Lasten kanssa Helsingissä

Lasten kanssa Helsingissä - 100 parasta menovinkkiä pääkaupunkiseudulla (2012, Minerva) -teos sattui silmiini kirjaston nostohyllyltä. Meillä on tapana lasten kanssa kesäloman alussa listata sellaiset suosikkikohteet, joissa kesällä kukin haluaa käydä. Lista näyttää joka kesä kutakuinkin samanlaiselta, mutta tuo mieleen kaikki kivat kesäkohteet ja kesän lopulla voi katsoa, olisiko vielä jotain, mitä ei olla tehty tänä kesänä. 

Ykköskohteita meillä on joka vuosi nämä samat: 

* Linnanmäki

* Suomenlinna

* Stadika 

Samat kohteet löytyvät myös tästä kirjasta ja 97 muuta paikkaa. Kirja sopii erityisen hyvin lukijalle, joka ei etukäteen ole perehtynyt Helsingin (ja pääkaupunkiseudun) mahdollisuuksiin. Siis niihin 97 muuhun paikkaan edellisten lisäksi. 

Koska joka päivä ei voi mennä lasten suosikkipaikkaan Lintsille, niin kirja esittelee sisä- ja ulkopuutarhoja ja luontokohteita. Espoolaisnäkökulmasta nostan esiin Villa Elfvikin, jossa on tilaa riehua ja juosta luonnossa ja sateen sattuessa käydä luontotalossa testaamassa luontotietojaan ja tutkimassa luontoa sisätiloissa. Ulkona on rantareitti, jonka varrella voi tutustua erilaisiin puihin tai bongata lintuja lintutornista. Paikalle pääsee näppärästi kehä I:ltä. 

Toinen lähellä oleva luontopaikka Espoon ja Helsingin rajalta on tietenkin Seurasaari, joka on kesälistallamme uutena ehdokkaana, koska olen viimeksi käynyt siellä vuonna 2005 ja kyllähän nyt kerran kymmenessä vuodessa voi retkeillä ulkomuseossa. 

Kirjassa mainittu ulkomuseo Glims on muuten myös kiva kohde, tosin ei kovinkaan iso paikka. Talomuseossa voi tutustua vanhan ajan elämiseen. 

Pääkaupunkiseudun rannoista/ saarista ollaan ehdottoman eniten tykästytty Suomenlinnaan, mutta hyvänä kakkosena tulee Pihlajasaari, johon on mukavan lyhyt venematka ja jossa on hyvä ranta (useampikin) ja ainakin viimeksi taidettiin syödä oikein maistuvia lettuja. 

(Vuosaaren rannalla)

Espoon rannoista tutuin on Haukilahden uimaranta, jonka ehdoton plussa on Caf'é Mellsten, josta saa ruokaa ja juomaa ja tietenkin jäätelöä! Toinen suosikkipaikka on toisella puolella Espoota oleva Oittaan uimaranta Bodom-järven rannalla (, jossa myös Angry Birds -puisto) ja Pohjois-Espoossa sijaitseva Luukki, jossa on viheraluetta enemmän kuin missään muualla ja myös grillausmahdollisuus (puut valmiina grillipaikalla). 

Vesipuisto Serena, niin ikään pohjoisessa Espoossa, nousi viime kesän hitiksi lapsille. Helsingin uimastadion on myös ehdoton suosikki, mutta lastenallas alkaa olla lapsille jo hitusen liian matala tänä kesänä, pelkään. 

Kotieläintiloja kirjassa mainitaan Falkulla ja Haltiala, joissa on pienten lasten kanssa kivempi käydä kuin Korkeasaaressa. Viime kesänä käytiin toisen lapsen kanssa pitkästä aikaa Korkeasaaressa, tänä vuonna toinenkin haluaa sinne. Parasta Korkeasaaressa on ehkä kuitenkin venematka ja omat eväät. 

Viime kesänä 7-vuotias halusi ehdottomasti mennä Lasten liikennekaupunkiin, jossa joutuikin ennen ajelua autoilla teoriatunnille. Olisi muuten hienoa, jos Suomeen saataisiin puisto, jossa isommat ihmiset (ja aikuiset) voisivat ajella isomilla polkuautoilla - näitä ollaan testattu matkoilla, ja on ollut lapsista hirveän kivaa, kun vanhempi joutuu polkijaksi.

Sadepäiviksi bongasin kirjasta Luonnontieteellisen museon, koska se on niin iso ja siksi erityisen pitkään viihdyttävä.

Toinen mukava paikka espoolaissilmin katsottuna on WeeGee, jossa tosin ollaan käyty vain Espoo-päivänä ja ainakin silloin museossa oli hurjan paljon puuhaa lapsille. 

Kirjasta tietysti myös puuttuu paljon. Lisään tähän Espoon Leppävaaran Angry Birds -puiston, jossa lapsi viihtyy takuuvarmasti ja samoin Leppävaaran urheilupuistossa sijaitsevan ja avatun seikkailupuiston. 

 Yllä: Nuuksiossa pääsee isommallekin retkelle,
alla: leikkipuistot ovat mahtavia paikkoja, kuvassa Tapiolan asukaspuisto.

(Tapiolan jääpuisto)

Kirjassa on myös talvisia paikkoja ja aktiviteetteja, mutta näin kesällä (kesän kynnyksellä, milloin kesä alkaa?) haaveillaan aurinkoisista päivistä pitkin pääkaupunkiseudun paikkoja. Ehkä parasta on se, että aurinko paistaa ja voi mennä jäätelöille tuomiokirkon portaille. Sitä aurinkoista päivää odotellessa....

Lasten kanssa Helsingissä - 100 parasta menovinkkiä pääkaupunkiseudulla

Anna Zagoras-Uotinen

2012, Minerva

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät / Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

2015, Minerva

237 sivua

Tämä kirja on ollut paljon esillä esim. kirjablogeissa, joten kiinnostuin kirjasta. Kirja on kerrottu Veinin, lapsen näkökulmasta. Veinin isosisko on kadonnut ollessaan mummin luona. Teini-ikä on kovaa aikaa, ja Meri on lähetetty mummolaan vähäksi aikaa.

Veini haluaa selvittää, mitä Merille tapahtui ja mihin Meri meni. Veinillä on Merin päiväkirja, jota hän lukee ja Merin ystävät, joita hän seuraa.

Kirjassa sukelletaan jälleen kerran kotimaisen pikkukaupungin elämään, kesään, nuoruuteen ja näennäisen viattomuuden aikaan.

