Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja

Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 

Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 

Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 

Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 

118 sivua

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

Hassan Blasim (s.1973) on Irakista lähtöisin oleva kirjailija, joka on asunut Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Hän on ammatiltaan elokuvaohjaaja ja tehnyt Suomessa Yleisradiolle lyhytelokuvia. Blasim kirjoittaa kirjansa arabiaksi, eikä kirjoista ole Suomessa kovinkaan paljon kohistu. HS kirjoitti Blasimin viime vuonna suomeksi julkaistusta kirjasta Irakin purkkajeesus (2013, WSOY) viime viikolla, sen jälkeen, kun Independent-lehti otti kirjan ehdokkaaksi parhaasta ulkomaisesta kirjasta. 

Myönnän, että en ole itsekään lukenut Blasimin kirjaa ennen kuin nyt, sillä vaikka Vapaudenaukion mielipuoli (2012, WSOY) teki minuun vaikutuksen ja heti kun kuulin, että Blasimilta on tulossa toinenkin kirja, tiesin lukevani kirjan, en kuitenkaan pystynyt lukemaan kirjaa syksyllä. Vapaudenaukion mielipuoli oli pysäyttävä, mutta kovin synkkä teos, enkä päässyt syksyn pimeydessä Irakin purkkajeesusta kovinkaan pitkälle. Irakin purkkajeesus nimittäin on, jos mahdollista, vieläkin synkempi kuin Blasimin esikoisteos. Novellit ovat kovin samanlaisia molemmissa teoksissa: niissä näkyy Irakin sota, kaaosmainen tilanne maassa, jota USA pommittaa, pakomatka maasta ja seikkailut ympäri Eurooppaa pakolaisjoukossa. Irakin purkkajeesus -teoksessa melkein jokaisessa novellissa joku sen henkilöistä kuolee, eikä mitenkään kauniisti, vaan esim. itsemurhapommin uhrina, kuristettuna jokeen jne. 

Samoin kuin Vapaudenaukion mielipuolessa myös tässä toisessakin kirjassa kamalat tapahtumat ja kauheudet verhotaan surrealistiseksi tapahtumaketjuksi, josta ei välillä käy selväksi, mitä todella tapahtuu. Pakko niin, koska tapahtumat ovat juuri niin kauheita kuin kuvitella saattaa, ja nimenomaan kuvitelmia vieläkin kamalampia. 

Ensimmäinen novelli, joka hätkäyttää, on kirjan kolmas novelli "Onkalo"; siinä ruokavarkaissa ollut mies tipahtaa pakomatkallaan onkaloon, jossa onkin jo ennestään asujia. Onkalosta ei ole poispääsyä, ja mitäpä henkilöt muutakaan viimeisenä ravintonaan syövät kuin sitä, mitä tarjolla on. Novellissa "Tuhat ja yksi veistä" kerrotaan henkilöistä, joilla on kyky saada veitset katoamaan. Miten siis saada hengiltä mies, joka saa veitset tappajiensa käsistä katoamaan? No, naulaamalla tyyppi seinään tietenkin. En suosittele kirjaa herkille, sillä kirjassa ei kuvauksissa säästellä. Kiinnostavampaa kuin erityisen raa'at kohtaukset kirjassa on kuitenkin se, mitä ei suoraan sanota, esimerkiksi tarinoiden kommentointi. Edellä mainitussa novellissa veitsiä kommentoidaan näin: 

Mieleeni tuli hakemattakin, että veitset yksinkertaisesti symboloivat maassamme vellovaa kauhua, kuolemaa ja julmuutta. Mutta mikä arvo symbolilla on? Mitä mikään metafora muka saa aikaan? Eikä veitsitemppu sitä paitsi ole metafora vaan tosielämän ilmiö, vaikka outo onkin. Epätavallinen temppu, jolla ei ole sen kummempaa arvoa, koska se nyt vain noudattaa omia lainalaisuuksiaan. 

Novellissa "Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?" pohditaan sen nimen mukaisesti Blasimin novellien henkilöjä. Tässä novellissa viitataan myös siihen, että novellit ovat omaelämäkerrallisia: 

"Senkin juonitteleva huoranpenikka! Nimesi on Hassan Blasim, vaikka väität olevasi Salim Husain. Kehtaatkin tulla tänne vaatimaan minua tilille!" 

Novellissa on siis Salim Husain, joka on Romanian ja Unkarin rajalla muiden pakolaismatkalla olevien miesten seurassa. 

Novelleissa mukana oleva väkivalta ei kummastuta, kun tutustuu Blasimin nuoruteen ja lapsuuteen. Edellä mainitussa HS:n jutussa hän kertoo kouluvuosistaan: 

"Keväisin kaupungit olivat täynnä kukkia, mutta emme koskaan oppineet niiden nimiä. Kukkien sijaan meille opetettiin koulussa panssarivaunujen piirtämistä."

