Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013, Otava) on odottanut kärsivällisesti kirjahyllyssäni tullakseen luetuksi ja kun vihdoin otin kirjan luettavakseni, en voinut käsittää, että kirja on oikeasti ollut lukematta niin kauan. Joskus kirja ja oikea lukuhetki kohtaavat niin, että lukukokemuksesta tulee unohtumaton - ja näin kävi tämän kirjan kanssa - olen aivan haltioissani. 

Mia Kankimäki kirjoittaa kirjassa matkastaan Japanissa ja tutkimuksestaan Sei Shōnagon - nimisestä hovinaisesta. Sei Shōnagon eli hovinaisena heian-kaudella 1000-luvun taitteessa, eikä hänestä tiedetä juuri mitään. Kankimäki aikoo ottaa selvää, kuka nainen oli, jonka jälkeen maailmaan jäi Tyynynaluskirja (The Pillow Book). Tyynynaluskirjassa Shōnagon kuvaa aikakautensa hovielämää ja kirjoittaa listoja erilaisista asioista. Kirjan järjestys on saattanut muuttua, koska se on kovin käsittämätön. Tutkimusaihe ei siis ole mitenkään helppo, koska on hieman vaikea määritellä mikä se tarkalleen ottaen on. Kielitaidottomana kohti Kioton kirjastoja ja arkistoja - kuulostaa ehkä myös hieman vaikealta. Kirja on kertomus tutkimuksesta ja sen edistymisestä, ja niistä monista ongelmista, joita matkalla tulee vastaan. Kirja on myös kertomus siitä, miten vakituisessa työssä oleva keski-ikää lähestyvä nainen päättää tehdä asioita, joista on unelmoinut ja joita ei ole koskaan aiemmin uskaltanut tehdä. Niin kuin lähteä työpaikasta kohti tuntematonta päämäärää. 

Koska lukijana kärsin jotakuinkin samanlaisesta keski-iän kriisistä ja niiden asioiden miettimisestä, mitä elämässä vielä voisi tehdä, oli minun helppo samaistua kirjaan ja ihailla, miten rohkeasti kirjassa lähdettiin toteuttamaan sitä juttua, joka ei ollut edes kunnolla hahmottunut. Suorastaan hihkuin lukiessani kirjaa ja aloin suunnitella omia juttujani, joita vielä voisi toteuttaa, kun vain rohkenisi! Kirjassa oli kiinnostavaa seurata sekä oman itsensä löytämistä että tutkimuksen edistymistä. Tavallaan tässä sai kaksi kirjaa samalla kertaa. Kirjassa rakentui kuva Sei Shōnagonista, joka tavallaan voi olla juuri sitä, mitä kukakin hänessä haluaa nähdä - myös kiinnostavia feministisiä tutkimuslinjoja. 

Kirjassa oli samanlaista viehätystä kuin Lost in Translation -elokuvassa, jonka vaikutusta minun on ollut vaikea koskaan määritellä, mutta jonka katsomisesta olen nauttinut aina uudestaan ja uudestaan. 

Kylläpä oli hienoa, että tällainen kirja tuli vastaan - tämä oli todellisen inspiraation lähde! Mitä tästä voisi vielä sanoa? 

Miellyttäviä asioita

Kun löytää ison kasan tarinoita joita ei ole lukenut. 

Kuvituksena pari kuvaa Luc Helsinki -viikolta, joka oli myös miellyttävä asia. 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2013, Otava

380 sivua

Helmet-lukuhaasteesen kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja (2016, Tammi) kiinnosti kovasti syksyn käännöskirjallisuuden tarjonnasta. Japanilainen Ogawa on jukaissut kotimaassaan yli 40 teosta, joista Professori ja taloundehoitaja on tunnetuin ja laajimmin käännetyin kirja (kerrotaan kansiliepeessä), pakkohan tällaisen kirjailijan teos on lukea, kun sen suomeksi saa!

Professori ja taloudenhoitaja on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2003. Nimensä mukaisesti kirjassa on henkilöinä matematiikan professori ja onnettomuudessa muistinsa osin menettäneelle proffalle palkattu taloudenhoitaja. Professorin muisti kestää vain 80 minuuttia nykyajasta, menneisyydestä hän muistaa paljon enemmän. Nykyaikaa on hyvin vaikea elää, ja siinä proffaa auttaa häneen teipatut muistilaput ja taloudenhoitaja, joka on päivisin hänen apunaan. 

Kirjassa on paljon matematiikkaa - kaikki keskustelut henkilöiden välillä saavat aiheensa luvuista. Toinen aihe kirjassa on baseball, jossa professori elää vanhoissa joukkueissa, jonne on muistoissaan jäänyt. Lähes olemattomasta muististaan huolimatta taloudenhoitaja ja hänen poikansa ystävystyvät tämän erikoisen miehen kanssa. 

Ogawan teos on eriskummallinen teos, jossa matematiikan kaavoilla on iso osa, ja koska itse en ole kovinkaan matemaattinen, jäävät nämä osat omalta kohdaltani sivuseikaksi. Onneksi kirjan loppua kohden numerot jäävät, ja pidinkin tarinan loppuosasta enemmän - vaikka se onkin hieman surullinen. 

Myös ainakin Ulla ja Krista ovat kirjan lukeneet. 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

2016, Tammi

Hakase no Aishita Sushiki 2003

suomentanut Antti Valkama

286 sivua

Kirjalla jatkan Kurjen siivillä -lukuhaastetta

Takashi Hiraide: Kissavieras

Odotin Takashi Hiraiden Kissavieras (2016, S&S) -teosta innolla, sillä kissa kirjallisuudessa sisältää kaksi minua kiehtovaa asiaa. Lisäksi japanilainen kirjallisuus on minulle arvoitus, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. 

Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, joka työskentelee kirja- ja kustannusalalla. He asuvat tatamilattiaisessa asunnossa, jonka pienestä rakosesta sisään eksyy kissa, Chibi. Chibi on tarpeeksi pieni kissa mahtuakseen raosta, josta muut kissat eivät mahdu. Pariskunnan kertojamies miettii kissaa ja tämän käytöstä. Hän kokee olevansa jotenkin valittu, koska kissa on päättänyt tulla juuri heidän kotiinsa. 