Kesälomalla mentiin uimarannalle tai kylille. Kylille meno tarkoitti limpparin ja mehujään hakemista kaupasta ja istumista kelloliikkeen tai huonekalukaupan portailla ohiajavia autoja katsellen. Isot pojat ajoivat kylällä rinkiä, ja jotkut sanoivat, että tämän kylän pilis on koko maakunnan paras.

Kirja oli kiinnostava esikoiskirja, oli ilo lukea tekstiä, jossa kaikkea ei kerrottu suoraan, edes loppua. Paljon jäi lukijan harteille mietittäväksi. Mutta kuitenkin, kirja jäi yhden asian kirjaksi, jossa lapsen ääni pohti, mitä isosiskolle on tapahtunut. Lapsen ääni toi aikuisten maailman läsnäolevaksi viattomalla, mutta tarkkaavaisella tavalla. Jäin itse kaipaamaan koukkuja juoneen.

Leena Lumi kirjoittaa, miten kirja kosketti häntä ja tekstistä löytyy myös pari muuta linkkiä. 

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

2014, Teos

371 sivua

Koukkuja ja juonenkäänteitä tarjoili Eeva-Kaisa Arosen Edda, jossa on hieman samantyylinen tarina kuin edellisessä: menneisyydessä on tapahtunut jotain todella pahaa ja kirjassa palataan tutkimaan menneisyyden tapahtumia. Kirjassa on siis kaksi aikaa, joissa liikutaan: Näkijöinä ja kokijoina olivat lapset, ja toisaalta samat lapset jo isoikisi kasvaneina. Eräs heistä, Edda, haluaa tietää, mitä silloin joskus todellakin tapahtui ja miksi. Mikä katkaisi lapsuuden ja teki leikit liian tosiksi.

Helsingin Töölössä eletään 50-luvun loppua. Ystävykset Eetu ja Aatu ovat erottamattomat, vaikka lopulta heidänkin tiensä eroavat. Yhdessä muiden pihan lasten kanssa he tutustuvat pihaan ja sen ympäristöön, paitsi niihin paikkoihin, jotka ovat ehdottomasti kiellettyjä, koska niissä paikoissa joutuu pahoille teille.

Rapussa on ompelijatar Mäyrä, joka loihtii hienoja asuja, paitsi itselleen myös joskus lapsille. Eetulla syttyy rakkaus kauniisiin ja laadukkaisiin vaatteisiin, joihin hän aikuisena pukeutuu. Lasten viattomuus on väistynyt kauas, kun Edda toisessa ajassa pukeutuu parhaisiinsa ja lähtee tanssimaan.

Miten naiset voivat pukeutua löysiin vaatteisiin, hyllyä lihavina niiden sisällä, kulkea hiukset hajallaan, kun se, mitä tarvitaan, on kiristystä, puristusta ja painetta, Edda ihmetteli. Se tekee naisen.

Kaiken aikaa Eddaa kuitenkin ajaa takaisin Töölön pihoille ihmettely siitä, mitä tapahtui kellarissa heidän leikkiensä aikoihin.

Kirjassa paitsi etsitään menneisyyttä myös luodaan aivan uskomattoman hienoa ja tarkkaa kuvaa 50-luvun lopun Helsingistä.

Täältä Lumiomenan tekstiin kirjasta, ja samassa tekstissä myös linkkejä moniin muihin teksteihin.

Jos Mikkosen teoksesta puuttuivat koukut ja jännitteet, Eddasta niitä taas löytyi niin paljon, että lukiessa välillä tuntui, että ei aivan kaikkea edes ehtinyt huomata ja tajuta. Erittäin koukuttava ja kiinnostava kirja, ja varmasti aion tutustua Arosen teoksiin myös jatkossa!

Ja tässä olivat koostepostaukseni luetuista kirjoistani edellisen kuukauden puolelta. Seuraavaksi vielä joitakin yksittäisiä luettuja teoksia, joista en ole ehtinyt kirjoittaa.

Silvia Avallone: Teräs

Heinäkuussa aloittelin jo italialaisen kirjallisuuden lukemista ja tässä kuussa aion jatkaa sitä ainakin muutamien kirjojen parissa. Roomasta halusin ostaa italialaista kirjallisuutta, ja hieman sokkona ostin Fabio Genovesin Live Bait -teoksen, koska kirjan takakannessa kirjailijaa kehutaan Ernest Hemingwayn italialaiseksi pojaksi. Kirja kertoo italialaisesta pikkukaupungista, jossa ei tapahdu koskaan mitään, mutta henkilöhahmot ovat kansiliepeiden lupauksen mukaan saatu eläviksi. No, kirjaan palailen toivottavasti piakkoin.

Palattuani Roomasta posti oli tuonut Minervalta julkaistun suomennoksen italialaiselta Sylvia Avallonelta. Olin sen verran Italia-höyryissä, että luin kirjan oikeastaan heti, kun olin saanut matkalaukut purettua. Kirja oli sen verran vetävä, että luinkin sen melkein samalta istumalta. 

Teräs (2014, Minerva) kertoo toscanalaisesta rannikkokaupungista Piombinosta, jossa kaikki ovat töissä terästehtaalla ja asuvat vuokra-asunnoissa rannan vieressä. Eletään vuotta 2001 Via Stalingradin varrella. Ranta, jossa kaikki lapset ja nuoret, joskus myös isät ja äidit, uivat ja nauttivat auringosta - ja ehkä enemmän virkistävästä tuulesta, on aivan toisenlainen kuin turisteille varatut rannat. Tällä rannalla on ruostunutta jätettä. Likaisuudesta huolimatta paljon tapahtuu juuri rannalla. 

Kirjan päähenkilöt ovat kaksi 13-vuotiasta tyttöä: Anna ja Francesca, joiden kasvua perheiden ja terästehtaan varjossa kirjassa seurataan. Ympärillä hilluvat isotveljet ja isommat pojat, joiden jälkimmäisten suosiosta tytöt mittelevät, ensimmäisten valvoessa tiukasti vieressä. Anna ja Francesca ovat asuinalueen kaunottaret, jotka eivät jää miehiltä huomaamatta - ja tytöt itsekin tietävät sen. Miten he onnistuvat käyttämään hyväkseen kauneutensa, onkin sitten eri asia. 

Annan ja Francescan ystävyyttä koetellaan, kun tytöt suuntaavat eri kouluihin: kesän jälkeen Anna jatkaa lukiossa, Francesca ammattikoulussa. Myös syttyvät tunteet ja rakkaus tuovat säröjä ystävyyteen: miten heidän ystävyytensä voi jatkua, kun Anna alkaa seurustella Mattian kanssa, ja Francesca taas haaveilee aivan toisenlaisesta rakkaudesta? Paljon tyttöjen elämään vaikuttavat myös heidän perheensä. Äidit ovat molemmissa perheissä tunnollisia työmyyriä (toinen kotona, toinen ansiotyössä), mutta perheen isät aiheuttavat harmia sekä vaimoilleen että lapsilleen. Toisen perheen isä häipyy omille teilleen ja toinen on väkivaltainen. Perheiden elämä ja kirjan realismi on välillä melkoisen karmivaa luettavaa, näennäisen kevyt kirja saa aika ajoin tuntemaan pahaa oloa kirjan tyttöjen ja naisten puolesta. 