Teoksen viimeisessä novellissa "Parahin Beto" Blasim tuo suomalaisen hiljaisuuden ja saunamaiseman osaksi novellia, jonka alku on jossain muualla. HS:n jutussa Blasim lupailee, että jatkossa Suomi saattaa näkyä kirjoituksissa enemmänkin. 

Novelleiden synkkyydestä huolimatta niissä on mukana myös huumoria (värin voi päättää lainauksesta), kuten kirjan ensimmäisessä novellissa "Pukinlaulu". 

Parrakas mies oli opettaja. Eräänä päivänä hän oli käynyt ilmiantamassa poliisille naapurinsa, joka teki bisnestä museosta varastetuilla muinaisesineillä. Poliisi oli kiittänyt avusta, ja opettaja palasi omatunto huojentuneena kouluun. Puolustusministeriölle kuitenkin raportoitiin, että opettajan kotitalo toimi al-Qaidan tyyssijana. Poliisi oli nimittäin kompuksessa museotavaran salakuljettajan kanssa. Puolustusministeriöstä raportti lähetettiin Yhdysvaltain armeijalle, ja pian Bagdadin taivaalla partioiva helikopterilentue kävi pommittamassa kotia. Opettajalta kuoli vaimo, neljä lasta ja äiti. 

Väkivallasta ja kauheuksista huolimatta Blasimin teoksen jaksaa lukea juuri sen takia, että hänellä on paljon sanottavana. Huumori on myös keino selvitä kaikesta siitä traumaattisesta, mitä matkalla on tapahtunut. Tämän kirjan lukemiseen täytyy varata aikaa. Kovin montaa novellia en pystynyt lukemaan peräkkäin, sillä novellit vaativat pitkän ajan sulattelemiseen. 

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

2013, WSOY

suomentanut Sampsa Peltonen

192 sivua

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

Hassan Blasimim Vapaudenaukion mielipuoli (2012, WSOY) on Suomessa asuvan irakilaissyntyisen miehen novellikokoelma, jonka novellit on alun perin kirjoitettu arabiaksi, englanniksi novelleja on julkaistu vuonna 2009.

Blasim on syntynyt vuonna 1973 ja ammatiltaan kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Suomeen Blasim muutti vuonna 2004 jouduttuaan ongelmiin kotimaassaan, Suomessa hän on tehnyt mm. lyhytelokuvia. 

Blasimin Vapaudenaukion mielipuoli -teoksessa on 13 novellia, jotka alkavat realistisesti ja kertovat aina jonkun henkilön tarinaa. Novellin edetessä realisimi muuttuu unenomaiseksi todellisuudeksi, jossa mielikuvitus alkaa elää omaa elämäänsä. 

Novelleissa Blasim pohtii myös kirjailijuutta ja tarinoiden kerrontaa. Novelleissa ollaan siis kovasti tietoisia, että niissä kirjoitetaan ja kerrotaan tarinoita. 

Minun mielessäni käväisee usein, että joudun viettämään ehkä koko loppuelämäni kirjoittamalla niistä kokemuksista ja surrealistisista sattumuksista, joita tuli vastaan liikkuessani laittomana siirtolaisena.

Irakin tapahtumat ja siirtolaisuus ovat novelleissa läsnä. Alin matkalaukku -novellissa Ali matkaa Suomeen yli valtioiden rajojen kovia kärsineen äitinsä tuhkat ja luut matkalaukussaan. Erityisesti mieleeni jääneessä novellissa Carlos Fuentesin painajaiset irakilainen mies, Salim haluaa unohtaa juurensa ja menneisyytensä, kun hän muuttaa uuteen maahan, Hollantiin. Jättäessään turvapaikanhakemusta Hollannissa Salim anoo lupaa uuteen nimeensä ja saa nimekseen Carlos Fuentes. Carlos Fuentes haluaa integroitua täysin uuteen kotimaahansa: hän ei puhu enää arabiaa, eikä ole tekemisissä maanmiestensä kanssa. Hän opiskelee hollannin kielen ennätysajassa ja ihastelee kaikkea, mitä uusi maa tarjoaa hänelle. 

Fuentes vertasi joka ainutta asiaa entisen kotimaansa oloihin eikä jättänyt yhtäkään huomiotaan vaille kysymys- ja huutomerkkiä. Kadulla kulkiessaan hän jupisi itsekseen: Katso nyt miten siistit kadut. Katso nyt vessanpyttyä, sehän kiiltää puhtaudesta. Miksemme me syö samalla tavalla kuin ne, vaan hotkimme niin kuin ruoka voisi hävitä hetkenä minä hyvänsä. Jos tuo minihameessa sääret paljaana kulkeva tyttö kulkisi Bab al-Sarqin aukiolla, hän häviäisi saman tien tästä maailmasta. - - Miksi puut ovat niin vihreitä? Niin kuin ne kuurattaisiin joka päivä! 

