Otavan kirjasto: Noah Hawley: Ennen syöksyä & Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Noah Hawley: Ennen syöksyä 

2017, Otava

Before the Fall 2016

suomentanut Markku Päkkilä 

484 sivua

Noah Hawley oli minulle etukäteen täysin tuntematon kirjailija, mutta huomasin kirjan kansliepeestä, että Hawleylta on tullut aiemmin suomeksi toinenkin teos (Kaikki sanovat tahdon). 

Kirjaa aloittaessani mietin, että miten tämä mahtuu Otavan kirjasto -sarjaan, koska teos vaikutti kevyeltä jännitysromaanilta. Kirjan lukeminen oli helppoa ja nopeaa. Pidin rakenteesta, jossa tarinaa kerrottiin eri henkilöhahmojen näkökulmasta. 

Juoni kirjassa on lyhykäisyydessään se, että pienkone putoaa mereen, ja vain kaksi henkilöä selviytyy, kun taitelijana elävä Scott ui pitkän matkan rannalle ja raahaa myös 4-vuotiaan JJ:n mukanaan. Scottia pidetään sankarina, mutta toisaalta moni henkilö haluaa selvittää, miksi pienkone syöksyi veteen, eikä Scott ole epäilyjen ulkopuolella. 

Tarina on aikalailla kaamea, sillä kukapa haluaisi lukea lentokoneen syöksystä. Mutta toisaalta kirjan tarina vie niin nopeasti eteenpäin, että kirjaan uppoutuu. Mitä kenenkin henkilön taustalla on, ja mitkä syyt johtivat lentoturmaan. Tykästyin Hawleyn kerrontaan ja päätin kaivaa esiin hänen aiemman teoksensakin. 

Helmet-haasteessa kohta sankaritarina on jo täynnä, joten laitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - haluaisin oppia uimaan edes kymmenesosan niin hyvin kuin Scott

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat 
2017, Otava
The Uninvited Guests 2012

suomentanut Marianna Kurtto 
291 sivua 

Sadie Jonesin kirjoista minulla oli mukava maku, sillä olin aiemmin lukenut kaksi hänen suomennettua teostaan (täällä). Kutsumattomat vieraat sijoittuu kauempaan ajankohtaan kuin kaksi aiempaa teosta. Oikeastaan minun oli todella vaikeaa kirjaa aloittaessa sijoittaa kirjaa mihinkään ajankohtaan, ja vasta sivulla 201 mainitaan ensimmäisen kerran joku ajankohta: vuosi 1878, jolloin kirjan henkilö Charlotte asuu aiemmassa asuinpaikassaan. Kirjassa eletään hieman tätä myöhempää vuotta. 

Kirjan miljöö on kartano, jota juurikin Charlotte asustaa yhdessä jo aikuisten, ja yhden pienemmän, lastensa ja uuden miehensä kanssa. Talossa valmistaudutaan tyttären syntymäpäiväjuhlia varten. Mutta juhlavalmistelut katkaisee läheisellä junaradalla tapahtuva onnettomuus. Junaliikenne katkeaa, ja matkustajat lähetetään kartanoon. Myös Charlotten menneisyydestä saapuu eräs kutsumaton vieras taloon. 

Tarinassa seuraa vajaa 300 sivua säntäilyä kartanon sisällä: mistä saada ruokaa vieraille, missä he nukkuvat - ja miten heidät pidetään erossa omasta väestä? Miten syntymäpäiväjuhlat voidaan viettää kaiken hälinän keskellä? 

Täytyy myöntää, että tarina ei vetänyt minua puoleensa juurikaan, vaan välillä luin Hawleyn teoksen, minkä jälkeen palasin lukemaan Jonesin kirjan loppuun. Jotenkin en vain tajunnut tätä kirjaa: Ensinnäkin en ymmärtänyt, mihin ajankohtaan tämä teos liittyy? Toisekseen en tajunnut, keitä ja miksi nämä kutsumattomat vieraat olivat talossa? En tiedä, oliko syy kirjassa vai lukijassa, mutta en vain tajunnut tätä kirjaa. Ja tosiaan, oli kivempaa lukea Hawleyn selvä ja suora kirja tämän tarinan välissä. 

Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 

Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa. 

Taina Haahti: Operaatio onni

2004, WSOY 

335 sivua 

Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa 

2017, Gummerus 

176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe. 

Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter

Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 

El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 

Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 

2017, Tammi 

Eins im Andern

suomentanut Helen Moster

268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

2017, Otava

Den svavelgula himlen 

Suomentanut Laura Beck

459 sivua

Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

2017, Gummerus

teoksessa ei ole sivunumeroita

Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 

2017, Kosmos-kirjat

200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina

Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza

Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (2017, Otava) oli lukulistallani, kun tammikuussa listailin kevään -17 uutuuskirjoja (täällä). Onnistuin saamaan kirjan luettavaksi asti vasta nyt. Lukuhetki olikin oikea, sillä kun kotimaan kesä alkaa hiipua, tekee mieli haaveilla jostain lämpimästä ja kivasta kesämaasta, niin kuin Italia. 

Suomalainen Silja on lähtenyt kammottavien elämänkäänteidensä jälkeen unohtamaan ikävät asiat Italiaan. Firenzen ja Riminin rantojen kautta Silja lähtee etsimään elämäniloaan Umbriasta, johon häntä viettelee tieto siitä, että siellä ei ole muita turisteja. Matkallaan Silja törmää kuitenkin suomalaiseen oopperatähteen, Eva Morettiin ja päätyy tämän huvilaan, Villa Speranzaan. 

Silja, joka on toimittaja, pääsee tekemään harvinaista haastattelua Morettista, mutta tärkeämmäksi Siljalle tulee kuitenkin omien arpien paraneminen ja tunteiden avaaminen. Silja elää Morettin perheen ja musiikin keskellä. 

Olisipa hänen maailmansa tällainen. Kaunis. Ystävällinen lämpö, kevyessä ilmavirrassa liikkuvat köynnökset, pehmeä valokehä pöydän ympärillä ja pimeässä humiseva puutarha ja metsä sen ulkopuolella, puiden, kukkien, vihannesten ja yrttien tuoksu, kaskaitten siritys, puheensorina ja tunteikkaasti aaltoileva musiikki. Viini ja ruoka. 

Tunnelma on kohdallaan, ja Siljan elämä - samoin kuin lukijan odotukset - on valmiina kohtaamaan jotain suurta. Mutta, jokin pidättelee. Lukijana odottelin koko tarinan, ja jotenkin jäin kirjan luettuanikin vielä odotuksen tilaan. Tunnelman luojana kirja kuitenkin toimi, ja oli viettelevää viivähtää Italian maaseudulla - herättelemässä lomakuumetta Italiaan. Kirjassa on paljon musiikkia, joten kirja antaa varmaan enemmän lukijalle, joka on musiikkimaailmassa kotonaan. 

Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza

2017, Otava

270 sivua

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani (2017, Otava) -teos ei ole sellainen teos, jonka kuvittelin lukevani. Mutta välillä täytyy ottaa riski, ja päätin tutustua tähän teokseen, jonka kansikuva tuo mieleeni lasten satukirjat. Hieman sellainen satumainen Spielmannin kirja tosiaan on - aikuisten satukirja. 

Kymmenen unelmaani - kirjan nimi ja kansikuva yhdessä antavat vaikutelman, että teos on hieman höttöinen - ja kyllä, sellainenkin kirja on aivan täysin. Tarinan päähenkilö, Brett Bohlinger, menettää äitinsä nopealle sairaudelle ja äiti on antanut tyttärelleen kymmenen tehtävää ennen kuin tytär saisi perintönsä itselleen. Yksi tehtävistä on rakastua. 

