Karl Ove Knausgård: Syksy

Nyt olen tehnyt sen: lukenut elämäni ensimmäisen Karl Ove Knausgårdin teoksen. Syksy (2016, Like) tuli luettavakseni hieman yllättäen, en ollut seurannut Knasun uusia tuulia, enkä edes huomannut tätä teosta. Taisteluni-sarja on täysin korkkaamaton vielä. 

Syksy on novellikokoelma, jossa on lyhyitä mietteitä syksyn kuukausilta: syyskuusta marraskuuhun. Kuukauden aloittaa kirje syntymättömälle tyttärelle. Teoksessa on niin monta erilaista tekstiä, että on melkein mahdotonta kertoa, mitä kirja pitää sisällään. Mutta ehkä kirjaa voisi kuvata mietekokoelmaksi, jossa ajatukset lähtevät arkisesta elämästä, esimerkiksi pissaamisen ja pissan ihmettely vie muisteluihin omiin nuoruusvuosiin, tai meduusojen näkeminen elämän tarkoituksen mietiskelyyn. Knausgårdin muistelut omasta lapsuudesta ovat hauskoja, sillä niissä kohtaan myös omat muistoni (, joita en olisi muistanut ilman Knausgårdin kirjaa). Tällainen hämmentävä kohtaaminen oli Napit: muistin novellia lukiessani, että myös omassa kodissani oli nappikokoelma, jolla oli hauska leikkiä. Nykymaailman kertakäyttökulttuuri kohtaa tässä vanhan maailman: itse en jaksa poimia talteen ostamistani vaatteista varanappeja - ja aloin miettiä juuri, että miksi en. Tästä eteenpäin ehkä pitää. Jotenkin kirjaa lukiessani tuntui, että olen kirjailijan kanssa samoilla aalloilla, mistä kertoo myös nappaamani kuva eilen aamulla - vasta illalla pääsin tekstiin Termospullot, joka kertoi tietysti termareista ja siitä, miten termarit vievät elämämme kodista kodin ulkopuolelle. Ja juuri niin, itse ulkoistin aamupalani ja -kirjani futishallin kahvilaan. 

Syksy oli tietysti ajankohtaan sopiva teos, sillä harmaata ja sateista ja sammakoita löytyi sekä kirjasta että lukijan ikkunan takaa. Kirja toimi erinomaisen hyvin, sillä luin sitä pienissä pätkissä työmatkoilla ja kentänlaidalla. 

Ullan kirjoissa pidemmän matkan Knausgårdin kanssa kulkeneen lukijan näkemyksiä kirjasta. 

Karl Ove Knausgård: Syksy

2016, Like

Om høsten 2015

suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry

217 sivua

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Solstad osui Helsingin Kirjamessuilla oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, sillä kävin pikaisella perjantaivierailulla kuuntelemassa Solstadin haastattelun. Olin ennen messuja lainannut kirjastosta Solstadin kirjan Ujous ja arvokkuus (2014, Teos), joka on 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen suomennettu.

Ujous ja arvokkuus ei ole pituudeltaan kovinkaan kummoinen, se on vain noin 140-sivuinen teos. Kirjan tapahtumatkin kestävät vain hetken, yhden äidinkielen tunnin ja välitunnin ajan ja muistelujen ajan näiden jälkeen - toki kirjassa on paljon takaumia, joiden varassa kirjan päähenkilön, Elias Ruklan, elämä ja sen suurimmat tapahtumat käydään läpi. 

Elias Rukla on vanhan linjan äidinkielenopettaja, joka käy tunneillaan läpi Ibsenin Villisorsaa abiluokan kanssa lukiossa. Näytelmää luetaan perusteellisesti usealla oppitunnilla, sillä Ruklan mielestä tärkeintä on teosten syvällinen ymmärtäminen. Vaikka hän on opettanut samaa teosta ties kuinka monta kertaa, löytää hän kirjasta vielä tälläkin kerralla uutta. Se innostaa Ruklaa, eikä hän voi sietää oppilaitaan, jotka eivät tajua näytelmästä tai hänen puheistaan mitään. Jokin oppilaissa, päivässä, elämässä ärsyttää Ruklaa juuri tämän yhden oppitunnin jälkeen niin paljon, että hän käyttäytyy omaksi yllätyksekseen tavalla, jota ei ole tehnyt 25 vuoteen, jotka on samassa koulussa opettanut. 

Elias Ruklasta tulee eittämättä mieleen Judith Schalanskyn Kirahvin kaulan vanhahtava opettaja, mutta Rukla ei jämähdä sättimään oppilaitaan, vaan syöksyy muistoihinsa. Kirjan muisteluosuudesta taas tulee mieleen Johan Bargumin Syyspurjehdus, sillä Elias Rukla, hänen vaimonsa Eva Linde ja molempien vanha ystävä John Corneliussen kietoutuivat toisiinsa hieman samaan tapaan kuin Bargumin henkilöt. Ruklan ja Corneliussenin suhteen olisi ollut kiinnostavaa lukea sama tarina toisestakin näkökulmasta, sen verran aukkoja jäi Ruklan näkökulmaan. 

Yksityiselämänsä lisäksi Elias Rukla miettii muistoissaan myös nykyistä yhteiskuntaa ja sen pinnallisuutta. Televisio ja lehdet eivät kiinnosta Ruklaa ja nykyinen keskustelu on näivettynytttä - toisin kuin hänen opiskeluvuosinaan ja vaikkapa 70-luvun kirjallisuudessa, joista esimerkkinä kirjassa mainitaan Pentti Saarikoski. Ruklan elämä tuntuu tylsältä, sillä siitä puuttuu syvällisyys, esimerkiksi pitkien ja kiihkeiden keskustelujen muodossa: 

Elinvoimaa antoi eritoten keskustelu itse, käytiin se sitten kahden ystävän kesken, esimerkiksi illan myöhäisinä hetkinä, tai ison pöydän ääressä, jolloin siihen osallistui useita ihmisiä - -  

Nyky-yhteiskunta tuntuu pinnalliselta paikalta, jossa skandaalit ja mitättömät ihmiset, jotka eivät ole tehneet mitään merkittävää, kertovat asioistaan ja määrittävät maailmaa. 