Mutta, kuten kissanystävät tietävät, kissa on itsenäinen eläin, ja sama selviää kirjan pariskunnalle. 

Vaimoni katsoi takaisin. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä. 

Kissan kohtaaminen tuntui satunnaiselta, hieman samaan tapaan kuin ihmisten kohtaaminen tai kohtaaminen elämän kanssa. 

Kirja on pieni ja kaunis, hieman arvoituksellinen kuten minulle moni japanilainen kirja on ollut. Ihastuttavaa, että saamme suomennoksia tällaisista kirjoista, sillä pidin kirjasta, jonka luettuani jäin miettimään, mitä kirja oikeastaan halusikaan sanoa. 

Kirjaa ovat lukeneet mm. Ulla, Lumiomena, Krista. 

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja aloitan vihdoin myös Kurjen siivellä -lukuhaasteen (, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta).

Takashi Hiraide: Kissavieras 

2016, S&S

Neko no Kyaku 2001

suomentanut Raisa Porrasmaa

152 sivua

Kolme kirjaa menneeltä viikolta: Ahava ja Japania

Menneellä viikolla olen tullut lukeneeksi tästä kuvasta jo neljä kirjaa. Välillä tekee hyvää lukea lyhyehköjä tarinoita, ja nyt oli tällaisten 200-sivuisten teosten aika selvästikin. 

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus) oli hämmentävä kevään uutuuskirja, joka sisälsi neljä osaa, joissa kaikissa sattumalla on paljon osuutta. Kirjan aloittava Seinään haudattu tyttö alkaa kiinnostavasti: pienen tytön kertojanäänellä tarina vie lukijan ihmettelemään, mitä tässä oikeastaan tapahtuu. Tarinassa kulkee mukana muistoja äidistä, jota tytär ikävöi, valtavan paljon. Tytön elämässä on isä, joka suree vaimoaan, täti, jota kohtaa mieletön tuuri: hän voittaa lotossa. Kaksi kertaa. Ja on äiti, jolle kohtalolla on myös tarjolla jotain hyvin epätodennäköistä, mutta toisella tapaa kuin lottovoittajatädille. 

Kirjan toisessa tarinassa kohdataan mies, johon salama iskee viisi kertaa. Epätodennäköistä tämäkin. 

Pidin kirjan realismia ylittävistä osista. Toisaalta jäin miettimään kirjan lupaavan alun jälkeen, että mikä tarinan sanoma olikaan, sillä kaksi viimeistä osaa kirjasta olivat tyhjäkäyntiä, eivätkä enää jaksaneet vetää alkua mukanaan. 

Kirja oli kuitenkin luettavaa ja viihdyttävää - mutta siitä ei tosin jäänyt oikein mitään elämää  suurempaa mieleeni. Jos olisin lainannut jotain kirjasta, niin saman kuin Ullan kirjojen Ulla: Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Mai Laakso.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
2015, Gummerus
222 sivua

******************

Kaori Ekunin Blink blink (2006, Bazar) on tarttunut mukaani ehkä joltain kirjamessuilta ja päätin lukea kirjan, kun olen päässyt hieman japanilaisten kirjailijoiden makuun.   

Tarinan lähtökohta on kutkuttava: Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin, koska he ovat solmineet avioliittonsa vanhempiensa painostuksesta: kunnollinen ihminen menee naimisiin ja hankkii jälkikasvua. Mutsuki ja Shoko ovat sopineet keskenään kulissiliitosta, sillä Mutsuki on homo ja hänellä on rakas poikaystävä, joka tosin ei kelpaa vanhemmille. 

Tarina on kerrottu molempien henkilöhahmojen näkökulmasta, ja pian käy ilmi, että avioliitto ei ole helppo, vaikka se onkin solmittu molempien suostumuksesta ja molempien tietäessä liiton lähtökohdat. Yhteiselo ei ole helppoa, varsinkin kun pariskunnan vanhemmat toivovat koko ajan jälkikasvua. 

Shoko on ollut viime aikoina kovin masentunut. Hän murjottaa ja tuijottaa tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kun vähiten osaan sitä odottaa, hän kivahtaa jotakin todella vihamielistä saadakseen riidan aikaan. Ennen kuin huomaankaan, hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ilman sen kummempaa syytä ja hän katselee minua säälittävä ilme kasvoillaan. Kaikila on kai hyvät ja huonot päivänsä, mutta Shoko ailahtelee äärimmäisyydestä toiseen. 

Tarina saa miettimään, että kannattaako vanhempia aivan loputtomiin kuunnella, vai olisiko sitten helpompaa elää oma elämänsä niin kuin itse sen parhaimmaksi näkee? 

Tämäkin kirja oli sellainen kiva lukea, mutta ei tuonut mitään ihmeempää maailmoja mullistavia ajatuksia. Ehkä siksi, että kirja on alun perin kirjoitettu jo 90-luvun alussa?

Kirjan on lukenut myös mm. Hanna. 

Kaori Enoki: Blink blink

2006, Bazar

Kira kira Hikaru 1991

suomentaja Leena Perttula

182 sivua

************

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (2014, Lurra editions) -teoksen myötä jatkoin tutustumista sekä japanilaiseen että Lurra-kustantamon teoksiin. Kirjailija on itävaltalais-japanilainen ja ainakin tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, mutta se kertoo Japanista, joten ehkä kirjaa voi pitää japanilaisena? 

No, kirja kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ystävystyvät. On nuori mies, joka on istunut kaksi vuotta omassa huoneessaan käymättä kertaakaan ulkona, hikikomori ja salaryman, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. He kohtaavat toisensa puistonpenkillä, jossa ystävystyvät - tavallaan. 

Näistä kolmesta kirjasta tämä viimeisin oli vaikuttavin lukukokemus, koska tarinan myötä tuli niin todeksi se, että toisista ihminen vähänkin poikkeava henkilö jää ja sysätään yhteisön ulkopuolelle. Kun nämä kaksi henkilöä käyvät läpi menneisyyttään, lukijan eteen tuodaan useampia henkilöitä, jotka päätyvät omiin ratkaisuihinsa, kun eivät kestä enää kiusaamista ja poissulkemista. Todella ahdistavaa oli lukea tätä kirjaa, sillä niin äärimmäisiä olivat henkilöiden ratkaisut. 

Kuitenkin, tarinassa eli toivo. Toivo saada kiinni elämästä. 

Yksi sana loisti erityisen kirkkaana. Sana yksinkertaisuus. Lähestyin sitä kevyin askelin, tarkastelin sitä joka puolelta, otin sen lopulta käteeni ja siitä lumoutuneena ymmärsin, että sen lumous perustui siihen, että se loisti aivan itsestään, silkasta merkityksestään. Yksinkertaisuus. Yksinkertaisesti vain olla olemassa. Yksinkertaisesti vain kestää kaikki. Mitä kauemmin minä kestin, sitä selvemmin ymmärsin, kuinka kaunista, yksinkertaisesti kaunista, oli olla olemassa. 

Teosta oli kiinnostavaa lukea, ja tuntui, että kohdatessaan nämä kaksi henkilöä tuovat aina esiin jonkun uuden henkilön, jonka elämäkerta kerrotaan lukijalle. Sanoisin, että hieno kirja jälleen kerran Lurralta!

Kirjasta lisää Annelin kirjoissa. 

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi

2014, Lurra editions

Ich nammte ihn Krawatte 2012

suomentaja Olli Sarrivaara

169 sivua

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Olen aika ajoin lukenut lumi- ja talvisanoihin liittyviä kirjoja, ja talviloma on hyvä aika kaivaa esiin taas ne kirjat, joita en ole edellisvuosina saanut luettua. Olen myös lukenut Ullan talvihaasteetta, jossa luetaan talvi-nimisiä kirjoja. Huomasin tosin, että en saa haasteeseen luettua eri ryhmiin liittyviä kirjoja. Mutta luen nyt muutamia lumi-aiheisia kirjoja loppuun kuitenkin. 

Yasunari Kawabatan Lumen maa (2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947) on kiehtonut minua kirjana jo kauan, mutta se on jäänyt aiemmin lukematta. Kirja oli aikoinaan ensimmäinen suomennettu japanilainen kirja, ja kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968. Pakkohan tällaiseen lumi-kirjaan on tarttua! 

Kirja kertoo Shimamurasta, joka on joutilas mies. Hän käy jatkuvasti rentoutumassa vuorten luona, lumen maassa, jossa on kylpylä, raitista vuori-ilmaa ja myös viihdyttäviä geishoja. Shimamura tutustuukin erääseen geishaan, Komakoon ja kirjan kansiliepeessä kerrotaan jo, että kirja on rakkaustarina. Komako on rakastunut Shimamuraan ja tarrautuu mieheen. Kirjan tapahtumat ovat hieman tempoilevia, sillä eräänäkin yönä Komako käy Shimamuran luona, lähtee, mutta palaa ja raahaa Shimamuran omaan asuntoonsa, josta hetken päästä molemmat lähtevät taas Shimamuran huoneeseen. Ehkä tämä on vertauskuva parin tempoilevasta rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan oli vaikeaa nähdä rakkautta näiden kahden välillä. Varsinkin kun Shimamuran vaimo ja lapset odottivat häntä Tokiossa ja Komakon ura geishana piti jatkua vielä kolme vuotta eteenpäin. En oikein osaa arvailla, minkälainen nainen tämä geisha oli, aika- ja kulttuurierot saavat minut näkemään hänet huonona naisena, sillä geishana nainen viihdyttää miehiä ja lisäksi Komako toikkaroi melkoisen paljon kännissä ympäriinsä. Komakolle itselleen oli tärkeää, että Shimamura näkisi hänet hyvänä naisena. Vaikkakin Shimamuralle kaikki tuntui olevan tylsyyden tappamista, myös naisten kanssa oleskelu. 

Kirjassa luodaan paljon tunnelmakuvia ja jälkisanoissa kirjan suomentaja kertoo, miten haiku-perinne on vaikuttanut japanilaiseen kirjallisuuteen: paljon asioita sanotaan vähillä sanoilla. Kirjan tarinassa olisi pitänyt paljon lukea rivien väleistä ja huomata dialogeista, mitä tapahtuu, vaikkapa henkilöiden suhteissa. En tiedä, miten paljon käännökset ovat muuttuneet alkuperäisestä tekstistä, mutta suomentajan tekstissä kerrotaan, miten muissa käännöksissä ei aina olla varmoja, onko repliikki Shimamuran vai Komakon sanomaa. Saattahan se hieman muuttaa merkitystä, jos toinen henkilöistä sanookin asian. 

Vaikka kirja oli välillä pysähtynyttä tunnelmointia ja välillä kaahailua edestakaisin, oli tämä jokseenkin kiinnostava teos. Sopivasti erilainen ja hämmentävä siihen muuhun kirjallisuuteen verrattuna, mitä yleensä luen. 

Shimamura vilkaisi häneen ja painoi heti päänsä tyynyyn. Valkoinen tuolla peilin syvyyksissä oli lunta, ja sen keskellä leijuivat naisen kirkkaanpunaiset posket. Vastakohtien raikas kauneus huikaisi silmää. 

Oliko aurinko jo noussut? Lumen kirkkaus oli tehostunut, se näytti palavan jäisenä. Sitä vasten nähtynä naisen tukan mustuuteen sekoittui purppurainen häivä. 

Suketus kirjoitti kirjasta täällä - ja hänen tekstistä pääsee näppärästi myös muihin kirjoituksiin Kawabatan kirjasta. 

Yasunari Kawabata Lumen maa 
2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947)
suomentanut Yrjö Kivimies
161 sivua

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi) on toinen lukemani Murakami (ensimmäinen oli Norwegian Wood). En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin kirjasta, ettei sitä ymmärrettäisi väärin. Yritän mahduttaa pääajatuksen heti aluksi tähän yhteen virkkeeseen: Pidin kirjasta tosi paljon, henkilöt leijailevat vieläkin jossain mieleni perukoissa ja ihmettelen, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtui, mutta en aivan täysin ihastunut kirjaan, koska se oli kovin samanlainen kuin Norwegian Wood. 

