Katsaus EM-jalkapalloon: Kroatia / Slovakia / Sveitsi

Etsin EM-kisakirjallisuutta helmetin avulla, ja luettavaksi löytyikin vino pino kirjoja. Tällä hetkellä, kun futiksessa on alkulohkot pelattu, ja ensimmäiset putoajat pudonneet, onkin aika katsoa, mitä on tullut luettua tähän mennessä. 

Annina Holmbergin Punainen kyynel (2000, WSOY) on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjallisuuden puolelle. Päähenkilönä kirjassa on Maria, joka seuraa sivusta, kun hänen isosiskonsa lähtee interrailille itäiseen Eurooppaan. Matka on nuoren naisen elämän käännekohta, sillä Dubrovnikissa Elina tapaa Milanin, kroatialaisen serbin. Tapaaminen johtaa vuosisadan rakkaustarinaan, ja Suomeen palattuaan Elina säästää jo seuraavan kesän Jugoslavian-matkaan. Ennen kesää alkaa kuitenkin Jugoslavian sota, eikä Elina voi mennä enää Milanin luokse. Milan katoaa sodan melskeisiin, tuntuu, että Elina ei enää koskaan voi tavata Milania. 

Elina haluaa kuitenkin selvittää, mitä sodassa tapahtui, ja miten Milanin kävi. Tutkiessaan sodan tapahtumia, joista on vaikea saada selvyyttä, Elina ja Maria tutustuvat oman sukunsa historiaan ja huomaavat, että Suomen sisällissota on jättänyt vaikeita haavoja omaan perheeseen. Kirjassa Suomen ja Jugoslavian sisällissotaa verrataan toisiinsa, kumpaakin on yhtä vaikeaa ymmärtää: molemmissa sodissa naapurit alkavat ampua toisiaan. 

Kirjasta sain hieman selkoa Jugoslavian tapahtumien kulkuun, vaikka luulenkin, että en koskaan tule ymmärtämään, kuka Jugoslaviassa soti ja ketä vastaan. Jotain ihmisten elämästä ja sodasta kiteytyy siihen, kun Maria matkaa sodan loputtua Dubrovnikin kaduille ja pohtii, mitä kaikkea katukiveys onkaan nähnyt. 

Kirjan juoneksi minulle olisi riittänyt tämä Jugoslavia ja Milan -osuus, mutta tarina jatkuu pitkälle eteenpäin, ja valitettavasti oma mielenkiintoni herpaantui loppua kohden. Koska kirja on nuortenkirja, niin ymmärrän juonikeskeisyyden. 

Kroatiaa kirjassa tuli esiin, varsinkin alussa, joten teos edusti hyvin maata, joka onneksi pienten katastrofien (Tsekki-pelin) jälkeen pääsi jatkopeleihin. 

Annina Holmberg: Punainen kyynel 

2000, WSOY

263 sivua

**********************

Miroaslav Válekin Kosketuksia (2009, Kampus kustannus) löytyi pitkän etsinnän jälkeen edustamaan slovakialaista kirjallisuutta. Miroslav Válek on 1927 - 1991 elänyt slovakialainen runoilija ja myös poliitikko. Jyväskylän yliopistossa voi opiskella (en tiedä, voiko vielä?) slovakiaa, ja kirjan suomennos on syntynyt siellä. Kirjassa on sekä slovakian- että suomenkielinen runo vierekkäin, joten kirjaa lukiessa voi huomata slovakian kielen muistuttavan muita itäisen Euroopan kieliä. 

Luin kirjaa sateisena kesäpäivänä, johon runot istuivat hyvin: varsinkin alkupuolen runoissa on sateen kuvausta, synkkyys kuvaisi muutenkin teoksen runoja. 

Sateen rummutus, inhottava ja rankka sade, 
rummutus puissa ja rummutus katoilla, 
rummuttaa sinulle julki suruni, 
koko tämän laulun, kaiken typerän pelon. 

Puolivälissä runokirjaa alkaa toivo elää, ja loppua kohden runot ovat hieman toiveikkampia ja myös vähän pidempiä. 

Suolaa tarpeellisempaa ihmiselle ovat langat, 
joilla ommella paikka
kipeän päälle, siihen, mitä pitää jäädä piiloon
kuin rampa käsi takin hihan alle 

Slovakiaa en löydä hirveän paljon kirjasta, mutta sotilaita ja sitä vesisadetta sitäkin enemmän. Luin runot ja kirjan ilman sen kummempaa analyysia, ja keräsin tähän tekstiin itseäni eniten miellyttäneet pätkät. 