Kirja on kiinnostava, koska siinä on yhden miehen  pohdintaa siitä, mikä elämässä ja maailmassa on merkittävää. Yhden miehen näkökulma osoittautuu yhteiskunnalliseksi puheeksi. Kirjassa on sen koon pienuudesta huolimatta paljon luettavaa, joten voin suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat miettiä, mikä on elämässä tärkeää - itse uppouduin kirjan maailmaan täysin. Huomionarvoista on myös se, että Solstadin teksti on kahdenkymmenen vuoden takaa, eikä valitettavasti kovinkaan pahasti vanhentunutta. Pinnallisuus ja skandaalinmaisuus on jokapäiväistä leipää ja sirkushuvia lehdissä ja televisiossa. 

Vuonna 1941 syntynyt Solstad on norjalainen kirjailija, jonka esikoiskirja julkaistiin jo vuonna 1965. Solstad on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1989 ja Norjassa hänet on palkittu useasti kriitikkopalkinnolla. Suomeksi Solstadilta on julkaistu yhteensä kolme kirjaa, joista ne pari muuta ajattelin lukea jossain vaiheessa. (tiedot wikipediasta)

Kirjasta lisää ainakin täällä. 

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

2014, Teos

Genanse og verdighet 1994

suomentanut Tarja Teva

141 sivua + suomentajan jälkisanat

Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi

Anne B. Radgen Aion tehdä sinut onnelliseksi (2013, Tammi) tuli luettavaksi juuri sopivaan väliin, sillä aloin olla aika kypsä kirjoihin, joiden henki on kurjaakin kurjempi ja ilmapiiri synkkääkin synkempi. Radgen kirja ei nyt ole mitenkään erityisen hauska kirja, mutta kevyt ja helppo kirja. Juuri sellainen, mitä kaipasin tähän lokakuun alkuun. 

Radgen kirjassa eletään 60-lukua, Vietnamin sodan aikoja. Sota sinällään ei liikuta ketään kirjan henkilöä, sillä he elävät Norjan Trondheimissa kerrostalossa, jossa uutiset Vietnamista kuuluvat korkeintaan taustaäänenä televisiosta. Kirjassa kuvataan kerrostalon elämää naisten, kotiäitien ja ilman lapsia kotona työskentelevien rouvien näkökulmasta. 

Naiset tuntuvat rakastavan kotiaan, sen puunaamista ja kilpailevat keskenään siitä, kenen muovilattia kiiltää puhtaimpana. Radge kuvaa tarkasti, miten kotityöt tehdään: astiat tiskataan käsin, pyykit pestään puoliautomaattisilla pesukoneilla, rapussa on vain yksi pakastin ja ihana, uusi punainen pölynimuri saapuu rappuun imurimyyjän kautta. Kerrostaloon on muutettu maalta, ja oma vessa ja suihku ovat niitä asioita, joista asukkaat ovat onnellisia ja ylpeitä. Naiset ovat kotona ja miehet töissä: jokainen ostos kotiin on miehen päätöksen takana. Toisaalta jokainen kodinkone ja töiden helpottuminen tuntuu myös lisäävän kotirouvan kiirettä: nämä "nykyajan" naiset tuntevat olevansa kiireisempiä kuin heidän esiäitinsä. 

Vaikka naisten pääasiallinen tehtävä elämässä on pitää asunto siistinä ja ruoka miehelleen valmiina, rakkaudesta puhutaan vähän ja sitä osoitetaan vielä vähemmän. Perheissä tapahtuu pieniä suuria tragedioita, joihin yhteiskunta ei ole vastaamassa tai vastaanottamassa; naapurit auttavat, jos ovat hyväsydämisiä. Joskus taas perimmäisistä normeista irrottautuminen saattaa olla tekemässä onnelliseksi, kirjan nimen mukaisesti. 

Pidin kirjasta ja sen antamasta aikalaiskuvasta. Pakkomielteisen siivoamisen ja kodinkonehaaveilun vastapainona kirjan sankarittaret polttavat ketjussa ja kilpaa miestensä kanssa. Sen sijaan kirjan sankarittaret eivät olleet kovinkaan erikoisia, eivätkä jääneet mieleen mitenkään suurina persoonina. Ne, jotka tekivät jotain muuta kuin elivät keskitiellä, jäivät mieleen. Toisaalta nämäkään norminrikkojat eivät olleet kovinkaan omaperäisiä. Mutta siis leppoisana kirjana, joka ei juurikaan maailmaa muuttanut, pidin kirjasta ja se oli sellainen "ihan kiva kirja". 

Kirjaa on luettu myös näissä blogeissa: 

Maailmankirjat, 
Kirjojen keskellä, 
Hemulin kirjahylly.

Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi
2013, Tammi
Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
suomentanut Katriina Huttunen
289 sivua

Krieg ist ein Jammer - kun en ymmärrä kirjan hienoutta

Linn Ullmannin kirjoja olen tai en ole aiemmin lukenut. Ullman on minulle sellainen häälyväinen käsite: olen aikonut lukea Ullmannin kirjoja monta kertaa, mutta ehkä kirjat ovat kuitenkin palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon - omina kirjoina Ullmannia minulla ei taida olla. 

Käsitykseni kirjailijasta on hieman häilyväinen. Samaa voisi sanoa Ullmannin kirjasta Aarteemme kallis (2012, WSOY), jonka nyt olen ainakin aivan varmasti lukenut. Kirjasta ovat kaikki pitäneet aivan vilpittömästi ja valitsinkin teoksen kirjaston pikalaina-hyllystä mukaani siksi, että muistan siitä kaikkien pitäneen. 

Kirjavan kammarin Karoliina kirjoittaa, että hän suri kirjan äärellä hiljaa. P.S.Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittaa:

Aarteemme kallis on huikean hieno kirja, joka moniulotteisuudessaan jää mieleen pitkäksi aikaa, ja johon on vaikeaa olla ihastumatta.

Kun aloin lukea kirjaa, minua häiritsi koko ajan ajatus, että minussa on varmasti lukijana jotain kamalan paljon väärää ja viallista, koska minä en tunne suurta ihastusta tätä kirjaa kohtaan. Minussa on jotain valtavan paljon väärää lukijaa, koska en osaa lukea perheromaaneja, sukupolviromaaneja, keskiluokkaisen perheen kuvauksia, joissa ihanaan elämään tulee säröjä: ihmisiä kuolee aivan läheltä, ja päivälliskutsut ovat siksi hieman vaivaantuneita. 

