Inna Patrakova: Kultahammas

Inna Patrakova: Kultahammas
Zolotoi zub, suomentanut Eero Balk
Helsinki-kirjat 2012
167 sivua
Arvioni: + + + +

Inna Patrakova on siitä kummallinen kirjailija, että en oikein tiedä, pidänkö hänen kirjoistaan vai enkö pidä, mutta olen silti lukenut hänen kaikki teoksensa. Jollain tavalla tiedän jo mitä saan kirjasta: hauskan, kevyen ja viihteellisen pläjäyksen venäläisyyttä ja kaikkea sitä, mikä suomalaiset ja venäläiset erottaa toisistaan. Siis stereotyypioiden tasolla. Syvällistä Patrakovan teoksista ei saa millään. Vai olisiko kevyen alla kuitenkin pienesti syvällisyyttä ihan vain sillä, että Suomessa saa kirjoittaa venäläisistä ja venäläisyydestä?

Kultahammas on minusta melkeinpä parhainta Patrakovaa, jonka olen lukenut. Ehkä siksi, että tässä teoksessa tarinaa ei ole yritettykään pitkittää, vaan 167 sivua on aivan hyvin riittänyt tuomaan esiin kaiken sen, minkä Patrakova pn halunnut kertoa. 

Teoksessa kerrotaa kahdesta päivästä venäläisen matkaoppaan näkökulmasta. Vuoden 1997 vapunaattona ja vappupäivänä bussilastillinen venäläisiä matkustaa Suomeen, ja Helsingin, Serenan ja Tampereen kautta oppaan täytyy saada sama porukka takaisin Venäjän-maalle. Se ei olekaan helppoa, sillä joukko venäläisiä osaa kadota, eksyä, olla myöhässä ja aiheuttaa kaikenlaista kaaosta ja harmaita hiuksia oppaallensa. Kirjan tarina ja samalla huumori rakentuu sille kaaokselle ja kohellukselle, jota ryhmäläiset aiheuttavat ja joka on välillä ennakolta arvattavissa ja tietysti kovin stereotypinen. Jos lukija kaipaa jotain uutta ja syvällistä tekstiä, tämä ei ole oikea kirja siihen hetkeen. Hieman tämän kirjan kanssa liikuin itsekin rajalla: välillä kaiken ennakoitavuus ärsytti, mutta sitten taas en voinut välttyä hekotuskohtauksilta lukiessani kirjaa. Arvioni plussat ovat siis kovasti jälkimmäisen seurausta. Lisäksi täytyy vielä sanoa, että lukuhetkeni oli mitä täydellisin tähän kirjaan: erikoisen kiireisen, kiukkuisen, ja paljon tööttäävän bussikuskin kyydissä, jossa voin aistia myös kirjan oppaan tuntemuksia kahden hieman holtittoman kuskin kyyditettävänä. Puhumattakaan siitä, että kun voi lukea huumoriteoksen myöhästyvistä ihmisistä, niin jaksaa ehkä oikeassakin elämässä kohdata samoja asioita. 

Venäläiset oppaat ilmoittavat kokoontumisajan aina kaksikymmentä minuuttia todellista aikaisemmaksi. Määräaikana paikalla seisoo yleensä yksi täsmällinen ja kurinalainen pariskunta, joka on tuomittu viettämään suuri osa matkasta toisia odotellen. 

Kaiken lisäksi nämä toiset katsovat heitä vallan karsaasti. Hehän ovat niin tylsiä. Vain tylsä ihminen viitsii tulla oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kuinka porvarillista herätä ajoissa ja vain seisoskella! Oikein ällöttää. Ei semmoinen ole imhimillistä. 

Välipalana, työmatkalle sopiva, hauska ja hyväntuulinen kuvaisivat tätä kirjaa. Muuten, jos aiemmissa Patrakovan teoksissa naurettiin suomalaisille, niin tässä nauretaan myös erityisen paljon venäläisille. 

Muita Patrakovan teoksia ja minun kirjoituksia niistä: 

Tulkki, 

Naapurit. 

Inna Patrakova: Naapurit

- No, lehmäkö sinne on eksynyt? Leena alkoi jo hermostua.

Mies kääntyi häneen päin kasvot kalpeina kuin

kolmas maailmansota olisi puhjennut

- Olisikin lehmä... Venäläisiä!

Kuin luin Inna Patrakovan Tulkki-teoksen, ja olin tykästynyt Patrakovan kirjoitustyyliin, oli selvää, että jossain vaiheessa luen myös Naapurit-teoksen (2011, Helsinki-kirjat, venäjänkielisestä käsikirjoituksesta). Patrakova kirjoittaa molemmissa teoksissa venäläisten ja suomalaisten eroista ja varsinkin stereotypisistä kuvista, joita naapurimaalaisilla toisistaan on:

Venäläiset naiset ovat korkokengissä keskellä metsää sipsuttelevia, katkenneista kynsistä raivokohtauksen ja maailmanlopun kokevia, suomalaiset naiset miehiään komentelevia tyranninaisia, jotka menevät pietarilaiseen yökerhoonkin ilman korkokenkiä. Miehet taas, no venäläiset miehet tietysti puhuvat naisten suut ja silmät täyteen korulauseita, hukuttavat naisensa lahjoihin, ja suomalaiset miehet, niin - tottelevat vaimojaan ja ovat jotenkin värittömiä. Ainakin tässä romaanissa.

Tulkin sinkkunais-teema on Naapureissa ohitettu: tässä teoksessa eletään mökkielämää Saimaan rannalla, ja tutustutaan toisten tapoihin, kun Leenan ja Antin naapurimökkiin muuttaa Nikolai, venäläinen rikas mies, ja hänen kaksi kertaa miestä nuorempi vaimonsa, Lena. Ai niin, ja possu Boris.

Perheiden ja kulttuurien kohtaaminen alkaa siitä, kun venäläisnaapurit eivät hallitse roskien kierrätystä, ja suomalaisnaapurit yrittävät elekielellä ja näyttämällä kertoa, miten biojätettä kierrätetään ekologisesti. 

Leenan ja Antin päänmenoksi heidän tyttärensä opiskelee venäjää, ja matkustaa Pietariin, josta etsii venäläistä prinssiään. Kira koheltaa kaupungissa sen verran loistokkaasti, että pian tarvitaankin naapureiden apua. Ja naapuriperheiden ystävyys ehkä vihdoin ja viimein alkaa.

Teos on hillittömän hauskaa luettavaa. Ja vaikka pitäisi ehkä paheksua, kun tässä teoksessa ei ole oikeastaan muuta kuin pöhkö juoni, stereotypioita stereotypian jälkeen, syvällisyyttä ei yhtään, ennalta-arvattavia tapahtumia, niin en pysty paheksumaan yhtään. Koskapa, minun oli pakko ahmaista koko kirja (190 sivua) yhdessä illassa ja nauroin kirjan kanssa kippurassa. Teoksessa oli onnistunutta huumoria ja se oli todellakin nopealukuinen ja nopeasti etenevä juonensa suhteen. Inhoan sanaa välipalakirja, joten sanottakoon, että tämä kirja sopii erinomaisesti jälkiruokakirjaksi. Sen verran makea se oli. 

Ja vaikka kirjassa edettiinkin stereotypioiden kautta, niin ehkä tällaista asiaa, mökkejä ostavia venäläisiä ja suomalaisten heitä kohtaan kokemaa pelkoa, onkin helpompi käsitellä huumorin keinoin. 

Teosta voin arvostella vain omassa sarjassaan, ja koska käsittääkseni humoristisen kirjan tarkoitus on naurattaa, niin tämä teos onnistui erinomaisen hyvin. Vähän kuitenkin liikuttiin liiaksi biojätepussin kanssa, joten arvioni: 

+ + + +.

Muita lukijoita ainakin he: 

Jori,

Tessa,

anni M,

ja Sanna.

Bodausta ja korsetteja

Luin yhtä aikaa kaksi Helsinki-kirjat -kustantamon julkaisemaa kirjaa, jotka ovat vähintäänkin omaperäisiä kirjoja.

Katja Oskamp: Hellersdorfin helmi saa tähtiä +

2011, Helsinki-kirjat,

suomentanut Riitta Virkkunen

alkuperäinen teos: Hellerdorfers Perle (2010)

Oskampin teos on kertomus perheenäidistä, jolla on mukava mies, teatterikriitikko Micha ja tytär Paula. Katinka, päähenkilö ostaa itselleen tiukan korsetin, joka päällä lähtee huonoon kaupunginosaan kapakkaan iskemään Miehen. Miehen kanssa hän viettää omituisia sidontaleikkejä, joista piristyneenä jaksaa elää tyttärensä kanssa ja olla parempi äiti kuin tylsän keskiluokkaisen elämän rasittamana.

En voi sanoa, että olisin hirveän pajon innostunut tästä kirjasta. Luin loppuun vain, koska siinä oli sivuja vain 191. Kirjasta voi saada enemmänkin irti, sen voi lukea feministisenä kannanottona äitihuorakompositiota kohtaan ja naisen kriisinä (esim. täällä). Hih, mä olen hieman irtaantunut akateemisesta maailmasta ja musta kirjassa pyrittiin shokeraamaan: toisen miehen luona ei voi harrastaa normaalia seksiä, vaan nainen sidotaan patteriin kiinni ja jätetään siihen roikkumaan.

Katie Arnoldi: Kehonpalvoja saa tähtiä + + (ja puoli)

2011, Helsinki-kirjat
suomentanut Hilla Hautajoki
alkuperäinen teos: Chemical Pink

Aurora on yksinhuoltajaäiti, joka harrastaa kuntosalia. Hänet bongaa salilta treenari Charles, joka haluaa tehdä Aurorasta tähden.

Charles tekee Auroralle treeni- ja ruokaohjelman, mutta pitää tätä myös seksipartnerinaan.

Auroralla on tytär, Amy, jolle hän ajattelee tekevänsä iloisen palveluksen, koska sopimukseen Charlesin kanssa kuuluu myös mm. Porsche, asunto ja paljon rahaa.

Kirjan kirjoittaja Arnoldi on myös itse kehonrakentaja, mutta hän ei ole itse ollut sellaisella kilpatasolla kuin teoksen päähenkilöt. 

Auroralle alkaa vähitellen selvitä, kuinka paljon kisakuntoon ja voittajaksi selviäminen vaatii työtä ja uhrauksia. Ja miten paljon oma vartalo voikaan muuttua ravinnon (kananmunia ja lihaa), treenin (useita tunteja päivässä) ja lääkkeiden (useita pistoksia päivässä) avulla. 

Kehonpalvoja-teos kiinnosti, koska olen elänyt asiaa harrastavan lähellä. En ihan samanlaista kisailua harrastavan, mutta sanotaanko, että kananmunia olen keitellyt enemmän kuin moni muu. Mitäs kirjasta voisi sanoa? Se ei oikeastaan pääse shokeeraamaan, koska tiedän, että kehonrakennus vaatii työtä ja aikaa. Selvää on, että aikaa ei jää muulle, varsinkaan jos haluaa huipulle. 

Mutta onko kyse aina narsismista, jos haluaa päästä huipulle? Jälkisanoissa kirjailija luonnehtii kirjaa näin: "Kehonpalvoja on tarina pakkomielteestä pienessä alakulttuurissa, mutta laajemmassa mielessä se kertoo nykypäivän narsismista." Luin kirjaa varmaan hieman väärin, koska minusta oli kiinnostavaa se, miten paljon treenarit tiesivätkään ihmiskehosta. Taisin jäädä jotenkin kiinni kirjan kuvailuun lihasten kasvusta.

Lukukokemuksena tämä oli nopealukuinen ja sujuvaa tekstiä. Mutta jos kehonrakennus ei kiinnosta yhtään, niin sanoisin, että tuskinpa tämä kirjakaan.

Edellisen kirjan tavoin tässäkin oli minun mukavuusalueelleni liiaksi omituisia seksikohtauksia, joiden outous ja yököttävyys oli minusta aivan turha tehokeino, eikä lisännyt kiinnostavuutta tällaisen kiltihkön nörtin mielessä.

Kehonpalvojan oli ehtinyt lukea myös anni.M.

******

Nyt tulikin sellainen annos outouksia yhteen soittoon, että aion lukea jotain enemmän perinteistä ja kilttiä.