Sandra tunsi vihan kasvavan sisällään. Hän tiesi kyllä, että niin tapahtui. Naiset antoivat aviomiehen tappaa itsensä, eikä kukaan tullut väliin. Ollakseen yksi johtavista länsimaista Italia on varsinainen takapajula. 

Rikkoutuneet perheet eivät suojele poikiakaan: kun on pakko saada tietty asema yhteisössä, on pakko saada rahaa. Työ terästehtaassa ei tuota kovinkaan hyvin, joten on pakko tehdä pikkurikoksia ja monet sotkeutuvat huumekauppaan. 

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirjassa on toivoa: tyttöjen ystävyys ja toivo paremmasta. Parempaa elämää tuo opiskelu, sillä Annan isoveljen (Alession) entinen tyttöystävä Elena on käynyt opiskelemassa toisaalla ja palaa kylään muita parempaan työpaikkaan. 

Toivoa paremmasta luo myös Elba, saari rannikon lähellä, joka tuntuu terästehtaan työntekijöille saavuttamattomalta unelmalta. Kirja on jaettu neljään osaan, joista viimeinen on Elba - tämä kertoo, että toivoa kirjassa on. 

Kirjan henkilöt oli rakennettu todella hienosti ja eläviksi, tarina eteni niin, että draaman kaari toteutui täydellisesti: tarinaan tuli lisää jännitteitä ja tapahtumia oli paljon. Onnettomien sattumien lisäksi tarinaan oli upotettu rakkaustarina, jopa monia sellaisia. Pidin kirjasta aivan hirveän paljon, toivottavasti tämä italialainen kirjailija saa lukijoita Suomessa mahdollisimman paljon! 

Yhteiskuntakriittinenkin kirja luo heti alussa miljööstään kuvan, joka on tapahtumien taustalla koko kirjan ajan. Tähän kuvaukseen on helppo päästä mukaan Italian helteestä palattua: 

Kesäkuussa kolmelta iltapäivällä vanhukset ja lapset lepäsivät. Ulkona porotti aurinko. Kotiäidit ja masuunista hengissä selvinneet eläkeläiset asetaattikuituisissa verryttelypuvuissaan istuivat lysyssä television ääressä, helteen uuvuttamina. 

Lounasajan jälkeen täsmälleen samanlaisiksi ja kiinni toisiinsa rakennettujen vuokratalojen julkisivut muistuttivat hautausmaiden kiviseiniä, joihin hautasyvennykset on uurrettu päällekkäisiin riveihin. Naiset, joilla on turvonneet pohkeet ja joiden pyöreät takalistot hyllyivät kotitakin liepeiden alla, laskeutuivat sisäpihalle ja istuutuivat muovisten puutarhapöytien ympärille pelirinkiin. Viuhkojaan kiivaasti vispaten he pelasivat korttia ja juttelivat tyhjänpäiväisyyksiä. 

Työvuorosta palaavat miehet eivät näyttäneet nenäänsä ulkona. He lojuivat rinta paljaana ja hiestä märkinä television ääressä ja vaihtoivat kanavia kaukosäätimellä. He eivät edes kuunnelleet, mitä television nuijat juontajat puhuivat, vaan keskittyivät katsomaan vähäpukeisia taustatyttöjä, jotka olivat heidän vaimojensa täydellisiä vastakohtia. 

Silvia Avallone: Teräs

2014, Minerva

Acciaio, 2010

suomentanut Taru Nyström

427 sivua

Kuvat eivät liity kirjaan mitenkään muuten kuin että näillä nurkilla iltapäiväkuumuuden aikaan oli mahdollisuus tuntea sekä kuumuus että hiljaisuus, joka syntyi, kun talojen ikkunaverhot oli vedetty mahdollisimman paljon suojaamaan asuntoja kuumuudelta. 

Loput kuvat leirintäalueelta, jossa nautimme auringosta Rooman lähistöllä. 

Kasassa on ruuhkaksi asti kirjoja, joten näitä postauksia kasautuu nyt myöskin: aamulla julkaisin jo yhden postauksen, jonka yhteydessä Rooma-kuvia. Käypä katsomassa sekin!

Luca Caioli: Ronaldo / Jimmy Burns: Maradona

Minerva on julkaissut suomeksi joukon jalkapallotähtien elämäkertoja, joista luin Ronaldon ja Maradonan elämäkerrat saadakseni pari maata Kirjallisuutta futis-maista -haasteeeen luettua. 

Luca Caioli on kirjoittanut Cristiano Ronaldosta kirjan Ronaldo - elämäntarina (2013, Minerva kustannus), jossa käydään läpi portugalilaisen Ronaldon elämää sen käännekohdissa. Cristiano on madeiralaispoika, joka mieluummin kuin teki kotitehtäviään oli potkimassa palloa ulkona. Jalkapallo vei niin kokonaan, että lahjakas poika sai sopimuksen 12-vuotiaana lissabonilaiseen Sporting-seuraan. Hän muutti seuran asuntolaan, ja joutui pärjäämään elämässään ilman vanhempiaan. Aika oli vaikeaa, mutta Ronaldon kasvoi pelaajana ja ihmisenä aikuisen mittoihin. 

Ronaldon ura vie nuorta miestä Englantiin ja Espanjaan. Kirjassa kerrotaan suurimmat Ronaldon onnistumiset seuroissa ja maajoukkueessa. Yksityiselämää tässä kirjassa ei hirveän paljon pääse tirkistelemään, oikeastaan vain sen verran, mitä julkisuudessa ja mediassa on käsitelty. Englannissa asuessaan ja pelatessaan Ronaldoa syytettiin raiskauksesta ja toisessa vaiheessa Ronaldo tunnusti Facebookissa isyytensä. Yksityistä kirjassa on myös se, miten Ronaldoa jännittää, saako hän vuoden parhaan pelaajan palkinnon, mutta pääosin kirjassa kerrotaan, miten missäkin pelissä käy ja miten Ronaldo haluaa olla maailman paras jalkapalloilija. Ronaldolla on vain niin huono tuuri, että samaan aikaan pelaa myös eräs Messi, joka on Ronaldoa hieman parempi melkein aina.  Sanoisin, että hieman pinnalliseen tyyliin kirjoitettu kirja, joka antaa Ronaldosta edelleen aika koppavan kuvan. Sellaisen ihmisen, joka kommentoi näin: 

"He ovat kateellisia minulle, koska olen rikas, komea ja suuri jalkapalloilija."