 

Voisin toisaalta kirjoittaa saman kuin Sara blogissaan:

Perheenjäsenten on vaikeaa päästä lähelle toisiaan ja samoin käy lukijalle, kukaan henkilöhahmoista ei päästä kunnolla lähelle itseään, vaikka jokaisesta selviääkin paljon yksityiskohtia, menneisyyden palasia ja muistoja romaanin edetessä.

Kirjassa on sinällään aivan kiinnostavia henkilöitä: Jon, joka kirjoittaa kirjaa, joka ei ota valmistuakseen ja sama Jon, joka heilastelee naisten kanssa; Jonkin vaimo Siri, joka pitää perhettään ja kahta ravintolaa pystyssä, joka rahoittaa perheen elämän, yrittää olla puuttumatta Jonin kirjaan, joka ei valmistu ja miettii koko ajan niitä toisia naisia, joita Jonilla on ollut, on ehkä ollut ja tulee ehkä oleman. Lisäksi ovat perheen lapset, Alma ja Liv, joista ensimmäinen alkaa huutaa äidilleen fuck you ja tapella ystäviensä kanssa. Sitten on vielä Jenny, Sirin äiti, joka viettää 75. syntymäpäiviään, jonka jälkeen hän alkaa vanhentua peruuttamattomasti. Ja sitten on vielä Sirin pikkuveli, joka sai elää neljä vuotta. Jenny, joka suree mennyttä, Alma, joka ei kerro kaikkea, Jon, josta en osannut päättää, jättääkö hän jotain olennaista kertomatta, Siri, joka ei saanut kokea täydellistä lapsuutta. Ja Mille, lastenhoitaja, joka katoaa Jennyn syntymäpäivillä.

Henkilöistä oli kiinnostavaa lukea, mutta en oikeastaan alkanut välittä kirjaa lukiessani yhdestäkään, paitsi ehkä vähän Almasta. 

Kirjassa käsitellään pari vuotta perheen elämää, paljon menneisyyttä ja kuitenkin aika vähän mitään yhtä asiaa. 

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K. kirjoittaa, miten piti teoksen toistorakenteesta ja siitä, että menneisyys kiertyy kirjassa spiraalimaisesti esiin. 

Pakko tunnustaa, että luin kirjaa jotenkin väärin. Mutta kun Jon toista vuotta huokailee, miten kirja nyt vain ei ota valmistuakseen ja kun Siri miettii jälleen kerran, että mitäköhän Jon nyt teki senkin naisen kanssa, aloin olla täynnä kirjan toistoa ja teki mieli huutaa. Ei innosta, vaan tuskasta. En pidä itseäni mitenkään erityisen epäempaattisena henkilönä, mutta tämä kirja ei onnistunut synnyttämään minussa minkäänlaista lämpimää tunnetta oikeastaan ketään muuta kuin Almaa kohtaan. Aivan kuin kirjassa elettäisiin 1800-luvun loppua ja avioero olisi häpeällinen ja mahdoton teko: miksi Siri jurnuttaa miehensä kanssa, kun hän ei ole taloudellisesti, fyysisesti eikä henkisestikään mitenkään kiinni Jonissa. Miksi Siri kiduttaa itseään, eikä päästä itseään etsimään onnea. Kirjassa pidetään onnellisen keskiluokkaisen perheen kulisseja ja päivälliskutsuja pystyssä vielä aivan lopussakin, kun Millen vanhemmat tulevat kylään. 

Siri katsoi Almaa, hän katsoi Jonia ja Liviä ja hän katsoi noita kahta, jotka olivat tulleet heidän kotiinsa, ja hän näki että myös he olivat tulleet heidän kotiinsa, ja hän näki että myös he olivat ottaneet lautasilleen ruokaa, ja hän sanoi: 

- Istutaan tässä kaikessa rauhassa ja syödään ensin vähän ja jutellaan sitten Millestä. Sopiiko teille? Niin, Siri sanoi ja laski kätensä pöydälle. - Niin, hän toisti. - Niin olisi varmaan paras. 

Jotenkin en vain kykene lukemaan tätä kirjaa kuin ehkä vähän ironisena teoksena menneiden vuosituhansien keskiluokkaisten perheiden kuvauksiin. Välillä minulle tuli mieleeni Virginia Woolfin teokset, joissa ei päästä eteenpäin, vaan joissa ns. kelataan menneitä läkähtymiseen asti. Toisaalta kirjassa toistuva Krieg ist ein Jammer toi mieleeni Kunderan Olemisen sietämättömän teoksen sloganin Einmal ist Keinmal, mikä sai minut lukijana ähkimään vähän lisää. Siinä missä Kunderalla slogan kuuluu olennaisesti kirjan keskeiseen filosofiseen mietintään ja ihmissuhteiden kelaamiseen, Ullmannin teoksessa Krieg ist ein Jammer on puolihuolimattomasti heitetty ilmaisu (joka kuitenkin toistuu), eikä se oikein liity mitenkään ihmissuhteisiin. 

On paljon, mitä minun piti kertoa sinulle. Krieg ist ein Jammer. Niin minun äitini aina sanoi. Tai ehkä se oli joku muu, ja sitten äiti toisteli sitä yhtä mittaa. Niin se taisikin olla. Jotkut sanat jäivät roikkumaan ja kaikki muu katoaa. Sen minä sanon sinulle että Krieg ist ein Jammer ja minä näen koko ajan äidin kasvot silmissäni. 

 Miten tosissaan voi ottaa toisaalta tuollaisen sloganin, joka ehkä olikin joku muu? En oikein ymmärtänyt tässäkään kohtaa, miten minun pitäisi lukea kirjaa? Haluaako Ullmann kirjoittaa kirjan, joka on kuin Olemisen sietmätön keveys, varsinkin kun hän leikkii myös näkökulmilla, joiden vaihtelu on olennainen osa Kunderan teosta. Esimerkiksi Sirin ja Jonin ensitapaaminen kerrotaan ensin Sirin näkökulmasta: häntä ärsyttää, miten Jon on sellainen mies, joka tietää vetävänsä kaikki naiset katseellaan lähelleen. Siri huomaa tämän ja kävelee tahallaan miehen ohi huomaamatta miehen katsetta. Kirjan puolivälissä tulee Jonin kuvaamana sama tapahtuma ja kyllä, juuri siihen Jon rakastui Sirissä, että tämä ei huomannut lainkaan tätä naistenmiestä, joka sai kenen tahansa huomaamaan itsensä. Kun vastikään luin Kunderan teoksen uudelleen ja rakastuin siihen uudelleen, on minun vaikea nähdä sitä samaa hienoutta tässä kirjassa, mikä oli Kunderalla. 

