Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja

Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 

Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 

Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 

Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 

118 sivua

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset & Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Sain tutustua kevään 2014 kirjoihin, kun sain kustantamoilta lukukappaleet näistä kahdesta kirjasta: 

 

 Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset & Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

 

Delijanin teos Jakarandapuun lapset (2014, WSOY) kertoo sukutarinaa Iranin sodan ja vallankumouksen koettelemista ihmisistä. Kirjan tapahtumat pohjautuvat kirjailijan omaan sukuhistoriaan, sillä Sarah Delijani syntyi teheranilaisessa vankilassa aivan samoin kuin hänen teoksensa Neda. Kirja alkaakin kuvauksesta siitä, miten Azar vuonna 1983 pelkää lähestyvää synnytystään, käynnissä olevaa synnytystä ja synnytyksen jälkeen vastasyntyneen lapsensa puolesta. Kirjan alusta noin 60 sivua on Azarin koettelemuksia, kunnes kirjassa siirrytään vuoteen 1987. 

 

Kirjan alku oli aikamoisen uuvuttava, enkä ehkä olisi jatkanut kirjaa eteenpäin, ellei Kirjavan kammarin Karoliina olisi juuri kirjoittanut lukemiseni epätoivon hetkinä blogissaan, miten kirja pääsee vauhtiin puolivälinsä jälkeen. Kyllähän kirja paranikin huomattavasti loppua kohden, mutta en silti päässyt kirjaan mukaan kuin korkeintaan aivan sen viimeisillä sivuilla, jolloin Neda astelee Italian katuja ystävänsä Rezan kanssa, johon on rakastunut. Neda käsittelee mielessään ja muistoissaan omaa historiaansa: sitä, millaista hänen äitinsä ja isänsä elämä vankiloissa mahtoi olla, miten hekin olivat rakastuneita ja nuoria (aivan samoin kuin hän ja Reza nyt) - ja ehdottomia ajatuksissaan ja osallistumisissaan mielenosoituksiin. Rezassa Neda näkee omat vanhempansa osallistumassa mielenilmaisuihin, sillä Reza on lähtenyt kotimaastaan poliittisen vainon takia.

 

 

Teoksessa oli paljon henkilöhahmoja, joiden olisin toivonut liitettävän jo hieman aiemmin paremmin toisiinsa. Kirjaan mahtui paljon surua ja menetyksiä, tuhottuja rakkauksia. Mutta myös kaiken välissä intohimoa ja mahdottomanoloisia rakkauksia. Kirja sai minut etsimään tietoa jakarandapuusta ja varsinkin sen loppuosa antoi myös kiinnostavaa kuvaa poliittisiin kansannousuihin: miten se kansa, joka nousee vastustamaan, on nuorta, viatonta ja ehkä hieman naiiviakin.

 

Hän seisoo jakarandan juurella ja katselee sen violetin- ja vaaleanpunaisenkirjavi kukintoja. Hän puristaa kätensä yhteen ja painaa hartiat kyyryyn. Seisoo pää painuksissa, ja kyyneleet putoilevat keltaiselle silkkipaidalle ja jättävät siihen suolaisia tahroja. Hän lyyhistyy lähelle suihkulähdettä jossa kultakalat uiskentelevat levottomina ennen nukahtamista. Hän kyyhöttää puoliksi mullassa, puoliksi mukulakivillä jotka ulottuvat kukkapenkin reunaan asti. Hän itkee.  

 

 

 

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
2014, WSOY
Children of the Jacarandra Tree 2013
suomentanut Laura Jänisniemi
283 sivua

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
Ja osallistun kirjalla myös omaan kirjallisuutta futis-maista -lukuhaasteeseen, pääsihän Iran pelaamaan Brasiliaan.

Toinen kirja, josta sain lukukappaleen, oli kotimaisen kirjailijan, Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus (2014, Tammi), joka on kirjailijan toinen kirja. Hakkaraisen ensimmäinen kirja, Verkko, kertoo vaihtoehtoisesta historiankulusta, kun Suomi onkin osa Neuvostoliittoa. Teos on kiinnostanut minua, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta - ehkä palaan siihen vielä jossain vaiheessa. Purkaus on myös kertomus kuvitteellisesta maailmasta, joka muistuttaa Islantia (maata, jossa Hakkarainen on asunut). Siellä on kylmää, jäistä ja kolme päähenkilöä.

 

Kjarri ja Birk ovat veljekset, jotka tutustuvat tyttöön nimeltä Vigdis. He viettävät lapsuutensa yhdessä leikkien ja kuvitellen tulevaisuuttaan. Uhka, joka voisi rikkoa kolmikon yhtenäisyyden, saa pojat vannomaan valan:

 

"Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?"

Ja he puristivat toistensa kättä, polttivat savukkeen ja vetivät vielä linkkuveitsellä kummankin sormeen pienet viillot ja painoivat ne yhteen, sopivat, että se kumpi rikkoisi verivalan, joutuisi jättämään saaren.

 

 

 

 

Tarina kerrotaan jokaisen päähenkilön näkökulmasta ja maailma on kovin erilainen jokaisessa tarinassa. Siinä, missä pojat näkevät Vigdiksen ihailtavana henkilönä, näkee Vigdis poikien perheen ja perhe-elämän kadehdittavana. Tunteilla on tässä kirjassa erityisen väkevä osa, vaikka kerrontatyyli onkin viileää. Vannomisistaan huolimatta molemmat pojat ovat rakastuneita Vigdikseen, mutta kumpaan Vigdis voisi olla rakastunut? Vai voisiko olla ollenkaan?

 

Kirjan juoni on oikeastaan se, että lukija pääsee tarkastelemaan tunteiden juoksua kolmesta eri näkökulmasta. Itse jäin kaipaamaan kirjasta vielä jotain lisää, mutta sain tyytyä eri näkökulmien lisäksi viileän miljöön kuvailuun. Erityisesti jäin tässä kirjassa pohtimaan, minkälaisia lintuja ovat lunnit. Erityinen huomio tässä kirjassa muuten todella kauniiseen kirjankanteen, jonka tiedot kirjasta:

päällys: Markko Taina; kannen teos: Falling, Sanna Majuri

 

 

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

2014, Tammi

249 sivua

 

*****

 

Kevään uutuudet olivat siis ihan ok luettavaa, mutta eivät aiheuttaneet mitään ihkutusreaktioita. Joitakin uutuuksia on vielä tulossa, mutta lukematta on vielä viime vuoden kirjoista niitä, joita odotin erityisen paljon ja jotka haluaisin lukea.

 

Tällä hetkellä aika ei tunnu antavan periksi lukemiseen ja kirjoittamiseen ja voi olla, että päivitän blogiani tästä eteenpäin hieman eri tavalla kuin aiemmin: kirjapostaukset saattavat keskittyä enemmän viikonloppuihin ja yhteyspostauksiin.

Amir & Khalil: Zahran paratiisi

Pitkästä aikaa elokuussa luin sarjakuvakirjan Kiinasta, joten nyt kun eteeni kirjastossa tupsahti toinen sarjakuvakirja, niin

uskalsin sen ottaa mukaani.

Zahran paratiisi (2011, Like, suomentanut Petri Stenman, alkuteos Zahra's Paradise) on Amirin kirjoittama ja Khalilin piirtämä poliittinen sarjakuva Iranin presidentin vaalien jälkeisistä mielenosoituksista ja niiden seurauksista kertova kirja.

 Amir on iranilais-amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti, toimittaja ja dokumenttifilmien tekijä. 

Khalil on ylistetty taiteilija, joka on piirtänyt sarjakuvia varhaisnuoresta asti.

Tekijät ovat päättäneet olla kertomatta sukunimiään ilmeisistä poliittisista syistä. 

Sarjakuva ilmestyy myos internetissä osoitteessa www.zahrasparadise.com jo 11 kielellä, ja sillä on kymmeniätuhansia lukijoita ympäri maailman.

Lähde: Like. 

Vuonna 2009 Iranissa järjestettiin presidentin vaalit, joiden epäilyttävää lopputulosta kansa nousi vastustamaan mielenosoituksissa.

Neda Agha Soltan oli yksi mielenosoitusten uhreista:

hänen kuolemansa levisi youtubessa ja myös Paulo Coelhon kotisivuille,

se oli myös inspiraationa kirjalle,

joka myöskin on netissä monien luettavissa.

Teoksessa Zahran paratiisi mielenosoituksissa katoaa Mehdi, jota hänen veljensä ja äitinsä alkavat etsiä. He kaivavat Mehdiä netistä mutta myös virastoista, joissa mielenosoituksista ja mielenosoitusten uhreista ei kukaan suostu kertomaan mitään.

Teoksessa näytetään, miten koneisto toimii hävittääkseen poliittisesti epämiellyttävät ihmiset maassa,

ja miten pienempiä päättäjiä vaiennetaan.