Kirjan päähenkilö on K, jonka näkökulmasta kirjan tapahtumat kerrotaan. K on opettaja, joka kohtaa opiskeluaikoinaan Sumiren, johon rakastuu. Sumire on taiteellinen tyttö, joka haluaa kirjailijaksi. Sumire on rakastunut Miuhun, jonka tapaa juhlissa. Miu on vanhempi nainen, naimisissa ja Sumirelle saavuttamattomissa. Niin Sumire ajattelee, mutta koska rakastaa naista niin paljon, on onnellinen, kun Miu pyytää hänet töihin yritykseensä. Viinejä Euroopasta tuovan yrityksen johtaja Miu lähtee Eurooppaan ja pyytää Sumiren mukaansa. He päätyvät unelmien saarelle Kreikkaan, mutta saarella tapahtuu jotain, minkä takia Miu soittaa K:n apuun. 

Kirjan alku on tavallista kuvailua henkilöiden elämästä, perheistä, opiskeluista ja haaveista. K:n ja Sumiren toisiinsa yhdistävä tekijä on kirjallisuus. He ovat toisiinsa kytköksissä lukemansa kirjallisuuden kautta. Tuntuu, että he elävät elämänsä kahdessa maailmassa: oikeassa maailmassa ja kirjojen maailmassa, ja ehkä kirjan loppu saa merkityksensä tästä dualismista käsin. 

Kirjan alun järkeenkäypä maailma nimittäin muuttuu, kun Sumire ja Miu päätyvät Kreikkaan. Siellä tapahtuu jotain, jota ei voi puhtaalla järjellä selittää. 

Kirjan henkilöt ovat jotenkin järkyttävän yksinäisiä ja heidän yksinäisyytensä väistyy vain hetkittäin. Silloin, kun K ja Sumire tapaavat toisiaan. Näin siitäkin huolimatta, että K:lla on omat naisseikkailunsa. 

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkelä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisiruja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia. 

Murakamin tarinaa on luonnehdittu unenomaiseksi monessa kirjablogissa. Murakamin teksti on myös toisteista: sama ajatus ilmaistaan useammallakin kielikuvalla. En ole varma, syntyykö unenomaisuus tästä, enkä ole varma, pidänkö hirveän paljon tästä tyylistä.

Huomenna olen kuitenkin toinen ihminen, en koskaan palaa entiselleni. Ei sitä tosin kukaan huomaa Japaniin palattuani. Ulospäin ei näy muutosta. Mutta sisälläni jotakin on palanut poroksi ja haihtunut ilmaan Verta on vuotanut, ja sisimmästäni puuttuu jotakin. Tuo jokin poistuu sanaakaan sanomatta, pää painuksissa. Ovi aukeaa ja sulkeutuu. Valo sammuu. Tämä on viimeinen päiväni sinä ihmisenä joka juuri nyt olen. Viimeinen iltahämärä. Uuden päivän koittaessa täällä ei enää ole sitä ihmistä joka minä olen. Joku toinen on ottanut paikan tässä ruumiissa. 

Jotain Murakamin tekstissä ja tarinankerronassa kuitenkin on, sillä jäin miettimään kirjan henkilöitä vielä kirjan lukemisen jälkeen, eivätkä tarinat jätä rauhaan. Murakamia on luettava lisää, sillä olen kuullut huhuja, että tämä teos ei välttämättä olisi se Murakamin paras. 

Muita lukeneita ja bloganneita mm.: 

Elina, Jenni S., Sara, Sanna, Katja, Jenni. 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

2003, Tammi (oma kirja 2. painos vuodelta 2011)

alkuteos Supuutoniku no koibito 1999

suomentanut Lauri Kemiläinen 

252 sivua 

Murakami pääsee osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseen, maa siis Japani - ja japanilaisia pelaajia tiedän itsekin ainakin yhden: Kagawa ManU:sta, jonka taidonnäytteitä täällä. 

Kyoko Mori: Shizukon tytär / Lukudiplomi

Kyoko Morin Shizukon tytär (1999, Otava) on TBR-listallani, ja kapuan tällä kirjalla kohti vuorenhuippuani: kirja löytyy kirjahyllystäni - olen tämänkin tuonut kirjaston poistohyllystä, tällä kertaa kaupunki on Espoo. 

Kirjailija Kyoko Mori syntyi Kobessa, Japanissa vuonna 1957 ja hän oli kiinnostunut luovista aloista, kuten kirjoittamisesta, piirtämisestä ja ompelemisesta. Morin äiti teki itsemurhan, kun kirjailijan alku oli 12-vuotias, ja Morin isä meni uusiin naimisiin pian. 16-vuotiaana Mori muutti USA:han, koska ei tuntenut oloaan kotoisaksi kotonaan, näin kertoo lukudiplomi-sivut.

Shizukon tytär -teos kuulostaa siis melko omaelämäkerralliselta teokselta, sillä kirjassa päähenkilönä on Yuki, jonka tarina alkaa siitä hetkestä, kun hänen äitinsä, Shizuko tekee itsemurhan. Yukin isä menee vuosi hautajaisten jälkeen uusiin naimisiin sihteerinsä kanssa. Äitipuoli on kuin satujen ilkeä äitipuoli: hän kieltää Yukin kontaktit tämän äidin sukulaisiin. Kotona Yuki ei saa pitää tippaakaan meteliä, äitipuolen mielestä Yuki ei osaa tehdä mitään oikein ja niinpä Yuki viettää vapaa-aikansa harrastaen juoksua. 

Yuki on yksinäinen lapsi, joka sinnittelee elämässään eteenpäin. Hänellä on yksi hyvä ystävä, mutta kun äidin itsemurha selviää ystävän vanhemmille, tyttöjen tiet eroavat. Yuki kestää elämänsä, koska hän on päättänyt lähteä kotoaan heti, kun se on mahdollista. 

Yuki ei juurikaan saa myötätuntoa isältään, jonka mielestä tyttären olisi parasta unohtaa menneisyys ja elää elämäänsä eteenpäin. Isä on uuden vaimonsa tossun alla: on tarpeeksi häpeällistä, että ensimmäinen vaimo teki itsemurhan. Jos toinen nainen haluaisi erota, olisi se vielä häpeällisempää. Yuki käy koulua, yrittää vältellä äitipuoltaan kotona, isä sen sijaan on melkein koko ajan pois kotoa työssään. 

Yukista kasvaa itsepäinen tyttö, joka ei halua näytellä pitävänsä äitipuolestaan tai isästään. Koulussakin hän kohtaa vaikeuksia, osaksi sen takia, mitä hänen äidilleen tapahtui, osaksi omaa jukuripäisyyttään. 

"olen ollut niin inhottava - - siitä lähtien kun mama kuoli. En tiedä miksi. Tuntuu vain, etten voi muutakaan. Kaikki tuntuu niin hirveältä, enkä tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä kuin olla hirveä itsekin - -." 

Kirjassa kurkistetaan Yukin elämään aina noin vuoden välein. Elämä muuttuu koko ajan pikkuisen pahemmaksi, ja tämä on todella raastava ja surullinen kirja siitä, miten kauheaa nuoren elämä voi olla. Kirjassa eletään vuosia 1969 - 1976. Ainoa lohtu kirjassa on se, että Yukin suunnitelmat lähteä kotoa heti kuin mahdollista, toteutuu. Samalla hän saa yhteyden äitinsä sukulaisiin uudelleen. 

Kyoko Morin kirja Shizukon tytär -teoksella aloitan myös lukudiplomi-urakkani. 

Kirja löytyy kirjalistalta kohdasta Ihmisiä. 

Ilmoitin aiemmin, että suoritan ysiluokan Sinuhea, mutta vaihdan kasiluokkaan, koska siellä on kivempia tehtäviä. 

Valitsin tehtäväksi: 

Laadi ihmissuhdekaavio kirjan henkilöistä. Selitä merkkikielesi ja mahdollinen värien käyttö.

Tässäpä ihmissuhdekaavio kirjasta: 

Yukin elämän keskeiset ihmiset ovat vasemmalla: 

kun äiti Shizuko tekee itsemurhan, hän viettää elämänsä isänsä, Hidekin ja äitipuolensa Hanaen kanssa. 

Yuki kuitenkin haluaisi viettää elämänsä tätinsä, äidin siskon, Ayan kanssa, sekä isovanhempiensa, Masan ja Takeon seurassa. 

Isä kieltää Yukin olemasta näiden sukulaisten kanssa. 

Yukin elämässä on myös pari ystävää. 

Sachiko Murain kanssa hän harrastaa yhdessä juoksua koulun aikana, 

mutta kun Sachikon perhe saa tietää Yukin äidin itsemurhasta, ystävyys loppuu. 

Isamun Yuki tapaa lähdettyään opiskelemaan Nagasakiin. 

Kyoko Mori: Shizukon tytär 

1999, Otava

alkuperäinen teos: Shizuko's daughter 

suomentanut Sirpa Kähkönen

249 sivua 

Kirja siis kasvattaa luettueni kirjojen kirjavuorta kohti Macchapucchrea ja myöskin liittyy Marian äiti-haasteeseen, josta jää puuttumaan vain yksi kirja! Tässä jos jossain on kyseessä äiti-suhteen pohdinta. Oma äiti ja hänen tekemänsä ratkaisu ei jätä tytärtä rauhaan; äitipuoli on taas kamala narttu.

Kirjastossa tämä kirja on sijoitettu sekä aikuisten että nuorten osastoon. Mielestäni tämä onkin siinä välissä. Jotenkin tämä tuntuu kauhean surulliselta nuorten kirjaksi, mutta toisaalta hieman väljältä aikuisten kirjaksi, esimerkiksi Japanin muuttumista sivutaan yhdellä sivulla ja lähinnä sillä, miten naiset eivät enää käytä kimonoita. Myöskään avioliittoa ja selvästi kaksinaismoralistista yhteiskuntaa ei pohdita sen enempää kuin kertomalla Yukin tunnelmista elämänpyörteisssä. 

Banana Yoshimoto: N.P.

Banana Yoshimoton N.P. (1996, Otava) -teoksen piti jatkaa sarjaani uudelleen luetut kirjat, joista olen pitänyt jossain vaiheessa elämääni -teemaani. Lukiessani kirjaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että en ole ehkä koskaan lukenutkaan tätä kirjaa. En tiedä, voiko lukemansa kirjan niin täysin unohtaa, ettei muista siitä mitään? Yoshimoton Kitchen-teoksen olen lukenut, siitä on todisteena merkinnät ja muistiinpanot. Luulen, että N.P. on jäänyt ehkä kuitenkin lukematta, joten liitän tämän kirjan Mount Everest -vuorikiipeily-haasteeseeni, koska tämä kirja on odottanut kirjahyllyssäni lukijaansa. 

Banana Yoshimoto on taiteilijanimi, joka kätkee taakseen kirjailijan nimeltä Mahoko Yoshimoto (s. 1964). Yoshimoto kasvoi Tokiossa kirjailijaperheessä ja opiskeli yliopistossa kirjallisuutta. Yoshimoton kirjoista Kitchen ja N.P. on suomennettu; kirjoja on paljon enemmänkin, mutta niitä ei löydy suomeksi. Yoshimoto ei liene kovin tunnettu kirjailija Suomessa ja lukiessani teosta N.P. en ihmettele ollenkaan asiaa. Kirjaan on vaikea päästä sisälle ja ymmärtää sen maailmaa. 