Mitä tekee ihminen
joka on riuhtaistu pois maasta, jossa on elänyt
repäisty juuriltaan
ypöyksin 
petettynä?

Etsiikö paikkaansa maan päällä?
Etsiikö rauhaa?
Etsiikö hienoa oksaa joka ei taivu
etsiikö puuta? 

Miroslav Válek: Kosketuksia
Dotyky
suomentanut Jari Aula
2009, Kampus kustannus Jyväskylä
101 sivua

***********



Alain Claud Sulzerin Irti liitoksistaan (2014, Lurra Editions) kiinnosti minua, sillä Lurra-kustantamon kirjat ovat olleet piristäviä lukukokemuksia. Kirjailija Sulzer on sveitsiläinen kirjailija ja kääntäjä, mutta kirjan tapahtumat eletään kuitenkin Berliinissä, joten hirveästi tässä kirjassa ei tullut sveitsiläistä tietoutta lukijalle. 

Samoin kuin lukemani saksalainen kirjallisuus ja katsomani Saksan pelit EM-kisoissa tämäkin kirja on hieman tylsä, tapahtumat etenevät hitaasti ja lopulta päästään maaliin. Ehkä sama pätee myös sveitsiläisyyteen, tiedä häntä. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Marek Olsberg valmistautuu illan pianokonserttiinsa. Samalla seurataan Estherin ja Thomasin, Johanneksen, Sophien ja Klaran, Lorenzin, Claudiuksen ja Nicon, Astridin, Verena Bentzin, Marinan ja Solveigin elämää ennen konserttia. Nämä ovat siis kirjassa esiintyvät henkilöt, joilla kaikilla on elämänkriisinsä meneillään. Useimmilla kriisi johtuu parisuhteesta, avioliitosta tai muusta ihmissuhteesta. Kirjan ensimmäinen osa vie lukijaa henkilöiden elämiin, ja kun konsertti alkaa, henkilöiden ajatukset ovat vahvasti muualla kuin konsertissa. 

Kesken konserttinsa Marek lopettaa soittamisen ja kävelee tiehensä konserttisalista. Hän itsekin hämmästyy toimintaansa, eikä osaa ymmärtää, miksi teki, mitä teki. Marekin ulosmarssi kuitenkin saa aikaan sen, että muut henkilöt alkavat toimia ja tehdä päätöksiä elämässään. Kun henkilöiden moraaliset arvot joutuvat koetukselle, toimii mottona: 

Oli lukematon määrä oikkuja, joille saattoi antaa periksi. 

Sulzerin kirjan rakenne oli kiinnostava, mutta haastava. Kun ensimmäset sata sivua tuli mukaan koko ajan uusia henkilöhahmoja, oli vaikea ymmärtää, että henkilöiden tarinat jatkuvat - ja aika ajoin piti palata alkuun tutkimaan, kuka oli kukin. Kirjan hidastempoisuuden vuoksi myös ehkä jäi ymmärtämättä jotain, tai sitten ymmärsin lukemani - jäin kuitenkin pieneen epätietoisuuden tilaan: tapahtuiko teoksessa jotain suurta, vai vain pieniä muutoksia? Sulzerilta on suomennettu myös toinen teos, Väärään aikaan, johon ehkä jossain vaiheessa palaan, uteliaisuuteni heräsi.

Kustantajan sivuilla Sulzerista. 

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan 
2014, Lurra Editions
Aus den Rugen 2012
suomentanut Helen Moster
287 sivua

**************'

Lopuksi vielä katsaus EM-kisojen lohkotippujiin ja veikkauksiini: 

A	B	C	D	E	F
Ranska	Wales	Saksa	Espanja	Italia	Portugali
Albania	Englanti	Puola	Kroatia	Ruotsi	Itävalta
Romania	Venäjä	Ukraina	Tšekki	Belgia	Unkari
Sveitsi	Slovakia	P-Irlanti	Turkki	Irlanti	Islanti

Lohko A: Ranska, Sveitsi jatkoon - Oi ei, Albania vei sympatiapisteet ja oli monesti niin lähellä! 

Lohko B: Wales, Englanti ja Slovakia jatkoon - Bales! uusi suosikkini

Lohko C: Saksa, Puola, P-Irlanti jatkoon 

Lohko D: Kroatia, Espanja jatkoon 

Lohko E: Italia, Belgia, Irlanti jatkoon - Voi Zlatan =( 

Lohko F: Unkari, Islanti, Portugali jatkoon - kuka tällaista olisi voinut uskoa?