Toisaalta kirjassa näytetään, miten ihmisiä on vaikea vaientaa: 

sen ääni on siirtynyt nettiin, joka on vaikeampi saada hiljaiseksi. 

Kirja oli suoraan sanoen järkyttävää luettavaa,

voin suositella sitä sellaiselle,

joka on kiinnostunut historian käänteistä ja maailmasta ja sen muutoksesta

nykypäivinä:

Iranin mielenosoitukset olivat kirjan jälkisanojen mukaan

sytytyslankana Tunisian ja Egyptin kansannousuun.

Kiina-sarjakuvan tavoin tämäkin kertoo poliittisista asioista,

jotka tuodaan arkeen ja yksittäisten ihmisten elämään:

miten poliittinen elämä vaikuttaa yhden perheen elämään.

Itse pidän sarjakuvan keinoista kertoa elämää ja historiaa:

sarjakuvassa on mahdollista kertoa monesta eri näkökulmasta

samaa tarinaa.

Suosittelen tarttumaan sarjakuvaan!

Teoksen on aiemmin maininnut Hanna, ja tämän voi lukea myös netistä:

sarjakuva netissä.

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Varoituksen sana heti alkuun:

taidan olla taas vähän rakastunut.

Kader Abdolahin Talo moskeijan vieressä (2011, Bazar, suomentanut Sanna van Leeuwen) vaikutti kiinnostavalta kirjalta heti kun luin Bazarin uutuusluetteloa ja ennakkoaavistukseni pitivät paikkansa.

Tämä oli yksi parhaista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut

(myönnettäköön, että olen aika monen tämänvuotisen kirjan kohdalla sanonut jo samaa, mutta kun näitä hienoja kirjoja tulee koko ajan vastaan - ei voi valittaakaan).

Kirjassa kuvataan Iranin historiaa:

ensin maassa käydään Irakin kanssa sotasilla,

sitten valtaan astuu Khomeini,

ja pikkuhiljaa islamistit alkavat saada valtaa myös naapurimaassa Afganistanissa.

Historian tapahtumat kuvataan talon, joka on moskeijan vieressä, näkökulmasta.

Historian tapahtumat tulevat ja menevät,

moskeija ja talo pysyy.

Agha Dzan, talon päämies ja kauppias pysyy kirjan päähenkilönä löyhästi.

Muitakin henkilöitä kuvataan, ja heidän nimensä ja suhteensa on selvitetty kirjan alkusivuilla, mikä on hyvä, sillä muuten henkilöiden sokkeloissa eksyisi pahasti. 

Myös henkilöt tulevat ja menevät, heitä kuvataan aina silloin, kun he sattuvat viivähtämään talossa.  

Minusta teoksessa on juuri parasta sen rakenne:

talo on ikään kuin päähenkilö tai erittäin vahvana säilyvä miljöö,

jonka kautta tarina, tapahtumat, ihmissuhteet ja ihmiskohtalot näyttäytyvät.

Kertomus etenee kuin satu ja kirja alkaakin kuin satu:

Olipa kerran talo, vanha talo, jota sanottiin moskeijan taloksi.

Talossa asuu ihmisiä, joilla on erilaisia tehtäviä, samoin kuin talossa on eri huoneita eri toimintoihin.

Talossa asuvat isoäidit; runoilija Kazem Khan; vaihtuvat imaamit, joiden toimissa näkyvät historian muutokset; vaimot ja lapset. 

Teoksessa kerrotaan aina jonkun henkilön näkökulmasta tapahtumia ja sitten he katoavat talosta (isoäidit pyhiinvaellusmatkalla) tai jotkut palaavat aina uudelleen taloon ja kertomukseen mukaan (kuten Khomeinin oppeja kannattava imaami Galgal. 

Kirjan erilainen kerronta oli yksi sen parhaita ansioita. 

Toinen oli kieli. 

Kader Abdolah muutti Iranista Hollantiin ja on kirjoittanut kirjansa tällä uuden kotimaansa kielellä. 

"Kuuro ajatteli: 

Ehdin nukkua vielä hetken

ennen kuin karavaani tulee. 

Karavaani tuli, 

kulki ohi pilven lailla, 

mutta hän ei huomannut. "

Hän täydensi runoaan vielä lyhyellä selityksellä: "Kuuro mies symboloi ihmisiä, jotka tuhlaavat aikansa turhuuteen. Ja karavaani symboloi aikaa, joka kulkee nopeasti ohi."  

Teos kertoo Iranista, islamilaisesta maasta. Kauniisti ja niin, että ne asiat, joita me paheksumme länsimaissa, tulevat toisenlaiseen valoon. Naiset, joiden ajattelemme olevan kotiin sidottuja orjia, näyttäytyvät korvaamattomina.

Kun talossa oli taas vakituinen imaami, kaikki huomasivat yhtäkkiä, kuinka korvaamattomia isoäidit olivat olleet. He olivat aina huolehtineet kaikesta hiljaisuudessa. Talo oli käynyt kuin vanha kello, mutta nyt ei edes viiden naisen onnistunut saada kiinni sen rytmistä.

Jokaiselle on paikkansa talossa.

Tai yhteisössä ja yhteiskunnassa, voisi tulkita laajemmin.

Laajemmin kirjassa käsitellään poliittisten tuulten kääntymistä ja sitä, miten kehenkään ei voi luottaa, kun kyse on vallasta, vallan janoamista ihmisistä ja niistä, jotka haluavat päästä vallan lähelle. Myös talo joutuu uusien tuulien tullessa politiikan pelinappulaksi, kun islamilaisia sääntöjä tuodaan maahan. Toisaalta taas poliittinen liikehdintä ja vallan jano asettuu osaksi suurempaa historiallista jatkumoa. Poliittinen sanoma voi olla eri, mutta pohjimmiltaan kyse on aina ihmisen halusta saada valtaa.  

Tämä oli uskomatonta. Agha Dzan ei voinut käsittää heidän suhtautumistaan. Tämä oli hänen kylänsä, kaikki hänen omaisensa oli haudattu tänne. Miksi häntä kohdeltiin näin? Vallankumous oli tuonut esiin ihmisten pahimmat puolet. Kehenkään ei voinut enää luottaa, ei edes omaan veljeensä tai sisareensa. Hän oli lukenut kuninkaiden elämästä kertovista kirjoista, että sellaisia ihmisiä oli ollut aina. Petos ja rikos kuuluivat ihmisyyteen.

Teos on kauniin surullinen.

Kauheuksissa ei kieriskellä, historia näyttäytyy talon ihmisten elämässä: ihmisiä kuiolee, toiset pakenevat ja jotkut löytävät oman keinonsa selviytyä Khomeinin rinnalla.

Kaunista teoksessa on sen kieli. Kielenkäyttö saa minut ihastelemaan taas kerran sitä, että joku osaa kirjoittaa näin - ja samalla miettimään, että miten joku osaa kirjoittaa näin itselleen uudella kielellä.

Suru sai kasvit kuihtumaan, hawzissa kellui kaloja vatsa ylöspäin ja vanha kissa kuoli moskeijan katolle.

Kielestä ja ehkä teoksestakin tulee mieleeni jostain syystä Iida Rauman kieli. Kielestä ei tiedä, mitä siinä tulee seuraavaksi.

Tarina on surullinen, mutta kuitenkin toiveikas, hieman samaan tyyliin kuin Rauman tarina.

En tiedä, miksi tämä kirja ei ole saanut minkäänlaista reaktiota aikaan. Minusta tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin tänään, kun emme haluaisi kohdata muita uskontoja emmekä nähdä muslimeissa mitään hyvää. Aiemmin olen lukenut Iranista Marjaneh Bakhtiarin hieman kevyemmän teoksen Toista maata, ja näistä molemmista kirjoista on jäänyt mukava maku maasta ja sen kirjailijoista (maahanmuuttajia molemmat Euroopassa). Suosittelen tutustumista Abdolahin kirjaan, ja toivon, että se saa suuremman mielenkiinnon vielä. 

Kyllä näihin sanoihin kannattaa upota.

Vanha varis kuuli Fagrin äänen ja lensi kierroksen talon yllä. Hawzin kalat hyppäsivät onnesta veden pintaan, vanha puu suoristi selkänsä ja hymyili, linnut lehahtivat taas istumaan sen oksille ja vuorilta puhaltava tuuli toi mukanaan villien kevätkukkien tuoksua. Agha Dzan puki takkinsa ja pani hatun päähänsä, otti kävelykeppinsä ja käveli iloisena basaariin ostamaan laatikollisen tuoreita pikkuleipiä.

Löysin itselleni uuden kirjablogin

Nenä kirjassa,

jossa tämä kirja oli luettu ja kirjoitettu.

Muualta en sitten löytänytkään;

lukekaa!