoinen kylä on liian ahdas, mutta Annie palaa aina takaisin, pohjoisen luonto ja hiljaisuus vetää hänet väkisin. Saamelaisuus ja tunturit ovat pieni lisäväri tarinassa, mielenkiintoinen, mutta ei liikaa esille tuleva. 

Luonto on kirjassa melkein kuin yksi päähenkilö. Karut olosuhteet pitävät ihmiset taloissaan, lämmittelemässä villasukissaan takan ääressä, pakkanen estää liikkumisen kokonaan. Kun taas kesä villitsee ihmiset, ja saa ihmiset elämään kuin viimeistä hetkeään. 

Tämä teos oli melkoinen tarina, ja kyllä ehdottomasti, Kerstin Ekmanin teokset saavat minusta jatkossakin lukijan. Tämä oli monipuolinen teos, jonka olisin halunnut jatkuvan oikeastaan vielä pitkään. 

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (1995, Otava)
Händelser vid vatten 1993
suomentanut Oili Suominen
400 sivua

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Naistenviikko jatkuu Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus -teoksen parissa, tänään nimipäiviään viettää suomalaisessa kalenterissa mm. Sara

****

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (2016, Tammi) kiinnosti minua, niin kuin monet Tammen keltaisen kirjaston kirjat. Kun luin kirjan takakansitekstin, mietin vielä muutaman kerran, alanko lukea kirjaa vai ei - aihe ei tuntunut kovinkaan mukavalta kesälomalukemiseksi: mielisairaalaa, vaikeaa isä-tytär-suhdetta...

Aloitin kuitenkin kirjan, ja teksti vei mukanaan. Vaikka teksti vei, niin tarina jätti minulle monta kysymystä - tuli tarpeelliseksi palata lukemaan lisäinfoa kirjasta, että ymmärsin, kenestä tämä kirja oikeastaan kertookaan. Kirjan kerronta on ilmavaa, runollista, viipyilevää ja palailevaa, tarina antautuu kerros kerrokselta lukijalle. Alussa hieman turhauduin, kun en tajunnut, kuka kukin on: Jackie, Jim, Lone jne. Mutta vähän kerrassaan nämä henkilöhahmot tulivat tutummaksi minulle, ja ymmärsin, mistä tekstissä on kyse. 

Teksti oli nopealukuista, varsinkin kun kirjassa oli paljon näkökulmanvaihdoksia, lukujen otsikointeja, joita juhlittiin tyhjillä sivuilla. Ehkä siksi lankesin kirjan kuoppiin, ja tulin lukeneeksi tekstin hieman liian nopeasti; väliotsikot jäivät mykiksi minulle. 

Tarinassa Jackie, tytär, kertoo isästään Jimistä ja elämästään isänsä alkoholismin ja mielisairaalajaksojen aikana. Jackie vierailee mielisairaalassa tapaamassa isäänsä ja pelkää tulevansa itsekin jossain vaiheessa hulluksi. Samalla tarina kertoo mielisairaalan noususta ja elinvuosista, sekä tuhosta. Ja hyvin inhimillisesti niistä ihmisistä, jotka asuttavat mielisairaalaa. Tarinaa merkittävämmäksi tässä kirjassa tuli kerronnan tyyli, joka oli huikaiseva. 

Kirjasta lisää Lumiomenalla ja Ompulla, joiden teksteistä näkyy, miten eri tavoin kirjan voi lukea. 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

2016, Tammi

Beckomberga. Ode till min familj, 2014

suomentanut Outi Menna

366 sivua 

EM-kisat ovat ohitse, mutta kirja silti edustamaan maata Ruotsi, joka taisteli hienosti, mutta ei kovinkaan menestyksekkästi. 

Katarina Wennstam: Kivisydän

Dekkariviikko jatkui Katarina Wennstamin Kivisydän (2016, Otava) -teoksen ääressä. Wennstamin teokset ovat tulleet minulle tutuiksi 

Tahra, Alfauros ja Petturi -teosten kautta (linkit teksteihin). 

Olen pitänyt Wennstamin teoksista, koska niissä on otetaan kantaa erilaisiin asioihin, ja vahvasti naisasioihin. Tällä kertaa Kivisydämen aiheena on lapsiin kohdistuva väkivalta. 