Eurooppalaisen kirjallisuuden lukemisurakkani jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa, luettavana ainakin Walesin ja Romanin kirjallisuutta. Ja kisat jatkuvat myös: kuka selviää jatkoon?

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau - kotona Sveitsissä

Liisa Helve-Sibajan Hausfrau (2015, Atena) tuli luettavakseni hieman vahingossa, koska kirja vaikutti sopivan kepeältä kesälukemiseksi - ja vaikutelma piti kutinsa: kirjaa oli keveää lukea, sillä elämä Sveitsissä ei kirjassa kovin vaikealta vaikuttanut. Suurimmat murheet syntyivät siitä, että miten kierrätyspaperit niputetaan sveitsiläisen oikein ja miten ketäkin vastaantulijaa tervehditään. 

Luin pari päivää sitten kiinnostavan jutun Hesarista, jossa Helve-Sibajan kirjasta kerrotaan pitkästi. Helve-Sibaja on kotiäiti, toimittaja ja siirtolainen ja kuvailee tuntojaan uudessa asemassaan uudessa kotimaassaan: miten hän jakaa päivänsä vapaat tunnit, kun lapsi on koulussa ja mies töissä. Hesarissa kirja liitetään äiti-kirjallisuuden genreen, jossa koulutetut äidit ihmettelevät, miten ovat päätyneet uuteen paikkaansa lastenkasvattajiksi. Ja tätähän Helve-Sibajan kirja on: hän miettii, miten selvitä uudessa elämässään sveitsiläisenä kotiäitinä.

Kirjan lukeminen sai aikaan pieniä kateuden puuskia, sillä sen verran rauhalliselta, harmoniselta ja kaikin puolin hyvältä elämä Sveitsissä näyttäytyi. Uudessa kotimaassa koulutetut ihmiset luokitellaan hyviksi maahanmuuttajiksi, ja vielä kun piha ja koti pidetään sveitsiläisen siistinä, ei Helve-Sibaja juurikaan erotu perussveitsiläisestä. Eroja kahden maailman välillä saa melkein suurennuslasilla etsiä: jos suomalaisia pidetään siisteinä, niin sveitsiläiset ovat kirjan mukaan supersiistejä. Helle-Sibaja joutuu etsimään lähinnä omaa hyväksyntää siihen, että ei teekään uraa eikä käy töissä, vaan jää kotiin pitämään huolta kodin siisteydestä ja lapsensa ruokkimisesta (kouluruokailua kun ei ole, vaan lapset käyvät päivällä kotona syömässä). Kirja sai minut miettimään, että suurin ero Sveitsin ja Suomen välillä ei ole kuitenkaan siisteydessä, vaan siinä, että Suomessa on tehty monin tavoin mahdolliseksi se, että äidit voivat mennä töihin, mm. lastenhoitojärjestelmän keinoin. 

Minä vien lapsen harrastuksiin. Minä leivon lukemattomiin koulun ja harrastusten tapahtumiin. Teen kaksi ateriaa päivässä, hoidan kodin, kitken rikkaruohoja, haen torilta kukkia istutettavaksi, koska pihan tulee olla siisti ja kaunis. Pesen ja silitän pyykit. Olen sosiaalisen elämän, viikonloppujen ja lomien suunnitteluvastaava, koska mies on aina töissä. 

Teoksesta huokuu hyvä ja miellyttävä olotila, kirjan lukeminen vaatii pehmeän nojatuolin, ilmastoidun asunnon ja ison latten, ehkä jopa sveitsiläistä suklaata, jotta sen maailmaan onnistuu pääsemään sisään. Myös kiinnostus korkeakulttuuriin on hyväksi, sillä kirjassa esitellään mm. sveitsiläistä kirjallisuutta. 

Luin Helve-Sibajan kirjan aikaan samaan aikaan Jonas T. Bengtssonin teosta Submarino, joka kertoo juuri päinvastaisesta sosiaalisesta yhteisöstä, ja jäin vähintäänkin hämilleni näiden kirjojen synnyttämästä kontrastista. Helve-Sibajan kirjaa suosittelen sellaiselle lukijalle, joka tykkää blogien maailmasta, sellaisesta hyvästä ja miellyttävästä tunnelmasta.

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau - kotona Sveitsissä 

2015, Atena

190 sivua

Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö

Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö (2013, Lurra Editions) -kirjaa luin jo aiemmin, mutta se jäi harmittavasti kesken ja halusin ehdottomasti palata Kocsisin perheen pariin. Kirjallisuutta fudis-maista -lukuhaaste vei minut etsimään kirjoja entisen Jugoslavian maista ja ajattelin, että saisin Kyyhkysten lähdön haasteeseen mukaan. 