Cristiano Ronaldo ei ole koskaan ollut oma suosikkini jalkapallomaailman suurista tähdistä, ja hieman toivoin, että tämä kirja olisi tuonut tietooni jotain uutta Ronaldosta, mikä olisi saanut minut pitämään hänestä. Ei tuonut, vaan pidän Ronaldoa edelleenkin kouluja käymättömänä poikana, joka haluaa olla maailman paras jalkapalloilija, mutta ei oman ulkonäkönsä ja jalkapallon lisäksi välitä muista asioista maailmassa. En liiemmin innostunut Ronaldon pelistä MM-kisoissakaan, joissa kikkailu ja kiukuttelu onnistui, mutta vaparit ja maalinteko eivät (linkki youtube-koosteeseen).

Luca Caioli: Ronaldo - elämäntarina

2013, Minerva kustannus

Ronaldo - The Obsession for Perfection, 2011

273 sivua

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste: Portugali. 

Jos Caiolin Ronaldo-kirjasta jäi nopeastikirjoitetun ja pinnallisen kirjan jälkifiilis, niin Jimmy Burnsin Maradona - Maailman paras jalkapalloilija? -kirja oli aivan toista maata. Alun perin vuonna 1996 julkaistu kirja kertoo Maradonan elämästä ja urasta taustoineen niin laajasti, että lukija voi uuvahtaa välillä. 

Oikeastaan kirjassa on niin paljon kaikkea, että kirjasta on yhtä vaikeaa kirjoittaa kuin Ronaldo-kirjasta, jossa oli taas niin vähän kaikkea, että siitä oli vaikea kirjoittaa. Kirjoitan nyt siitä, mikä jäi päällimmäisenä kirjasta mieleeni. 

Maradona syntyi argentiinalaiseen slummiin, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet maaseudulta. Maradona potkiskeli palloa koko ajan, koska hän ei halunnut olla ahtaassa asunnossa, pölyn ja lian keskellä, koska hökkelikylässä ei ollut fudiskenttää. Kirjassa käsitellään aina kunkin Maradonan elämänvaiheen kohdalla laajemmin yhteiskuntaa ja Burns kertookin, miten Argentiinassa suurin osa mustista ja intiaaneista oli kuollut vähitellen valkoisten tultua maahan. 

Valtaapitävien mukaan todellinen argentiinalainen oli puhdasta, mielellään pohjoiseurooppalaista alkuperää oleva valkoinen ja omisti suuren tilan pampalla sekä pramean talon Buenos Airesissa. 

Maradonasta tuli niin tärkeä henkilö kahdesta syystä: hänen köyhyydestä rikkauksiin -tarina on iskenyt koko maailmassa ja koska hän pääsi maineeseen pelitaitojensa, eikä suhteiden avulla. Lisäksi Maradona oli tummapäinen ja tummaihoinen pelaaja, joka oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että jalkapallo ei ollut enää vain valkoisten peli. 

Maradonan jalkapalloura eteni nopeasti, koska hän oli niin paljon muita parempi ja voi kikkailla koko kentällisen toisen joukkueen pelaajia. Ura etenee vailla pettymyksiä ja Maradona alkaa uskoa olevansa muita parempi ja jumalan asemassa pelikentällä. Aivan samoin kuin Ronaldo Maradonakaan ei elä normaalia elämää, vaan hän pelaa jalkapalloa täyspäiväisesti jo hyvin nuoresta, koulu ja läksyt ovat aivan toissijaisessa asemassa hänen elämässään. Menestys ja rikkaus johdattavat Maradonan naisten ja päihteiden maailmaan. Ainoa pettymys uralla on se, ettei Maradonaa valita vuoden 1978 MM-kisajoukkueeseen ja elämä Barcelonassa, jossa Maradonan paikka lähes jumalana joutuu koetukselle. Elämä Kataloniassa paikallisten kanssa ei ole kovin auvoista, niinpä Maradona raahaa omat sukulaisensa ja ystävänsä paikalle, ja ystävystyy Barcelonassa asuvien argentiinalaisten kanssa. Näin hän pystyy jatkamaan elämäänsä omiensa parissa. 

Maradona jatkaa uraansa Napolissa, jossa hän alkaa sotkeutua yhä enemmän rikolliseen toimintaan samalla kun juhliminen ja huumeet ja naiset valtaavat hänen elämänsä entistä räikeämmin. Maradonan elämä on välillä niin kaaosmaista, että ihmettelen syvästi, miten hän on voinut keskittyä pelaamiseen missään vaiheessa (, jos kirjan jutut pitävät paikkansa). Myös talous horjuu jatkuvan juhlimisen, sukulaisten elättämisen ja pieleen menneiden bisnesten takia. 

Päästään vuoteen 1986, joka on tärkeä vuosi Maradonan uralla. 

Vaikka Diego Maradonan uraan liittyy paljon epäselvyyksiä, hänen roolistaan vuoden 1986 maailmanmestaruuskisoissa Meksikossa ollaan lähes yksimielisiä. Harva yksittäinen pelaaja oli ennen häntä noussut MM-kisoissa samanlaisen mediahuomion ja yleisen suosion kohteeksi. 
- - 
Villa Fioritosta ponnistava 25-vuotias oli valinnut atsteekkien pääkaupungin paikaksi, jossa kruunaisi itsensä jalkapallon kuninkaaksi.

MM-kisoissa huomiota keräsi erityisesti Argentiinan ja Englannin välinen ottelu, koska maat olivat sotineet Falklandissa. Pelissä ja sen jälkeen puhutti taas Maradonan "Jumalan käsi" -maali (linkki), jonka tuomari hyväksyi englantilaisten purnaamisesta huolimatta maaliksi. 

Uran loppua kohden Maradonan ongelmat, joita aiheuttaa juhliminen, naiset, huumeet, lääkkeet, kivut, pettävät ystävät ja pettävä mielenterveys, tipauttavat Maradonan huipulta. Koko kuvio romahtaa vuoden 1994 MM-kisoissa, joissa Maradona jää kiinni doping-testeissä ja lähetetään kotiin. 

Kirjassa tapahtuu paljon asioita, Barcelona ja Napoli tulevat eläviksi maailmoiksi. Kirjaa oli kiinnostava lukea juuri kaiken taustatiedon takia, mikä saattaa tehdä kirjasta sekavan, varsinkin jos ei jaksa keskittyä kaikkeen ylimääräiseen tietoon. Minusta kirja ei ollut sekava, ehkä pääsin eläytymään siihen niin hyvin käynnissä olevien MM-kisojen takia. Alkuviikosta seurasin vielä Hesa Cupiakin, jossa tulevaisuuden maradonat iskivät maaleja. 

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan sitä, että minkälainen tulkinta Burnsin kirja on. Maradonan sekavassa maailmassa oli paljon toimijoita, joilla kaikilla tuntui olevan monimutkaisia intressejä: kenen näkökulmista tämä kirja rakentui? Joka tapauksessa, helppoa Maradonan tai tähden elämä ei tunnu olevan, onneksi junnuilla Helsingin kentillä ei ole vielä tietoa jalkapallotähtien todellisesta maailmasta, vaan he saavat potkia pelkästä ilosta.

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus. 

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, Argentiina. 


Jimmy Burns: Maradona - Maailman paras jalkapalloilija?
2014, Minerva
Maradona - The Hand of God, 1996, 2010
suomentanut Juuso Arvassalo ja Katri Tenhola
347 sivua

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Yann Martelin Beatrice ja Vergilius (2014, Minerva) on varmasti oudoimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Kirjan lukemisenkin jälkeen mieltä vaivaavat suuret kysymykset, kuten sellaiset, että mitä minä nyt oikeastaan luinkaan?

Kirjan päähenkilö Henry on maailmanmaineeseen noussut kirjailija, joka haluaa kirjoittaa kirjan holokaustista. Kirjan kirjoittaminen ei vain onnistu. Eräänä päivänä Henry tutustuu eläintentäyttäjään, joka muuten myös on Henry. Eläintentäyttäjä haluaa kirjoittaa näytelmän, jossa henkilöinä ovat Beatrice ja Vergilius (aasi ja mölyapina). Lukija pääsee tutustumaan syntyvän näytelmän dialogiin useiden sivujen ajan. Henry näkee myös näytelmässä teemana holokaustin. Itselleni näytelmä oli kutakuinkin yhtä hämmentävä kuin koko kirja, vaikka kuinka pinnistelin tajutakseni, mikä tässä kaikessa on symbolista ja allegorista ja kaikkea. Koko kirjan ajan minua vaivasi sama tunne: olen koko ajan jonkun verran myöhässä tajutakseni, mitä minun pitäisi kirjasta ymmärtää. 

Holokaustiin kirjassa päästään kirjan viimeisessä osiossa "Pelejä Gustaville", jossa on kysymyksiä, joihin pitää vastata totuudenmukaisesti. Jostain syystä kirja pääsi siihen, mihin oli pyrkinytkin: kysymykset olivat tehokkaita. 

Yann Martel tunnetaan paremmin kirjasta Piin elämä, jonka pohjalta on tehty hyvin menestynyt elokuva. Katsoin itse juuri elokuvan, ja pidin siitä aivan hurjan paljon. Samoin elokuvasta pitivät kaikki muutkin, joiden kanssa sen katsoin. En ihmettele, että tällaisen menestysteoksen jälkeen on vaikea kirjoittaa jotain, Beatrice ja Vergilius on kirja, jossa teemaa käsitellään ja tulkitsen niin, että vasta kirjan loppuosassa on päästy kirjoituskammosta eroon. 

*********

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius
2014, Minerva
Beatrice and Virgil (2010)
suomentanut Torsti Lehtinen
212 sivua

Anu Juvonen: Lähiöoksennus

Jokainen maltsulainen poltti, mikä ei ollut ihme, kun mietti paikan mainetta. Mielessäni se oli jopa pahempi paikka kuin Kantsu. Maltsun elementtitalot ja pimeä junatunneli huokuivat kytevää väkivaltaa ja vakavia päihdeongelmia. Yhdistin Maltsun myös haisevaan Mätäojaan, jonka rannoilla perheet viettivät viikonloppujaan ihastelemassa sen pohjasta paistavia varastettuja ostoskärryjä.

Anu Juvosen Lähiöoksennus (2013, Minerva) kiinnosti minua kovasti sen jälkeen kun luin Hesarista Juvosen haastattelun. Itse olen kotoisin maalta, Helsingin lähiöistä olen päässyt testaamaan muutamaa Kannelmäkeä itäisempää paikkaa. Vaikka lähiöt sinällään ovat vaikuttaneet ihan mukavilta paikoilta: onhan siellä aina palvelut - ja toisaalta myös metsä - lähellä, on itseni vallinnut kuitenkin epäusko aina siinä vaiheessa, kun olen lähestynyt lähiön ostaria tai metro-/juna-asemaa. Viimeisen niitin lähiörakkauteni koki vuosi sitten, kun palasin viettämästä hiihtolomaa kotikaupunkini unenomaisesta rauhasta suoraan keskelle kaljanryöstöä lähisiwassani. Koska kuitenkin olen hieman epäröinyt muuttoani keskelle Pohjois-Espoon metsiä helsinkiläislähiöistä, kaipasin vieläkin vakuuttelua, että olen tehnyt oikean valinnan. 

Juvosen Lähiöoksennus antaakin juuri sellaisen kuvan lähiöstään, Kannelmäestä, että jos elämässään jotain haluaa tehdä, niin ensimmäiseksi on parasta ponkaista toiseen paikkaan. 

Kirja kertoo Katjasta, joka on nuori tyttö, jonka vanhemmat haaveilevat isommasta, oikeasta perhekokoisesta asunnosta. Sellainen löytyyy uudesta lähiöstä, Kannelmäestä. Katjan perheeseen kuuluu isoveli Pete, Koskelan sairaalassa työssä käyvä äiti ja vähän aikaa myös isä, joka häärää virvelikauppojensa kanssa, enemmän suunnitelmissa kuin toteutuksissa ja joka lopulta lähtee kotoaan jahtaamaan töölöläisunelmaansa. 

Kirja on tytön kasvukertomus, ja elämään kuuluu mukaan perheen lisäksi ystävät Mirri ja Jaana, pikkuisen ärsyttävä koulu, alkava kiinnostus poikiin ja teini-iän alkaminen. 

Kirjailija Juvosen kanssa olen samaa sukupolvea: meidän elämissämme tärkeitä olivat edellisten lisäksi tv-sarjat, kuten Scharzwald ja etenkin Udo siinä, presidenttimme oli Mauno Koivisto, saunan jälkeen joimme Jaffaa ja kesätyöpaikkamme, mansikkamaan, ansiot menivät niihin ensimmäisiin Levi's-farkkuihin, jotka oli pakko saada. Runovihkot täyttyivät aforismin-omaisista runoista "ETYK - En Tule Yöksi Kotiin", elokuvissa käytiin katsomassa Kuumaa tanssia ja cd:llä tai nauhoitetuissa c-kaseteissa Glenn Medeiros alkoi piakkoin vaihtua Gunnareihin. Lähiöoksennus on kovasti yksi niistä sukupolviromaaneista, jonka sivuilla teki mieli kiljahtaa innoissan, kun joku kovasti unohdettu asia tuli taas mieleeni. 

Maalaisenakin koin kirjaa lukiessani paljon tuttua ja samaistumispintaa. Aivan samalla tavalla myös maalaiskaupungissa me tytöt aloimme kiinnostua pojista, ja siitä miten kaikki aikuisten asiat (lähinnä alkoholiin liittyvät) voisi tehdä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa - ja taustalla soi Gunnarit. Aika usein meiltä maalaiskaupungissa puuttuivat kuitenkin toteuttamispaikat: ravintolaan ei kannattanut yrittää alaikäisenä, kun anniskelupaikkoja oli yksi ja Alkon edestä puuttuivat alkkikset, jotka olisivat hakeneet alaikäisille viinaa.

Lähiöoksennus seuraa tyttöjen elämää, jonka täyttää suurimmaksi osaksi ongelmat, millä rahalla hankkia viinaa ja millä tavalla saada alaikäisenä viinaa. Juvosen kertoma on karua, mutta tyylikeino humoristinen. Kun tytöt etsivät alkoholipaukkua, he sekoittavat kossua ja konjakkia ja lisäävät pulloon kaljapulloista pohjat, ja koska pulloon mahtuu, he tyhjentävät mukaan myös liköörikarkit. Saadakseen rahaa he keksivät mitä huipuimpia ideoita, kuten myydä pikkareita - käytettyinä. 

Jos omaan elämääni vertaan, niin omastani puuttuivat tietysti kaikki hurjimmat kuviot. Toisaalta kiinnostus poikiin ja viikonloppuelämään, ja kaikkeen viinansaantiin liittyen ei taatusti ole mitenkään omaan sukupolveeni kiinnittynyt asia: jos seuraa lähiöiden ostareiden edustoja viikonlopun lähestyessä, voi nähdä, että seuraavatkin sukupolvet voivat kirjoittaa kovin samantyylisen lähiöromaaninsa. 

Omasta maalaiskaupinkimaisesta elämästäni puuttuivat myös kirjan rankimmat jutut. Sannan isä on alkoholisti, joka asuu lähimetsässä ja Sanna vie isälleen aina ruokaa. Myös Mirrin elämä sekä kotona että kodin ulkopuolella on miesten aiheuttamana yhtä helvettiä. Yläasteiässä tytöt alkavat tehdä tutustumisretkiä paitsi kaupungin kapakoihin myös muuten sen elämään, ja huomaavat, että maailmaa on Kantsun ulkopuolellakin. 

Haaveilimme siitä, mitä tekisimme ysin loputtua. Yhdestä asiasta olimme täysin varmoja. Halusimme pois Kantsusta. Sieltä ei ikinä löytäisi poikaystävää, koulu oli vitun urpoja täynnä. Halusimme löytää seuraa, jonka päätavoite ei olisi paneminen tai suihinotto tai edes rintojen kivulias puristelu. Halusimme poikaystävät, joita voisi pitää kädestä kiinni ja halata ja jotka yrittäisivät voittaa meille Lintsin tarkkuusammunnasta isot pehmonallet. 

En osaa sanoa, kirjan lukemisen, omien kokemusteni tai muilta kuulemieni juttujen perusteella, minkälaista elämä on kerrostalolähiössä ja eroaako se lopultakaan niin paljon nuoren elämästä maaseutukaupungissa. Muistelen ysillä ajatelleeni kutakuinkin samoja asioita kotikaupungistani kuin edellä Juvosen kirjan tytöt Kannelmäestä. Kannelmäestä löysin nopealla etsinnällä muutaman jutun, josta saa jotain lisäkuvaa paikasta: 

Metro-lehti viime vuonna kirjoitti, että Kannelmäessä on levotonta, rötöstelytilastoissa Kannelmäki on aika hyvillä sijoilla ja eräästä indiedaysin-blogista saa sellaisen käsityksen, että Kannelmäki ei ole ainakaan maineensa puolesta aivan ykkössijoilla kaupungissa. Itse ajan joka päivä lännestä itään ja onhan se kovin erilainen fiilis jossain Myllypuron asemalla, kun ohittaa kaljaremmin ja katselee leipäjonon pituutta kuin silloin, kun kävelee metsän läpi, lintujen laulua kuunnellen kotipihaan Espoon perukoilla. Sain vakuuteltua itselleni kirjan lukemisen aikana, että on ihan hyvä valinta asua maalaismaisemissa, parempi kuin asua betonilähiössä. Toisaalta kun omat lähtökohtani ovat jo valmiiksi asenteelliset, niin ei minua kovin paljon tarvinnut vakuutellakaan. 

Juvosen kirjasta pidin, samalla tavalla kuin olen pitänyt esim. Juha Itkosen kirjoista, joissa vilahtelee omien teinivuosieni musiikit, tv-sarjat ja muut tärkeät asiat. Pidin siitä, että lähiö- ja nuoruusvuodet oli kirjoitettu Juvosen kirjassa tyttöjen näkökulmasta. Kun pojat pullistelevat kasvavassa miehuudessaan, mitä tapahtuu tytöille? Miten tytöt kohtaavat elämänsä duudsonit ja mitä unelmia heillä on elämänsä suhteen. Tämä kaikki tulee esiin Juvosen kirjassa. Kieltämättä kirjaa lukiessa aloin miettiä, että mitä muita mahdollisia kerrontatapoja kirjan tarinalle olisi voinut olla? Mitä jos kirja olisi kertonutkin vaikka yhdestä kesästä, ja vanhat tapahtumat olisi kerrottu takaumina? Kirjan miinuspuoli minusta nimittäin oli se, että tapahtumia kerrottiin, mutta sellaista varsinaista tarinankulun nousua ja käännekohtaa en huomannut kirjasta ollenkaan. Muuten kyllä nautin kirjasta, mutta jotain pientä koukkua, jippoa, jännityksen nousua olisin halunnut tarinaan mukaan. Huomaan, että lukiessani tosin rakensin aivan oman tarinani Juvosen tarinan sivuun: oman elämäni teinivuodet ja toisaalta nykyhetken valintani - lähiöstä takaisin böndelle. 

Anu Juvonen: Lähiöoksennus

2013 Minerva Kustannus

225 sivua

HS:n arvio täällä. 

************************************************************************************

Juvosen kirjalla pääsen korkkaamaan myös Aletheian houstaaman haasteen:

Maakunta-haaste 

Tarkoituksena olisi lukea kirjallisuutta Suomen eri maakunnista. Valitsin maakunnat siksi, että läänejä on enää vain neljä tai viisi (?) joten haaste olisi ollut silloin liian helppo. Maakuntia Suomessa on ainakin Wikipedian mukaan 19, eli seuraavat:

• Ahvenanmaa
• Etelä-Karjala
• Etelä-Pohjanmaa
• Etelä-Savo
• Kainuu
• Kanta-Häme
• Keski-Pohjanmaa
• Keski-Suomi
• Kymenlaakso
• Lappi
• Pirkanmaa
• Pohjanmaa
• Pohjois-Karjala
• Pohjois-Pohjanmaa
• Pohjois-Savo
• Päijät-Häme
• Satakunta
• Uusimaa: Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013, Minerva)
• Varsinais-Suomi

Tarkoituksena olisi lukea kotimaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jollekkin seuraavista maakunnista. Pisteen saat kustakin luetusta kirjasta, kun olet sijoittanut sen oikeaan maakuntaan. Voit itse päättää sijoitatko kirjan kirjailijan asumis-/synnyinkunnan tai -kaupungin vai kirjan tapahtumapaikan mukaan. Eniten pisteitä haalinut lukija palkitaan tasan vuoden päästä itsenäisyyspäivänä! Jos saat luettua yhden kirjan kustakin maakunnasta niin saat loppupisteiden laskussa 10 lisäpistettä!

Sanna Pellicioni: Onni-poika saa uuden ystävän

Sanna Pellicioni: Onni-poika saa uuden ystävän
2012, Minerva

Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän sattui silmiini Marian Sinisen linnan kirjastosta, ja myös Pihin naisen elämää -blogissa kirja on ollut esillä. 

Vietimme tänään tyttäreni (5,5 vuotta) kanssa kahden kesken lukuhetkeä ja lukaisimme Pelliccionin kirjan. 

 

Onni-poika saa uuden ystävän kertoo Onnista ja hänen perheestään ja elämästään. Kirjasarjassa on ilmestynyt aiemmin kuusi kirjaa, mutta en ole aiemmin huomannut koko kirjasarjaa. Näitä meillä olisi varmasti luettu, jos olisin huomannut. Nyt tuntuu, että omat lapseni ovat ehkä jo hieman yläikäisiä näille kirjoille. Suosittelisin kirjasarjaa alle kouluikäisille. Täältä löydät lisää Onni-kirjoja.

Onni-poika saa uuden ystävän -kirja kertoo, kun Onnin ja Olavin naapurin muuttaa uusi poika, Aram ja hänen iranilainen perheensä. Perheen äiti tuo Onnin perheelle ruokalahjan, ja Onnin perhe ottaa ystävyydenosoituksen vastaan: He menevät vastavierailulle viemään tiikerikakkua. Näin perheet ystävystyvät ja äidit huomaavat, että molemmissa maissa vietetään samalla tavalla eri juhlia: suomalainen pääsiäinen on kuin persialainen uudenvuoden juhla. 

Aramin perhe synnyttää kysymyksiä Onnissa: mitä tarkoittaa pakolainen? Miten perheenjäsenet saavat ystäviä, kun eivät osaa suomea? 

Kirja avaa niiden toisten ja toistennäköisten elämää sellaiselle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta maahanmuuttajista. Mutta myös oma tyttäreni, joka on 5,5 vuotta leikkinyt niiden toisten kanssa, kysyi, että mikä on pakolainen. Vastaukseni oli varmaan taas kerran hieman liian informatiivinen ja siten pelottava... Toisaalta seuraavan sivun sana vinttikomero aiheutti aivan samankaltaisen ihmetyksen. Onnin kokemukset varmaan ohjaavat pientä lukijaa, sillä samalla tavalla oma kuulijani ihmetteli, että miten tosiaan voi saada ystäviä, jos ei osaa kieltä. 

Tytön mukaan hyvää tässä kirjassa oli se, että Aram sai mennä naapurin lasten kanssa leikkimään ja lohdullista oli se, että kaikki varmasti oppivat suomen kieltä ja saavat lisää ystäviä. 

Sanoisin, että pienestä koostaan ja pituudestaan huolimatta tämä on sellainen kirja, joka sopivasti herättää kysymyksiä pienessä kuulijassa. 

Aiemmin olemme lukeneet kirjan Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen (WSOY, 2006), jossa käsiteltiin myös pakolaisuutta, sotaa ja pakkoa lähteä omasta maasta. Minusta se kirja oli hieman jopa pelottava. Siinä mielessä Pelliccionin kirja sopii pienemmille lukijoille. 

Tunisialainen tyttö / Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani

Eihän näitä ihan pääsiäisaiheisiksi lukemisiksi voi katsoa, mutta kirjoitan nyt kuitenkin pääsiäisen alla kahdesta teoksesta, jossa mietitään meille hieman vieraampia maita ja tapoja, koska luin kuluvalla viikolla nämä teokset.

Lubna Ahmad Al-Hussein on kirjoittanut aiemmin teoksen 40 raipaniskua, jota en itse saanut koskaan luettua, mutta teoksesta voi käydä lukemassa hienosti pohtivasti kirjoitetun tekstin Jorin blogista. Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani -teos (2011, Minerva, alkuperäinen teos Suis-je maudite? suom. Tommy Granholm) mitä ilmeisemmin jatkaa siitä, mihin 40 raipaniskua jäi: tässä teoksessa mietitään, mitä Koraani ja muut islaminuskon pyhät ja tärkeät kokoelmat, kuten hadith-kokoelmat kertovat naisten kohtelusta. Al-Hussein haluaa taistella niiden naisten puolesta, jotka ovat koko elämänsä opetelleet ja uskoneet olevansa miehiä alempiarvoisia.  

Nyt täytyy sanoa, että en tunne islamin-uskon pyhiä kirjoja ja kirjoituksia kovinkaan hyvin, enkä tiedä, miten niitä opiskellaan ja luetaan, joten kirjoitan yksistään kirjan perusteella. No, sen tiedän, että Koraania pidetään suorana Jumalan sanana, ja se on kirjoituksista tärkein. Siksi Al-Hussein korostaakin, että hän haluaa elää uskonsa mukaisesti, mutta luottaa vain siihen, mitä Koraanissa lukee. Loppuosassa kirjaansa hän tosin kirjoittaa, että sekin, mitä Koraanissa lukee, voisi olla jotain toista, koska arabin kielen sanoja olisi voitu tulkita toisinkin.

Al-Hussein kertoo hadithien olevan lakeja, ts. näistä kirjoituksista halutaan koota islamilainen laki. Al-Husseinin mielestä kirjoitukset tosin ovat keskenään ristiriitaisia, ja myös ristiriidassa Koraanin kanssa. Laki eli sharia, jonka lainoppineet ovat laatineet, on myös ristiriidassa paitsi uskonnollisten tekstien myös ihmisoikeuksien kanssa. Teoksessaan Al-Hussein esittää monia keskenään ristiriitaisia kohtia teksteistä ja näyttää, miten uskonnollisista teksteistä on unohdettu osa, otettu mukaan osa ja näin saatu naisia kohtaan vihamielinen laki. Laki, joka on jumalallista sanaa, on käytössä toisessa maassa, kun se taas toisessa maassa on täysin erilainen. Al-Hussein kysyykin, että miten laki voi tulla Jumalalta, jos se on eri maissa erilainen? Koraanista Al-Hussein löytää lempeän Jumalan, joka antaa anteeksi kaikki synnit.

Miten naisia kohtaan voidaan sitten käyttää lakia, joka on ristiriidassa niin monen asian kanssa? Al-Hussein kirjoittaa, että naiset, jotka eivät osaa lukea, tuntevat uskonnon vain sen perusteella, mitä heille kerrotaan. Niinpä naiset voivat alistua miestensä hakattavaksi, kun heille on opetettu, että nainen vastaa puolikasta miestä ja että he ovat sitä lähempänä jumalaa, mitä enemmän miehet heitä hakkaavat.

Al-Hussein muistelee, miten hänen omassa nuoruudessaan maa oli vapaamielinen ja naiset saivat pukeuta miten halusivat, esimerkiksi matkien elokuvatähtien pukeutumista. Maahan tuli kuitenkin tiukennettuja lakeja, joiden myötä naisten tuli pukeutua siveellisesti. Siveellisyys tarkoittaa mm. sitä, ettei pukeudu housuihin, mistä kirjoittajan saama tuomio raipaniskuista johtui.

Kirjaa lukiessa tuli olo, että koulutus ja tiedonkulku varmaankin saisivat muutkin ihmiset miettimään samoja asioita, mutta kuitenkin Eurooppaan tai Amerikkaan muuttaneet muslimit (siis jotkut heistä) ovat vaatimassa sharia-lakia myös näissä uusissa asuinpaikoissa, joissa koulutus ja tiedonsaanti pitäisi olla kaikkien käsissä.   

 

Lina Ben Mhennin Tunisialainen tyttö (2012, Avain alkuperäinen teos Tunisian Girl - Blogueuse pour un printemps arabe, suom. Sampsa Peltonen) kertookin erilaisesta muslimimaasta, maasta, joka on ollut naisten oikeuksien suhteen edelläkävijä. Maassa on kuitenkin oltu tyytymättömiä hallitsijaan, pitkäaikaiseen presidenttiin, Zine el-Abidine Ben Aliin eli Zabaan, josta maa pääsi eroon eli pakotti lähtemään maasta 14.1. Tunisian girl on bloggaaja, joka haluaa pysyä erossa valtakoneistosta ja puoluepolitiikasta: hän seuraa ja seurasi blogissaan maan tapahtumia vallankumouksen keskellä. Tunisian girl aloitti bloggaamisen vuonna 2008, ja joutui sensuurin kohteeksi, mutta jatkoi protestiaan esim. Yhdysvalloista käsin.

Kirjassa kerrotaan, miten nettiaktivistit järjestävät mielenosoitusta, miten Mohamed Bouazizi polttoitsemurhallaan saa aktivistit omistautumaan asialleen kokonaisvaltaisesti. 

Kun Al-Husseinin teosta lukiessa mietin, että miten tiedonkulku voikaan olla niin rajoitettu, niin Mhennin teosta lukiessa huomaa, että kovin vaikeaa nykymaailmassa on estää tiedonkulku: sensuuriyrityksistä ja sensuurista huolimatta bloggerit, twiittaajat, hakkerit ja muut tietokoneenkäyttäjät saavat tiedon leviämään. Kohokohta on mielenosoitus, johon somea käyttäen kootaan porukkaa mielenosoitukseen Zabaa vastaan.

Internet on unelmaväline suoralle demokratialle, kansalaisdemokratialle. Me haluamme maailman, jossa ei ole johtajia, jossa kaikki saavat osallistua päätöksentekoon ja vaikuttaa omaan todellisuuteen. - -

Kaikkihan me unelmoimme maailmasta, jossa ei ole kidutusta, sensuuria eikä väkivaltaa ja jossa kaikilla olisi samanlaiset lähtökohdat. Ehtona sille on vapaus ilmaista omat mielipiteet, vapaus saada suodattamatonta tietoa, jota vallankäyttäjät eivät ole kaunistelleet.

Se, mikä Al-Husseinin kirjassa tuntuu vielä kovin saavuttamattomalta: tiedon saanti ja levittäminen, muunkinlaiset mielipiteet kuin vallanpitäjien ainoat oikeat, on Tunisiassa ja tässä teoksessa, Tunisialainen tyttö, ehkä ei ihan täysin, mutta kuitenkin mahdollisia.

Nämä kaksi teosta näyttivät kaksi maailmaa, jotka olivat jossain määrin samanlaisia ja jossain määrin erilaisia: vallassa olevat yrittävät hallita ja hiljentää ihmiset, toisenlaisessa maailmassa se on mahdollista ja koulutuksen, tietokoneiden myötä se taas on mahdotonta. Aika näyttää, miten Al-Husseinin kuvaaman maailman käy, kun tieto alkaa kulkea ja jos ja kun naisetkin oppivat lukemaan itse kirjansa.

Tunisialainen tyttö näyttää, miten internetiä voi käyttää hyviin tarkoituksiin; voihan nettiä käyttää myös huonoihin tarkoitusperiin. Tunisialainen tyttö oli kauheuden tapahtumien kuvaamisesta huolimatta positiivinen kirja, jossa uskottiin parempaan tulevaisuuteen. Kirja oli kovin lyhyt (63 sivua), mutta blogia voi lukea osoitteessa: http://atunisiangirl.blogspot.com/, jossa Mhenni kirjoittaa arabiaksi, ranskaksi ja englanniksi. 

Tunisialainen tyttö ei kerro kokonaisvaltaisesti maan tapahtumista, joten jouduin googlailemaan tietoja maasta, sillä vaikka tietysti seurasin tapahtumia vuoden takaa, en oikein täysin tiedä, mitä maissa tapahtui. Tai ehkä paremminkin en tiedä, mitä niissä oli ennen viime kevään tapahtumia tapahtunut. Teos sai kiinnostumaan tutkimaan ja ajattelemaan Pohjois-Afrikan historiaa. 

(Tunisialainen tyttö on arvostelukappale.)