Brett on ihmeissään, sillä hänen veljensä saa perintönsä. Äidin kosmetiikkafirman johtajuuskin viedään hänen nenänsä edestä. Brettin ei auta muu kuin alkaa toteuttaa unelmiaan, jotka hän on kirjoittanut 14-vuotiaana. Vaikka Brett miettiikin, ettei hän ole enää samanlainen kuin teinityttönä, voiko hänen äitinsä olla kuitenkin oikeassa siinä, että teinimäiset haaveet ja niiden toteutus tekisi tämän aikuisen naisen onnelliseksi? 

Muutaman takkuavan kirjan lukemisen jälkeen Spielmannin teosta oli ilo lukea. Voisi sanoa, että jäin teokseen jopa koukkuun. Tarina oli täynnä sattumuksia, joita edesmennyt äiti tuntui ohjailevan niin kuin satujen haltijakummit. Joitakin mutkia oikaistiin, mutta se ei nyt jäänyt kaihertamaan mieltäni. Kirja jätti höpsön onnellisen olon lukemisen jälkeen ja vaikka en nyt muistakaan täysin, minkälaisia unelmia itselläni oli 14-vuotiaana, aloin miettiä, mistä sitä haaveilikaan teininä. Kaiken kaikkiaan, teos jätti sen verran hyvän mielen, että laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

2017, Otava

The Life List 2013

suomentanut Outi Järvinen 

381 sivua

Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät (2009, Otava - 1. painos 1957) on ollut lukulistallani jo kauan, ja Goodreads kertoo, että olen tämän aloittanut jo pari vuotta sitten! Vihdoinkin sain kirjan luettua. 

Vartio on Suomen kirjallisuudessa tärkeä tekijä: hän toi teoksissaan suomalaiseen kirjallisuuteen modernismin Veijo Meren, Paavo Haavikon ym. kirjailijoiden kanssa. Täytyy sanoa, että vaikkapa Mereen verrattuna Vartion teos on kiinnostava ja vetävä. Ainakin omaan makuuni. 

Se on sitten kevät kertoo Annista, karjakosta, joka tulee uuteen taloon työntekoon. Tarinan aikana käy ilmi, että hän on ollut talollinen, mutta eronnut miehestään ja lähtenyt siksi etsimään toimeentuloa toisaalta. Anni on muuttanut Helsingin lähelle, koska hänen jo aikuinen tyttärensä asuu Helsingissä. Yllätysvierailu tyttären luo kertoo, ettei suhde ole kovinkaan läheinen enää. Uudessa työpaikassaan Anni kohtaa toisen työläisen, Napoleonin, joka alkaa pian lähestyä Annia. Napoleon on ahkera työmies sille päälle sattuessaan, mutta myös viina ja viekoitukset vievät tätä miestä välillä. 

Teos on rakkaustarina, mutta se kuvaa myös elämää Suomen maaseudulla. Elämää, jota ei enää ole. Keväällä lukemassani Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö -teoksessa kuvattiin myös maaseudun elämää ja epäsopivia rakkauksia. Kirjojen perusteella menneisyyden Suomi kuvataan rosoisempana kuin mikä on mielikuviemme maaseutujen Suomi ja moraalisesti puhtoinen elämä menneisyyden vuosikymmeninä. 

Pidän Vartion tavasta kertoa tarinaa: se on pienimuotoinen, mutta silti elämä välittyy kirjan sivuilta lukijalle ja pienistäkin tapahtumista tulee merkittäviä. Jostain syystä juuri nämä pienet tapahtumat piirtyvät mieleen pitkäksi aikaa, esimerkiksi Annin vierailu tyttärensä luona Helsingissä. Samalla tavalla tämä tapahtuma jää mieleen vaikuttamaan kuin Joel Haahtelan lumihiutaleiden putoileminen Mistä maailmat alkavat -teoksessa. 

Marja-Liisa Vartio on suosikkikirjalijani menneiltä vuosikymmeniltä. Tarkoituksena lukea vielä lisää hänen teoksiaan. 

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

2009, Otava - 1. painos 1957

269 sivua jälkisanoineen 

Helmet-haasteessa kohtaan: 3. Suomalainen klassikkokirja

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on kirjailija, joiden kirjojen myötä olen elämääni elänyt ja kasvanut kirjojen mukana. Väitän muistavani, kun tutustuin Häräntappoaseeseen, luin synnytyssairaalassa Juhannusvierasta ja annoin lapselleni nimen kirjan henkilöhahmon mukaan, lapsiarjen katkaisi se hetki, kun luin Härkösen Ei kiitos -teoksen alusta loppuun melkein yhdellä istumalla. Se kirja oli ensimmäinen, jonka luin pitkästä aikaa lapsiarjen väsyttämänä. 

Valomerkki (2017, Otava) ilmestyi jälleen juuri sopivaan aikaan ilkkumaan, että vanheneminen lähestyy, ja vanhaan malliin luin kirjan vuodokauden aikana alusta loppuun. Härkösen teokset sieppaavat minut mukanaan, ja kyllä, ne iskevät aina oikeaan aikaan elämääni. 

Valomerkki alkaa naisen, Anitan, syntymäpäiväjuhlista. Anita täyttää 50 vuotta (joo en vielä ole 50 täyttämässä, mutta kuitenkin) ja haluaa, että joku hänen läheisimmistä ystävistään tappaisi hänet. Anita kärsii masennuksesta, eikä oireita helpota yhtään se, että hänen täytyisi alkaa kirjoittaa uutta kirjaa. Ei yhtään huvita, Anita menee mieluummin kesken päivän nukkumaan peiton alle. 

Kukaan ei ole enää Anitasta riippuvainen: hänen miehensä on päivät työssä ja aikuinen tytär tulee toimeen itsekseen. Omaa paikkaansa Anita ei löydä myöskään kirjailijakokkareissa, joissa ei oikeastaan lainkaan viihdy. Myöskien "ystävien" seuraa tuottaa vain lisää tuskaa. 

Valomerkki kertoo masennuksesta, kirjailijuudesta, oman elämän haltuunottamisesta. Teoksessa on paljon dialogia, mikä vie tarinaa eteenpäin kuin näytelmä. Kirjan lukeminen oli nautinto, varsinkin kun teemoja käsitellään humoristisella sävyllä. Kiitos, Anna-Leena Härkönen, mä niin rakastan näitä kirjojasi. 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

2017, Otava 

252 sivua

Helmet-haasteessa lisään kirjan kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, koska Anita sairastaa masennusta

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus. Luultavasti minulla on ollut aivan vääränlainen ennakkokäsitys Teirin kirjoista, sillä Tällä tavalla maailma loppuu (2017, Otava) löi kyllä ällikällä, positiivisella tavalla. 

Teoksen miljöö on kesän alkuun sopivasti kesämökki, johon helsinkiläinen perhe: Julia, Erik ja lapset Alice ja Anton lähtevät kesänviettoon. Suunnitelmissa on viettää koko kesä mökillä, eikä Erik halua pilata tunnelmaa kertomalla, että työpaikalla on käyty epäedulliset yt-neuvottelut. Perheen tytär Alice on teini-iän kynnyksellä - hänen onneksi naapurimökissä majailee samanikäinen poika. Kaikki perheessä kipuilevat omiaan: Julian pitäisi kirjoittaa uutta kirjaa, Erik taas miettii, onko hän antanut liikaa omasta elämästään ja tehnyt kompromisseja liiaksi, Anton taas tuntuu olevan kasvavan Alicen tiellä koko ajan. Lisää elämää perheeseen tuovat naapurimökin asukkaat, samoin kuin Erikin veli, joka palaa ulkomailta. Pieni vaara teoksessa on siihen, että henkilöhahmot rönsyilevät omiin suuntiinsa, mutta pidin kuitenkin tarinasta, jossa henkilöhahmot kohtaavat toisensa erilaisine elämineen. 