Kirja kuitenkin kertoo unkarilaisesta perheestä, joka asui Pohjois-Serbiassa Vojvodinassa ja muutti jo ennen Jugoslavian sotaa Sveitsiin. Myös kirjailija itse on muuttanut Sveitsiin Jugoslaviasta 5-vuotiaana. Eurooppalaista kirjallisuutta lukiessani olen huomannut sen, että kirjan tai kirjailijan paikantaminen johonkin tiettyyn maahan ei aina toimi: moni kirjailija on muuttanut toiseen maahan, on monikulttuurinen taustaltaan tai sijoittaa kirjansa aivan toiseen maahan kuin missä elää tai on elänyt. Ehkä täällä Euroopan perukoilla me suomalaiset pidämme enemmän kiinni valtioiden rajoista ja ajattelemme, että erityisesti kansallisuus määrittää ihmisen elämää. Ehkä näin onkin, sillä monessa kirjassa mietitään omaa identiteettiä - mutta identiteetti, etninen tai muu, ei aina ole niin selvä kuin meillä täällä Suomessa. No, kuitenkin tässä haasteessa luen loppuun kirjoja maittain; tästä eteenpäin siirtyneen lukemaan enemmän aihealueittain, jos joitakin haasteita keksin seurata. 

Melinda Nadj Abonji on siis unkarilais-sveitsiläinen kirjailija, näin hänen taustansa esittää mm. wikipedia. Hän syntyi Pohjois-Serbiassa, silloisessa Jugoslaviassa Vojvodinan alueella, jossa on suuri unkarilaisvähemmistö, alue kuului ennen I maailmansotaa Itävalta-Unkariin. Kun kirjailija oli 5-vuotias (1973), hänen perheensä muutti Sveitsiin, koska he olivat vähemmistön asemassa kotimaassaan. Kyyhkysten lähtö -kirja on ainakin paikoin omaelämäkerrallista, sillä kirjassa on perhe, joka muuttaa unkarilaiskylästä Sveitsiin. Perheessä on vanhemmat ja kaksi tytärtä, joista Ildikon näkökulmasta maailmaa tarkastellaan. 

Ildiko on elänyt ja rakentanut elämänsä Sveitsissä jo kauan aikaa. Entinen elämä herää eloon, kun perhe lähtee matkalle kotikaupunkiinsa. Samalla Ildiko alkaa miettiä, kuka ja mikä hän on oikeastaan on. 

Isoäidin vaimea hyräily, sammakoiden öinen kurnutus, siat niiden killittäessä tihrusilmillään, kanan kiihtynyt kaakatus ennen teurastusta, illakot ja aprikoosiruusut, ronskit kiroukset, armoton kesäaurinko ja sen lisäksi haudutetun sipulin haju, minun topakka Móric-setäni, joka nousee yhtäkkiä ylös ja tanssii. Lapsuuteni ilmapiiri. 

Niin minä vastaan pitkän harkinnan jälkeen, kun eräs ystäväni vuosia myöhemmin kysyi, mitä kotimaa minulle merkitsee, ja montaa oleellista asiaa en sillä hetkellä edes muistanut. 

Miten lapsuuden aikainen elämä liittyy siihen elämään, joka nyt on? Ildikon vanhemmat osasivat yhden saksankielisen sanan muuttaessaan Sveitsiin. Se sana oli työ, ja sen sanan mukaa vanhemmat ovat eläneet: pesulatyöntekijöistä he ovat kohonneet kahvilan omistajiksi. Jokaisen päivän he ovat tehneet työtä, jotta heidän kaksi tytärtään saisi paremman elämän. Ihmiset ovat hyväksyneet perheen sveitsiläiseen kylään ja Sveitsin kansalaisiksi. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun Jugoslavian sota puhkeaa ja ihmisiä tulee koko ajan enemmän ja enemmän maahan? Kaikki sveitsiläiset eivät ole asiasta innoissaan, ja toisaalta Kovicsin perhe joutuu miettimään joka päivä, mitä tapahtuu entisessä kotimaassa, miten sukulaiset pärjäävät?

Samaan aikaan Idliko kasvaa nuoreksi naiseksi, ja hän alkaa miettiä tulevaisuuttaan, ja väistämättä myös rakastuu. Sellaiseen mieheen, johon ei pitäisi, koska hän on serbi. Jugoslavian sota tuo miehen pakolaisena Sveitsiin ja perheen menneisyys vaikuttaa siihen, että vanhempien on vaikea sulattaa asiaa. 

