Luiz Ruffato: Rutosti hevosia - kaksi kirjaa Brasiliasta

Odotellessani syksyllä ilmestyvää suomennosta brasiliaisen kirjailijan Daniel Galeran Hyöky-teoksesta luin pari kirjaa Brasiliasta. Brasilia kiinnostaa tietenkin senkin takia, että maassa kohtaavat parhaillaan maailman parhaat jalkapalloilijat. Kirjallisuutta fudis-maista -haasteestani puuttuu vielä muutamia maita, ja Brasilia on yksi lukemattomista, siispä luin nämä: 

Luiz Ruffaton Rutosti hevosia ( 2014, Into) on yhdenpäivänromaani São Paulon elämästä. Teoksessa on 69 pientä tarinaa eri henkilöiden elämästä. Osa tarinoista on kerrottu runomuotoisena, osa dialogina - joukossa on myös treffi-ilmoituksia ja kirje. 

São Paulo on Brasilian suurin kaupunki, jonka metropolialueella elää noin 20 miljoonaa ihmistä. Ihmisiä on tullut kaupunkiin Euroopasta, Aasiasta (mm. Japanista) ja Lähi-idästä. Kaupunki on rikas, sen rikkaat ihmiset elävät sähköaitojen takana, koska kaupungin rikollisuus on maailman huippua. Köyhyys on kaupungin alueella ongelma, mikä tietysti ruokkii rikollisuutta (tiedot kaupungista wikipedian kautta).

Ruffaton kirjassa nämä kaupungin eri puolet näkyvät tarinoissa: on henkilöitä, jotka ovat keskiluokkaisen hyvinvoivia ja tapaavat illalliskutsuilla, on rikkaita, jotka päivittelevät alueen rikollisuutta, mutta on myös paljon niitä, jotka elävät köyhyyden ja rikollisuuden keskellä. Ruffato itse on siirtolaisten lapsi, jonka italialainen isä toimi pop corn -myyjänä ja portugalilainen äiti pyykkärinä. Ruffato opiskeli itsensä journalistiksi yliopistosta, Ruffaton työläistausta kuitenkin on vaikuttanut hänen näkemykseensä maailmasta ja tarinoiden henkilöihin. 

Onhan kaikkea ollut mielessä mutta ei voimia ryhtyä mihinkään, vaikka ikävuosia ei kolmeakymmentä enemmän, suukin hampaaton vartalo luuta nahkaa silmät ulos pullistuneet kalpeanharmaa iho kuin paiseitten saaristo ja päässä  surisee kaiken aikaa. Täinmunat räsähtelevät lasten takkuisissa kuontaloissa rotat lisääntyvät hökkelin sisuksissa, lutikat kirput takertuvat sängynpeitteisiin lattianraoissa tappelevat torakat. 

- - 

Yksitoistavuotias on järkevä tyttö pitää huolta pienemmistään taluttaa köyhien ruokalaan soppaa syömään vie baptistien paikkaan peseytymään vaihtaa vaatteet ja pitää huolta muutenkin, reipas tyttö. Panee vielä nukkumaan kuiskuttaa keksittyjä juttuja tai tositapahtumiin joista joku on kertonut. Se tuntuu mukavalta: yön pimeydessä puristaa teddykarhua rojun keskellä, puhelee hennolla äänellä joka tunkeutuu äidin uniin, äiti vaikertaa vaimeasti huoneennurkassa, vain silmänvalkuaiset erottuvat riutuneesta tatuointien peittämästä ruumiista: hän on vain yksi monista, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt ja joista kukaan ei ole koskaan kuullut. 