Sama vika valtasi minut koko kirjan lukemisen ajan: en ymmärtänyt, mitä minun piti kirjasta löytää, miten se elää. Oliko kirjassa syvyyttä, jota en osannut kaivaa esiin, vai oliko tämä kirja sittenkin kevyempää luettavaa kuin ajattelin? Teoksen sietämätön keveys..... 

Ja sinällään teos oli hyvä ja hieno kirja, se oli nopealukuinen dialogiensa ja lyhyiden lukujensa ansiosta. Kerronta oli kuin siveltimenvetoja sinne ja tänne. Lukijana olin vain täysin väärä, tai jotain. En ymmärtänyt, miten minun piti kirja lukea ja minulle jäi päällimmäisenä tunne, että luin iltapäivälehtien lööppien innoittamana kirjoitettua tarinaa. Kirjassa vähän niin kuin kurkistettiin, mitä raiskausten, murhien ja muiden yllättävien kuolemien aikaan tapahtuu ns. hyvissä perheissä. Kun täydellisen rauhallinen ja tasainen elämä vähän säröytyy. Kirjasta jäi mieleen myös se, että "meidän" hyvien perheiden lapsetkin voivat aivan yhtäkkiä muuttua aivan toisiksi, vaikka lapsille kuinka luettaisiin iltasatuja, kun lapset ovat pieniä. Toisaalta myös mieleeni jäi kohtaus, jossa Jon oli Alman kanssa kahvilla, hieman vaivaantuneena, koska tyttöhän saattaisi liikuttua ja kapsahtaa hänen kaulaansa. Siis, anteeksi? Miten joku vanhempi voi miettiä, miten noloa on lapsensa käyttäytyminen...

Minä en siis tajunnut tätä kirjaa, tai ehkä lähinnä sitä, miten se erottuu kaikista muista vinoon menneiden avioliittojen kertomuksista. En vain tajua, mutta otan vastuun tästä huonosta lukemisesta itselleni. Jotenkin olen vain niin väärä lukija tämän tyyliselle kirjalle. Sainpahan sen taas todistetuksi. 

Koska aika moni tästä kirjasta on kuitenkin pitänyt, niin kehoitan lukemaan niitä toisia tekstejä tämän kirjan suhteen: 

Lukutuulia, 

Luettua, 

Leena Lumi, 

Ilselä, jonka tekstin luettuani tajusin, että se, etten pitänyt kirjasta mitenkään ihmeellisestä, johtuu siitä, että en pidä koirista. Jos kirjan Leopold olisi ollut kissa, ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän...

En voi sanoa, että muiden lukeminen olisi ollut väärää, omani oli. Enkä tiedä, että miten ja miksi. 

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

2012, WSOY - Aikamme kertojia

alkuperäinen teos: Det dyrebare (2011)

suomentanut Tarja Teva

Stian Hole: Hermannin salaisuus

"Jos räpsäytät, pelkäät isää ja äitiä." Hanne sanoo ja läiskäyttää käsiään Hermannin kasvojen edessä. Hermanni räpäyttää silmiään, ja Hanne nauraa räkättää. "Jos räpsäytät uudestaan, sinun pitää pussata Johannaa", Hanne ilkkuu ja läiskäyttää uudelleen. 

Stian Holen Hermannin salaisuus (2012, Karisto, alkuperäinen teos Garmanns hemmelighet, suomentanut Virpi Vainikainen) kiinnitti huomioni erikoisella ulkoasullaan. Kuvitus, joka on Stian Holen, vaikutti kiinnostavalta ja päätin raahata taas kirjan kotiin luettavaksi lapsille. 

Aina lapset eivät innostu aivan samasta kuin äiti,  mutta kirjan alun (joka on edellä oleva lainaus) jälkeen lapsetkin olivat myytyjä. Kas, kuinkas sattuikaan, että meilläkin ollaan leikitty samaa leikkiä. Loppuosa siitä tuntui pojasta (7-vee) hieman ällöltä, mutta kyllä täytyy sanoa, että Hole tietää, miten pienet lukijat (ja kuulijat) saadaan kirjan tarinaan mukaan. Täytyy vielä sen verran kehua kirjaa, että niin hyvä se oli äidin lukemana, että poika kävi kirjan hakemassa itselleen lukeakseen sen ihan itse uudelleen. Samaan suosioon ovat päässeet tähän asti vain Aku Ankan taskukirjat. 

Hermannin salaisuus kertoo edellisen lainauksen mukaisesti Hermannista, Hannesta ja Johannasta. Kaikki kolme ovat samassa koulussa ja toisen sivun koulunpiha varmasti kiinnittää tuollaisen ekaluokkalaisen vielä tiiviimmin kirjan pariin. 

Hanne ja Johanna ovat kaksoset ja vaikka tytöt ovatkin samannäköiset, he ovat niin kovin erilaiset. Näin miettiin Hermanni, joka leikkii Johannan kanssa. Heillä on metsässä yhteinen salaisuus. Kun taas Hanne on hieman kiusannut Hermannia: juksannut tämän nuolaisemaan kielellä aitaa. 

Aivan mahtavaa on kirjassa paitsi tarina, jossa on kyse ystävyydestä, koulusta, kateudesta, sisaruudesta, salaisuuksista myös ja varsinkin kuvitus. Välillä metsää ja luontoa kuvataan äärimmäisen tarkasti, välillä taas kuvat ovat irti realimaailmasta. 

Kirjassa on hienoja teemoja ja varmasti lapseen salaisuuksien ja muiden teemojen ohella tekee aivan yhtä suuren vaikutuksen piirrosten todenmukaisuus. Yksi tärkeä osa kirjassa on myös luonnon ja mielikuvituksen yhdistyminen. 