Siis vaikeaa sinun isällesi, vaikeaa tai mahdotonta, minä vastaan (ja me olemme pähkäilleet jo monet kerrat, miten voisimme löytää sen neulan heinäsuovasta, sen ihanteellisen miehen, jota isämme toivovat tyttärilleen, kaikkein viimeiseksi serbin eikä takuulla venäläistä, mutta ei myöskään sveitsiläistä, ihanteellinen mies on unkarilainen, kaikkein paras olisi vajdasági magyar, Vojvodinan unkarilainen, jolle ei tarvitse ensin selittää historiaa, joka tietää mitä merkitsee kuulua vähemmistöön, ja koska hän sen tietää, hän onkin muuttanut muuttanut pois maasta Sveitsiin, hänellä on kunnon ammatti, siis ei mitään puhumis- tai maalaamis- tai musiikkihommia; sitä paitsi hänellä on karvaa myös ylähuulen päällä ja lyhyet hiukset, hän on aina ensimmäisenä kaivamassa lompakkoa vaivihkaa esiin, hän ei anna naisen ikinä maksaa ja syö mielellään tuhtia, miehistä ruokaa, siis täysi vastakohta  - - 

Kirjassa ei ole kovin paljon juonellisia tapahtumia, vaan siinä pohditaan elämää ja asioita pitkään. Muistot, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat pitkiksi virkkeiksi, joissa on paljon sivulauseita. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, kietoutuu Ildikon kautta sanottuun, kuultuun, keskusteltuun ja nimenomaan ajateltuun. Koska ajattelu on monessa eri ajassa ja asiassa polveilevaa, vaatii kirjan lukeminen keskittymistä, mikä kuitenkin palkitaan. Kirja oli hieno, kaunis ja koskettava tarina nuoreksi naiseksi kasvamisesta ja menneisyytensä elämisestä ja hyväksymisestä.

Suosittelen sellaiselle lukijalle, jolla ei ole kiire ja joka haluaa ymmärtää entisen Jugoslavian ja nykyisen Euroopan elämää. Välillä kannattaa lukea muutakin kuin englantilaista, saksalaista tai ranskalaista kirjallisuutta. 

Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö 
2013, Lurra Editions
Tauben fliegen auf 2010
suomentanut Raija Nylander
276 sivua


Kirjaa ovat lukeneet myös Anneli ja Ulla. 

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, maa Sveitsi.

Marcus Pfister: Pieni kuukorppi ja muita Pfisterin lastenkirjoja

Harvoin innostun uusista lastenkirjoista ja niiden kirjoittajista, mutta tällä kertaa on pakko jakaa innostukseni.

 

Löysin kirjastosta Marcus Pfisterin lastenkirjat, ja koska hyllyssä oli niin monta Pfisterin kirjaa, ajattelin, että kirjat voisivat olla luettavia. Tuskin huonoja kirjoja alettaisiin suomentaa aivan noin paljon.

 

Pfister on sveitsiläinen kirjailija ja kuvittaja, jonka kirjoja on käännetty 80 kielellä ja niitä on myyty yli 15 miljoonaa (kertoo wikipedia). Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1960 ja hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin vuonna -86.

 

Kirjastosta löytyi mm. kirjoja sateenkaarikalasta, Hoppeli-pupusta, joista molemmista monta osaa. Esittelen tässä kuitenkin pari kirjaa, jotka olivat aivan parhainta näistä kaikista Pfisterin kirjoista.

 

Pieni kuukorppi (2010, Lasten keskus, alkuperäinen teos Der Kleine Mondrabe, 2010 - suomentanut Johanna Förster) kertoo nimensä mukaisesti korpeista. Kirjassa teemana on kiusaaminen. Se, mistä Pfisterin kirjoista aivan erityisesti pidin, oli kirjailijan tyyli kertoa tarina, eikä osoitella ja opastaa lapsia. En pidä monessa lastenkirjassa asenteesta, että lapset ovat lapsia ja heille pitää kertoa yksinkertaisesti ja ylhäältäpäin, miten elämässä täytyisi elää. Pfisterin kirjoissa tällaista osoittelua ei ole, vaan kirjan sankarit saavat kantapään kautta oppia, miten hyvä elämä saavutetaan.  

 

 

Pieni kuukorppi -teoksessa syntyy pienenpieni korppi, jota vanhemmat korpit kovasti ihmettelevät: "Tuostako pitäisi vielä tulla kunnon korppi?" Koska korppi on niin erikoisen pieni rääpäle, vanhemmat korpit alkavat ilkkua sitä. Kirjassa on muuten erikoinen ratkaisu kertoa tarina: siinä korpit keskustelevat ja yksi pahimmista kiusaajakorpeista kertoo tarinan.

