Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie on ollut viime vuosina yksi suosikkikirjailijoistani hänen teostensa Poltetut varjot ja Kartanpiirtäjä ansiosta. Siksi olin innoissani ja odotukseni korkealla, kun sain tietää, että Shamsien uusin Jumala joka kivessä julkaistaan tänä keväänä suomeksi.

Shamsien aiemmat kirjat eivät ole päästäneet minua helpolla sisäänsä, olen joutunut aloittamaan kirjat uudelleen alusta. Jumala joka kivessä oli kuitenkin helppo alussa, se päästi sisään ja piti minut otteessaan - kunnes sitten tapahtui se sama, mikä aiempienkin kirjojen kohdalla: tarina sylkäisi minut ulos. 

Kirjan alku oli kiinnostava: nuori englantilainen arkeologi Vivian Spencer on kaivauksilla Turkissa ja tapaa miehen, Tahsin Beyn. Vivian miettii, ettei koskaan palaa Lontooseen - ja niin ajattelin lukijanakin: tämä kirja vie minut muinaiseen itään, eikä päästä pois. Mutta, syttyy ensimmäinen maailmansota ja Vivian palaa Lontooseen toimiakseen sairaalassa kunnon kansalaisen tavoin hoitajana haavoittuneille. 

Kirjassa kiinnostavasti alkanut juoni katkaistaan, eikä siihen enää palata. Tämä olikin asia, mikä alkoi harmittaa minua kirjaa lukiessani: aina kun tapahtumia, miljöötä, henkilöhahmoja oltiin kuvailtu ja lukija saatu muokkaamaan mielikuvia paikasta ja ajasta, vedettiin matto lukijan alta pois: tarinaan astui uusi paikka, uudet henkilöt tai uusi aika. Niin kuin esimerkiki Vivianin ja Qayyumin kohtaaminen junassa - jäin odottamaan, mitä kohtaamisesta syntyisi, ja jäinkin odottamaan sitä usean sadan sivun ajaksi. Kirjassa tapahtui aivan jotain muuta. 

Voi olla, että jos olisin päästänyt irti omista mielikuvistani ja odotuksista tarinan suhteen, olisin pitänyt kirjasta enemmän. Nyt jäin omien odotusteni vangiksi ja kiukustuin aina, kun jotain uutta ja liikaa tuli kirjaan. Tarinaan ujutettiin jopa aivan loppumetreillä aivan uusia henkilöhahmoja. Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että henkilöhahmoja on ripoteltu tarinan mukaan, jotta saataisiin kerrottua historian tapahtumista. 

Hienoa kirjassa on naisten elämän kuvaus: naiset kirjassa ovat sellaisia henkilöitä, jotka puskevat läpi sukupuolirooliodotusten, esimerkiksi Vivian, joka lähtee matkalle Peshawariin, Pakistaniin (entiseen Intiaan). Monelle miehelle on vaikeaa kohdata englantilaisnainen, joka pukeutuu ja käyttäytyy niin kuin Briteissä on tapana. Ei ehkä ihme, että Shamsie on Baileys-kirjallisuuspalkinnon saajaehdokas (palkinto annetaan brittiläiselle naiskirjailijalle, ehdokkaista Ompun kirjoitus).

Shamsie tuo tapahtumiin historiaa, joka on jäänyt koulukirjoistani puuttumaan. Menneisyyteen taipuvana oli kiinnostava lukea tapahtumista, joista en ole koskaan kuullutkaan: intialaissotilaista, jotka sotivat Iso-Britannian lipun alla ja tarinankertojien kadusta, joka kohtasi mielenosoittajat 1930. 

Teoksessa on myös vanhoja tarinoita, runoutta ja mystiikkaa, joka osana ajaa henkilöhahmoja toimintaan: etsimään mystistä Skylaksin hautautunutta muinaismuistoa. Nyt täytyy sanoa, että en aivan jaksanut seurata vihjeitä tämän muistoesineen etsinnässä. 

Shamsien teoksessa oli niin uskomattoman paljon kaikkea, että en välillä jaksanut haukata sitä kaikkea, mitä kirjassa oli. Toisaalta ymmärrän myös Shamsien sirpaleisen tavan käsitellä aikaa ja paikkaa, toisaalta olisin halunnut lukea yhtenäisemmän kokonaisuuden mystisestä idästä, maailmansodan vaikutuksesta Euroopan ulkopuolella ja brittien oloista Intiassa ja siitä miten ihmiset joko näkevät ihmisen tai vain toisen edustaman kulttuurin kohdatessaan toisen. 

Loppuun ajatelma kirjasta: 

Täytyikö ihmisen oppia tappamaan toisia ihmisiä tavoilla, joita pataani ei saattanut edes kuvitella, voidakseen tehdä maastaan paikan jossa jokainen lapsi oli hyvin ravittu, jokainen koti varakas, kaikkialla hienoja kaupunkeja tai viljavia peltoja?