Sairaalaan tuodaan vauva, Gloria, jonka aivoja puristaa verimassa, tehdään leikkaus ja toivotaan, ettei vauva menehdy tai vammaudu. Alkaa tutkimus, mikä on vienyt vauvan näin heikkoon kuntoon ja vahva epäilys kohdistuu vauvan vanhempiin: kirjassa käsitellään ravistellun vauvan oireyhtymää ja sitä, miten vakavaa voi olla vauvan tai pienen lapsen pahoinpitely. 

Teoksessa esiintyvät aiemmista kirjoista tutut oikeusavustaja Shirin Sundin ja rikostarkastaja Charlotta Lugn. Välillä teoksessa perehdytään heidän yksityiselämän koukeroihin: Shiriniä mietityttää hänen suhteensa aivan samalla tavalla kuin edellisessä teoksessakin. 

Kirja oli vahvasti kirjoitettu, ja todellakin siitä jäi suorastaan huono olo mieleen. Teos edustaa jälleen kerran tarinaa, jossa hyvännäköisten kulissien takana tapahtuu jotain, josta ei kerrota naapureille tai ystäville. Glorian perhe on rakentanut tietään kohti parempaa ostamalla ja kunnostamalla aina uuden asunnon. Voimat ovat menneetkin siihen, että kaikki näyttäisi hyvältä ulospäin. 

Suosittelen kirjaa niille, jotka tykkäävät hitaammasta juonen kuljetuksesta. Tässä kirjassa tapahtuu paljon oikeussalissa ja ihmisiä haastatellessa, sekä asioita mietiskellen. 

Katarina Wennstam: Kivisydän 

2016, Otava

Stenhjärtat, 2012

suomentanut Anja Meripirtti

412 sivua

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla ja Annika.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista / Rasisminvastainen viikko

Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (2016, Johnny Kniga) sai suomalaisessa mediassa paljon huomiota osakseen ilmestyessään, minkä takia halusin tutustua Khemirin uusimpaan teokseen. Aiemmin lukemani Ajatussulttaani sai minut myös kiinnostumaan teoksesta, mutta tämä uusin oli kovin erilainen verrattuna yli kymmenen vuotta sitten julkaistuun esikoisteokseen. 

Kaikki mitä en muista kertoo Samuelista, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Samuelista kertovat tämän ystävät, perheenjäsenet ja tyttöystävät. Khemiri on valinnut kerrontatavaksi tyylin, joka vaatii lukijalta keskittymistä: kertoja vaihtuu koko ajan, eikä tekstissä juurikaan käy ilmi, kuka muistelijan roolissa on, ellei kerronnan rytmiin pääse mukaan. 

Muistelmia Samuelista kerää nimettömänä pysyvä kirjailija, jolle kertojat "puhuvat". Kirjailija haluaa selvittää, mikä ajoi Samuelin kuolemaan johtaneeseen tekoonsa, vai oliko kyseessä onnettomuus. 

Kuoleman syytä tärkeämmäksi asiaksi kirjassa nousevat henkilöt, jotka maalaavat kuvaa itsestään: niistä maahanmuuttajista tai maahanmuuttajataustaisista henkilöistä, jotka asuvat Ruotsissa ties kuinka monetta sukupolvea. Joukossa hääräävät "suvakit" kuten Laide ja ilman oleskelupaa Ruotsissa sinnittelevät maahanmuuttajat, joita Laide auttaa. 

Maahanmuuttajataustaisuus ei tässä kirjassa nouse kirjan teemaksi kuin osaksi; teoksen henkilöhahmotkin pyörittelevät silmiään, kun eivät juurikaan osaa arabiaa kuin muutaman sanan, vaikka ovat sitä koulussa opiskelleet. Samuelin nimi on perusruotsalainen, eikä kerro hänen etnisestä taustastaan juuri mitään. Khemiri, joka on itse syntynyt Ruotsissa, kirjoitti maahanmuuttajastereotypiosta jo Ajatussulttaanissa, ja arvelen kirjan perusteella, ettei hän halua olla enää vain maahanmuuttajien tulkki tai äänitorvi. Kirjassa on kyse siitä, mitä henkilön kuoleman jälkeen jäljelle jää: mitä muut ihmiset muistavat? Ja mitä eivät muista, sillä jokaisella on omanlainen totuus toisista ihmisistä. 

Pidin kirjasta, sen haastavasta rakenteesta ja erityisesti siitä, että kirjan lukemisen loputtua alkoi ajatustyö kirjan sanomasta. 

Muutamia blogitekstejä: Ullan kirjat, Leena Lumi, Lumiomena. 

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

2016, Johnny Kniga

Allt jag inte minns 2015

suomentanut Tarja Lipponen

291 sivua

Kirja on yhteiskunnallinen siinä mielessä, että se piirtää kuvaa monikulttuurisesta Ruotsista, ja sen takia kirjan yhteydessä sopinee pieni muistutus ensi viikosta: 

SPR viettää rasisminvastaista viikkoa 20.-27.3. kysymällä: 

#milloinviimeksi otit kantaa sosiaalisessa mediassa rasismia vastaan? Teit rasisminvastaisen teon? Toit esiin tasavertaisuutta korostavaa näkökulmaa? Puutuit rasistiseen tilanteeseen? 

Lisätietoja SPR:n sivuilta täältä. Muistetaanhan puuttua! 

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa & Liza Marklund: Uutispommi

Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla. 

Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan. 

Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta. 

Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla. 

Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.

Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta. 

 Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen: 

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua

Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000. 

Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.

Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin. 

Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin. 

En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta. 

Liza Marklund: Uutispommi

2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Sprängaren 1998

suomentanut Outi Knuuttila 

379 sivua 

31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi

Vuoden viimeiset luetut: Marklund, Venho, Pöyhönen jne.

Nythän tässä meinaa käydä niin, että loppuvuoden luetut kirjat eivät millään tunnu päätyvän blogiin asti. Osa kirjoista on luettu jo ennen joulua, osa joulun aikaan. Laitan kirjoista nyt yhteispostauksen, että pääsen seuraaviin kirjoihin ja seuraavaan vuoteen.

Virpi Pöyhönen säväytti Hän rakastaa minua -esikoisteoksellaan, ja odotin hänen toista romaaniaan. Doe (2015, WSOY) vie lukijansa amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa elää Patty Jones ja hänen seitsemän lastaan: kuusi poikaa ja yksi tytär. Kirjassa tarinaa kertovat Patty ja Mary-tytär. Pattyn mies ja lasten isä Mahkah asuu kaupungin lähellä ja Patty elää miehen luona aina väliajoin, niin että hän synnyttää peräkkäin kuusi poikaa, joihin hän ei kuitenkaan koe yhteyttä ja nämä a-alkuisesta nimestä aina f-alkuiseen nimeen nimetyt pojat kasvattaakin heidän isoäitinsä. Vasta tyttären synnyttyä Patty huomaa tulleensa äidiksi. Pojat lähetetään kouluun muualle, eikä Mary osaa elää ilman poikia. Sekä Mary että pojat jäävät yhteisön ulkopuolelle ja yrittävät elää kahden eri paikan välissä, onnistumatta. Teos on kovin surullinen kertomus Amerikan intiaanien nykyelämästä ja hieman historiastakin. Kirjalla osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen, jonka emäntänä toimii Suketus.

Kirja jäi tarinaltaan minulle jollain tapaa etäiseksi, vaikka periaatteessa pidinkin aiheesta - lisää kirjasta Marjatan ja Main blogeista. 

Virpi Pöyhönen: Doe

2015, WSOY

275 sivua

Johanna Venho on minulle uusi kirjalijatuttavuus. Hänen teoksensa Kaukana jossain onnenmaa (2015, WSOY) vie lukijan 70-luvulle ja toisaalta nykyaikaan, joka ihannoi nuoruutta. Jos Doe on tarina äidistä ja tyttärestä, Venhon teos on tarina äidistä ja pojasta, ja tarinaa kertovat äiti ja poika. Kaarina perustaa perhettä 1970-luvulla ja valitsee Ramin, mutta huomaa, että naisena ja äitinä hänen valinnanmahdollisuutensa ovat rajalliset. Aina on tärkeintä miehen työ.

Tarinan toinen aika on nykyaika: Kun Kaarina katoaa, hänen poikansa saa vanhan kotitalon avaimet, jotta poika kävisi laittamassa taloa kuntoon. Otto ihmettelee, mihin hänen lapsuusvuotensa ja elämänsä on vienyt häntä: miksi niin läheiset naapurinlapset ovat hänelle täysin tuntemattomia nykypäivänä? Otto mietiskelee, mitä onni on? Mistä onni löytyy: hyvästä parisuhteesta vai omasta asenteesta? Kaarina on päättänyt, että onni löytyy nuoruudesta, hän on varannut ajan kasvojenleikkaukseen. Ehkä Kaarinan nuoruus jäi elämättä, kun hänen piti huolehtia lapsesta. 

Teoksessa pidin tekstin jaarittelevuudesta ja pohdiskelevuudesta. Otto on päättänyt kirjoittaa kirjan onnesta, ja Venhon teoksesta tuli tietenkin mieleeni vähän aikaa sitten lukemani Lelordin Matka onneen. Onnen avaimia ei löydy Venhonkaan teoksesta, mutta minusta kirja oli sellaista miellyttävää luettavaa. Lisää kirjasta Leena Lumin -blogista. 

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

2015, WSOY

327 sivua

Jouluna luin pitkästä aikaa Liza Marklundia ja hänen teoksensa Rautaveri (2015, Otava), joka lopettaa kirjailijan dekkarisarjan. Marklund on kertonut myös jättävänsä kaikenlaisen julkisuuden, koska on sanottavansa sanonut. Annika Bengtson on itselleni ollut ensimmäinen ja oikeastaan ainoa dekkaristi, jonka tarinaa olen seurannut kirjoista - ja kyllähän kirjasarjan loppuminen tuntuu pienesti oudolta, mutta toisaalta en ole Marklundin viimeisiä kirjoja lukenut kovinkaan säännöllisesti. 

Rautaveri kertaa Annikan elämää, tuo hänen perheensä mukaan tarinaan, kun Annikan sisko on kadonnut jäljettömiin. Samalla kun Annika yrittää saada selvää, missä sisko voisi olla, käy hän terapiassa avaamassa huonoa äiti-suhdettaan. 

Rautaveri näyttää myös Annikan rakkauselämän historian, ja nykyhetken omat ja toisten lapset, koko parisuhdeverkoston. Työkuviot ovat jälleen kerran oudot, sillä Kvällspresseniä uhkaa suurin muutos lehden historiassa. 

En täysin lämmennyt tälle viimeiselle teokselle, sillä se ei tuonut mitään kovinkaan uutta tarinaan, mutta toisaalta oli mukavaa fiilistellä Annikan kanssa kaikkea sitä, mitä kirjoissa on aiemmin koettu. Välillä tuli sellainen nostalginen olo, että olisi kiinnostavaa taas palata aiempiin teoksiin. 

Kirjasta muualla Hemulin kirjahyllystä ja Hesarista, jonka jutun kommenteista on pakko nostaa tähän tällainen keskustelu: 

koiranheisi

21.6. 18:01

HenriKol

Ainoa syy, miksi kukaan tietää mitään Marklundista, on hänet framille nostaneet feministitoimittajat (kuten nyt Ahola).

Surkea sovinistinen yritys. 17 miljoonaa myytyä kirjaa, montako sinä olet myynyt?

Liza Marklund: Rautaveri

2015, Otava

Järnblod 2015

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

331 sivua

Toisen asteen lukudiplomista osiosta Rakkausmatkat löytyi tällainen hauska kirja: Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus (2012, Otava), jossa on näemmä kaksi kirjailijaa. Kirjassa eletään vuotta 1996, jolloin tietokoneet tekevät tuloaan ihmisten maailmaan. Lukiolainen Emma saa oman tietokoneen, ja hankkiessaan sähköpostiosoitteen hän huomaan sähköpostin suosikeista jonkun kummallisen Facebookin. Kun Emma klikkaa itsensä Fb:n sivuille, löytää hän oman profiilinsa. Tosin Facebookin Emma on 30-vuotias. Emma pelästyy, sillä näyttää, että 15 vuoden päästä hän ei ole onnellinen elämässään. 

Emma ei ole nytkään onnellinen, sillä hän seurustelee Grahamin kanssa, eikä suhde voisi häntä vähempää kiinnostaa. Itse asiassa hänen pitäisi joka päivä laittaa välit poikki, koska juoksutreeneissä käy yksi söpö poika. 

Emma on perusteini, mutta Facebook saa hänet ajattelemaan, minkälainen tulevaisuus hänellä on edessään. Naapurinsa, parhaan ystävänsä, Joshin kanssa Emma tutkii Fb-päivityksiä ja huomaa, miten pienikin muutos nykyelämässä muuttaa elämää 15 vuoden päässä. Vaikka asia on melkoisen pelottavaa, saa se teinitytön miettimään, ketkä ovat tärkeitä ihmisiä hänen elämässään, ja mitä hänen pitäisi tehdä vaikkapa opintojensa suhteen. 

Kirjaa oli kiinnostava ja nopea lukea. Luulisin, että tämä on aika hyvä kirja teini-ikäiselle, joka ei varmaankaan mieti, miten oma elämä rakentuu niiden valintojen mukaan, mitä teininä itse tekee. Itselleni tämä oli nostalginen tietenkin sen takia, että vuonna 1996 sain itse ensimmäisen sähköpostini. Olihan se toki hieman erilainen kuin nykyinen, mutta fb oli kyllä valovuosien päässä siitä ajatusmaailmasta, saati sitten sähköposti, joka olisi puhelimessa. Sähköposti piti käydä tsekkaamassa ylipiston koneilta, joita oli laitosten auloissa ja kirjastoissa. No joo, en tiedä, miten olisin osannut itse käyttää somea teininä, joten ihan hyvä, että kaikkea ei ollut olemassa, kun olin teini. 

Kirjan on lukenut mm. Maija. 

Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus
2012, Otava
The Future of Us 2011
suomentanut Laura Honkasalo
317 sivua

Henning Mankell: Likainen enkeli

Olen aiemmin lukenut Henning Mankellilta Riian verikoirat ja Nimeltään Tea-Bag, jotka ovat kaksi varsin erilaista kirjaa: ensimmäinen kertoo Wallanderin tutkimuksista rautaesiripun repeilyn aikoihin Latviassa ja jälkimmäinen afrikkalaisesta nuoresta tytöstä, joka hakee paikkaansa Euroopassa. Mankellin teokset ovat pitkään olleet luettavien kirjojen listallani, ja kun Mankell kuoli lokakuussa, tuli huono olo sekä Mankellin poismenosta että siitä, ettei ole kuitenkaan tullut luettua hänen kirjojaan. 

Likainen enkeli (2011, Otava) sattui mukaani kirjastosta, ja oli kiinnostavaa luettavaa, toivottavasti jatkoa seuraa, sillä vaikka Likainen enkeli oli surullinen kirja, jossa tuntui olevan kiteytettynä melkoisen suuri osa maailmantuskasta, pidin kirjasta ja varsinkin kirjan lukeminen loppuun melkein vei yöunet - oli pakko lukea, mitä seuraavaksi, ja lopuksi, tapahtuu. 

Likainen enkeli kertoo ruotsalaisnaisesta nimeltä Hanna, joka on lähtöisin köyhästä perheestä Ruotsin maaseudulta. Eletään vuotta 1904. Hanna on lähetetty hankkimaan elantonsa maailmalle, ja maailmalle Hanna päätyykin: hän purjehtii laivakokkina kohti Australiaa. Matkalla Hanna avioituu, mutta hänen aviomiehensä kuolee pian laivalla. Koska Hanna ei näe tulevaisuuteen ilman miestään, päättää hän jäädä afrikkalaiseen satamakaupunkiin, johon laiva on pysähtynyt. Hanna yöpyy hotelliksi luulemassaan paikassa, jossa hänestä pidetään huolta, kun hän melkein kuolee keskenmenoon. Parannuttuaan Hanna huomaa olevansa bordellissa, joka on täynnä afrikkalaisnaisia. 

Näistä lähtökohdista afrikkalainen maailma avautuu lukijalle. Se maailma on täynnä epätasa-arvoa ja epätoivoa. Naiset ovat miesten käytettävissä bordellissaan, he ovat alistuneet osaansa. Myös muiden osalta maailma on arvoportaikko, jossa portaalta toiselle ei ole mahdollista hypähdellä. Valkoinen mies alistaa muut, eikä valkoinen nainenkaan voi olla läheinen mustien naisten kanssa, koska he ovat lähtökohtaisesti niin eriarvoisessa paikassa. Hanna yrittää auttaa naisia, mutta huomaa, että naiset eivät ajattele samalla tavalla kuin hän.  

Mosambik, jossa Hanna elää, on maa, josta viedään timantteja muualle  maailmaan. Afrikkalaiset miehet menettävät terveytensä kaivoksilla, valkoiset siirtomaaisännät rikastuvat. Mitä enemmän Hanna viettää aikaansa afrikkalaisnaisten kanssa, sitä enemmän hän alkaa kyseenalaistaa vallitsevia oloja. Hanna aloittaa oman taistelunsa, sillä hän on Afrikassa saanut rahaa, ja maailmassa raha on samaa kuin valta. Hannan kanssa on muitakin samoin ajattelevia, mutta asioiden muuttaminen ei ole nopeaa.

En ole läpikotaisin hyvä, mutta inhoan sitä kuinka me halveksumme näitä ihmisiä. On mielipuolista, omahyväistä ja typerää kuvitella, että niin voisi jatkua loputtomiin. 

Teoksessa on hirvittävän surullinen ja ahdistava ilmapiiri, oikeus ei voita, vaan ainoastaan pahat miehet voittavat. Mankell asui osan elämästään Mosambikissa, ja varmasti hänen sydämessään oli paikka maan asukkaille. Tähän kirjaan on koottu osa maan historiaa, sen portugalilaisajasta. Kirja oli kiinnostava osin siksi, että siitä sai jonkunlaisen käsityksen, minkälaista elämä on mahdollisesti ollut siirtomaa-Afrikassa. Toisaalta kirjasta jäi niin huono kuva ajasta, että sen lukeminen oli vähintään masentavaa. Lukaisin nopeasti tietoja Mosambikista kirjan luettuani, ja valitettavasti maan tarina ei näytä parantuneen paljonkaan 1900-luvun alusta. Mahtaakohan koskaan parantua?

Henning Mankell 3.2.1948 - 5.10.2015

Henning Mankell: Likainen enkeli 
2011, Otava
Minnet av en smutsig ängel 2011
suomentanut Kari Koski 
510 sivua

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä (2014, Siltala) tuli luettavakseni kirjaston pikalainahyllystä. Kirja kertoo rakkaudesta, rakkauden toiveesta ja kaikesta siitä, mitä rakastunut henkilö kohtaa halussaan tulla rakastetuksi ja löytää sielunkumppaninsa. 

Tarina on yksinkertainen, henkilöitä on vain kaksi: Ester Nilsson, joka kirjoittaa esseitä ja juttuja lehtiin. Ester pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista, jolloin nämä kaksi henkilöä kohtaavat ja tuntevat sielujen sympatiaa -ajattelee ainakin Ester. Ester ja Hugo tutustuvat ja Esterin tunne siitä, että tämä on nyt sitä Suurta Rakkautta, syvenee. 

Rakastetusta puhuu kaikkien kanssa ennen kuin ymmärtää, mihin tunne johtaa. Sitten yhtäkkiä ei enää puhukaan. Silloin jää on jo ohut ja liukas. Silloin tajuaa, että jokainen sana uhkaa paljastaa rakastumisen. On yhtä vaikeaa teeskennellä välinpitämätöntä kuin näytellä luontevaa, ja pohjimmiltaan ne ovat sama asia.

Kirja etenee rakastumisen kaavan mukaan, tunnetta seuraa rakastuneen dialogia ja tapahtumia, joissa Ester ja Hugo syövät, kokeilevat jäätä ja rakastuvat. 

Hugo on taiteilija, ja hänen elämänsä ei kovinkaan kaavamaista. Ester ajattelee synkästi, että jotain outoa Hugon matkoissa toisaalle on, mutta epäilyt jäävät toiveiden alle. Ester on loistava ruokkimaan omia haaveitaan - aivan kuten kuka tahansa rakastunut on. 

Miksei hän ollut jo oppinut, että tekstiviesti johon ei tullut vastausta aiheutti joka kerta saman pohjattoman ahdistuksen, ja ainoa keino välttää se oli jättää viesti lähettämättä? Se oli Toivon vika, Toivo vaimensi häpeän ja ahdistuksen muiston ja sai hänet uskomaan, että kaikki oli nyt toisin. 

Kirja on raikas siitä huolimatta, että varmaankaan kuluneempaa aihetta ei ole kuin rakastuminen. Kirja on kesäisen raikas, ja oikeastaan aivan täydellinen kesäkirja. Maailmantuskaa tässä kirjassa on juuri sen verran kuin yksi rakastunut tai rakkauteen pettynyt ihminen voi kantaa. Anderssonin kieli on kaunista ja surullisenkin hetken kohdalla iloista. Sitä paitsi, Toivo on kirjan merkittävin henkilö, aivan ihastuttava ja ihastuttavan raivostuttava. 

Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukaa pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissä, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

2014, Siltala

Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 

suomentanut Sanna Manninen

214 sivua

Kirjaa on luettu paljon blogimaailmassa, linkitän tässä pari: 

Kirsin kirjanurkka, 

Rakkaudesta kirjoihin