 

 

Korppien ivailuista pikku korppi saa sinnikkyyttä niin että siitä tulee oikein taitava ja kyvykäs lentäjä.

- Saanko nyt leikkiä kanssanne? pikku korppi kysyi,

mutta toiset korpit eivät vieläkään avaa sylejään, vaan lupaavat ottaa tämän mukaan heti kun korppi on lentänyt kuuhun asti.

 

 

Pikku korppi miettii tilannetta yksikseen ja lähtee lentoon. Se lentää niin kauan, kunnes ei jaksa enää ja tippuu maahan.

 

 

Muut korpit luulevat, että pikku korppi kuoli ja ihmettelevät tilannetta. Pikku korppi kuitenkin herää ja huokaisee, ettei onnistunut sittenkään.

 

Lopultakin tarinan kertoja, kiusaajakorppi, myöntää, että hän kumppaneineen halusi vain huijata, että pääsisi eroon pikku korpista. Kiusaajat pyytäjät anteeksi ja alkavat vihdoin leikkiä pikku korpin kanssa.

 

 

Lastenkirjoisssa eläinhahmot ovat olleet aina tarinan henkilöitä, vaikka teemat ovatkin ihmisten maailmasta ja kiusaaminenkin on teemana ties kuinka monessa lastenkirjassa, enkä osaa sanoa, että miten Pfisterin kirja eroaa kaikista niistä aiemmista lastenkirjoista, joita olen lukenut. Ehkä siinä, että Pfisterin teoksessa on erikoisesti kiusaajan ääni se, jolla tarina kerrotaan. Pieni kuukorppi -teoksessa on myös aivan ihastuttavan yksinkertainen, mutta toimiva kuvitus. Kuu ja korpin hopeinen siipi on tehty kiiltävällä materiaalilla, joka myös Pfisterin sateenkaarikala-kirjoissa on merkittävässä osassa myös tarinan kannalta. Ehkä Pfisterissä viehättää se, että tarina on aika raaka (korppi melkein kuolee lentomatkalla) ja kuitenkin myös melko samanlainen kuin ihmisten raa'assa maailmassa. Kun kiusaajat iskevät, niin kiusatulta saatetaan vaatia tehtäviä, joita tämän tarvitsee tehdä päästäkseen joukkoon. Tai kiusattu voi miettiä mielessään, miksi hän ei kelpaa ja mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä, että pääsisi toisten mukaan. Syy on kuitenkin aina kiusaajassa, ja mielestäni se pitää selvästi kertoa: tässä kirjassa kiusaaja tuntee tunnontuskia, joutuu pyytämään anteeksi ja tunnustaa kiusaamisensa.

 

Kirja iski lapsikuuntelijaankin, sillä kaikenlaista pienet lapset joutuvat valitettavasti kokemaan. En tiedä, mistä lapset sitten oppivatkin kiusaamisen taidon: missä vaiheessa lapset huomaavat toisen eroavaisuuden ja mitkä kaikki asiat sytyttävät erilaisuuden kokemuksen vaikkapa alle kouluikäisessä lapsessa? Joskus mieleen tulee, että aikuisillakin pitäisi olla omat lastenkirjansa, joiden kautta voisi oppia elämisentaitoja, kuten hyväksymään erilaisuuden ja vaikkapa erilaiset mielipiteet.

 

*****************************

Marcus Pfisterin Onnellinen Miska (1999, Lasten keskus, alkuperäinen teos Der glückliche Mischka 1999 - suomentanut UllaMari Kellomäki) on sitten aivan erilainen kirja kuin edellinen. Sen ensimmäisellä sivulla on Buddhan miete:

 

Onneen ei ole tietä - onni on tie itse.

 

Kirja on saatesanojensa mukaisesti kirja itseen ja oman onnellisuuden etsintään.  

 



 

Miska-siili on onnellinen, hänen päivänsä kuluvat omassa puutarhassa, jota hän rakastaa. Isoisä Tarek on kuitenkin sitä mieltä, että Miskan elämä on pelkkää vetelehtimistä, ja tämän pitäisi metsästää onnea, eikä kuluttaa kallista aikaa haaveilemiseen. Miska yrittää sanoa olevansa onnellinen, mutta lähtee metsään kiertelemään tarkkaillaakseen, mitä toiset sitten oikein puuhaavat.