Teosta ovat lukeneet myös: Kirjanurkkaus,  joka kirjoittaa myös omista kokemuksistaan Peshawarissa, TuijaTa, joka avaa kirjan tapahtumia ja teemoja, Omppu, joka miettii historian ja kaunokirjallisuuden suhdetta ja tapansa mukaan sujuvasti kaikkea muutakin.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 

2015, Gummerus

A God in Every Stone 2015

suomentanut Raimo Salminen

383 sivua

Pia Heikkilä: Koodinimi kajaali

Pia Heikkilän Operaatio Lipstick ilahdutti viime kesän alkuani ja niinpä olin innoissani siitä, että tänä kesänä Heikkilä on kirjoittanut Anna Sandtrömin seikkailuista jatko-osan. Anna on muuttanut Afganistanin itsemurhapommittajien keskeltä Pakistaniin, jossa hän jatkaa kirjeenvaihtajan töitä. 

Annan työ Islamabadissa alkaa Pakistanin pääministeriehdokkaan Sayjid Biharin murhan tutkimisella. Aluksi Anna tutustuu moniin miehiin, jotka kiinnostavat Annaa paitsi jutun takia myös mahdollisina sänkykumppaneina. Anna on lähtenyt Afganistanista pois särkyneen sydämensä takia, mutta onneksi hän löytää uutta ajateltavaa uudessa maassa. Työtäkin Anna tekee, esimerkiksi juhlissa ja kutsuilla, joissa Pakistanin tärkeät ihmiset ovat mukana. Onhan selvää, että murhaaja löytyy maan tärkeiden ihmisten seasta. Sieltä löytyy myös reportteri Robert Waterman, joka on aikamoisen komea, ja paikallinen Khalid, joka on kamasutramaisen taipuisa ja taitava nuori mies. 

Heikkilä yhdistää kirjassaan chick lit -genrelle ominaista miesjahtia, dekkareista taas jännitystä ja yhteiskunnallista puolta kirjassa kannatellaan, kun Annan tutkimukset jatkuvat bordellissa. Mietin kirjaa lukiessani, että miksi tarinassa pitää raahata chick lit -piirteitä mukanaan: miksi Annan täytyy miettiä bikinirajaa ja antautua suudelmaan aseiden suuntautuessa häneen? Miksi tyttömäisyys ja pinnallisuus täytyy yhdistää maailmanparantamiseen? Olisin nimittäin lukenut kirjaa mieluusti ilman mieskohkaamista, mitä tässä kirjassa on onneksi vähemmän kuin edellisessä. 

Ehkä kaikki edellinen on mukana siksi, että kirjan teemana on nainen ja ruumillisuus. Anna haluaa metsästää miehiä, hän haluaa heidän kanssa seksiä ja hän haluaa, että hänellä on oikeus siihen. 

Hyvä meininki, Anna! Jos miehet saavat harrastaa seksiä kuinka monen kanssa vain haluavat, niin mikseivät naiset saisi? Sinä päätät ruumiistasi, muista se. Rakkain terveisin telaketjufeministiystäväsi K

Maailman kaksinaismoralismille ei varmaan ole tehokkaampaa paikkaa kuin Pakistan, jossa naiset voivat kävellä kadulla hunnutettuina, mutta miehet käyvät bordelleissa sen kuin ehtivät. Anna tutustuu tutkimuksensa aikana Nooriin, joka on lukittu erääseen bordelliin. Tällä naisella ei tunnu olevan tulevaisuutta, sillä pakeneminen ei kannata: kerran myyty tyttö ei kelpaa kenellekään. 

Kirjassa tulee esiin, miten miesten ja naisten maailma on erilainen, mutta myös se, miten pakistanilaisen ja länsimaisen nuoren tytön elämät ovat toisilleen täysin vastakkaiset. Kun meikäläinen tyttö shoppaa nettikaupassa, toisella puolella maailmaa tyttö miettii, kuinka jaksaa elää vielä yhden päivän itselleen ilottomassa ilotalossa. 

Kun tähän soppaan vielä lisää Annan, joka haluaa päättää ruumiistaan ja nauttia sen tuottamista iloista usean ihmisen kanssa, lukijana olin aika sekaisin kaikesta siitä, mitä näennäisesti keveän kirjan kansien sisällä oli. Asiaa paljon, viihdettä myös. Siinä määrin kaikkea sekaisin, että tämä kirja oli pakko aivan pikavauhtia lukea alusta loppuun. 

Kirjan on lukenut myös Krista ja Marja-Liisa. Pia Heikkilästä Ilta-Sanomissa. 



Pia Heikkilä: Koodinimi kajaali 
2014, Otava
353 sivua 

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. 

Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten katu (2012, Otava, alkuperäinen teos American Dervish, suomentanut Katariina Kaila) oli syksyn (/loppukesän) uutuuksista eräs niistä kirjoista, jotka minua ihan erityisesti kiinnostivat. Luettuani olen hieman erilaisten mielipiteiden ristitulessa. Ilmeisesti kirjassa on nähty tärkeyttä ja potentiaalia, koskapa Akhtarin esikoinen on nopeasti suomennettu: englanniksi se julkaistiin tammikuussa 2012. 

Ayad Akhtar (s. 1970) on New Yorkissa asuva näyttelijä ja kirjailija, joka on juuriltaan pakistanilainen, mutta Yhdysvalloissa syntynyt ja asunut mies. Aivan kuten hänen teoksensa päähenkilö, Hayat Shah. 

Hayat elää nuoren pojan elämää pakistanilaisessa perheessään: hänen äitinsä om kotiäiti, isänsä lääkäri. Äiti on usein hajalla ja rikki, koska isällä on paljon naissuhteita valkoisten naisten kanssa. 

Korvauksena kokemastaan vääryydestä äiti saa suostuteltua miehensä siihen, että hänen paras ystävänsä, kaunis naien, jonka mies on jättänyt, Mina, muuttaa asumaan heidän luokseen. Hayatin kertoman mukaan äiti tyytyy elämään parhaan ystävänsä kautta, ja siksi kestää oman kurja elämänsä. 

Mina johdattaa Hayatin lukemaan Koraania, jota Hayatin isä vihaa. Isä pitää muutenkin muslimiveljiään houkkina, jotka ovat uskontonsa vedätettävissä, joten lopulta Hayat opiskelee Koraania yksin ja salaa isältään. 

Minan, joka on eronnut ja 5-vuotiaan Imranin yksinhuoltaja, tärkein tehtävä tuntuu olevan uuden miehen löytäminen, ja hän rakastuukin Nathaniin, isän parhaaseen ystävään ja lääkäri-kollegaan. Nathan on juutalainen, mikä ei haittaa isää. Hän joka tapauksessa inhoaa omia uskonveljiään ja näkee juutalaiset erityisen hyvässä valossa. Juutalaisus ei ole ongelma myöskään Hayatin äidille, sillä hänen mielestään muslimimiehet ovat kaikki huonoja miehiä, niin kuin hänen oma miehensäkin. 

Ainoa, joka kokee juutalaisuuden ongelmaksi, on Hayat, joka päättää ryhtyä hafiziksi, Koraanin-tuntijaksi ja niinpä hän alkaa opiskella Koraania ja tehdä suunnitelmia, miten pelastaisi perheensä. 10-vuotiaan pojan keinot ja näkemykset eivät valitettavasti ole aivan niin hyviä ja kauskantoisia, kuin mitä hän itse ajattelee. 

****

Kirja on takakantensa mukaisest "nuoren muslimipojan kasvutarina - - kuvaus islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin törmäyksestä, uskosta, identiteetistä ja rakkauden voimasta". Kyllähän se on: teoksessa käsitellään paljon islamin uskon ja juutalaisuuden yhtäläisyyksiä ja eroja, monesti illallispöydässä, jossa lääkärimiehet lähipiireineen kokoontuvat. Usein myös Hayat ja Mina keskustelevat uskonnosta. Tässä kirjassa uskonto on suuressa osassa, kuitenkin esimerkiksi islamin-usko nähdään näkökulmasta, josta me haluammekin sen nähdä. Hayatin isä kyseenalaistaa uskontonsa, ja myös Hayat oppii, mihin uskonnon nimissä tehdyt teot voivat johtaa. 

Samalla kirja on kuitenkin reipasotteinen, nopealukuinen, yllättäväkin. Eikä vähiten tällaisten yllättävien käänteiden ja rajujenkin kohtausten takia. 

Hän heitti kannet murahtaen lattialle ja alkoi repiä sivuja irti. Hän kiskoi ja raastoi, ja hänen jalkoihinsa putoili paperisuikaleita ja sivuja, joita hän alkoi talloa tohjoksi. Hänen silmissään oli hurja ilme. Hän kääntyi katsomaan minua yhä pyhän kirjamme lehtiä survoen. "Haluat siis Koraanin?" hän karjui. "Siinä on sinulle vitun Koraani!" En ollut koskaan kuullut hänen käyttävän sitä sanaa. - - "Teet mitä tahdot, kun olet täyttänyt kahdeksantoista! Siihen asti - jos vielä näen sinut lukemassa Koraania, teen juuri niin kuin tässä vitun kirjassa käsketään tekemään varkaille! Leikkaan irti kätesi! Molemmat!" 

Huomasin ilokseni, että kirjojen yönä Ayad Akhtar on Akateemisen kohtaamispaikassa Helsingissä (23.8.).

Siellä varmaankin kuulee vielä enemmän teoksesta ja sen taustoista.

Odotan innolla! 

Arvioni kirjasta: + + + ½. En ollut täysin ihastunut, mutta olihan tämä kiinnostava!

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Daniyal Mueenuddinin teos Hunajaa ja tomua (2012, Avain, alkuperäinen teos In Other Rooms, Other Wonders, suom. Titia Schuurman) on sellainen teos, että Aravind Adigan Valkoinen tiikeri meinaa jäädä kakkoseksi, tai no, saada ainakin vakavan kilpailijan, mitä tulee Intian / Pakistanin kuvaajana kirjallisuudessa.

Daniyal Mueenuddin on vuonna 1963 syntynyt pakistanilais-amerikkalainen kirjailija, jonka kaksoisidentiteetti näkyy teoksessa. Mueenuddin asui lapsuutensa ja nuoruutensa välillä USA:ssa ja välillä Pakistanissa. Kun hänen pakistanilainen isänsä sairastui, muutti Daniyal isänsä pyynnöstä Pakistaniin pelastaakseen sukutilan. Daniyal työskenteli tilalla, kunnes muutti USA:han opiskellakseen Yalessa lakia. Daniyal toimi lakimiehenä, mutta kyllästyi toimistotyöhön ja alkoi kirjoittaa novellikokoelmaansa In Other Rooms, Other Wonders.

Mueenuddinin henkilökohtainen historia näkyy teoksessa, sillä novelleissa eletään useimmiten sukutilalla, jossa tapahtuu ja jossa ihmiset kohtaavat toisiaan. Hunajaa ja tomua on novellikokoelma, mutta novellit rakentuvat maanomistaja K.K. Harounin väen ympärille. Teos on tiivis kokonaisuus, jossa näkyy ajan ja tapojen muutos, olkoonkin että muutos on hidas maaseudulla, joka on melkein kaikkien novellien miljöö.

Mueenuddinin selvä vahvuus on se, että hän kirjoittaa vähäeleisesti miljöökuvauksensa, mutta kuitenkin niin harkituilla sanoilla, että miljöökuvauksen taituruutta voi vain ihastella.

- - Jaglani palasi Dupnyapuriin auringonlaskun aikaan, jeepin valot pimeyttä sohien. Talonpojat toivat puhveleitaan kanavalta juomasta, he väistivät tien laitaan ja tervehtivät, ja eläinten kaulassa riippuvat raskaat kellot kalahtelivat kumean alakuloisesti. Joillakin puhveleilla oli kaulassaan vanhoja kenkiäkin amuletteina pahaa silmää vastaan. Vain Jaglanin talossa oli sähköt, ja jeepin ajaessa kylän tomuista pääkatua lyhdyt loistivat avoimista ikkunoista ja keittotulet loivat oranssia valoaan saviseinille. Kylässä haisi lannalle, tomulle ja savulle ja ympäröivän mangotarhan kukille.

Kuka pääsi sisälle maaseutuun, joka on vanhanaikainen, mutta kuitenkin täynnä elämää? Kuivuuden tuoma pöly, hajut ruoanlaitosta ja muita rikkaampi talo taustalla... Ah ja voi, jotenkin tuntuu, että Mueenuddinin jokainen sana on merkityksellinen ja luo tunnelmaa.

Teoksen novelleissa on kyse rakkaudesta, rikkaudesta, suhteista. Siitä, miten epätasa-arvoinen maailma elää elämäänsä, ja miten rikkaus kulkee suvussa. Osaansa rikkauksista yrittävät saada köyhemmät ihmiset, mutta suvun voima on niin luja, että taloudellinen nousu on vain harvoin mahdollista.

Toisaalta olen aina miettinyt, että mitä mahtaa oikeasti tapahtua maailmassa, jossa avioliitot ovat järjestettyjä ja yhdistävät sukuja toisiinsa. Mitä tapahtuu maailmassa, jossa naisia ja heidän tekojaan vahditaan moraalisten silmälasien läpi, ja jossa kuitenkin ihmisillä on tarpeensa? 

Mueenuddinin teoksessa Saleema-niminen novelli avaa verhot tähän maailmaan. Saleema on kovaonninen ja köyhä tyttö, joka on palvelustyttönä Harounin talossa. Saleeman oma aviomies on narkkari, jota kiinnostaa lähinnä se, että saa jostain rahaa huumeisiin. Saleema on pyrkyri, joka etenee makuuhuoneiden kautta kohti parempaa elämää. No, mitä muuta mahdollisuutta kauniilla ja nuorella tytöllä sitten olisi? Oikeastaan Saleema on "corrupt" ja "bad character", mutta hän osaa hypätä oikean miehen sänkyyn. Saleeman tulevaisuus voisikin olla parempi, mutta mies, jonka kautta hän haluaa hyötyä, on vanha - ja miehen kuoleman jälkeen Saleemalla ei ole enää muita suosijoita. Hänet potkitaan pihalle ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää kadunkulma, jossa hän kerjää kuolemaansa asti. 

Saleeman elämä ei ole hyvä eikä kaunis, mutta Mueenuddin jotenkin kummasti kirjoittaa tavalla, jonka ansiosta Saleemankin elämässä tuntuisi olevan huippuhetkensä. 

Vasta nyt jälkeenpäin ryhdyin ajattelemaan, miten koruton ja karu maailma oikeastaan onkaan, kun ihmisillä ei oikeasti ole muita vaihtoehtoja kuin edetä kohti köyhää kuolemaa.  

Jos vanhassa maalaisyhteiskunnassa on mies, ovat etenemismahdollisuudet hieman paremmat. Onni täällä vaihtelee -novelli on esimerkki siitä, miten huijaten ja korruptiolla voi edetä suhteellisen hyvään asemaan elämässä. Jos joskus miettiikin, että ei ymmärrä, miksi maailma on täynnä maita, joissa korruptio rehottaa, niin ehkä korruption tavallaan ymmärtää, kun huomaa, että ihmisillä ei taaskaan ole muita mahdollisuuksia rikastua ja menestyä sitä  myöten elämässä. Jaglan, joka jakaa maanomistajalle, Harounille neuvoja, ei ole omalla tavallaan paha mies, vaikka hän vetääkin rahaa välistä. Ja vaikka hän unohtaakin muualla elävän vaimonsa ja lapsensa. Tai tietysti hän on paha, mutta Mueennuddin on taitava kirjoittaja: elämässä tuntuu silti olevan tärkeintä rakkauden etsintä.