Oih ja voih, en muista aivan äsken törmänneeni yhtä hienoon lastenkirjaan. Tässä onnistui kaikki: kuvitus, tarina ja taianomaisuus. Suosittelen isolla sydämellä aivan kaikille. Kirjassa on luvassa suuria tunteita:

Lisää kuvia kirjasta esim. täältä. 

Kirjan ovat lukeneet myös Paula ja Rouva Huu ja Elma Ilona. 

Stian Holen muita kirjoja. 

Youtubesta löytyi myös Hermannin seikkailuja ennen tätä kirjaa, sillä Hermanni on seikkaillut myös kirjoissa: 

Garmanns sommer (2008) ja Garmanns gate (2008). Toivon, että nämä aiemmat osatkin saadaan pian suomeksi, sen verran lupaavalta tämä omaperäinen kirjantekijä vaikuttaa. 

Kannattaako blogisavuja uskoa?

Olen huomannut erään kirjan, joka on kevään aikana useasti vilahdellut kirjablogien sivuilla. Olen lukenutkin pari postausta ja kaikki vaikuttavat olevan samaa mieltä, että kyseessä on hieno teos, joka ehdottomasti kaikkien kannattaisi lukea. Ne, jotka arvioivat kirjat tähdillä, ovat auliisti jakaneet neljästä viiteen tähteä tälle kirjalle.

Ajattelen, että pöh, näitähän tulee ja menee. Kirjoja, joista "kaikki" ovat samaa  mieltä, eikä sitten kukaan varmaan uskalla sanoa, että tässä oli jotain huonoa ja outoa tai että se oli peräti tylsä ja huono.

Mutta se kirja jää kuitenkin pyörimään päähän. Ehkä sitten jos se tulee jossain vastaan. Tai ehkä jopa varaan sen kirjastosta. Siis, uteliaisuus vie ja lopulta kun kirja on käsissä, sitä ei voikaan laskea käsistään lähes ollenkaan.

Mitä tästä kirjasta on aiemmin sanottu ja kirjoitettu kirjablogistien keskuudessa? Mm. tätä: 

Aloitetaan Kirjavan kammarin Karoliinan hienolla tekstillä, jossa kirja on saanut Karoliinan pohtimaan omia elämänvalintojaan;
sitten Liisa, joka jäi miettimään vanhemmuutta ja lasten hymyjä, jotka nousivat hänelle kirjan sivuilta;
lupaava on myöskin Järjellä ja tunteella -blogin Susan kirjoitus, joka päättyy sanaan täydellistä;
Tuulia löysi kirjasta inhimillisyyttä;
Maria löysi syvän lukukokemuksen ja kauniin kielen;
Unni kirjoitti vähän samaan tyyliin, että teksti on syvästi koskettava;
Katja kiittelee kirjaa jopa tämän vuoden yhdeksi parhaimmaksi lukukokemukseksi;
Ilselän Minna mietti kirjan luettuaan, että miten ihmiset täyttävät odotukset tai jättävät täyttämättä;
Elma Ilona luki kirjan alkuperäiskielellä, ja kehui kieltä runolliseksi ja lumoavaksi. 

Ehkä joku muukin on vielä lukenut, mutta ehkä pointtini tuli jo selväksi: aika moni on tästä kirjasta pitänyt. Kannattaako kanssasisarta uskoa ja luottaa, että kirja kannattaa lukea? 

Niin että pidinkö minäkin kirjasta? Kyllä, voin allekirjoittaa kaikella edellä mainitun (, paitsi että en ryhdy Karoliinan tapaan avaamaan elämääni tässä) ja vielä ehkä vielä kehua vähän lisää. Vai onko niitä sanoja enää? 

Kokeillaan.

Kirja oli lumoava kieleltään, aivan ihastuttava, lumoava, runollinen.
Kirjan juoni. No, sitä ei varsinaisesti ole, vaan kirjailija palaa kirjansa sivuilla kotikyläänsä tutkimaan vanhoja tapahtumia. Samaan aikaan kun teoksessa oleva kirjailija syntyi: vuonna 1978, kylässä riehuu tuhopolttaja, jota ei saada millään kiinni. Pyromaani rakastaa sitä hetkeä, kun tuli ottaa vallan.

Kirja on hieman kuin jännäri: kuka mahtaa olla pyromaani?
Mutta ei tätä voi dekkariksi nimittää täysin, sillä syyllinen saadaan lukijalle kiinni jo varhain. Kiinnijäämistä tärkeämpi kysymys onkin, että miksi toisesta kiltistä pojasta tulee tuhopolttaja ja miksi toisesta 20 vuotta myöhemmin kirjailija? Miten vanhempamme ohjaavat meitä ja pystyvätkö he ohjaamaan siihen suuntaan, johon haluavat? Mikä ihmistä ohjaa valitsemaan elämänsä suunnan? Onko se vietti, joka vie, vai joku järjellinen valinta?

Kirja ei oikeastaan edes vastaa näihin kysymyksiin, se yrittää kyllä kertoa, mikä kirjailijasta on tehnyt kirjailijan. Sitä, mikä pyromaanista teki pyromaanin, kirja ei osaa kertoa. Eikä se vastaa myöskään kysymykseen: miksi jostain tulee paha. Itse luulen, ettei maailmassa olekaan vastausta siihen kysymykseen.

Kun kirjan lukemisesta on hetki, niin voi toki pysähtyä ja miettiä asiaa. Sitä, minkä ajatuksen kirja jättää mieleen. Ehkä tässä kirjassa on parasta se, että se ei vastaa, vaan esittää kysymyksiä.

Kyseessä on tietysti Gaute Heivollin teos Etten palaisi tuhkaksi (2012, WSOY, alkuperäinen teos Før jeg brenner ned, suomentanut Päivi Kivelä).

Minulle kirja oli kaikkein eniten tarina siitä, miten kirjailijasta tuli kirjailija. Kirjaa on sanottu omaelämäkerralliseksi, mutta lienee Heivollin päätettävissä, mikä teoksessa on totta ja mikä keksittyä. Minulle kirjan kertoma tarina oli hyvä juuri näin.