Fuentes elää kaiken kaikkiaan niin kuin ihannemaahanmuuttaja, hän maksaa veronsa, tekee jatkuvasti töitä, hänellä on hollantilainen tyttöystävä, jonka kanssa Fuentes elää toisiaan kunnioittaen. Novellista tulee kuitenkin absurdinen kuvaus kahden maailman kohtaamisesta, kun vaatimukset, joita uusi kotimaa esittää maahanmuuttajille, laitetaan maahanmuuttajan suuhun. Fuentesin vanha maailmakaan ei jätä häntä rauhaan, vaan tulee unissa elämään mukaan ja sekoittaa Fuentesin pään ja johtaa hänet tuhoon, kun hän ei enää tiedä, onko kyseessä tosi vai uni. 

Myös muissa novelleissa tosi ja epätosi kohtaavat toisensa, välillä unen kautta, välillä liiaksi juopuneen päässä, kuten Pahantapainen itsensäpaljastaja -novellissa, jossa novellin päähenkilö kohtaa kotonaan suden. Rekka Berliiniin -novellissa rekkalastillinen pakenevia miehiä taas kohtaa suljetun paikan hulluuden. 

Blasimin novellit eivät ole kilttejä eivätkä kivoja. Novellien sanat ovat raakoja ja tapahtumat lyövät yli. Novellit ovat samalla absurdeja ja samalla erittäin vaikuttavia. Näissä novelleissa on niin paljon kaikkea, että niihin kannattaa tutustua. 

Eräs asia, mikä novelleissa pisti silmiini näin ensimmäisellä lukukerralla (luulen, että novellit pitäisi lukea ainakin kahteen kertaan, että ne aivan täysin ymmärtäisi) oli naisten puuttuminen ja ulkopuolinen naisten kuvailu. Nainen esiintyy edellä mainitussa Alin matkalaukku -novellissa Alin kärsivänä äitinä. Ehkä hyvä niin, sillä näitä tarinoita olemme päässeet /joutuneet lukemaan ja kuuntelemaan: 

- - ja äiti (oli) usimpien irakilaisnaisten tapaan olento, jonka niskaan oli kasaantunut surun, sorron ja julmuuden kaikki kura. On mitä helpointa pitää Jumalan olemassaoloa täysin possuljettuna mahdollisuutena, kun seuraa yhdenkin päivän ajan irakilaisäidin arkea. 

Novellikokoelmassa on oikeastaan niin paljon kaikkea, mistä voisin kirjoittaa, mutta toivon, että joku innostuu tutustumaan niihin aivan itse, enkä halua paljasta kaikkea. Lisää voi lukea Parnasson sivuilta, tai kuunnella Ylen kirjakerhosta, jossa keskustellaan paitsi Blasimin teoksesta myös teoksesta Mohammed, suomalainen, joka on somalitaustaisen Saeed Warsamen ja suomalaiskirjailija Esa Salmisen yhteistyössä kirjoittama teos, joka viimeinkin antaa äänen maahanmuuttajillemme. Sitähän toki Blasiminkin teos tekee. 

Palaan myöhemmin Mohammed, suomalainen -teokseen, joka ainakin Ylen kirjakerhon keskustelun perusteella hieman kiehuttaa minua, mutta siitä siis myöhemmin. 

****

Huomasin tässä hieman jälijunassa, että Satun luetut -blogissa on minihaaste, jossa luetaan Lähi-idän kirjoja. Pääsen osallistumaan ainakin kahdella äskettäin luetulla kirjallani siihen: 

Lue Lähi-itään sijoittuva kirja, tai kirja siellä syntyneeltä/asuvalta kirjailijalta.

Lähi-itä ei suinkaan ole yksiselitteisesti määritelty alue, vaan sitä voidaan rajata niin maantieteellisin kuin kulttuurisinkin perustein. Että saataisiin jokin tolkku asiaan, käytetään tässä yhteydessä tätä Wikipedian listausta maista, jotka yleensä hyväksytään osaksi Lähi-itää:

• Arabiemiirikunnat
• Bahrain
• Egypti
• Irak: Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
• Iran
• Israel : Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
• Jemen
• Jordania
• Kuwait
• Kypros
• Libanon
• Oman
• Palestiina
• Qatar
• Saudi-Arabia
• Syyria
• Turkki

Huomasin, että mulla on omina kirjoina ja lainakirjoina muutama muukin kirja, jotka tavalla tai tosiella liittyvät Lähi-itään. Katsotaanpa, missä välissä ehdin ne lukea, sillä seuraavaksi ajattelin lukea sen viimeisen osan Italiaa loppuun.

Tässä noista kirjoista tulevat maat: 
Israel: Amos Oz: Fima; Alona Kimhi: Sureva Susanna
Libanon: Amin Maalouf: Leo afrikkalainen
Iran (Persia): Amin Maalouf: Samarkand
Irak: Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu
Turkki: Pamuk: Nimeni on punainen
Syyria: Rafik Schami: Damaskosken rakastavaiset
ehkä uskallan lisätä listaan vielä Kurdistanin: Heini Saraste Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus.