Jonas T. Bemgtsson: Submarino

Luin talvilomalla Tanskan-matkallani Jonas T. Bengtssonin teoksen Olipa kerran (2012, Like), joka oli erittäin lohduton kirja pojasta, joka kasvaa työkseen varastelevan isänsä kanssa Kööpenhaminassa. 

Submarino (2015, Like) on edellistä teosta vielä astetta masentavampi ja lohduttomampi kirja. Tarina jakautuu kahteen osaan: alun kertoja on Nick, juuri vankilasta vapautunut nuori mies, joka on istunut tuomionsa pahoinpitelystä loppuun. Elämästä on vaikea saada kiinni, Nick muistelee kaiholla entistä tyttöystäväänsä ja roikkuu tämän veljen kannoilla. Elämässä järjestystä luovat kuntosalilla käynnit ja naapurissa asuvan naisen luona vierailut. Käännekohta Nickin elämässä on, kun hän näkee exänsä. En nyt spoilaa tarinaa tässä kertomalla, mihin suuntaan tapaaminen elämää vie. 

Teoksen toinen, sen jälkiosan, kertoja on Nickin veli. Martin-nimisen päiväkoti-ikäisen pojan yksinhuoltajaisä. Martinin äiti on kuollut huumesekoilujen seurauksena, ja myös pikkuveli (, jonka nimi ei tule kirjassa esille) on syvässä koukussa. Hän alkaa myydä huumeita taatakseen Martinille elämän, tivolikäynnit, polkupyörän ja kauko-ohjattavat autot. Joka päivä hän kuitenkin pelkää, että tapahtuu jotain: hänet otetaan kiinni ja Martin joutuu pois, hänelle sattuu jotain ja Martin otetaan pois tai Martin löytää huumekätköt kotoa ja Martin otetaan pois. 

Teoksessa kurkistetaan myös veljesten lapsuuteen, jossa ei hurraamista ollut. Äiti oli alkoholisti ja laiminlöi lapsiaan täysin. 

Kun vertaa edellisten postauksen Hausfrauta ja Bengtssonin Submarinoa, niin ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia ihmisiä ja todellisuuksia maailmassa elääkään rinnakkain. Äärimmäisen keskiluokkainen Hausfrau ja nämä veljekset, joilla ei ole tietoa paremmastakaan elämästä jättivät lukijana minut jotenkin aivan sanattomaksi. Bengtssonin kirja oli niin surullinen ja ahdistava, ja oikeastaan koko lukemisen ajan toivoin, että jotain sattuisi, että Martin pääsisi pois ja poika saisi mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, sillä sukupolvien ketjussa hänen elämänsä vaikutti jo kovin ennakoidulta päiväkoti-ikäisenä. 

Kirjan on lukenut ainakin Kirjakarusellin anette. 

Osallistun kirjalla Pohjoismaat-lukuhaasteeseen. 

Jonas T. Bemgtsson: Submarino

2015, Like

Submarino, 2007

suomentanut Päivi Kivelä

447 sivua

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kesäiseen traditiooni alkaa näemmä kuulua Lena Anderssonin kirjan lukeminen: vuosi sitten kesäkuun kukkien keskellä luin Omavaltaista menettelyä -teoksen, ja tänä vuonna pääsin jatkamaan Ester Nilssonin rakkauselämään tutustumista Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015, Siltala) -teoksen myötä. Teos vei minut jälleen rakkauden ihmeen ja ihmeellisten miesten teemoihin.

Ester Nilsson, joka päätyökseen kirjoittaa mm. kolumneja lehtiin, tapaa näyttelijämiehen, Olof Stenin. Olof on naimisissa taitelijasuvun tyttären, Ebban kanssa. Olof ei salaile avioliittoaan Esteriltä, mutta saa Esterin kuitenkin uskomaan, että ehkä jossain vaiheessa jättää vaimonsa. Olof tosin sanoo, ettei aio jättää vaimoaan ja hän sanoo myös, ettei halua suhdetta Esterin kanssa. Koska Esterin mielestä heillä on suhde, ei hän oikein usko myöskään muita Olofin sanomisia. Ester tulkitsee kaiken, mitä Olof sanoo tai tekee. Esterin tulkinnat alkavat vaikuttaa melkoisen sairailta sekä tarinassa hänen ystäviensä että kirjaa lukevan henkilön näkökulmasta. 

- Jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi. 

-Varmasti. Mutta hän sekä haluaa että ei halua. Toistaiseksi. 

Kirjan lukeminen on raskasta, koska jokaisen Esterin ja Olofin kohtaamisen jälkeen tekee mieli huutaa, että jätä se sika! Jättämisen sijaan Ester ostaa auton, jotta voi kuskata Olofia ympäriinsä. Koska Olof kiertää näyttelemässä ympäri Ruotsia, on auto hyvä Esterille: hän itse pääsee tapaamaan Olofia vaikkapa 400 kilometrin päähän Tukholmasta, jossa hän asuu. 

Kirjan lukeminen paitsi raskasta myös helpottavaa. Kirjaa lukiessa voi antaa anteeksi itselleen kaikki höperyydet ja hulluudet, joita on itse tehnyt suhteissaan. Kirja on myös lempeä sellaiselle lukijalle, joka on tavannut elämässään kusipään tai narsistin - tai jotain väliltä. 

Ester punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, että hänellä oli ruuvi löysällä. Ehkä Olofilta puuttui jotakin oleellista, minkä vuoksi hän ei kyennyt ymmärtämään tapahtumien luonnollista suuntaa ja moraalista ydintä. Ehkä oli jopa olemassa jokin nimetty syndrooma ihmiselle, joka ei tajunnut omaa osuuttaan tapahtumaketjussa? Ihmiselle jolla oli niin pahasti horjuva minäkäsitys, että olisi virheellistä puhua henkilökohtaisesta vastuusta koska se edellytti henkilön olemassaoloa?

Kirjaa ovat lukeneet myös Ulla, Leena Lumi ja Lumiomena - sekä moni muu, nämä tulivat ensimmäisenä vastaan. 

Osallistun kirjalla Pohjoismaat-lukuhaasteeseen ja kesän kirjankansibingoon, kuvassa kengät. 

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

2015, Siltala

Utan personlight ansvar, 2014

suomentanut Sanna Manninen

332 sivua

Katarina Wennstam: Petturi

Dekkariviikon toinen (ja valitettavasti myös viimeinen) lukemani kirja on Katarina Wennstamin Petturi (2015, Otava). Katarina Wennstam on ollut dekkaristi, jonka kirjoista olen pitänyt: olen lukenut Tahran ja Alfauroksen, joista pääsääntöisesti pidin - ja varsinkin pidin Wennstamin asenteesta, hänen kirjojaan voi sanoa feministisiksi dekkareiksi. 

Petturi on kuitenkin toisenlainen kirja. Kirjassa paneudutaan edellisten kirjojen tavoin väkivaltaisiin viharikoksiin, nyt kohteena on toinen ryhmä kuin naiset. Petturin tarina alkaa, kun omasta kodista löydetään tapettu jalkapalloilija, Sebastian Lilja. Murhaa/ tappoa tarkastellaan oikeusavustaja/ asianajaja Shirin Sundin näkökulmasta. Hän on kuolleen Sebastian Liljan perheen oikeusavustaja, tuki ja turva oikeudenkäynnin aikana. 

Sebastian Lilja on vaihtanut futisseuraansa, koska ei saanut tarpeeksi peliaikaa joukkueessa. Lilja vaihtoi AIK:sta Hammarbyhyn, mikä on pahinta syntiä, mitä jalkapalloilija voi Ruotsissa tehdä: nämä joukkueet ovat toistensa pahimmat kilpailijat. Lilja sai kritiikkiä toimittajilta ja vihapostia entisiltä faneiltaan. Tämä on tutkintalinja, jolle poliisi ohjautuu: suuttunut fani on toteuttanut uhkailunsa ja tappanut petturi-Liljan. 

Rikostutkija Charlotta Lugn huomaa kuitenkin pian, että Liljan elämässä oli muutakin, mistä oikeastaan kukaan ei tiennyt mitään. Sattumalta kuvioihin mukaan tuleva todistusaineisto, hämärä kuva, ohjaa tutkimusta aivan toiseen suuntaan: Liljan yksityisessä elämässä oli jotain, minkä hän salasi perheeltään ja joukkuekavereiltaan. 

Kirjassa seurataan paitsi jalkapalloilun ja Liljan elämää, myös näiden kahden naisen, varsinkin Shirin Sundin henkilökohtaista elämää. Shirin on avioliitossa, mutta päivittäin miettii, miten vakaalla pohjalla hänen liittonsa oikeastaan on. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista jo toisessa rikos selviää ja kolmas osa on oikeastaan jäähdyttelyä. Koska jalkapallo on enemmän kuin ihmeellistä, olisi kirjassa voinut olla koukeroisempiakin juonikiekuroita jalkapallon maailmaan. Shirinin veli, taksikuski Darius jäi hieman ohueksi henkilöhahmoksi. Ehkä hänestä tulee myöhemmissä osissa merkittävämpi henkilö? Kirjan takakannessa mainitaan tämän olevan Wennstamin uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa. Itselleni kirja ei ollut aivan niin voimakas lukukokemus kuin aiemmat Wennstamit, mutta ihan kivana kirjana tämä jää mieleen. 

Some people believe football is a matter of life and death, 

I can assure you, it's much, much more important than that. 

BILL SHANKLY, MANAGER LIVERPOOL FC 1959 - 1974

Kirjan ovat lukeneet jo monet muutkin, tässä linkit googlehaun kolmeen ensimmäiseen blogiin: 

Ullan luetut, 

Nenä kirjassa, 

Omppu. 

Dekkari-viikko, Pohjoismaat-lukuhaaste. 

Katarina Wennstam: Petturi 

2015, Otava

Svikaren 2012

suomentanut Anja Meripirtti

409 sivua

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Minulla on hieman huono suhde Linda Olssoniin, tai kai lähinnä hänen kirjoittamiin kirjoihinsa. Kun luin kolme vuotta sitten Kaikki hyvä sinussa, jäi kirja kesken ja sai minut miettimään kirjaa tarkemmin. Lähinnä sitä, miksi kirja ei napannut (postaus täällä). Koska olin jo unohtanut kohtaamiseni kirjan kanssa, päätin alkaa lukea Linda Olssonin uusinta suomennettua kirjaa Kun mustarastas laulaa (2015, Gummerus). 

Pidin teoksen alusta ja lukeminen oli miellyttävää. Tarinan henkilöt olivat kiinnostavia, vaikka hieman erikoislaatuisia. Elisabeth, joka ei halua lähteä kotoaan pois, joutuu kosketuksiin ulkomaailman kanssa, kun hänen naapurinsa, Elias, yrittää palauttaa Elisabethille pakettia, joka on vahingossa tullut hänelle. Naapureilla kun on sama sukunimi ja vielä etunimenkin ensimmäinen kirjain. 

Elisabeth ei avaa ovea, mutta noukkii paketin myöhemmin itselleen oven takaa. Kiitokseksi hän antaa Eliakselle kirjan omista kokoelmistaan. Tästä alkaa omalaatuinen ystävyys, joka tuo henkilöt salakavalasti lähelle toisiaan. 

Kirjan henkilöt ovat jääneet syystä tai toisesta yksin elämään. Heille on tullut kolhuja matkan varrella, ja Elisabeth joutuukin kysymään itseltään, haluaako hän maailmaan mukaan vai ei. 

Senkin typerys. Sinä vetäydyt, Elisabeth. Ja jäät taas yksin. Tiedät kyllä, millaisia vaaroja ulkomaailmassa piilee. Sen sietämättömän kivun, joka siihen elämään liittyy. Oletko aivan varma, että sinä haluat palata sinne? 

Eliaksen tuttu, saman talon Otto tulee myös mukaan kuvioihin ja hyvän ruoan, juoman ja kirjallisuuden avulla nämä kolme hilautuvat yhteen. 

Pidin kirjasta lähes loppuun asti. Jossain vaiheessa tarinan lähetessä loppuaan siitä alkoi tulla hieman liian siirappista minulle - tosin Kun mustarastas laulaa oli huomattavasti parempi kuin edellinen lukuyritykseni Olssonilta. 

Kirjan on lukenut mm. Krista, joka luki sen aivan eri tavalla kuin minä. Mikään ei ole hienompaa kuin se, että kirjat ovat erilaisia eri lukijoille!

Kirjalla osallistun Pohjoismaat-lukuhaasteeseen: Linda Olsson on ruotsalainen kirjailija. 

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa 

2015, Gummerus

I skymningen sjunger koltrasten 2014

suomentanut Anuirmeli Sallami-Lavi

320 sivua

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

Tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtssonin teos Olipa kerran (2012, Like) löytyi omasta kirjahyllystäni ja pääsi lukukierrokselle Köpiksen-matkani ansiosta. Kirjailijaa hehkutetaan kirjan kansiliepeessä: hän on kotimaassaan julkaissut kolme kriitikoiden ylistämää kirjaa, ollut kirjapalkintojen saaja ja ehdokas. Mikäs tällaiseen kirjaan siis tarttuessa, tulossa lukunautintoa. 

Bengtssonista kerrotaan myös, että hän on omaperäinen kirjalija, ja teostensa henkilöt hän on kaivanut alamaailmasta. Olipa kerran kertoo pojasta, joka täyttää kuusi vuotta vuonna 1986. Vuonna, jolloin Olof Palme murhataan. Tarina alkaa siitä, että isä ja poika kuulevat asiasta radiosta. Isä tekee hanttihommia ja hankkii pojalleen kaikenlaista, mitä tämä haluaa. Kaupassa ei tosin raha vaihda omistajaa, isä kuljettaa tavarat takin sisällä ulos kaupasta. He asuvat kahdestaan, poika on joko kotona tai isänsä mukana tämän vaihtuvissa työpaikoissa. On kaksi asiaa, joita poika haluaa: päästä kouluun ja polkupyörän. Isä lupaa nämä asiat, mutta unohtaa aina, kun he muuttavat taas uuteen paikkaan asumaan. 

Kävelemme katua pitkin. Isä pitelee minua käsivarresta. Hän katsoo suoraan eteensä ja kiskoo minua eteenpäin. Minusta on tullut kassi. Matkalaukku, jossa on pyörät. Sanon hänelle että minuun sattuu, etten pysy perässä, mutta tuuli vie sanani mennessään. 

Arkipäiväiset asiat niin kuin ruoan ostaminen ja valmistaminen jää pojan harteille, kun isä kiinnostuu sairaalla tavalla seuraamaan maan poliitikkoa, Monikaa.

Pojan lapsuus loppuu ja siirrytään hänen teinivuosiinsa. On vuosi 1996 ja poika on koulussa, mutta mieluiten polttaa hashista kotonaan tai kavereidensa luona. Hän asuu siskonsa ja näiden vanhempien luona. Ilmeisesti hän on saanut sijaisperheen, jossa asuu. Koulusta uhkaa erottaminen, mutta se ei hirveästi poikaa kiinnosta, ja hänen uudet vanhempansa myös haukkuvat enemmän opettajia kuin poikaa. Poika asuu perheensä kanssa hyvällä alueella, mutta on jotenkin irrallaan muista: häntä ei esimerkiksi kutsuta koululaisten juhliin. Poikaa ei kiinnosta tämä kovin paljon, mutta kun hän saa puhelun isoäidiltään, alkaa hänen elämäänsä tulla säpinää. Hän haluaa tutustua oikeisiin sukulaisiinsa. 

Teos on jaettu kolmeen eri aikakauteen, ja viimeisessä poika on itsenäisesti toimeentuleva kuvataiteilija/ postin lajittelukeskuksen työntekijä. Hänestä on tullut turkkilainen Mehmet Faruk. Eletään vuotta 1999 ja odotellaan vuosituhannen vaihdetta. Mehmetin elämään kuuluvat edelleen huumeet, juopottelu, naissuhteet - mutta myös pinnanalaiset haaveet taideteosten myynnistä. 

****

Kirja oli erikoinen, ja varsinkin viimeisen osan aikana mietin, että onko päähenkilö nyt edelleen sama, kun nimi on muuttunut. Myös keskimmäinen osa sai minut jo hieman ymmälleen, joten sanotaanko, että kirjan ensimmäinen osa, jossa poika oli pieni, oli mielikohtani, koska lukiessani seisoin vahvalla pohjalla, enkä ollut lainkaan hämmentynyt. 

Kirjassa ollaan pääosin Kööpenhaminassa, jonka eri paikat vilahtavat tapahtumapaikkoina, kun isä vie poikaansa paikasta toiseen, mm. Nyhavn.

Kirjasta lisää näissä paikoissa: Kiiltomato, Lukuvinkit, joissa ollaan myös välillä hukassa. 

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

2012, Like

Et eventyr, 2011

Suomentanut Päivi Kivelä

367 sivua

Sara Blædel: Vain yksi elämä

Tanskalaiseen kirjallisuuteen tutustumiseni jatkui Sara Blædelin Vain yksi elämä (2014, Karisto) -teoksen kanssa. Suomeksi Blædelin kirjoja julkaisevan Kariston sivuilla kerrotaan, että Tanskan dekkarikuningattareksi tituleerattu kirjailija on maansa myydyin ja myös suosituin kirjailija. En yhtään ihmettele myyntilukuja tai suosiota, sillä itse tämän yhden luetun kirjan perusteella tykästyin kirjailijaan. 

Vain yksi elämä -teos kertoo maahanmuuttajatytön murhasta: 15-vuotias Samra löydetään kuolleena rantavedestä. Hänet on selvästi murhattu, koska ruumista pitää veden alla betonipaino. Kirjan miljöö on pieni kaupunki Holbæk, josta kirjan henkilöt ajelevat päivittäin Kööpenhaminaan. Paikkakunnasta kertoo Samran koulukaverin isä: 

Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin - - Ne lapset osaavat ehkä lukea ja kirjoittaa hyvinkin, mutta eivät tiedä, kuka on pääministeri, sillä he eivät katso Tanskan televisiota eivätkä lue lehtiä, ja tilanne vain pahenee, mitä vähemmän heillä on tanskalaisia koulukavereita, joilta he voisivat oppia. 

Samran murhaa asettuu paikallisen poliisin kanssa tutkimaan kööpenhaminalainen Louise Rick, joka saa työparikseen paikallisesta poliisista Kimin. Uusiin kuvioihin tottuminen sujuu hienosti, ja yhdessä muiden poliisien kanssa jutusta alkaa hitaasti mutta varmasti selvitä kaikenlaista. Louise huomaa, että Samran jordanialaistaustainen perhe on asettanut tyttärelle vaatimuksia, jotka ovat ristiriidassa tanskalaisen yhteiskunnan kanssa. Se, miten pahasti ja raa'asti vaatimukset on asetettu, selviää kirjan edetessä. Kunniamurha on kirjan keskeinen käsittelyssä oleva asia. 

Pidin kirjassa siitä, että tarinan kuluessa asioita käsiteltiin monipuolisesti. Louisen ystävätär Camilla on journalisti, joka on kirjassa henkilönä varmaan siksi, että hän voi vetää jutuissaan teemaa pidemmälle kuin poliisi-Louise. Camilla kirjoittaa, kuinka myös Tanskassa on hylätty tyttäriä, jotka ovat tehneet häpeällisiä tekoja, kuten tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tämä tapahtui vuosikymmeniä sitten, mutta tapahtui kuitenkin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että asiat eivät olleet yksinkertaisia. Yksinkertaista ei ollut syyllisen löytyminen, vaan selvittämisessä mentiin montaa eri linjaa pitkin. Yksinkertaista ei ollut lopulta myöskään se, miksi Samralle kävi niin kuin hänelle kävi. En kovin usein tykästy dekkareihin, mutta tällaisiin dekkareihin, joissa asiaa käsitellään monelta eri puolelta, pidän hyvänä teoksena: tarinassa ei niinkään yritetä saada selville, kuka tappoi, vaan miksi näin tapahtui. Blædelin kirjan ansio myös se, että syy ei ole mitenkään yksioikoinen. En myöskään tässä kirjoituksessa yritäkään tuoda esiin, mihin suuntaan tarina kulki, ettei muiden lukijoiden lukemisilo katoa. 

Maahanmuuttajien lisäksi kirjassa käydään vierailulla myös hyvätuloisten tanskalaisten kotona, sillä Samran koulukaveri Dicte ja hänen perheensä ovat tekemisissä poliisien kanssa. 

Pidin kirjassa myös siitä, että kirjan nimi Vain yksi elämä saa merkityksensä. Vain yksi elämä voidaan ymmärtää eri tavoin, riippuen siitä, kenelle elämä on vain yksi elämä. 

Luulen, että tulen tutustumaan Sara Blædelin teoksiin, aiemmin hän on julkaissut Nimimerkki prinsessa -teoksen, jossa netissä liikkuu raiskaaja, ja Blædelilta on tänä vuonna suomennettu uusi teos: Hyvästit vapaudelle, jossa pureudutaan ihmiskauppaan. 

Sara Blædel: Vain yksi elämä

2014, Karisto

Kun ét liv, 2007

suomentanut Virpi Vainikainen

360 sivua

Kirjasta on kirjoittanut pitkästi myös Ulla. 

Pia Juul: Hallandin murha

Kööpenhaminan-matkallemme varasin luettavaksi tanskalaista kirjallisuutta, ja tällä viikolla kirjoitan blogiini kirjoista, jotka sain luettua. Pia Juulin Hallandin murha (2011, Atena) lähti mukaan lentokoneeseen, koska vaikutti nopealukuiselta 200-sivuiselta kirjalta. 

Kun aloitin kirjan, selvisi nopeasti, että Juulin teos ei olekaan varsinaisesti dekkari, vaan kirja kertoo, mitä tapahtuu uhrin omaisille, kun rikos (murha) tapahtuu. Kirjailijatar Bess havahtuu siihen, että hänen miehensä lähtee asunnosta. Bess ei näe miestään enää koskaan, sillä joku ampuu Hallandin kodin lähelle. 

Poliisi alkaa tutkia, mitä tapahtui ja kuka murhan teki. Bess on sekaisin tapahtuneesta. Hän ei halua hyväksyä, eikä ymmärtää tapahtunutta. Bessin elämä ei muutenkaan ole kovin selvää, hänen tyttärensä ei asu Bessin kanssa ja ex-miehen kanssa hän ei ole väleissä. Omat vanhemmat ovat myös kaukana. Mitä tapahtuu Bessille, kun hänen tuki ja turva on menetetty?

Juuri kun olin avaamassa pääovea, Inger ilmestyi omille portailleen. 

"En tiedä mitä sanoisin", hän sanoi. 

"Niin", sanoin ja avasin oveni. 

"Onko Halland tosiaan kuollut?" 

"Lehdessä lukee niin", sanoin. 

Kirjassa ei selviä, miksi Halland murhattiin. Bessinkin selviäminen on vähän niin ja näin. Kirja etenee satunnaisten tapaamisten kautta kohti loppua, kirjan lukeminen Kööpenhaminen tapahtumien valossa ja varjossa oli tuskaisaa ja myös kirjan rakenne oli luotaantyöntävä. En päässyt kirjaan sen kummemmin sisälle, itselleni on jotenkin täysin selvää, että uhrin omaiset ovat kertakaikkisessa shokissa, jos omainen joutuu murhan uhriksi. Ei voi järjellä käsittää, mitä tapahtuu, kun omaisen kuolema koittaa väkivaltaisesti ja yllättäen. Todellisen elämän tapahtumista voi vain oppia, että kukaan ei koskaan tiedä, milloin oma loppu koittaa, tai toisen, itselleen tärkeän ihmisen.

"Ja kaiken aikaa eli jossakin luultavasti todellisia ihmisiä", mietti hän, "ja heille tapahtui todellisia asioita..."

Kirjan jokaisen luvun alussa on lainattu miete (edellinen Edith Whartonin Viattomuuden aika -teoksesta), joka liittyy lukuun ja sen tapahtumiin. Myönnän, että en tullut hirveän paljon pysähtyneeksi näitä mietteitä ajattelemaan. Hirveää sanoa, mutta tämä kirja oli jotenkin iso pettymys minulle. Myönnän, että kirjan lukemisajankohta oli myös mahdollisimman huono, koska samaan aikaan mietin, että tällaista tapahtuu todellakin jollekin juuri nyt. 

Kirjaa ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Susa ja Maria, joilla järkevämpiä sanoja kirjasta. 

Pia Juul: Hallandin murha

2011, Atena

suomentanut Katriina Huttunen

203 sivua

Synnyinvuode ei houkuta ketään, 

kuolinvuoteen ympärille kokoonnutaan joukolla.

Montaigne: Essais

Osanottoni Kööpenhaminaan.

Tanskalaista kirjallisuutta

Talviloma vie minut tänä vuonna Tanskaan ja Kööpenhaminaan lumisten rinteiden sijasta. Kaivoin esiin tapani mukaan kohdemaan kirjallisuutta, ja tanskalaista kirjallisuutta löytyikin melkoisen kivuttomasti. Pääosin suomeksi käännetty tanskalainen nykykirjallisuus näyttää olevan dekkareita, joukossa tosin myös jotain muuta. 

Aloitin tutustumisen tanskalaisuuteen Poika matkalaukussa -teoksesta ja jatkoin Sara Blædelin teokseen Vain yksi elämä. Molemmissa kirjoissa peritanskalaisuus kohtaa maahanmuuttajat. Dekkariteema jatkuu Pia Juulin ja Jussi Adler-Olsenin teoksiin. Nähtäväksi jää, kuinka kauaksi matka vie dekkarien maailmaan, jotka eivät ole yleensä aivan minun makuuni genrenä. 

Omasta kirjahyllystäni löytyi Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran (2011, Like), joka vaikuttaa kiinnostavalta, kirjailijan kerrotaan olevan yksi omaperäisimmistä tanskalaisista nykykirjailijoista. Nähtäväksi jää, onko se hyvä vai huono asia. 

Hanne-Vibeke Holstia olen ainakin monesti aikonut lukea. En ole nyt aivan varma, olenko jonkun hänen teoksistaan lukenut loppuun asti, joten lainasin kirjastosta kokonaiset kolme kirjaa. En varmaankaan aio näistä kaikkia lukea, mutta ehkä jonkun sentään. 

Jännityksellä tässä vaiheessa odotan, mitä Tanska näyttää itsestään maana ja kirjoina. Toivottavasti kuitenkaan Köpiksessä ei ole kaikki vallan sekaisin, kun uutisia tässä lähtöhetkellä katselee.... 

Tanskalaisen kirjallisuuden myötä käyn myös retkellä Pohjoismaissa -kirjahaasteessa. 

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

Etsin tanskalaista kirjallisuutta ja ensimmäisenä löytyi Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin Poika matkalaukussa (2013, Siltala), joka oli kiinnostuksenkohteenani myös kirjan julkaisemisvuonna, mutta on jäänyt aiemmin lukematta. Lähinnä siksi, että en lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. Tanskasta tuntuu löytyvän erityisen paljon suomennettuja dekkareita, joten tulen lukemaan helmikuun aikana joitakin niistä. 

Poika matkalaukussa kertoo nimensä mukaisesti pojasta, joka löytyy Kööpenhaminassa matkalaukusta. Nina Borg, joka työskentelee sairaanhoitajana laittomien siirtolaisten parissa, on varmaankin oikein henkilö löytämään pojan. Ei hän haluaisi ryhtyä miettimään sijoituspaikkaa tälle tuntemattomalle pojalle, sillä Nina haluaisi olla kunnon äiti omille lapsilleen. Sellainen, joka muistaa hakea lapsensa iltapäiväkerhosta ja tekee hyvää ruokaa lapsilleen. Pojan löytyminen sekoittaa Ninan elämää kuitenkin sen verran, että hän nimenomaan unohtaa hakea oman lapsensa kotiin - tuntuu, että Nina on ainoa ja viimeinen tanskalainen, joka pitää huolen koko maailmasta ja sen hylkäämistä ihmisistä. 

Poika ei ole tanskalainen, hän puhuu kieltä, jonka Nina paikallistaa joksikin Itä-Euroopan kieleksi. Kieli on liettuaa, ja kirjassa kuljetaan Kööpenhaminan ohella yhtä paljon Vilnassa, mikä oli miellyttävää, koska en ole löytänyt kirjoja, joissa seikkailtaisiin Baltian maissa. 

Poika matkalaukussa koukutti alussa, kun Nina alkoi selvittää syytä pojan oloon Tanskassa ja tämän alkuperää. En ole dekkareiden ystävä, ja täytyy sanoa, että tässäkin kirjassa kävi niin, että kun selvisi, miksi poika on raahattu Tanskaan, mielenkiintoni alkoi vähetä kirjaa kohtaan. Kidnappaus- ja pakenemiskohtaukset eivät saaneet minua enää innostumaan kirjan tarinasta, vaan ne tuntuivat jotenkin hieman pakkopullalta kirjan dekkari-genren vuoksi. 

Entäs Tanska, minkälaisena maana Tanska näyttäytyi? Ehkä hieman sellaisena, jossa normaalit ihmiset kulkevat tyytyväisinä arjessa eteenpäin. Ihmiset, joiden arkeen eivät kuulu matkalaukusta löytyvät pojat, kidnappaukset, aseet ja veriset asunnot. Eivätkä laittomat maahanmuuttajat.

Kadun toisella puolella olevien vanhojen vestebrolaistalojen keittiönikkunoista näkyi valoa. Nuori mies laittoi kahvia katutason asunnossa. Hän seisoi pressokannu kädessään ja huusi jotakin toiselle asunnossa olijalle. Sitten hän hymyili ja tarttui kahvikuppeihin, eikä Nina voinut olla ajattelematta oliko muiden elämä niin helppoa miltä se näytti. Niin onnellista. 

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

2013, Siltala

Drengen i kufferten 2008

suomennos Aino Ahonen

339 sivua

Muita lukeneita mm. Leena Lumi, jolta pääsee toisiin teksteihin.