Sitten eräänä iltana otin esiin luentolehtiön, revin pois kaikki kirjoitetut sivut, istuuduin mukavasti ja aloin kirjoittaa. Muistin sanat, jotka Ruth oli istuttanut mieleeni silloin kauan sitten - -. En ollut unohtanut niitä, ja nyt aioin yrittää. Kirjoitin sivun, kaksi. Revin arkit lehtiöstä ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä luin ne läpi ja häpesin. Häpeäni oli pikimustaa. Mutta illalla istuin taas luentolehtiö polvillani kirjoittamassa. En muista mistä aiheesta, vai oliko aihetta ollenkaan. Minä vain kirjoitin. Se tuntui hyvältä jotenkin oudolla ja etäisellä tavalla, aivan kuin se ei olisi oikeastaan koskenut minua.

Niin kuin kaikissa hyvissä kirjoissa, jotka jättävät jälkensä, ei oikein osaa sanoa tyhjentävästi, että mikä se juttu oikein oli, mikä kirjasta teki niin hyvän, myöskään Heivollin teoksesta en osaa sanoa, mikä se juttu oli. Jotenkin Heivoll onnistui luomaan sellaisen tunnelman, että lukiessani viimeistä sivua, se viilsi kerta kaikkiaan suoraan sydämeen.

Ja sitten jäi vielä se yksi kysymys, että entä sitten? Mitä tapahtui kaiken tämän jälkeen? Heivoll on siitä kiltti kirjailija, että hän jaksaa vastata vielä siihen yhteen kysymykseen.

Että kannattaako blogisavuja uskoa? No ei aina, mutta useimmiten kyllä.
Tämän vuoden puolella on kyllä kannattanut.
Ensin löysin Harukin, sitten Joelin, ja nyt vielä Gauten.
Kolme rakkautta puolen vuoden aikana. Sanoisin, että kannattaa uskoa!

Arvioni siis: + + + + +.

  

Maria Amelie: Luvaton norjalainen

Halveksin ammattipakolaisia. He matkustavat ympäri Eurooppaa ja anovat joka maassa turvapaikkaa, saavat käännytyspäätöksen ja jatkavat matkaa. He näkevät uusia kaupunkeja ja tapaavat uusia ihmisiä ja joka paikassa he keksivät uuden nimen. - -

Jotkut varmaan tarvitsevat turvaa ihan oikeasti, mutta meillä on taatusti pätevimmät perusteet saada oleskelupa. Minua inhottaa kun meidät niputetaan näiden ihmisten joukkoon.

Maria Amelien Luvaton norjalainen (2011, Into - alkuperäinen teos Ulovlig norsk 2010) kertoo tarinan nuoresta kaukasuslaisesta naisesta, joka on kirjan nimen mukaisesti luvattomasti Norjassa.

Marian matka hänen perheensä kanssa Kaukasukselta kulkee Moskovan kautta Suomeen ja sen jälkeen, kun perhe saa Suomesta kieltävän päätöksen turvapaikkahakemukseensa, he ajavat autolla luvatta Norjaan.

Sitä miksi perhe pakenee, kirjassa ei kerrota, koska Amelie ei uskalla kertoa perimmäisiä syitä heidän lähtöönsä.

Kaukasuksella hänen isänsä on kuitenkin ollut rikas mies, jolla on ollut omia yrityksiä, palkattuja työntekijöitä yrityksissä;

Vanhemmat lähettivät Marian Moskovaan, jossa tämä ei saanut käydä koulua ja Kaukasuksellakin hänen piti olla varovainen kulkiessaan.

Oli syy lähtöön Venäjältä mikä tahansa, se oli tarpeeksi iso, että koko perhe lähti nopeasti Moskovasta Suomeen ja haki Suomessa turvapaikkaa.

Hakemuksen käsittelyn aikaan Maria ehti luoda verkoston ja oman uuden elämän Suomessa, joten lähtö Norjaan oli katastrofi.

Myös Norja piti olla kauttakulkumaa, sillä perhe oli jo valmiiksi varma, että he saisiva myös Norjasta kielteisen päätöksen, koska Venäjä ei kuulu ns. turvattomiin maihin.

Siksi Mariakaan ei halua alkaa rakentaa elämäänsä taas uudelleen,

mutta koska hän on sosiaalinen ihminen, niin hän onkin yhtäkkiä suorittanut lukion ja opiskelee yliopistossa norjalaista korkeakoulututkintoa.

Opiskelunsa hän rahoittaa tekemällä työtä pimeästi ja hän tekee paljon vapaaehtoistyötä.

Lopulta kuitenkin on edessä seinä:

hän ei voi tehdä työtä, eikä hakea työpaikkaa,

joten hänellä on kaksi vaihtoehtoa:

yrittää saada väärä passi tai lähteä maasta.

Amelie päättää kirjoittaa kirjan, joka tietysti ilmiantaa hänet.

Teoksessa on paljon pohdintaa maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, ja kirjan pohjana ovat Amelien omat päiväkirjat, joita hän on kirjoittanut elämässään. Kun Amelie 15-vuotiaana pohtii elämäänsä, monet asiat ovat musta-valkoisia, mutta myöhemmin hän huomaa, että asiat eivät ole niin selviä, vaan elämässä on harmaan eri sävyjä mustan ja valkoisen välissä. Tekstini alun lainaus on kirjasta 15-vuotiaan Marian kirjoittamaa; vanhempana hän joutuu miettimään kirjoittamaansa uudelleen, sillä asia ei ole enää niin selvä, kun hän itsekin on keksinyt uuden tarinan elämästään.

Amelie pohtii myös, mikä on kirjan tarkoitus hänelle ja miettii, että ehkä se on anteeksipyyntö norjalaisille, koska hän oli luvattomasti maassa, samalla se on kiitos kaikille niille ihmisille, jotka auttoivat heitä maassa.

Luulen, että lukijalle tämä teos on merkittävä siksi, että siitä voi saada harmaan sävyjä käsitykiin maailmasta, jos maailmankuva sattuu olemaan musta-valkoinen, samanlainen kuin Marian ajatukset tämän ollessa 15-vuotiaana (alun lainaus).

Joskus aikoinani olin kunniallisen, lainkuuliaisen, sivistyneen perheen tyttö. Minut kasvatettiin puhumaan aina totta, erottamaan oikea väärästä, olemaan ylpeä itsestäni ja käyttäytymään arvokkaasti, tulipa eteen mitä tahansa. Nyt tässä istuessani ymmärrän, että tosielämä on paljon mutkikkaampaa. Arvokkuus ja lainkuuliaisuus - tyhjiä sanoja sille, joka joutuu tekemään vaarallisia ja rikollisia ratkaisuja pysyäkseen hengissä. Joku voi tietysti sanoa, että ihmisellä on aina mahdollisuus valita. Mutta onko tosiaan?

Teoksen kaunokirjalliset ansiot eivät ole kovin hohdokkaita, mutta omaelämäkerrallisista teoksista, joita olen lukenut, tämä on ihan normaalia tasoa. Olisin kyllä ottanut lopusta noin 50 sivua pois, koska siellä ei tullut mitään uutta tarinaan. Olisin ehkä myös hieman raottanut Kaukasuksen tilannetta; jos vanhempien tarinaa ei voinut kertoa, olisi voinut ehkä yleisesti kertoa, mitä asioita siellä tapahtuu.

Lukiessa kirjaa minulle tuli tietysti esiin joitakin kysymyksiä, kun mietin, että miten yliopistossa on mahdollista opiskella ilman henkilötodistusta, Suomessahan sama asia tuli esiin viime syksynä tässä tapauksessa; Amelien tapauksessa hän oli kuitenkin jo saanut kieltävän päätöksen. Myöskin kirjassa jäi mietityttämään se, miten maahanmuuttajan maahan pääsy nojaa niin paljon henkilön kertomuksiin kotimaan tilanteesta; miten väkivallasta voi kertoa uskottavasti tai kuka uskottavuuden mittaa? Asia on myös tämän päivän Hesarissa esillä. Myöskin kerran mietin sitä, miten jollakin virastolla ja yksittäisellä virkamiehellä voi ollakin oikeus määrätä yksittäisen henkilön elämästä (samaa mietti Amelie kirjassa)? Ja miten epäarvoinen onkaan maailmamme, kun toisten pitää hakea turvapaikkaa turvallisesta maasta, ja turvallisesta maasta, voimme vain lähteä toiseen maahan.

Teoksessa tulee esiin myös uuteen maahan sopeutuminen. Kuinka vaikeaa se on sukupolvelle, joka on jo kerran rakentanut elämänsä omassa kotimaassaan (Amelien vanhemmat) ja kuinka helppoa se on nuorelle naisenalulle, joka rakentaa itseään ja omaa uutta ystäväpiiriään aloittaessaan opinnot uudessa koulussa.

Kirjassa hieman ärsytti se vakuuttaminen, miten norjalaisia vanhemmat lopultakin ovat: kun he olivat asuneet Norjassa tarpeeksi kauan, he puhuivat täydellistä norjaa ja katsoivatkin norjalaisia viihdeohjelmia aivan kuin oikeat ja ehdat norjalaiset. Samoin Maria oli kuin kuka tahansa norjalainen, välillä häntä luultiinkin adoptoiduksi.

Heidän (norjalaisten) ja vastaanottokeskuksen asukkaiden välinen ero on siinä, että jälkimmäiset puhuvat vähän hiljaisemmin ja norjaa. Yrittävätkö vastaanottokeskuksen asuvat vain tehdä niin kuin norjalaiset? On vaikea löytää tasapaino, niin ettei sitä, mikä oikeastaan on yhtäläisyyttä, koeta ärsyttäväksi erilaisuudeksi.

Onko uuteen kotimaahan todellakin pakko sopeutua niin hyvin, että unohtaa oman alkuperänsä, eikä seuraa oman maansa uutisia ja elämää? Amelien perhehän joutui katkaisemaan välinsä omaan perheeseensä lähtiessään ja pakoillessaan, ehkä se oli selviytymiskeino: unohtaa kaikki mennyt.

Entä ne, joiden tausta ei ole yhtä hyvä; joiden koulutuspohja ei ole akateeminen, eikä kyky oppia kieltä lähes täydellisen norjalaisen tasolle, ole mahdollista? Entä omat norjalaiset (ja suomalaiset), jotka eivät ole kykeneviä oppimaan vaikkapa peruskoulun tasoisesti ja jotka eivät pysty tai halua elättämään itseään. Miksi toisilta ihmisiltä vaaditaan toista ja omilta ei mitään? Eikö kuitenkin ole sattumaa, mihin maahan ihminen syntyy?

Eikö lopultakin se, että oppii kielen, tulee toimeen oman työnsä perusteella uudessa maassa, ole hyvä peruste antaa oleskelulupa maahan? Miksi se meille länsimaisille on, kun niille toisille ei ole?

Teos ei oikeastaan anna vastauksia mihinkään kysymyksiin, vaan se esittää yhden tarina erään ihmisen elämästä. Hyvä niin, sillä vastauksia ei ole olemassa, mutta maahanmuuttajan kertomuksia omasta elämästä omin sanooin, on vähän.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2011, Johnny Kniga, alkuperäinen teos Stille dager i Mixing Part 2009) tuli vastaani,

missäs muualla kuin kirjaston uutuuksien joukossa.

Loen kirjoja olen satunnaisesti lukenut ja nyt kun oli oiva tilaisuus, 

pitihän siihen tarttua. 

Kirjan alku olikin lupaava: Telemannin perhe päättää vuokrata loma-asunnon Saksan Garmisch-Partenkirchenistä, eli Mixing Partista, kuten perheessä paikkaa nimitetään käännöskukkasen perusteella.

Alku oli lupaava siinä mielessä, että se oli hauska, 

ja koska itse pidän enemmän minimalismista kuin pitkistä, rönsyilevistä ajatuksista, joita erotellaan pilkuin ja välimerkein, tekstin lyhyet keskustelut 

olivat juuri minulle sopivia. 

Keskustelut ovat lyhyitä, ne hotkaisee lukiessa nopeasti, 

mutta silti niissä sanotaan paljon. 

  

Perheen äiti, Nina ottaa ilon irti lomasta ja isä, Telemann haaveilee kirjoittavansa teatteriin näytelmän, ja samaan aikaan hän haaveilee tv-kokki Nigella Lawsonista.

Nämä haaveet menevät suloisesti sekaisin, 

samalla kun Nina-vaimo ei haaveile, 

vaan tekee. Jotain muuta.

Leppoisan loman lopputulos on jotakin muuta kuin etukäteen olisi odottanut. 