Kirja oli minulle täydellinen lukukokemus täydelliseen aikaan. Tämä vei kesätunnelmaan. Vaikka itselläni onkin vielä viikko lomaan, kivaa fiilistellä kesää jo hieman etukäteen. 

Suosittelen kirjaa kesälukemistoon mökille ja juhannukseen mukaan. 

Aiemmin havaittu Lumiomenan-blogissa. 

Nyt MUKAVAA JUHANNUSTA ja pysykäähän kaikki pinnalla!

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 

2017, Otava

Så här upphör världen 2017 (Schildts&Söderströms)

suomentanut Jaana Nikula 

287 sivua

Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark

Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 

Maisemaa leimaa poissaolo. 

Minun elämäni. 

Minulla on elämä. 

Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä. 

Mila Teräs: Perhosen varjo

2012, Otava

252 sivua

Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja

2017, Kirjapaja 

208 sivua

Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 

Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

2017, WSOY

178 sivua

  

Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset

2017, Teos

296 sivua

Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli ja Barcelonaa kirjoissa

Tutustuin Carlos Ruiz Zafónin ensimmäiseen teokseen Tuulen varjo pari vuotta sitten, luin kirjaa Barcelonassa, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat ja kävelin samaan aikaan kirjan tapahtumapaikoilla. Tällä kertaa aloitin Enkelipeli (2009, Otava) -teoksen lukemisen vasta kotona matkan jälkeen, mutta sattumalta löysin samoja paikkoja, joissa olin juuri kävellyt. 

Tunnelma oli vähän samanlainen kuin verrattaessa Enkelipeliä Tuulen varjo -teokseen. Tuntui, että jotain samaa näissä kirjoissa oli, toisaalta kirjan takakansikin sen kertoo, että Enkelipeli on Tuulen varjon paha sisarpuoli. Eletään vuotta 1917, jolloin Semperen kirjakauppa on jo paikallaan La Ramblan lähellä. David Martín on nuori mies, 17-vuotias kirjoittamisesta haaveileva lehden toimittaja, jolla ei liiemmin ole töitä. Lehdestä loppuvat vähäisetkin toimeksiannot ja hän harhailee Barcelonan kaduilla, kunnes saa mahtavan työtajouksen salaperäiseltä pariisilaiselta kustantajalta Andreas Corellilta. David Martín johdatetaan tietenkin Semperen kirjakaupan unohdettujen kirjojen hautausmaalle, ja seikkailu onkin valmis alkamaan. 

Kirjoittaminen vie Martínin hulluuden partaalle, ja hän joutuukin miettimään, onko tullut hulluksi ja onko syyllinen niihin asioihin, jotka hänen ympärillään tapahtuvat. Sillä paljon pahaa tapahtuu tässä kirjassa, onhan se paha sisarpuoli. 

Pidin kirjan tekstistä, mutta kirja tuntui jo kertaalleen luetetulta. Toisaalta juonenkäänteitä oli hieman liikaa, joten niissä oli vaikea pysyä hyvälläkään sykkeellä mukana. Ymmärrän hyvin Joken arvion kirjasta, jonka hän sai luettuaan myytyä kahdella eurolla kirppiksellä (itse ostin omani eurolla). Tämä kirja oli synkkä ja ikävä, mutta välillä tuntui tosiaan hieman väkisin kirjoitetulta. 

Kiinnostavaa kirjassa oli Danielin (, joka on Tuulen varjon päähenkilö) isän ja äidin tarina. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen Tuulen varjoa. Hieman jännityksellä jään odottamaan, minkälainen mahtaa olla Otavalta jo elokuussa tuleva suomennos Henkien labyrintti, jossa unohdettujen kirjojen salaisuutta taas ratkotaan. Pääosassa on Daniel, joka ratkoo äitinsä salaisuuksia (no, tässä Enkelipelissä äiti oli tosiaan mukana, onko uusia salaisuuksia kerrottavaksi - toivottavasti!). Ehkä pitää reissata taas Barcelonaan, jotta lukeminen sujuu sutjakkaasti. Jutun kuvat Montjuicin-kukkulalta, jossa kirjassa seikkaillaan myös. 

Tämä paikka on mysteeri. Pyhäkkö. Joka kirjalla, jokaisella, on sielu. Kirjoittajansa sielu, sekä niiden sielu jotka sen ovat lukeneet ja sen myötä eläneet ja unelmoineet. Joka kerta kun kirja vaihtaa omistajaa, joka kerta kun joku kuljettaa katsettaan sen sivuilla, sen henki kasvaa ja vahvistuu. Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista ja jotka ovat hukkuneet ajan saatossa, elävät ikuisesti odottaen uutta lukijaa, uutta henkeä... 

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli 

2009, Otava

El juego del ángel 2008

suomentanut Tarja Härkönen ja Anu Partanen

607 sivua

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Ja tähän lopuksi vielä lukuvinkkejä Barcelonaan. Etsin kirjoja matkaa varten, mutta en ehtinyt niitä lukemaan nyt tämän enempää. Ehkä seuraavaa matkaa varten sitten. 

Carlos Ruiz Zafónilta on vielä ainakin teokset Taivasten vanki (2011) ja Marina (2013), joissa eletään Barcelonassa. Ruiz Zafónin teokset ovat jääneet lukematta aiemmin, mutta olen nyt tosiaan päässyt tutustumaan. Kirjoilla oli varmaan menekkiä aiempina vuosina, koska nämä ovat löytyneet kivuttomasti kirppikseltä. 

Barcelonaan sijoittuvia historiallisia romaaneja löytyy omasta kirjahyllystä, sillä olen näitä ostellut kirjamessuilta "kiinnostavan oloisina" -kirjoina, jotka pitää jossain vaiheesa lukea. Jostain syystä kirjoilla täytyy olla niin samantyyliset kansikuvat, että teoksia on hirveän vaikea erottaa toisistaan. Kaikki teokset on julkaissut Bazar-kustantamo. 

Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (2011) kertoo vuodesta 1052, tämä 800-sivuinen teos esittelee ensimmäisen sadan sivun aikana niin monta henkilöhahmoa, että päätin aloittaa lukemisen uudestaan parempaan aikaan. 

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (2010, 1. suomennos 2008) on varmaan tunnetuin Barcelonan historiaa käsittelevä teos. Sen tarina alkaa ensimmäisellä sivulla vuodesta 1320. 

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina (2016) kertoo puolestaan 1700-luvun taisteluista Espanjassa, jossa Katalonia taistelee itsenäisyydestään. 

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot (2010) on muita teoksia ohuempi teos, ja lupaa takakannessaan kertovan Barcelonan historiasta laitapuolen ihmisten näkökulmasta. 

Uudempaa Barcelonaa käsitteleviä teoksia onnistuin löytämään kirjastosta tämän verran: 

Javier Cercas: Valon nopeus (2007), jonka kirjassa tosin vieraillaan myös Yhdysvalloissa - lukematta en osaa sanoa, miten paljon tässä on Barcelonaa, kirjaston haku sijoittaa kirjan kaupunkiin. 

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (2006) kertoo öisestä Barcelonasta sankareinaan kaksi toisistaan eroavaa veljestä. 

Olisikohan vielä jotain muuta, en osaa sanoa. Nämä teokset löytyivät kirjasto-haulla ja teokset jäävät odottamaan seuraavaa reissua, joka toivottavasti on pian.