Rakkauden etsintä ja rakastajattarien läsnäolo, naisten halu nousta yhteisössä ja rikastua materiaalisesti elämässä on punainen lanka läpi novellien. Samoin kuin feodaalisen agraariyhteiskunnan tuho. Kun Jaglan myy maata liian halvalla, hän samaan aikaan Harounin sukulaisten kauhuksi tuhoaa suvun omaisuutta.

Välillä ajattelin, että tässä näkyy Mueenuddinin oma elämä, kun hän muutti Pakistaniin pelastamaan isänsä omaisuutta. Maa ja sen omistus lienee Intiassa vielä hieman tärkeämpää kuin miten ymmärrämme sen arvon täällä Suomessa.

Maaseutu tuntuukin olevan täynnä paitsi huijareita, jotka haluavat omaisuuden itselleen myös rakastajattaria, jotka ovat aina valmiita iskemään rikkaisiin miehiin, tavoitteena heillä on täysin sama asia.

Aina kun Husna näki itsensä ikäisen tytön nousevan isosta, uudesta autosta Liberty Marketin kalliiden kauppojen keskellä tai säihkyvän jossakin kesäjuhlassa pisaranmuotoiset timanttikorut korvissaan, hänen ajatuksensa takertuivat näihin rikkauden symboleihin eivätkä hellittäneet niistä tuntikausiin. Hän aavisti, että voisi itsekin saada sen kaiken Harounin kautta, jos hänestä tulisi miehen rakastajar. - - Husnan äiti huomautteli naristen, että kaikella oli hintansa: rikkinäiset sukulaisuussuhteet, rikkinäinen vanhuus.

Niin, kumman valitset: rikkauden ja materiaalisesti hyvän elämän vai köyhyyden mutta kunnialllisuuden? 

Teoksen lopussa miljöö siirtyy kaupunkeihin ja pois Intia/Pakistanista, kuten novellin Pariisin kova taivas -nimi osoittaa.

He kävelivät Notre Damen edessä seisovan vaisun joulukuusen ohi ja sitten Seinen vasenta rantaa skoottereiden ja autojen ajovalojen loisteessa. Väkijoukot kiiruhtivat iltahämärässä kotiin, turistit ottivat kaikkialla valokuvia ja pariisilaiset kulkivat ilmeettöminä. Märät kadut kiilsivät. Helen käveli Sohailin vierellä, pysytteli hänen tahdissaan korot kopisten. Hän ahmi ympäröivää kaupunkia, joka liikkui niin nopeasti, niin toisin.

Sohail, jo kuolleen Harounin serkku on Pariisissa amerikkalaisen tyttöystävänsä kanssa. Helen kohtaa Sohailin vanhemmat ja joutuu miettimään, mitä elämä pakistanilaisen nuoren miehen kanssa olisi. Olisiko se mahdollinen vai täysi katastrofi? Jotta Helen voisi tehdä päätöksen, täytyy Sohailin vanhempien puuttua peliin. 

Sinä inhoaisit Pakistania. Sinua ei ole luotu elämään siellä, olet liian mutkaton etkä arvosta tarpeeksi koristeellisuutta, pinnallisuutta - ja se on ainoa tapa selviytyä siellä. 

Mueenuddin ihailee Tsehovia ja hänen novelleissaan onkin kyse paljolti tunnelmien ja tilanteiden luomisesta. Vaikka novelleissa on tapahtumiakin, niissä kuitenkin keskitytään miljöön kuvaukseen ja ihmissuhteiden kuvaamiseen dialogeilla, tai sanomatta jättämisillä. Pariisiin kova taivas -novelli on surullisen ihana, eikä siinä kerrota tilanteen loppuratkaisua. Niinpä tilanne jää mietityttämään (toki kunnollisen vihjeen kautta) pitkäksi aikaa (tulkitsinko oikein - sillä jostain syystä se oikea tulkinta on vain niin tärkeää?). Vasta seuraavassa novellissa lukijan epävarmuus saa vastauksen, sillä siinä tapaamme jälleen Sohailin. Voi että, voiko mahtavampaa tapaa saada selvyys ollakaan? Juuri kun lukijana olen repäisty novellin maailmasta pois, kohtaankin jälleen novellin henkilöt. En usko, että sama tekniikka toimisi aina kirjoissa, mutta olen kertakaikkisen rakastunut Mueennuddinin tapaan tuoda henkilöt vielä kerran esille.

Läpi Mueenuddinin novellien aika muuttuu ja henkilötkin vaihtuvat. Mutta ihmisten ilot, surut, ongelmat ja ongelmanratkaisut tuntuvat vuodesta toiseen säilyvän samoina. En osaa tarpeeksi varmaan kehua Mueennuddinin kirjoitusta, mutta se oli jotain sellaista, mitä ei jokaisessa kirjassa kohtaa: miljöönkuvaus, joka upottaa miljööseen (oli se intialainen maaseutu tai Pariisi), henkilöt, jotka ovat niin paheellisia, epätoivoisia, mutta kuitenkin niin rakastettavia ja tapahtumat, joita ei oikeastaan ole, mutta ovat kuitenkin keskustelujen takana ja ihmissuhteet, niin mutkikkaat ja kiemuraiset. Ja ne monet ahaa-elämykset, joita teos toi elämääni.

Arvioni kaikesta tästä johtuen: + + + + +. Aivan mahtava teos. Suosittelen!

Kuvat teoksesta Magical Indian Myths (Anita Nair, illustrated by Atanu Roy)

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Kuinka monta muuria yksi kansa voi rakentaa ja

pitää pystyssä, Ali mietti.

Onko mahdollista kiertää yhden muurin ympäri

törmäämättä toiseen? 

Kuinka monta nuotiota me sytytämme, 

kuinka paljon ruusupuuta poltamme tuhkaksi, 

jotta haaveidemme hehku säilyisi? 

Kuinka monelle tulikärpäselle me käännämme selkämme, 

kun luulemme niitä kipinöiksi?

Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä (2011, Gummerus, suomentanut Kristiina Drews) on kirjailijan kolmas teos: Kartography on julkaistu jo vuonna 2002. Ihastuin toukokuussa Shamsien Poltetut varjot -teokseen, ja siksi odottelin innolla Shamsien uutta suomennosta. Ja kyllä kannatti odotella! Jostain syystä molemmat Shamsien teokset ovat vaatineet alun lukemisen kahteen kertaan minulta. En ole varma, johtuuko se siitä, että Shamsie pääsee vauhtiin vasta alun jälkeen vai siitä, että Shamsien kirjojen maailmat ovat itselleni tuntemattomia seutuja. Niihin ei voi hypätä samalla tavalla kuin aiemmin tuttuun miljööseen.

Kartanpiirtäjässä miljöö on Pakistanin Karachi, jossa kirjailija itsekin on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa. Teoksessa Karachissa elävät Raheen ja Karim, ystävykset, joiden vanhempien suhteet liittyvät paljolti maan vuoden 1971 tapahtumiin, jolloin Pakistanista syntyi toinen valtio, Bangladesh. Raheenin on melkein liian vaikea antaa isälleen anteeksi tämän tekoja aikana, jolloin ihmisiä eroteltiin ja jaoteltiin etnisen taustan takia.

Kun olot Karachissa taas muuttuvat huonommiksi, pakenee Karimin perhe Lontooseen. Ystävykset, jotka kohtalo on yhdistänyt, ovat yhteydessä toisiinsa vain kirjeitse, joita he kirjoittavat toisilleen. Raheen, joka elää Karachissa, haluaa ummistaa silmänsä maailmalta, jossa ammutaan päivittäin ihmisiä, kun taas Karim kerää jokaisen tiedonjyväsen, jonka kotikaupungistaan saa, ylös ja muistiin - ja sijoittaa Karachin kartalle. Kaupunki, jonka kadut ovat molemmille lapsuudesta tuttuja, merkitsevät aivan erilaisia asioita heille: Raheenille ne ovat arkipäivän katuja, joilla voi tulla tapetuksi ja Karimille ne ovat katuja, jotka näkyvät sanomalehtien uutisten kuvissa. Kun Karim ja Raheen muiden ystävien kanssa jälleen tapaavat, joutuvat he miettimään, pystyvätkö heidän eriytyneet maailmansa enää kohtaamaan toisiaan.

Samoin kuin Poltetuissa varjoissa myös Kartanpiirtäjässä tarina rakentuu eri aikoihin ja eri paikkoihin. Teoksen alussa kuvataan Karimin ja Raheenin elämää 13-vuotiaina, ja jostain syystä tämä alku oli minulle vaikea pala luettavaksi. Shamsien teoksissa pitää olla kuitenkin erityisen kärsivällinen, sillä tarinan merkitykset rakentuvat vasta myöhemmin teoksen sivuilla. Toinen aika, jota teoksessa kuvataan hyppyinä menneeseen, on 70-luku: verhoja tähänkin aikaan raotellaan vähän kerrassaan, niin että lukijana melkein hermostuu, kun verhot pysyvät vain vähäsen raollaan. Ja kun verhot lopulta aukeavat ja menneisyyden tapahtumat näyttäytyvät kokonaisuudessaan, on kyllä lukijan työ palkittu: Koko tarina ja sen merkitykset selviävät vasta teoksen loppumetreillä. Ja kun kaikki selviää, on se jotenkin niin surullisen kaunista - tai kauniin surullista. 

Teos liittyy vahvasti Pakistaniin, mutta alun lainaukseni sopisi mihin tahansa maailman kolkkaan ja kansaan. Sen verran voimakkaasti teos kuitenkin sijoittuu Pakistaniin ja Bangladeshiin, että on syytä kirjaa lukiessa ottaa selvää, mitä vaikkapa bengalilainen tarkoittaa (ja kerrata Intian, Pakistanin ja Bangladeshin historiaa, vaikka osin historia tuleekin selväksi myös kirjan sivuilta). Karachissa vallitsevasta tilanteesta kirjassa sen sijaan ei kerrota paljonkaan, koska tarinassa Shamsie hyppää Karimin ja Raheenin lapsuudesta siihen aikaan, kun väkivaltaisuuksia Lontooseen (ja USA:han) paennut Karim jälleen kohtaa Raheenin. Nämä useita kuolleita (päivässä) vaatineet väkivaltaisuudet tulevat esiin lehtijutuista, joita teoksessa on lainattu ja keskusteluissa, joissa Raheen katsoo elämää taaksepäin.

Teos ei kuitenkaan yllä vain Pakistaniin, eikä siinä kerrota vain yhden alueen tapahtumista, Shamsien ansio on paitsi muuten tuntemattomiksi jäävien maailmankolkkien esiintuomisessa myös hänen ajatuksissaan, jotka kirjan sivuilta voivat koskettaa jokaista, ajasta ja paikasta riippumatta:

Aba oli aina sanonut, että oli helppo tuomita; mutta tuomitseminen on omahyväistä, eikö niin? Eikö se kumpuakin varmuudesta, että et itse ikinä tekisi sellaista, mistä tuomitset jonkun toisen? Mutta kuinka kukaan voi arvostella toista - paitsi jos osaa livahtaa sisälle toisen ihmisen sieluun, katsella ympärilleen ja nähdä millaisia kavalia käärmeitä ja ammottavia kuiluja siellä piilee? Kuinka voi sanoa mitään, jollei tiedä, mistä käärmeet ja kuilut ovat syntyisin, ja millaista on elää niiden kanssa joka ainoa päivä?

Teoksen yleismaailmallisuus ja myöskin sen sanoma rakentuu ajatukseen ihmisten yksilöyden ja taustan asettamisesta toisensa poissulkeviksi seikoiksi. Siksi tämä kirja ja sen sisältö olisi jokaisen ihmisen tärkeä lukea tai jotain muuta kautta oppia. Että maailma olisi parempi paikka, eikä jokainen yksilö ja henkilö edustaisi vain jotain ryhmää. 

Kolmetoistavuotiaasta lähtien olen kuullut sinun puhuvan ihmisten etnisestä taustasta; sinä ja Asif-setä opetitte minut ensimmäisen kerran luokittelemaan sen mukaan ja kutistamaan heidät yksilöistä jonkin sellaisen ryhmän edustajiksi, jonka kanssa meidän ryhmämme ei tule toimeen.

Pidin kirjasta todella paljon, enemmän kuin Poltetuista varjoista, koska tässä kirjassa henkilöhahmot pysyivät paremmin kasassa ja tapahtumat sijoittuivat rajatummalle alueelle. Tai ehkä ne pysyivät siksi kasassa, koska miljöönä säilyi kutakuinkin koko ajan Karachi (toki välillä käytiin Atlantin takana). Pidin teoksesta siksi, että se sisälsi paitsi hyvää kieltä myös sanomaa, joka mielestäni on tärkeintä maailmassa. Voi tietysti olla, että minun oli helppo pitää kirjasta, koska olen niin samaa mieltä sen sanoman kanssa. Mutta erityisesti pidin vielä siitä, että tarina oli kuin elokuva, sellainen lopussa itkettävä.

Teoksen musiikkia.

Ja pidin siitä niin paljon, että mun on pakko lukea myös nämä loput, joita ei ole vielä suomennettu.

In the City by the Sea (1998)

Salt and Saffron (2000)

Kartography (2002)

Broken Verses (2005)

Burnt Shadows (2009)

Kirjan on lukenut myös anni m.

(Kirja arvostelukappale)

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Kamila Shamsien Poltetut varjot (2010, Gummerus) oli taas todiste siitä, että väärään aikaan aloitettu kirja kannattaa sulkea ja säästää myöhempään lukuhetkeen. Aloitin kirjan jo aikaa sitten, mutta jaksoin vain hieman alkua, ja nyt se oli pääsiäiseni helmi.

Kirja rakentuu neljästä eri osasta, joissa kirjan tapahtumat kietoutuvat japanilaisen Hirokon ja tämän lähipiirin ympärille, 

eri osissa liikutaan eri ajoissa ja paikoissa: 

Nagasaki, 9. elokuuta 1945

Delhi, 1947

Pakistan 1982 - 1983

New York, Afganistan 2001 - 2003

Kuten paikoista ja vuosiluvuista voi nähdä, kirjan tapahtumien näyttämönä ovat suuret historialliset tapahtumat ja käännekohdat: ydinpommi, brittien lähteminen Intiasta, Pakistanin synty ja WTC-isku. 

Jotenkin kirjan tyyliin kuuluu, että kirjoitan siitä päivänä, jolloin Osama bin Laden kuoli.

Kirja siis henkilöityy japanilaisen Hirokon ympärille, joka on juuri hyvästellyt rakastettunsa, Konrad Burtonin, ja katselee Nagasakin kauneutta, kun hän tuntee oudon lämmön ihollaan. 

Samalla kun Hirokon ihoon palaa ydinpommin jäljet, hän näkee, miten se kaupunginosa, johon Konrad käveli, katoaa.    

Koska Hiroko ei tiedä, mitä tekisi, kun hänen rakastettunsa ja koktinsa on tuhottu, hän lähtee Delhiin, Intiaan tapaamaan Konradin perhettä - ja hän ystävystyy Konradin sisaren, Elizabethin ja tämän miehensä, sekä heidän poikansa kanssa. Brittiläisperhe asuu Delhissä etuoikeutettua elämää, joka on kuitenkin päättymässä, sillä Hiroko on osunut paikalle juuri aikaan, jolloin Intia haluaa itsenäisyytensä britti-imperiumista. Perheellä on myös palvelija, Sajjad, jolle Hiroko puhuu murheensa ja jolle hän ensimmäistä kertaa paljastaa poltinmerkkinsä.