Välillä varsin inhorealistinen kirja tuo lukijan silmille ne ihmiset, jotka voi kuvitella asuvan Brasilian suurten kaupungin slummeissa ja talohökkeleissä. Katujen äänet, kaaos ja moninaisuus melkein läkähdyttävät lukijan: teksteissä ei välistä ole alkuja eikä loppuja, eikä välimerkkejäkään. Jouduin itse lukemaan tämän noin 150-sivuisen kirjan monessa osassa, sen verran voimakkaita kirjan tarinat ovat. Lukiessani kirjaa huomasin myös, miten paljon kivempaa on lukea keskiluokkaisten ihmisten turvallisen kuuloisista illallisista, joista Ruffato kertoo kirjan loppuosassa. Kirjan viimeinen tarina, ruokalista alkupaloineen oikein kruunaa kirjan sanoman: eriarvoisuus on repivää ja mitä siitä seuraa muuta kuin tyytymättömiä ihmisiä, jotka yrittävät poispääsyä köyhyydestä rikollisin keinoin. Kaikessa sekavuudessaan Ruffaton teos kertoo tarinansa hyvin. Sekä eriarvoisuus että kaupungin kaaottisuus tulevat esiin tässä teoksessa, jota ei voi oikein luokitella totunnaisin termein. 

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

2014, Into

Eles eram muitos cavalos

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä 

159 sivua 

Kuvat ovat maantiedon kirjastani, jonka painoksesta vuodelta 1985 opimme, että Brasilia tuottaa kahvia ja jalkapalloilijoita, mutta kuvien perusteella maassa on myös paljon köyhyyttä. Ruffaton kirja antaa ikään kuin äänen näille kuvien lapsille ja ihmisille, ja elämän hökkeleihin, joita jo 30 vuotta sitten oli oppikirjojamme kuvittamassa. Tilanne ei varmaankaan ole mitenkään uusi, eriarvoisuus on maassa pysynyt ennallaan kaikki nämä vuodet. Se, mikä on muuttunut, on maan väkiluku. Koulun maantieto 7 kertoo Brasilian väkiluvuksi 130 miljoonaa. Wikipedian mukaan väkiluku on vuonna 2010 201 miljoonaa. 

Toinen kirja, joka sattui helmetin avulla tarttumaan mukaan kirjastosta ja kertomaan Brasiliasta, on Santeri Ivalon Hellettä (2013, Savukeidas), joka on alun perin julkaistu vuonna 1930. Kirja kertoo Ivalon matkasta Brasiliaan. Matka laivalla kestää kauan ja Brasilia on melkoisen tuntematon maa. Kirjassa Brasiliaa tarkastellaan journalistin innolla, Ivalo toimi mm. Päivälehden päätoimittajana, ja myöhemmin HS:n toimittajana.  

Brasilian maantiede, kuumuus, rannat ja meri tulevat tutuiksi samoin kuin Brasilian vientituotteet. Ivalo kertoo, kuinka hän polttaa ihonsa ja kuinka hän käy tutustumassa kahviviljelyihin. Kirjan nimi Hellettä ei ole sattumaa, sillä Ivalon kirjasta jää erityisesti mieleen se, miten kuumuus vaikuttaa kirjoittajaan: kaikki, kuten kirjoittaminenkin, on melkein mahdotonta kuumuudessa. 

Armas aurinko, joka täällä paisteellaan hedelmöittää maat ja panee kaiken kukoistamaan, se sisältää tietysti siunauksen täällä niin kuin muuallakin. Mutta ettei tämä armoitettu tropiikki kävisi aivan ylivoimaiseksi maapallon muiden osain rinnalla eikä vetäisi luokseen kaikkia ihmisiä kiertotähtemme muista seuduista, on tuohon siunaukseen kytketty samaisen auringon aiheuttama kuumuus eräänlaiseksi jalkaraudaksi, joka estää hellemaan väestön lentämästä kovin paljon muita korkeammaksi ja häikäisemästä loistonaan kaikkien muiden maanosien kalpeampia valoja. Liikakuumuus on täkäläisen kukoistavan ruusun pistävä okanen, joka alituisesti haavoittaen herpaisee ja lamauttaa ylen upean kehityksen. 

Ivalo tutustuu Brasiliassa Rio de Janeiroon, maan (nykyisin) toiseksin suurimpaan kaupunkiin, ja kaupungin lähimaastoon ja vuoriin. Ivalo miettii myös, minkälainen henkilö lähtee siirtolaiseksi uuteen maailmaan ja tulee siihen tulokseen, että jotenkin omassa elämässään omassa maassaan epäonnistumisia kokenut, joka etsii uutta elämää uudella mantereella. 

Löysin kiinnostavan jutun Brasiliasta: Brasiliaan perustettiin suomalaissiirtokunta vuonna 1929, joka oli hippimäinen paikka, jossa tarkoituksena oli olla kasvissyöjiä ja siveellisiä. Lisää täällä. En tiedä, vierailiko Ivalo juuri tässä yhteisössä, kun hän matkusti Brasiliassa. Ivalon teos antaa mielenkiintoisen lisän kuvaan historiaan ja ihmisten lähtöihin toiselle puolelle maapalloa, eikä kirjanen kovin iso ollut lukea. Jatkanen Brasiliaan tutustumista vielä Jorge Amadon kirjojen kautta, sekä tietysti Neymarin maaleja odottaen! 

Santeri Ivalo: Hellettä 

2013, Savukeidas

alun perin 1930

127 sivua

Kirjallisuutta fudis-maista, maa Brasilia. 

Olavi Ruitlane: Nainen

Olavi Ruitlane Nainen 
Savukeidas 2011
Naine 2009

suomentanut Hannu Oittinen

133 sivua

Olavi Ruitlasen Nainen osui käsiini kirjastosta, kun etsin virolaisia kirjoja loppukesästä. Ruitlane on tarttolaissyntyinen (s. 1969) kirjailija, joka on kirjoittanut arvosteluja, runoja ja kirjoittamisen lisäksi työskennellyt vartijana, autokuskina jne. Suomeksi Ruitlasen tekstejä on käännetty kokoelmissa ja tämä kirja. 

Nainen on oikeastaan lyhytromaani, sillä se on paitsi pienikokoinen myös lyhyt kirja - vain 133 sivua. 

Voi olla, että se kirja on aivan maksimipituudessaan, sillä on vaikea kuvitella, että ainakaan itse olisin jaksanut lukea sitä kovinkaan paljon kauemmin. 

Kirjassa on Mies, joka yrittää elää Naisen kanssa. Eläminen on vaikeaa, koska Nainen ryyppää, tuhlaa rahaa ja vaatii Mieheltä kaikenlaista. Ehkä siksi Miehen elämässä on myös Kiihkeä nainen, Tyttölapsi, Nuori nainen, Kadonnut nainen, Vielä jokunen nainen ja lopulta eron jälkeen myös Pikkuvaimo. 

Mies ja Nainen elävät aluksi maaseudulla, mutta Maalaiset ovat aika rasittavia - ja Mies ja Nainen muuttavat haaveiden perään kaupunkiin. Kaupungissa Nainen voi ostaa vielä vähän enemmän kaikkea, mitä elämässä tarvitaan: televisio, stereot jne., jota he maksavat lainarahalla. Rahaa elämiseen ei ole, koska palkka menee osamaksuihin. 

Mies yrittää selvitä paitsi laskuista myös lapsista, joita perheessä on paitsi yhteisiä myös Naisen Entisen miehen kanssa saatuja. Kasvatusperiaatteet ovat Miehellä ja Naisella hieman erilaisia, mutta suurimmaksi osaksi lapset saavat kasvatuksensa koulussa.

Sitten on vielä niitä vaatimuksia. 

Aloimme Naisen kanssa perusteellisesti tutkia, miksi Orgasmi ei tule. Varsinaisesti asiaa alkoi tutkia Nainen, koska syy oli palveluntarjoajassa eli minussa. 

Mies on kuitenkin tuottanut orgasmia muualla, ja ongelmia tuottaa parisuhteelle myös se, että mies tuo kotiinsa mm. klamydian. 

Aivan ryppyotsaisesti tätä kirjaa ei voi lukea, ja jos kirjoissa on monesti feminismiä, niin tässä kirjassa on miesasiaa. Kirjassa on kuitenkin onnellisen oloinen loppu: Nainen löytää Uuden miehen, ja Mies Pikkuvaimon. Nämä muutokset tietysti tuottavat joitain vaikeuksia lapsen suhteen,  joita Mies ja Nainen ratkaisevat ristiriitoja mm. oikeudessa. 

Paul Polansky: Kosovon mustarastaat

Olen kyllästynyt kaikkeen paskaan, josta mustalaiset kärsivät Kosovossa, 
enkä minä ole edes yksi heistä. 



Paul Polansky: Kosovon mustarastaat
2012, Savukeidas
suomentaneet Vesa Etelämäki & Ville Hytönen

Paul Polansky on amerikkalainen kirjailija ja aktivisti, joka on viimeiset kymmenen vuotta asunut Itä-Euroopassa romanien keskuudessa ja runoteoksessaan Kosovon mustarastaat hän kirjoittaa romaneista ja heidän oloistaan. Polansky kirjoittaa journalistista runoutta, kuten kirjan suomentanut Ville Hytönen kirjan esipuheessa toteaa. Runoissa Polanskyn maailmanparannusasenne kulkee käsi kädessä runojen kanssa: runoissa näkyy se, mikä romanien oloissa on vialla ja runoista saa aika kattavan selityksen myös siihen, miksi romanit ovat rantautuneet myös oman pääkaupunkimme kaduille kerjäämään. 

Polansky on romanien ääni, asemaansa romanien äänenkantajana Polansky kuvaili Hytöselle näin: "en tiedä pidänkö edes mustalaisista. Minusta on vain oikeudenmukaista, että jokaisella ihmisellä on äänenkannattajansa. Romaneilla - - ei ole. Siksi minä puolustan heitä." 

Teoksessa ei puolustella romaneiden tapaa elää: Amanda on erään runon tyttö, joka on 11-vuotias kaunis pieni tanssija. Runossa Amandan tulevaisuus näyttää synkältä, sillä "tapojensa ja kulttuurin mukaan hänestä tulee äiti neljän vuoden sisään." Polanskyn runoissa piirtyy esiin romanien elämä lian, kuoleman, sodanraunioiden, unohdettujen miinojen, nälän, köyhyyden, janon, keskellä pakolaisleireillä, joihin heidät on unohdettu. Ongelmilla ei mässäillä, mutta ne tulevat esiin runojen henkilöiden taustana. Välillä runoissa toki on huumorillakin osansa, joskin se on hieman, ellei nyt aivan mustaa, niin ainakin ironista: 

Tuon talon 

asukkaat pääsivät

lähimmäs

helvetin tulta, 

kun Nato

pommitti heidän 

takapihaansa. 

Kuten monet muutkin 

miljoonien dollareiden ohjukset, 

tuo ei 

räjähtänyt. 

Se tappoi ainoastaan 

vanhan kukon, 

joka ei lopettanut kiekumista

kello kolmen jälkeen

aamuisin.

Se ei aina ole huono asia, 

että Amerikka

pommittaa takapihaasi. 

Pääsanoma on kuitenkin, että romanit on unohdettu ja jätetty kurjiin oloihinsa. Osasyynä on se, että romanit ollaan haluttu nähdä kiertolaisina. Hehän osaavat kiertolaisina pitää huolen itsestään. Kuitenkaan, kukaan romaneista ei tiedä, että heidän esi-isänsä olisivat eläneet muualla kuin taloissa, kirjoittaa Polansky runoissaan. Teoria kiertävistä romaneista saa runoissa huutia. Huutia saavat myös kaikki Balkanilla työtään tekevät avustusjärjestöt, Euroopan maat sekä Nato. 

"Minulla on Jugoslavian passi", 

mustalainen kertoi minulle, "mutta serbit

eivät päästä minua rajan yli.

He sanovat, että minulla on 

albaanien sukunimi. 

Albaanit sanovat, 

etten voi jäädä, sillä ainoastaan albaanit

saavat asua Kosovossa. 

YK sanoo, 

etten ole pakolainen, 

koska olen edelleen 

Kosovossa, 

jossa olen syntynyt. 

jne... 

Romanien asema Euroopassa vertautuu monessa runossa juutalaisten tilaan ennen toista maailmansotaa ja jo 10-vuotias sanoo runossa, että haluaisi saada valkoisen ihon, jotta voisi lähteä maasta pois. Pääsanoma runoissa on, että romanien elämä ja tulevaisuus on toivoton. Ei liene salaisuus Euroopassa, että mikään maa ei halua romaneita omaan maahansa. Mitä silloin ihminen voi tehdä?

Mutta me olemme kaikki syyllisiä, kun sanomme mustalaisten

edelleen vaeltavan vankkureilla, vaikka suurin osa heistä 

ei ole kuullut siitä edes tarinoita. 

Me olemme tuominneet mustalaiset menneisyyteen, 

koska emme tahdo heille 

tulevaisuutta. 

Jonkun on pysyttävä 

tikkaiden alapäässä, 

tai muuten ihmiset, valtiot, 

saattaisivat katsoa alas meihin

ja muistaa, 

mitä meidän esi-isämme tekivät.  

Pidin Polanskyn runoista ja hänen asenteestaan. Runot vetivät hiljaiseksi ja toivoisin, että jokainen, jota romanikerjäläinen häiritsee kadunkulmassa, lukisi tämän teoksen läpi ja miettisi sen jälkeen asennettaan uudelleen. En silti osaa sanoa, miten asiat korjaantuisivat ja jokainen ihminen saisi ihmisarvoisen elämän itselleen. 

Lisään tämän kirjan Eurooppa-haasteeseen ja maaksi  Kosovon. Vaikka kirjailija on amerikkalainen, hän on asunut Serbiassa ja kirjan aiheena on tiukasti Kosovo. Kosovo muuten puuttui Eurooppa-haasteen listasta, ja selvennyksenä, miksi Serbia liittyy asiaan, on se, että Kosovo itsenäistyi Serbiasta (vuonna 2008), ja vaikka Serbia ei pidäkään maata itsenäisenä valtiona, mm. Suomi on tunnustanut maan itsenäisyyden. 

Tero Tähtinen: Katmandun unet

Tero Tähtisen Katmandun unet (2011, Savukeidas) kiinnitti huomioni Mondon sivuilta: matkalehteä lukiessani ajattelin suoraan, että tässäpä on kyse matkakirjasta Nepaliin ja Katmanduun. Mikäpä siinä, äkkiä lukemaan!

Mutta, mutta.... teoksessa on seitsemän osaa, joista vain ensimmäinen kuvaa matkaa Katmandussa, lopuissa osissa Tähtinen kertoo, miksi vastustaa Esko Valtaojan näkemyksiä, Sokrateesta alkanutta länsimaista filosofiaa ja miksi metsä on Suomen katmandu. Ja lopuksi vielä sitä, että miksi hiljaisuus on tärkeää: siksi, että se on maapallon ääni, ja hiljaisuudessa eli meditaatiossa voi olla yhteydessä kokonaisvaltaisesti maailmaan.

Siis kyllä, olen hieman pyörryksissä ja ihmettelen, että mikä tämä kirja mahtoi ollakaan... Teoksessa käytetään voimakkaista sanoja ja keinoja suuntaan jos toiseenkin: siinä hehkutetaan metsää: jos yksi lapsi putoaa puusta, se on tapaaturma, mutta jos yksikään lapsi ei kiipeile puissa, se on katastrofi.

Osansa (aika ison) saa myös facebook, joka Tähtisen mielestä on harvinaisen pitkälle vietyä virtuaalista narsismia, jonka avulla jokainen piilosadismiin  taipuvainen, sosiaalisesti rajoittunut, hiekkalaatikkotason tunteisiin kiinni jäänyt ja minuushäiriöinen erakko voi kokea oman sylimikronsa äärellä sairaanloisia vallan- ja kaikkivoipaisuudentunteita poistumatta edes asunnostaan.

Tähtinen ei säästele sanojaan muissakaan asioissa: Katmandussa vieraileva länsimaalainen turisti on melkein yhtä paha asia kuin se, että lapset eivät kiipeile puissa. Itse asiassa Tähtinen lainaa nepalilaisen kirjailijan sanoja, kun arvostelee nähtävyydeltä toiselle rientävää turistia, joka keräilee elämyksiä bussissa liikkuen, syö lihaa enemmän yhdessä illassa kuin nepalilaisperhe vuodessa ja vieläpä nukkuu viiden tähden Hyatt Regency -hotellissa. Myönnän syyllisyyteni melkein kaikkeen; toisaalta mielestäni matka paikallisessa bussissa on vähintäänkin Elämys isolla E:llä, sen sijaan viiden tähden hotelli kävi erinäisinä sähköttöminä iltoina haaveen tavoin mielessä. Tähtinen on näitä turisteja "parempi" turisti, sillä hän on tehnyt vaapaehtoistyötä ja sitä kautta päässyt katsomaan katmandulaista köyhää elämää lähempää. 

Noina viikkoina näin sellaista puutetta, hätää, löyhkää, saastaa ja kurjuutta, jota keskivertosuomalainen ei plasmanäyttöjensä, sisäfilepihviensä ja Ikea-kalusteittensa keskellä kykene edes kuvittelemaan. 

Myönnän, olen mieluummin katsonut auton, jota ohjaa oma kuski, ikkunasta jätejokia ja sekin on ollut minulle melkein liikaa. Toisaalta, en vie matkailijaa Suomessakaan keskellä yötä etsimään asunnottomia tai katselemaan yökerhoista palaavia katuojiin oksentelevia ja sammuvia ihmisiä. 

Luulen silti, että olen nähnyt normaalin katmandulaisen elämää, sillä ajatella, sellainenkin on mahdollista tuossa maassa, jonka me näemme jostain syystä vain sinä yhtenä maailman köyhimmistä maista.

Tähtisen tyyli on todellakin sitä itseään: täysin provosoiva ja pirulainen onnistuukin tässä tyylissään. En silti suostu näkemään maata saastan ja kurjuuden tyyssijana, niin kuin Tähtisen kirjassa tuodaan esiin. Tähtinen itse asuu ja liikkuu Katmandussa Thamelissa, joka vasta onkin turistien paikka!    

Katmandun nähtävyyksiä katsellessaan Tähtinen kirjoittaa, miten iloluontoinen, suvaitsevainen ja elämänmyönteinen aasialainen uskonnollisuus on; kristinusko näyttäytyy tätä vertauskohtaa vastaan tukahduttavalta ja kaiken nautinnollisen kieltävänä. Minua ihan oikeasti ärsyttää tällainen toinen on hyvä ja toinen on paha -näkemys, olivat paha ja hyvä sitten mitenpäin tahansa: alan heti puolustella kristinuskoa ja miettiä, että eivätkö esimerkiksi Buddhan joka paikkaan näkyvät silmät ole hieman ahdistavia? Sellainen valvova katse kaupungin yllä.

Seison siinä kaiken keskellä, tähdet yläpuolellani ja alapuolellani - - minut valtaa lämmin, selittämätön ja vastustamaton tunne, joka vapisuttaa olemustani fyysisesti tuntuvalla hyvänolon aallolla, saa kyyneleet nousemaan silmäkulmiini ja kristallisoituu viimein mielessäni kirkkaana loistavaan neljän sanan mittaiseen ajatukseen: olen viimeinkin palannut kotiin.

Tämän kirjan luettuani olen vähintäänkin hölmistynyt: luulin aloittavani kiinnostavan kirjan, joka kertoo vihdoinkin järkevästi Katmandusta ja Nepalista. Mutta lukiessani huomaan lukevani jonkun Katmandulle sydämensä menettäneen kirjoittajan ylistyskirjoitusta. Yhtäkkiä teos kertookin aivan jostain muusta, ja jatkan lukemista vain sen takia, että uskon jossain vaiheessa palavaani takaisin Katmanduun.

Kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, että sain vihdoin vihiä nepalilaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut kaupugista ja sen ihmisistä. Sain ainakin lisää luettavaa, jos tämä teos jättikin hieman oudon fiiliksen leijumaan mieleeni.

Kenelle kirjaa voisin suositella? 

No, sellaiselle, jonka mielestä kirjallisuus on itseään toistavaa ja liian samanlaista.