N.P. nimi tulee kirjasta, joka on 97 novellin kokoelma ja jonka 98. novellia tässä teoksessa pyritään kääntämään. Novellia kuitenkin tuntuu ympäröivän kirous: kaikki, jotka ovat yrittäneet kääntää novellia japaniksi, alkavat hautoa itsemurhaa, ja toteuttavatkin aikomukset. Wikipediassa Yoshimoton kirjailijaidoliksi mainitaan mm. Stephen King, ja tästä teoksesta tuleekin mieleen, että kyseessä on kauhukirja. Mutta ehkä ei sittenkään, koska kirjassa selvitään ilman yliluonnollisia käänteitä. Teoksesta itse asiassa kääriytyy esiin rakkaustarina: miehen ja naisen ympärillä tosin tapahtuu kaikenlaista muutakin, kuten isän ja tyttären sekä siskon ja veljen välinen rakkaussuhde, perheiden hajoamisia, entisiä tyttöystäviä, kännisiä seikkailuja ja kaikkea, mitä nyt kuvitella saattaa. Ja vähän sellaistakin, mitä ei kuvitella edes uskaltaisi, tai haluaisi. 

Kirjaan on vaikea päästä sisään, koska lukijana en oikein ymmärtänyt, että mikä tämä kirja oikein haluaa olla. Japanilaista kirjallisuutta lukiessani törmään usein tähän samaan pulmaan: en ymmärrä, miten kirjaa pitää lukea. 

Teoksen päähenkilönä on Kanoo, joka ikävöi poikaystäväänsä, Shoojia. Shooji yritti kääntää novellia, mutta joutui kirouksen uhriksi. Kanoo tapaa siskon ja veljen, Sakin ja Otohikon, sekä Suin, edellisten puolisiskon, jotka hekin liittyvät novelliin ja sen kääntämiseen. Japaniin tuleva kesä kuluu tutustuessa näihin henkilöihin ja selvittäessä novellin mysteeriä. Samalla kirjan sivuilla versoo rakkaus, joka valtaa Kanoonin mielen lopultakin. 

Kirja on kuin kaaos, joka rikkoo järkeä ja järjestystä vastaan. Siinä tapahtuu kauheuksia, mutta myös nuoren aikuisen versovaa kaunista rakkautta. Ehkä japanilainen järjestys tarvitsee tekstin, joka särkee järjestyksen: 

Japanissa vallitsee niin täsmällinen järjestys, hyvä ja paha on standardisoitu, kaikki ovat niin huolissaan siitä mitä toiset ajattelevat, ja jos ruuhkajunassa joku hullu tuleekin kourimaan, on siellä sitten taas joku niin hirveän sydämellinen ystävällinen mummo että alka aivan itkettää. 

Jälkifiilikset kirjasta: sekava olo, koska en tiennyt, miten kirjaa olisi pitänyt lukea. Onko se kauhua, jännitystä, romantiikkaa, huumoria - vai ehkä kaikkea näitä yhdessä? Sekava olo jäi myös siitä, että en osaa oikein tehdä lopullista ajatusta siitä, mitä kirja halusi sanoa, ja minulle jäi jälkimakuna olo, että jonkun pitäisi selittää, mitä nämä kaikki itsemurhat symboloivat? Entä sukurutsat? Jos kaikki tämä ällötys-kerros olisi ollut poissa, olisi kirja ollut normaalinoloinen kuvaus nuoren naisen kasvusta rakkauteen ja aikuisuuteen, ja karun menneisyyden hyväksyminen. 

Banana Yoshimoto: N.P. 
1996, Otava
alkuteos N.P. 1990
suomentanut Kai Nieminen
203 sivua 

Sami Hilvo Rouva S.

Sami Hilvo Rouva S. 
2012, Tammi

Aloitin Sami Hilvon Rouva S. -teoksen jo joku aika sitten. Palasin kirjan pariin, ja ehkä jotain olennaista jäi kirjan hengestä tällä lukutekniikalla puuttumaan, sillä Hilvon teoksesta päällimmäisenä jäi mieleen, että se oli nopea- ja helppolukuinen teos, jossa Japani miljöönä oli sen kiinnostavin asia. 

Teoksessa on monta kertojanääntä: Daniel, joka matkustaa Japaniin tutkimaan vanhoja tekstejä ja jonka Rouva S. tunnistaa tyttärensä reinkarnaatioksi. Rouva S., joka muistelee menetettyä tytärtään ja suunnittelee suurta kostoa. Nene, joka elää menneisyyden Japanissa ja jolla on muita parempi hajuaisti. Kirja hypähtelee parin sivun välein kertojasta toiseen ja myös lyhyet luvut vaikuttavat siihen, että kirja on tosi nopealukuinen. Hieman liiankin nopea, sillä vasta kirjan lukemisen jälkeen kirja ja sen tapahtumat alkoivat elää mielessäni. 

Kirjaa on vaikea luokitella mihinkään valmiiseen lajiin kuuluvaksi. Parnasson arvostelussa kirja luokitellaan lukuromaaniksi, ja paheksutaan, miten kirjassa kuvataan matkaoppaan tapaan Japanin eri kaupunginosia. Minusta kirjassa oli hienoa juuri se, että sitä ei voi kunnolla mieltää oikein miksikään lajityypiksi. Pidin myös kirjan tavasta tuoda japanilaisuutta esiin. Lukijana jäin kyllä kovasti ristiriitaisiin tunnelmiin: oliko kirja liian helppo vai liian vaikea? Tekstinä kirja oli liian helppo, mutta toisaalta, mitä kaikkea mahtoikaan liittyä kaiken japanilaisuuden taakse? 

Kirja tosiaan alkoi elää vasta vuorokausi sen lukemisen jälkeen, ja nyt jäin harmittelemaan, että kirja loppui niin äkisti. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin sitä, ettei kirja käsitellyt laajemmin kaikkia sen aiheita. Aiheita ja teemoja kirjassa oli tosi paljon. Mutta ehkä on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa jostain meille vieraasta miljööstä tavalla, joka olisi sopiva.

Olisin halunnut haistaa, jännittää, miettiä ja tutkia Japania enemmän kuin minkä Hilvo tarjoili. Tällaisena kirjasta tuli kovin kevyt ja viihteellinen. 

Arvioni: + + +. 

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta (2012, Gummerus) oli pakko hankkia heti, kun huomasin sen Maijan blogissa. Japani-tietämykseni on ollut paljon kirjojen varassa, olen tainnut jopa tenttiä Japanin historia -kurssin yliopistoaikoinani ja silloin tuli tutuksi tämä teos:

Muutoinkin olen listannut Japani-kuvaani kirjojen sivuilta:

Pilgrim Kumoi, Ruriko: Etäällä koittaa kevät
Sujata Massey: Rei Shimura -sarja
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Junichiro Tanizaki: Avain
Banana Yoshimoto: NP, Kitchen

Japani on kiinnostanut pienesti senkin verran, että olen ajalla ennen lapsia hikoillut tatamilla suorittaakseni seuraavan vyön. Ja joitakin tuttuja on Japani lahjoittanut minulle, mutta jotenkin kuvani Japanista on aika yksinkertainen: riisiä, sushia ja hassuja asioita, joita japanilaiset harrastavat: valokuvaaminen joka paikassa, pitkät työpäivät ja jatkuva kumartaminen.

Täytyy sanoa, että Karvisen teos muutti kuvaani Japanista ja japanilaisista aika paljon. Siltihän kuvani on pitkälti nojatuolimatkailun kautta koettua ja rakennettua, mutta en ole ainakaan ihan heti matkustamassa Japaniin.

Karvinen on YLE Uutisten ulkomaantoimittaja ja uutisoinut monesti Japanista Suomeen. Karvinen on myös opiskellut japania ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineena Japanin tutkimus. Karvisen tieto ja kokemus Japanista näkyy teoksessa. Paitsi historiaa, politiikkaa ja taloutta tässä teoksessa käsitellään myös tavallisia ihmisiä.

Teos itse asiassa kertoo Tokiosta ja esittelee Tokion niin, että kaupunkin on jaettu eri osiin. Näissä eri osissa Karvinen kertoo niistä asioista, jotka liittyvät kuhunkin kaupunginosaan. Teos alkaa niin, että siinä kuvaillaan keisarin palatsia ja tietysti samaan aikaan kerrotaan keisarin vallasta ja historiasta. "Palatsista itään" -luvussa siirrytään kuvailemaan työelämää, jossa tulee vahvasti ilmi naisten heikohko asema Japanin työelämässä, mikä liittyy Japanin historiaan ja myös siihen, miten työelämässä noustaan ylöspäin: liehittelemällä esimiestä ja pomoa työajan jälkeen. Nyky-Japanissa seurauksena on se, että naiset eivät halua naimisiin, eivätkä tehdä lapsia.

Kurinalainen ja kilpailuun keskittyvä työelämä ei sinällään tullut yllätyksenä kirjan mukana, mutta vapaa-ajonviettotavat kylläkin. Karvisen mukaan japanilaiset ovat kovaäänisiä ja nauravat paljon, nukkuvat mitä kummallisimmissa paikoissa ja juovat paljon! Enpä olisi ensimmäisenä ajatellut viileistä japanilaisista, että maassa otetaan viinaa (sakea) niin rankalla kädellä, että katukuvaan kuuluvat sammuneet. Tai että juopottelusta avoimesti kerrotaan, eikä reipasta juhlintaa pidetä mitenkään nolona asiana.

Kirjaa lukiessa ymmärsin harrastamieni japanilaislajien luonnetta paremmin: olin tahtomattani solahtanut japanilaiseen tiukan hierarkian maailmaan, kun kumarsin kunnioittavasta mustavöistä senseitäni. Japanilaisten intensiivinen lukuharrastas teki vaikutuksen. Kaikkein parasta kirjassa, vaikka pidinkin kovasti myös historia- ja politiikkaosuuksista, oli tavallisten ihmisten kuvaus:

Jokaista seuruetta yhdistää iloisuus. Joskus aikanaan juuri junalaiturilla retkeilijöitä katsoessani havahduin siihen, miten paljon japanilaiset nauravat. He kertovat juttuja, läimäyttelevät toisiaan olalle ja nauravat. Junassa jatketaan pulisemista, vertaillaan eväsrasian herkkuja, juodaan jääteetä ja nauretaan. - - Eikä hyväntuulisuus rajoitu retkeläisiin, vaan yhtä lailla näkee nauravia naisporukoita lounaalla, kikattavia koululaisryhmiä junassa tai asiakkaan kanssa iloisesti jutustelevia pikkupuodin kauppiaita.

Aivan kaikki Japanista lukemani ei tehnyt vaikutusta: hyvä veli -järjestelemä, korruptio, nuiva suhtautuminen ulkomaalaisiin, silmien sulkeminen asunnottomien ja burakulaisten asemasta, kova kilpailu koulumaailmassa, itsemurhaluvut jne. - Japanissa tuntuu olevan paljon asioita, jotka kaipaavat huomiota ja ratkaisua.

Välillä Japani tuntui kovin aasialaiselta maalta, välillä kovin länsimaiselta, välillä kovin omalaatuiselta - ja totta varmaan onkin, että Japani on kaikkea näitä. 

Kirja on ehdottmasti lukemisen ja tutustumisen arvoinen, todellakin taidolla ja tietämyksellä tehty. Ainoa, mitä kaipasin kirjaan, oli sellaisen normaalin japanilaisen kertomus: missä hän asuu, mitä harrastaa, mitä lapset tekevät vapaa-ajalla, vai onko vapaa-aikaa olemassakaan kovan kilpailun jälkeen? Siis vielä enemmän kuin mitä kirjassa oli. Teoksessa esiteltiin lähinnä teatterit ja ruokapaikat, nähtävyydet ja muut asiat, joita varmasti keski-ikäinen ihminen haluaa tietää ja kuulla, mutta miten japanilaiset oikeastaan elävät, jäi hieman epämääräiseksi. Eihän sitä tietysti voi tyhjentävästi kertoa, ja ehkä olen vain liian utelias, blogimaailman nielaisema lukija...

***

Tässä vielä pari mielikuviini vaikuttanutta pätkää, teoksessakin mainittu Lost in Translation -filmi ja Geishan muistelmat.

Ja jos ja kun Japani-aihe innostaa eteenpäin, Karvinen mainitsee kirjassaan vielä nämäkin teokset:

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Shusaku Endo: Verraton hölmö
Junichito Tanizaki: Makiokan sisarukset.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

-- suurin osa jutuista oli luultavasti keksittyjä, mutta ne olivat kiinnostavia. Hän teki tarkkoja havaintoja ja käytti terävää kieltä, hän oli kärkevä ja hauska. Hän osasi sävähdyttää. Kyllä, siinä hän oli hyvä, kerta kaikkiaan - hän osasi sävähdyttää ja koskettaa kuulijaa. Hän myös tiesi, että hänellä oli sellainen kyky. Hän pyrki käyttämään sitä niin taiten ja tehokkaasti kuin mahdollista. Hän sai kuulijan tuntemaan juuri niin kuin hän halusi - suuttumaan, suremaan, säälimään, pettymään, ihastumaan.  

Haruki Murakamin Norwegian Wood (2012,Tammi - alkuperäinen teos Noruwei no mori 1987, kääntänyt englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff) kiinnosti kevättalven kirjauutuuksista, eikä kyllä tuottanut pettymystä. Se heti alkuun salailematta todettakoon. Edellä oleva lainaus on Harukamin teoksen sivuillta ja kuvaa erästä teoksessa vierailevaa henkilöhahmoa, mutta kuvaa myös Harukamin kertojan- ja tässä tapauksessa kirjoittajanlahjoja. Juonellisesti kirjassa ei mitään ihmeitä tapahdu, tai tapahtuu kovastikin. Riippuu ihan siitä, mitä juonella käsitetään. Kyseessä on kasvutarina, japanilaisen nuoren miehen kasvua isoon maailmaan.

Teoksen päähenkilö on Toru Watanabe, parikymppiseksi päätyvä opiskelijanuori, joka on hieman yksinäinen ja syvästi tunteva miehenalku. Hän elää voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja ensirakkautensa, seksinnälkänsä, opiskelunsa - surunsa ja ilonsa. Parikymppisen opiskelijapojan elämän.

Muistoihin vuosiin 1969 ja 1970, joihin aikoihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, muistelijan kuljettaa the Beatlesin Norwegian Wood -kappale, josta kirjan nimi. Kirjassa eletään tietysti Japanissa, Tokiossa ja välillä käydään muuallakin Japanissa. 60-luvun lopun Japani näyttäytyy kovin samanlaisena kuin länsimaidenkin 60-luku: siihen tuntuu kuuluvan päihteiden käyttö ja seikkailut vieraissa vuoteissa vapaamielisesti.

Kirjan ansio on kertoa tarinoita ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa: Toru kohtaa paitsi tyttöystäviä myös opiskelukavereita, joista hänellä on - totta tosiaan - kyky kertoa tarinoita. Torun tapaamat ihmiset, varsinkin Naoko ja Reiko, ovat hieman omituisia. Mutta toisaalta, normaaliuden raja on aina kyseenalainen.

"Miksi sinä pidät aina sellaisista - tai siis tällaisista ihmisistä? Tällaisista omituisista kaheleista, jotka ovat hukkumaisillaan. Niin kuin minä (Naoko) ja Kizuki ja Reiko. Mikset voi pitää normaaleista ihmisistä?"

"En minä näe teitä kummallisina", sanoin mietittyäni hetken. "En pidä sinua, Kizukia tai Reikoa mitenkään kaheleina. Ne joita minä pidän kaheleina kulkevat vapaina."

Itse pidin kirjasta juuri siksi, että sen henkilöhahmot eivät ole normaaleja, vaan liikkuvat mielisairauden ja itsemurhan partaalla. Ehkä varmaan siksi, että minua ei ole koskaan kiehtonut keskiluokkainen tai keski-ikäinen, normaalisti työssä käyvä ja lapsiaan muita paheksuen kasvattava henkilöhahmo (ja pelkään että itse olen juuri sellainen). Ja ehkä siksi pidin tästä kirjasta, koska siinä liikuttiin parikymppisten maailmassa, jolloin kaikki (tunteet, ihmissuhteet, normaalius - elämä) tunnetaan jotenkin niin paljon syvemmin kuin 15 vuotta vanhempana. Lukeminen oli tavallaan myös nostalginen matka, jonka aikana mietin, millainen olin itse aikana, jolloin kaikki elämässä oli vähän erilaista kuin nyt. Uutta ja paljon tunteita herättävää.

Kirjassa oli paljon kaikkea, mistä voi vain pitää: kirjailija kuljettaa lukijaa tunteesta toiseen - ja vaikka ihmiskohtalot vaikuttavat surullisilta, niin teoksen sivuilla on kuitenkin humoristinen ja pohjimmiltaan positiivinen vire. Ehkä se on se nuoruus.

Kirjassa ennakoidaan tapahtumia, mikä tietysti on helppoa, koska kirjan kertoja muistelee menneitä. Siksikin biisi Norwegian Wood nousee kirjan juonen kannalta tärkeäksi:

"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua - - "

Harukamin kirja oli ehdottomasti parasta, mitä olen tänä vuonna lukenut. Parastahan on myös se, että Harukamin teokset eivät ole tässä, vaan tutustuminen kirjailijan tuotantoon on vasta aluillaan.

Arvioni (ilman pienintäkään epäilystä):

+ + + + +

Aiemmin tämän kirjan ovat lukeneet ja siitä pitäneet:  

Tessa,

Liisa,

Sara ja

Katja, 

Peikkoneito.

Ja lopuksi vielä kirjasta kaivettu elämänohje (joka iskee näin suklaanystävän mieleen): 

"Muista, että elämä on suklaarasia. 

- - "

Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat. Sitä minä ajattelen aina, kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita. Ajattelen, että nyt minun täytyy vain hotkaista pahat konvehdit ja kaikki on taas hvyin.

Elämä on suklaarasia." 

Kirja, joka sisältää tällaista viisautta, ei voi olla muuta kuin aivan 

mahtava!