"Olen kuullut, että englantilaiset sanovat: ihmisen pitää antaa olla surunsa kanssa yksin. Mutta urdun kielessä ei sellaista sanontaa ole. Urdun puhujat ymmärtävät vain ajatuksenm että keräännytään yhteen, ja kaikista tulee surunsyöjiä - jotka syövät kukin osansa ihmistä kohdanneesta surusta. Kumpaa sinä haluat: puhunko minä englantia vai urdua?"

Kirjassa on paljolti kyse kulttuureista, uskonnoista ja kielistä, sekä juurista. Väärinkäsitysten selvittyä Hiroko lähtee Sajjadinsa perään ja he lähtevät Intian sekavaa tilannetta pakoon häämatkalle. Kun he yrittävät palata Delhiin (Dilliin, niin kuin Sajjad sitä nimittää - dil = sydän), ei se olekaan mahdollista, koska Intiasta on syntynyt Pakistan ja Sajjad on muslimi: hänellä ei ole enää pääsyä Intiaan. Niinpä Sajjadin ja Hirokon on muutettava Pakistaniin. Pakistanissa he elävät onnellisina vanhempina: heille on syntynyt poika, Raza, vaikka Hiroko onkin elänyt varmana siitä, että hän ei voi koskaan saada lapsia, kiitos atomipommin säteilyn. Kirjassa on paljolti kyse on myös toisen kohtaamisesta:

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana - yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana. - - Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin - vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi.

Elämää avioliitossa ei sen enemmän kuvata, koska kirjassa on hurja hyppäys toisen maailmansodan ajoista 80-luvulle, jolloin seurataan perheen pojan Razan elämää. Raza on pärjännyt koulussa, ja hänen isänsä luottaa, että pojasta tulee lakimies. Mutta, Raza ei meinaa päästä loppukokeista läpi.

Apuun saapuu Harry Burton, Hirokon entisen rakkaansa sukulainen, joka opastaa Razaa niin, että tämä selviytyy kokeesta. Raza unelmoi tulevaisuudesta USA:ssa, jonne haluaisi päästä Harryn avustamana opiskelemaan. Opiskelu kuitenkin maksaisi liikaa, eikä Razalla ole enää haluakaan lähteä; sen sijaan hän alkaa ystävystyä afganistanilaisten poikien kanssa ja Raza tekeytyy afgaaniksi päästäkseen katsomaan salaista leiriä, jossa muslimijoukot harjoittelevat. Elämä on epäilyjä täynnä: Harry-ystävän takia Razaa epäillään CIA:n vakoojaksi. Myöhemmin Raza päätyy USA:n puolelle ja huomaa, että vielä kerran häntä epäillään. Hän tuntuu aina olevan vääränlainen, eikä istu maailmaan missään. Razan rakkaus on kielet, eikä hän ole koskaan löytänyt paikkaansa kovassa maailmassa, jossa isä vaatii hänestä lakimiestä, muslimit sotilasta ja äiti toivoo hänen onnellisuutta.

Sajjadin kuoltua Hiroko löytää itsensä New Yorkista, vanhan ystävänsä luota. Myös Harryn tytät, Kim, kuuluu Hirokon lähipiiriin. Kim, joka pelkää isänsä puolesta ja joka kaipaa isäänsä. Isää, joka on töissä Pakistanin ja Afganistanin rajalla. Kim, joka kohtaa Razan ja jonka ajatukset ratkaisevat myös Razan lopullisen kohtalon. Kim, joka elää WTC-iskujen New Yorkissa.

Shamsien kirjasta tuli mieleeni vahvasti Kiran Desain Menetyksen perintö, sillä molemmissa kirjoissa kuvataan vahvasti sitä, miten erilaiset maailmat kohtaavat, miten ennakkoluulot haittaavat elämää toisten kanssa. Shamsien kirjassa oli vaarana se, että historian valtaisat tapahtumat hukuttavat henkilönsä, mutta henkilöt sinnittelivät, vaikkakin myös suuret aikaharppaukset yrittivät estää pinnalla pysymisen. Molemmissa kirjoissa on pohdintoja toisen kohtaamisesta, Shamsiella loppuratkaisu kietoutuu juurikin siihen, voiko ihmisen nähdä omien ennakkoluulojensa läpi: ottaako vastaan ihmisen vai värittyykö mielipide ennakkoluulojen läpi. Shamsien kirjassa toiset osaavat kohdata toisensa, toiset taas eivät. Ironisinta on se, että intialaiset ja pakistanilaiset voivat kohdata toisensa New Yorkissa ja he voivat jopa puhaltaa yhteiseen hiileen, kun heidän edustamat taksikuskit suunnittelevat lakkoa. 

Shamsien kirja on kovasti tutustumisen arvoinen, suosittelen kaikille!

Tästä ovat kirjoittaneet myös

Anni m. 

Leena Lumi,
Sanna,  

Hesari.