 

 

 

Metsässä hän tapaa kilpikonnan, joka treenaa ollakseen maailman nopein kilpikonna. Silloin, kun tästä tulee maailman nopein kilpikonna, se on onnellinen. Seuraavaksi Miska tapaa jäniksen, joka pänttää koulussa, koska kun siitä tulee maailman viisain jänis, tulee siitä taatusti onnellinen. Lopulta Miska törmää mäyrään, joka harjoittelee tullakseen maailman vahvimmaksi. 

 

Kun olen vahvin, kaikki kunnioittavat minua. Minun ei enää tarvitse pelätä ketään, ja silloin olen onnellinen.

 

 

Miska päättää kokeilla samaa, mutta varpaille tipahtava kivenmurikka tekee kuitenkin kipeää. Miska ymmärtää, ettei sillä ole mitään paloa olla voimakkain, viisain tai nopein. Eikä se halua olla onnellinen vasta vähän ajan päästä, kun se on onnellinen nyt.

 

Kun isoisä Tarek tulee vierailulle, saa flunssainen ukkikin huomata, että Miskalla on taitoja: se osaa tehdä flunssalääkkeen, koska on puuhannut puutarhassaan niin paljon ja tietää kasveista yhtä sun toista.

 

Tässä kirjssa ei opeteta mitään periksiantamattomuuden taitoja, vaan olemaan onnellinen juuri tällä hetkellä ja tekemään sitä, mikä on elämässä itseä varten ja mikä tekee itsestään onnellisen.

 

Kirja ei juurikaan sytyttänyt 6-vuotiasta, joka on löytänyt jo tiensä ja osaa iloita jokaisesta hetkestä koko sydämestään. Tämä kirja oli enemmän äitilukijan mieleen, joka haluaisi nauttia elämästään juuri nyt, eikä jaksa edes ajatella, että pitäisi olla rikkaampi, älykkäämpi tai jotain muuta, että voisi olla onnellinen.

 

***********************

 

Pfisterin Sateenkaarikala (1992 Lasten keskus, alkuperäinen teos Der Regenbogenfisch 1992 - suomentanut Maisa Savolainen) on ensimmäinen kirja, jossa sateenkaarikala seikkailee. Sateenkaarikala on valtameren kaunein kala, sen suomupeite oli sateenkaarenkirjava ja siinä säihkyi hopeisia suomuksia (taivutus kirjasta). Toiset kalat ihailevat sen kauneutta, sateenkaarikala ui ylpeänä toisista erillään, koska on niin ylpeä kauneudestaan.

 

Kun pieni sininen kala pyytää itselleen yhtä kiiltävää suomua, sateenkaarikala kieltäytyy antamasta sitä. Sateenkaarikala huomaa jääneensä yksin ja kun se kysyy neuvoa mustekalalta, tämä neuvoo, että sateenkaarikalan pitäisi antaa jokaiselle kalalla yksi omista suomuistaan. Annettuaan suomunsa niin että kaikilla kaloilla on yksi, kaikki kalat alkavat leikkiä sateenkaarikalan kanssa.

 

Tämä kirja oli hieman tavallisempi lastenkirja, eikä tehnyt sen ihmeellisempää vaikutusta kuuntelijaan (6 vuotta) eikä lukijaankaan (yli-ikäinen). Luimme kuitenkin vielä sateenkaarikalan jatko-osat.

 

Sateenkaarikala seikkailee myös jatko-osissa:

 

Sateenkaarikala tekee sovinnon (1998)

Sateenkaarikala löytää kotiin (2006)

Sateenkaarikala tutkii meren syvyyksiä (2010/2009)

Kauniita unia, sateenkaarikala (2012)

 

 

 

Joitakin kirjoja jäi vielä lukematta, seuraavaksi tutustumme Hoppeli-pupun maailmaan.

 

 

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capusin Léon ja Louise (2012, Atena, alkuperäinen teos Léon und Louise 2011, suomentanut Heli Naski) tarttui mukaani kotikaupunkini uutuushyllystä. Vaikka toisaalla kirjastot joutuvatkin säästämään aineistohankinnoissa, on ilo, että täällä kirjastoon ilmestyy näemmä nopeasti myös uutuuskirjallisuutta.

Léon ja Louise on ollut paljon esillä kirjablogeissa ja lähti mukaani osin siksikin, että olen sen monesti ohimennen huomannut selatessani toisten kirjoituksia.

Léon ja Louise -teoksesta minulla ei ollut silti oikein minkäänlaista mielikuvaa, koska en ollut lukenut niitä toisten arvioita. Luulen, että aika monesti tärkeintä onkin se, että kirjan näkee jossain esillä, että siitä kiinnostuu.

Nyt kirjan luettuani huomasin, etä aika moni on blogissaan kirjoittanut, että teos on rakkausromaani (ei hömppä) ja kovin ranskalainen, vaikka kirjailija kirjoittaakin saksaksi, ja on puoliksi sveitsiläinen.

Kirsi, Leena, Laura, Susa ovat ainakin lukeneet kirjan, ja tekstit löytyivät googlen ensimmäiseltä sivulta. Moni muukin on kirjan lukenut ja linkkejä löytyy varmaan lisää kirjoituksista.  

Kuten muutkin, olen samaa mieltä, että kirjassa on rakkaustarinan aineksia. Teos alkaa minäkertojan isoisän hautajaisista Notre-Damen katedraalissa, jossa tilaisuuteen marssii nainen, Louise Janvier. Sitten tarinassa mennäänkin ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1918 asti, jolloin isoisä on 17-vuotias ja tapaa ensimmäistä kertaa Louisen. 

Kuten ajankohdasta voi päätellä, tarinassa maailmansota on tapahtumien ja ihmiskohtaloiden taustalla. Tässä teoksessa sota tosiaankin on taustalla, ja vain kerran se sekoittaa nuorten, Léonin (isoisä) ja Louisen elämän. Heidän kannalta kohtalokkaasti. 

Tarinan kerronta on mukavan jouhevaa ja lennokasta, senkin puolesta, että siinä hypätään seuraavaksi kymmenen vuotta ajassa eteenpäin, vuoteen 1928, jolloin Léon on muuttanut Pariisiin. Myös teksti on mukavan lennokasta ja kovastihan siitä tulee ranskalainen kirjallisuus mieleen. Mietin, että miten ihmeessä siitä voi tulla mieleen ranskalainen kirjallisuus, kun teos on alkuperäisesti kirjoitettu saksaksi? Ehkä ranskalaisuus tuleekin esiin tapahtumista, jotka kerrotaan nopeasti ja tapahtumissa hypitään taas seuraavaan tapahtumarypäkseen, joka on monen vuoden päässä. 

Teos on kovasti rakkaustarina-painotteinen. Annan kirjan seuraavan lukijan päättää, keiden välisestä rakkaudesta on kyse. Kirjan loppu sotii omassa mielessäni maailmankuvaani vastaan kovasti, enkä voi sanoa, että loppu olisi ollut minua miellyttävä. Ehkä itseltäni puuttuu ymmärrys joitakin ratkaisuja kohtaan, jotka kiedotaan usein romanttisen rakkauden kielelle. Juuri tähän elämäni hetkeen kirjassa oli kuitenkin lohduttavia ajatuksia miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, liitosta, miksi sitä ikinä haluaakin nimetä.

He pysyisivät yhdessä eivätkä eroaisi milloinkaan, ensinnäkin siksi, että vaikkei heiltä puuttunutkaan intohimoa, kummallakaan ei ollut riittävästi lopullisen katastrofin vaatimaa häikäilemättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on aina ominaista avioliittodraamoille, vaikka niiden vaikuttimina miten olisi mitä ylevimpiä tunteita.   

Loppua kohti voi todeta, että ihmisen mieli tietysti voi muuttua.    



Vaikka sota on teoksessa henkilöhahmojen taustalla, vaikuttaa se kuitenkin ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa, käyttäytymiseen. Sota on taustalla siksikin, että minäkertoja katsoo elämää taaksepäin ja olisikin kummallista, jos tämä minäkertoja osaisi fiilistellä sota-ajan kauhuja niin kuin olisi itse paikalla. Minusta kerronta toimii näin erityisen hyvin: se, miten sota vaikuttaa henkilöhahmoihin, näkyy teoissa. Vaikka en täysin ilahtunutkaan kirjan lopusta, pidin kovasti teoksen lohdullisista sanoista.

Toista elämää ei ollut, heillä oli vain tämä yksi. Ensi silmäyksellä se saattoi vaikuttaa musertavalta, mutta jo toisella se muuttuikin suurimmaksi mahdolliseksi lohduksi; sillä se merkitsi, ettei heidän siihenastinen elämänsä ollut ollut yhdentekevää, vaan välttämätön edellytys kaikelle, mitä vielä tulisi.

Arvioni + + +.

Liitän kirjan osaksi Eurooppa-haastetta ja vaikka nyt kovasti kirjan ranskalaisuus on tuotu esiin, niin laitan kirjan maan Sveitsi kohdalle, ainakin saksankielinen wikipedia kertoo Capusin sveitsiläiseksi kirjailijaksi.