Teos etenee paljon dialogin keinoin. 

Pariskunta keskustelee, useammin enemmän vaieten kuin puhuen. 

Kenen kanssa sinä juttelit?

Yhden venäläisen tennisäidin. 

Ja hänkö tiesi, kuka tämä masennukseen taipuvainen teatterihenkilö oli?

Kyllä. 

Oliko hän kaunis?

En tiedä. 

Et tiedä?

En ole koskaan nähnyt häntä. 

Mutta sinähän sanoit puhuneesi hänen kanssaan tänään. 

Ai, tarkoitatko sitä venäläistä?

Tietenkin.

Ja haluat tietää, oliko hän hyvännäköinen?

Niin. 

En katsonut niin tarkkaan. 

Pötyä. Oliko hän kaunis. 

Oli. 

Kirjan alku pohjustaa keski-ikäistyvän pariskunnan alkavaa avioliiton kriisiä. Sitä, kun toinen on kiinnostunut vain yhdestä asiasta (teatterista) ja toinen puhuu aivan eri kieltä. Teoksen sivuilla asia ilmenee esimerkiksi niin, että Nina osaa saksaa, Telemann ei. Mitä tapahtuu, kun toinen löytää ihmisen, joka puhuu samaa kieltä hänen kanssaan ja toinen uppoutu yhä syvemmälle mielikuvitukseensa, tai pakkomielteensä pariin.

Tämän on lukenut myös

Linnea,

Jori,

Karoliina, 

joista Jori ei pitänyt kirjan nimen käännöksestä ja kukaan ei oikeastaan liiemmin innostunut kirjasta. 

Kirjan nimestä itsekin ajattelin, että olisi voinut toimia Mixing Partina paremmin, mutta kun katsoo näitä muunkielisiä kirjankansia, niin aika selvästihän näissä on esillä Nigella. 

Toisaalta, olisihan suomenkielisessäkin teoksessa voinut ratkaista kirjan nimen toisin ja kirjan kanteen sijoittaa Nigellan, kunten näissä muissakin. 

Nigellahan oli myös Telemannilla enemmänkin pakkomielle kuin julkisivu. 

Olen myöskin vähän sama mieltä, että kirja oli kovin kepeä lukea, 

vasta nyt kun kirjoitin

ja selasin kirjaa takaisinpäin, aloin pitää itse kirjasta. 

Mutta ehkä kirjan ansiot olivatkin kovasti alkuosassa, 

jossa dialogeissa tulee ilmi pariskunnan ongelmat. 

Kuten alussa kirjoitin, olen itse lyhyiden lauseiden ja esitystavan ystävä, 

ehkä sen takia aloin pitää kirjasta - tai ainakin sen alusta 

oikeastaan aika paljon. 

Ja sitten aloin myös selailla Nigellaa, kuka hän oikein on?

Ja, eihän tällaiseen ihmiseen voi olla oikein rakastumatta, 

vai voiko?

  

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Luin Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta  (2011, Otava) jo melkein kaksi viikkoa sitten, joten voin vain kertoa kirjan aiheuttamista jälkimainingeista. Luin kirjaa itse asiassa jo Pancolin Krokon jälkeen, joten väistämättä kirjasta tuli mieleen Pancolin teos.

Teokset ovat vallan erilaisia, mutta yhteistä niissä on se, että kirjoissa kuvataan keski-iän kultaiseen ja maltilliseen ikään ehtineitä henkilöitä, jotka ovat teosten minäkertojia.

Pettersonin teoksessa minäkertoja on Arvid, jonka äiti on sairastunut syöpään ja joka on avioeron partaalla.

Pancolin kirjassa minäkertoja on (suurimman osan aikaa) Josephine, jolla on myös ikäkriisi meneillään ja joka teoksen tapahtumien aikaa eroaa miehestään.

Pancolin teos on luokiteltu monessa blogikirjoituksessa viihteelliseksi esim. ennalta-arvattavien ja stereotypisten henkilöhahmojen vuoksi.

Petterson taas kuvaa keski-ikäisyyttä ns. vakavan kirjallisuuden tyylin mukaisesti:

synkästi, viipyilevästi ja tunnelmia luoden.

Mutta Pettersonin kirjan minähenkilö vasta onkin stereotypinen mies, ikäkriisin partaalla:

kirjassa kuvaillaan miehen raikulivuosia ja poliittisia näkemyksiä (maolaisuus tietenkin), naissuhteita ja tietenkin kirjassa on juopottelukohtaus.

Teoksen synkkä pohjavire on myös niin pohjoismaiselle kirjallisuudelle tyypillinen piirre, että haukotuttaa.

Kiinnostavaa ikäkriisin takaa onkin pojan ja äidin suhde, 

tai oikeastaan äiti, 

jonka elämää valotetaan. 

Olisi voitu valottaa enemmänkin. 

Ei ollut ihan minun kirjani, olen vain niin täyteen luettu synkkyyttä, hetkenkuvauksia, ja tätä. 

Pancolin viihteeksi useassa paikassa luokiteltu tyyli iskee minuun vain niin paljon paremmin. 

En osaa luokitella kirjoja vakavaan tai viihteeseen, 

minulle toiset ovat puhuttelevampia kuin toiset. 

Ja olen henkeen ja vereen juoni-ihminen, 

Pettersonin juonettomuus sai minut vaihtamaan kirjaa ja asentoa useampaan otteeseen. 

Juoni pitää minut hereillä, ilman juonta en osaa tuntea mitään.

Parasta Pettersonin teoksessa oli intertekstuaalisuus ja muiden teosten ja kirjallisuudenpätkien ujuttaminen ympäristön ja tapahtumien kuvailun joukkoon.

Näin hänet pitkän matkan päästä kun hän tuli ovesta ulos, ja joka kerta kun niin tapahtui, ajattelin erästä Rudolf Nilsenin runoa, joka alkaa näin:

Näin sinut jo kaukaa, kun olit tulossa,

sillä tiedän milloin olet lähelläni -

Muita, jotka ovat lukeneet (ja pitäneet):

Katja,

Ilse,

Elma Ilona, 

Kirsi,

ja kaiken tietävä 

HS.

Ja vähän kirjasta tuli mieleen myös tämä, 

melankolinen, puhutteleva, tuokioissa elävä: