Annika Luther: Ivoria

Kun aloittelin työpäiviäni nykyisessä työssäni, luin Annika Lutherin Opettajainhuone-teoksen (2013, Teos & Schidlts&Söderströms). Jo silloin mietin, että Lutherin nuortenkirjoihin täytyy tutustua, koska Lutherin nuortenkirjojen aiheet kiinnostivat. Onhan tässä toki aikaa mennyt, mutta varmaan ihan hyvä sattuma, että sain luettua Lutherin kirjan juuri nyt, kun olen sulkemassa lopullisesti taas yhden opettajainhuoneen oven. 

Ivoria (2009, Teos & Schidlts&Söderströms) sijoittuu osin myöskin kouluun, tosin näkökulma ei ole opettajainhuoneessa, vaan oppilaiden. 

Kirjan päähenkilö on Alphonse, 16-vuotias poika, joka on tullut perheensä kanssa Ruotsin ja Ranskan kautta Suomeen. Alun perin perhe on kotoisin Norsunluurannikolta, josta perhe on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja tulevaisuutta lapsilleen Euroopasta. Afrikassa vanhemmilla oli hyvät työpaikat, mutta unelma toi heidät pohjoiseen. Oleskelulupaa ei kuitenkaan tule, vaan poliisi tulee karkottamaan perheen Suomesta. Alphonse karkaa kotoaan ja alkaa piileskellä poliisia - hän on ainoa perheestä, joka jää Suomeen ja kirjassa seurataan, miten Alphonse pärjää yksin ilman kotia ja paikkaa olla Helsingin talvessa. 

Alphonse tapaa sattumalta Unan, joka on lukioikäinen tyttö ja jolla on hyvä sydän. Una on ainoa, joka voi auttaa Alphonsea. 

Kirja on oikein mukava nuortenkirja, jossa päähenkilöt ovat nuoria ja kekseliäitä. Kirjassa on jännitystä, ihmissuhteita ja myös rakkautta. Näiden perinteisten teemojen lisäksi kirjassa myös päästään miettimään, onko maailma oikeudenmukainen paikka ja sitä, miksi jollakin on oikeuksia ja toisella taas ei. 

Jos Ahmadou (=Alphonsen isä) ja Yvonne (=Alphonsen äiti) olisivat edes olleet rikollisia ja tulleet käyttämään hyväkseen sosiaalipalveluja! Mutta kun he eivät  olleet pyytäneet mitään muuta kuin saada rehkiä itsensä puhki töissä, jotka eivät muille kelvanneet, aina siitä lähtien kun nousivat maihin Malmössä... Ja lopulta heidät sitten karkotettiin, niin että he joutuivat jälleen kerran aloittamaan tyhjästä jossakin päin maailmaa. Tätä tunnetta nämä kiltit ihmiset eivät koskaan voisi ymmärtää eivätkä kokea omissa vaaleanpunaisissa yovonnahoissaan. 

Luther näyttää kirjassaan toisenlaisen maahanmuuttajan kuin keskustelupalstoilla elävän sosiaaliavustuksilla itseään elättävn kouluttamattoman afrikkalaisen. Maahanmuuttajia kun on aivan yhtä montaa erilaista kuin suomalaistakin. 

Kun luin Lutherin Opettajainhuonetta, mietin, että tarina on melkoisen helppo, ja Lutherin kirjoitustyyli sopiikin mielestäni paremmin nuortenkirjaan. Nuortenkirjana tämä ei ollut liian helppo, mutta ei liian synkkäkään - loppuratkaisunkin voi tulkita eri tavoin. Sanoisin, että toimiva kirja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta vanha! 

Aloitan kirjalla Kirjakaapin kummitus -blogissa henkäisemän kirjankansibingon: ajoneuvo. 

Samalla kirjalla oallistun myös omaan lukuhaasteeseen: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste, kaupunkina Helsinki - tässä kirjassa juostaan pitkin Hietaniemen hautausmaata ja jalkapalloon sopivasti Töölön kaupunginosassa. 

Annika Luther: Ivoria

2009, Teos & Schidlts&Söderströms

alkuteos Ivoria 2005 

suomentanut Raija Rintamäki

198 sivua

Miina Supinen: Säde

Miina Supisen Säde (2013, WSOY) oli jälleen yksi sellainen kirja, joka kiinnosti minua syksyn kirjoista. Olin etukäteen kuullut, että tässä kirjassa on arkeologiaa sekä Suomesta että Kreikasta ja kotimaista muinaisuskontoa. Entisenä folkloristiikan opiskelijana ja melkein oppiaineesta valmistuneenakin lukijana minua kiinnosti, mitä Suomen metsistä löytyy. 

Metsistä löytyy tietenkin Säde, minikokoinen suomalainen arkeologi, jolle oikeastaan ei kukaan voi suositella arkeologin ammattia, koska tämä saa aikaan aikamoisen kaaoksen joka paikassa, johon menee. Säde elää Antin kanssa. Antti on nörtti, johon Säde on tutustunut jo päiväkodissa. Kreikan kaivauksilla Säde tapaa toisaalta Vicin - ja kirjassa seuraa kolmiodraamaa.

Kirjassa metsään eli jonnekin metron itäpäiden lähelle ollaan rakentamassa uutta asuinaluetta, Kahdeksaista. Metsäalueelle on leiriytynyt niitä ihmisiä, jotka haluavat suojella metsää, josta heidän mukaansa löytyy uhrauspaikka ja portteja ylisen ja alisen välillä. Kirjassa sinkoilee uskomuksia, ideoita ja ajatuksia sekä vanhoja suomalaisia loitsuja, tietoja vanhoista jumalista ja kaikkea kiinnostavaa - kuten edellä mainittu ylisen ja alisen maailma. Metsästä löytyy yllättävää ja maagista, jolloin vanha lastenlaulu saa merkityksensä, kun Säde joutuu metsänpeittoon.

Vaikka kirjassa on todella upeita lankoja, joihin tarttua kiinni, kirjan perimmäinen tarina ja sanoma jäi minulta saavuttamattomiin. Tässä kirjassa oli edellisten lisäksi vielä uskontokritiikkiä ja yhteiskuntakritiikkiäkin. Mutta, itse olisin kaivannut keskittymistä yhteen asiaan, vaikka niihin uskomusolentoihin ja -maailmaan. Kirjaa lukiessa tuli hengästynyt olo, mutta sitten kuitenkin jäin jotenkin vajaaksi. Supinen yhdistää asiat toisiinsa niin vauhdikkaasti, että välistä oli unohtunut huoltaa kielikin painokuntoon. Siis, tavallaan pidin kirjasta, mutta jäin kaipaamaan kirkkaampaa punaista lankaa ja syventymistä kirjan ideoihin. 

Kunnon kansalainen seurasi viitekorkoa ja myi ja osti vasta sitten asunnon. Tuhat vuotta sitten oli ollut samalla tavalla tärkeää juoda sahtia ja nussia omaa ja naapurin isäntää ja vasta sitten kylvää pelto. Tärkeää ja asiallista toimintaa, joka yleensä esti yhteisön tappiot ja henkilökohtaiset tragediat. Mutta ei markkinavoimista ja pellon jumalasta voinut tietää, koska niitä kukaan ihminen hallinnut: finanssikriisi saattoi pyyhkäistä maanosan yli, ja yhtäkkiä sitä olikin kahden asunnon loukussa ja konkurssissa. Jumala saattoi yllättäen laittaa roudan peltoon. 

Miina Supinen: Säde

2013, WSOY

328 sivua

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Kangastus 38 (2013, Otava) on syksyn kirjoista taas sellainen, jonka ilmestymistä odotin innolla, koska Westön teokset Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran kerta kaikkiaan olivat hienoja kirjoja. Kirjojen lukemisesta on jo aikaa, joten oli ihanaa tarttua Westön uuteen kirjaan. 

Kangastus 38:n tapahtumat ajoittuvat kirjan nimen mukaisesti vuoteen 1938, tapahtumapaikkana on Westön aiempien kirjojen tapaan Helsinki. Vuoden aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä enteilee tulevaa suursotaa. Helsingissä valmistuu olympiastadion, jonne odotetaan olympialaisia. Stadionin avajaisissa puhaltaa ajanhenki, sillä kun 100 metrin juoksussa maaliviivan ylittää ensimmäisenä juutalainen juoksija, virallisissa lopputuloksissa hän on vasta neljäs (Ylen uutinen asiasta). Westö on koonnut kirjaansa historiallisia tositapahtumia - ja välillä tuntuikin siltä, että kirjan henkilöhahmot on luotu vain siksi, että tapahtumat pääsisivät kirjaan. Mutta onneksi vain välillä, koska kyllä Westön henkilöt ja kirjan juoni vei mukanaan.

Kirjan päähenkilöitä ovat lakimies Claes Thune, joka on jonkin aikaa sitten eronnut vaimostaan, kun menetti tämän ystävälleen. Thunen elämä pyörii paitsi työn myös hänen Keskiviikkokerhonsa parissa, jossa joukko lähinnä suomenruotsalaisia vanhoja ystävyksiä kokoontuu keskustelemaan maailmanmenosta ja politiikasta. Toimistoonsa Thune on palkannut nuorehkon naisen, Matilda Wiikin, joka tekee kaiken, mitä Thune pyytää ja vähän enemmänkin. Thunen ystäväpiiristä Matilda tunnistaa kuitenkin erään äänen, jonka hän kuuli sisällissodan aikaan vankileirillä. Westö kuljettaa lukijansa 30-luvun Helsingistä myös aiempiin historiallisiin tapahtumiin juuri Wiikin kautta. Voiko menneisyyden antaa anteeksi - on yksi Westön keskeinen teema kirjassa. 

Henkilöiden ja tapahtumien ympärillä on Helsinki, ja kaupunkikuvaus onkin kirjan parasta antia. On kiinnostavaa seurata, miten Helsinki levittäytyy: vaikka Thunen ystävistä ei oikeastaan kukaan liiku pitkänsillan toiselle puolelle, leviää kaupunki Töölön suuntaan. Kaupungin näkymät, ratikoiden äänet, kahvitehtaan tuoksut ja musiikkibaarien jännitteet levittäytyvät kirjan sivuilta lukijan mieleen siinä missä teurastamojen löyhkäkin.

Kesä kaupungissa on kuuma ja kaunis, mutta sitä varjostavat aatteet ja ajatukset, joiden leviämistä ei tunnu mikään enää estävän. Kirjasta jää mieleen kauniin surullinen kuva hetkistä, jotka ovat - ja menevät ohi.  

Yhtä asiaa minä vain ihmettelen. Ne käyttivät lamppuja ja valonheittimiä, ja suuria kankaita valonvarjostimina. Onko se tosiaan tarpeen, kun on niin kaunis aamu kuin eilen?

Thune näki lavastuksen mielessään, ja jostain syystä kuva teki hänet surulliseksi. 

Ehkä se on yksi todellisuuden puutteista, hän sanoi. Että meidän täytyy somistaa sitä silloinkin kun se on kauneimmillaan. Hän mietti tovin ja lisäsi sitten: 

Tai jos puute ei olekaan todellisuudessa vaan meissä. Kun me emme koskaan uskalla luottaa siihen että kauneus on ja että se kantaa? 

Westön kirja lunasti odotukseni. Se ei ehkä ollut yhtä ihastuttava kuin Leijat Helsingin yllä tai Missä kuljimme kerran, mutta kyllä kirja kelpasi kovasti tällaisenaankin. Kangastus 38 on sellainen kirja, että palaan aivan varmasti tähän vielä jossain vaiheessa. Samoin kuin haluan lukea uudelleen muutkin Westön kirjat. 

Kjell Westö: Kangastus 38 

2013, Otava

330 sivua

Kirsi ja Jaana ovat ainakin lukeneet kirjan.

Teos oli myös elokuun toiseksi ostetuin kotimainen kirja, kerrankin olen ajan hermolla.

Anja Erämaja: Töölönlahti

Edellisessä postauksessani esittelin joitakin Helsingin lempparipaikkojani. Yksi jäi puuttumaan, nimittäin Töölönlahti. Mutta minä vaan säästelin, koska Anja Erämaja on kertonut paikasta paljon paremmin teoksessaan Töölönlahti (2013, WSOY). 

Mietin pitkään, miten aloittaa kertoa Erämajan teoksesta, mutta en keksinyt mitään näin ytimekästä, joten joudun lainaamaan WSOY:n sivuilta kuvauksen: 

Anja Erämajan kolmas runokokoelma on intervallirytminen juoksulenkki ympäri Töölönlahden ja halki elämän. Se on runoelma menetyksestä, muistista ja arjen ikuisesta läsnäolosta; se laukkaa kuin mieli ja osuu maailmaan kuin jalat. 

Ensimmäiseksi kirjan sivuilta tosiaankin tulee esiin juoksulenkki ja sen rytmi. 

Näin se minulta 

juoksuksi menee, 

radan vartta, 

aidan viertä, 

sillan yli, 

mäkeä ylös, ohi 

sinisen huvilan. 

Juoksulenkin rytmissä runo kertoo, mitä edessä ja sivuilla on. Arki eksyy juoksulenkin rytmiin: roskat on vietävä, kaavakkeet täytettävä. Mutta sitten juoksu vie ajatukset kauemmas, kunnes runo palaa taas juoksuun ja ympäröivään maisemaan. Samalla tavalla kuin juoksulenkillä: Erämajan runot vievätkin lukijansa juoksulenkille mukaan. 

Runot jakaantuvat syksystä talven kautta kevääseen. Maisemat vaihtuvat, arki säilyy ja ihmisen elämässä mennään syvemmälle. Runot ovat samalla kevyen hauskoja, mutta kuitenkin vakavaakin vakavampia. Ja arki runoissa niin tuttua jokaiselle. 

Aina joku 

pyykki

unohtuu koneeseen

kolmeksi päiväksi, 

voi pöydälle yöksi. 

Aamulla nojaan 

ilmaan, aurinko

nousee, ei nouse, 

nousee, keikkuu

kahden vaiheilla. 

Kumpi on tärkeämpi, 

työ vai rakkaus - -    

Runojen rytmi muuttuu, juoksun rytmi välillä pysähtyy. Ajatus juoksee levätessäkin edelleen arjessa ja hieman arjen vieressäkin. 

Elävässä elämässä aikaa nukuttaa kesken kaiken. 

Elävässä elämässä huuleen tulee herpes, kännykästä 

loppuu virta ja herkkusienet homehtuvat rasiaan. 

Elävässä elämässä lapset kiroilevat ja vanhus myy

palvelujaan. Elävässä elämässä istun oopperaa 

vastapäätä, miksi? Kykin kaislikossa, vesi on märkää, 

kastelee, valuu sormien välistä. Miten minä jouduin

tähän, miten se näin meni. Tällaiseksi. Olen kiertänyt 

lahden kolme kertaa. Kaislikossa näkyi tutti. 

Töölönlahti, tästä kun lähtisi, eteen tai taakse, 

kuopisi aikansa maata, löytäisi siron luun, sirun, 

lautasen palan. On sitä ennenkin syöty, juotu 

ja naitu. Kiitetty ja kumarrettu, heittäydytty

suutelemaan kengänkärkiä. Tänään pieni pään 

liike riittää. 

Ja vaikka syksy ja talvi ovatkin hieman nihkeitä, tulee kevät, joka auringossa ja valossa antaa ymmärryksen, että elämä on ihanaa. Melkein sanoisin, että hienointa Erämajan kirjassa on se, että vaikka arki välillä puskee, ja talvikin on, runoista huokuu lopultakin elämä ja ilo. 

Nautin kyllä tätä lukiessa. Täysillä, sillä: 

Jo se että olet paikassa Helsinki, 

jo se että olet, ja paikassa, 

ja olemassa elämässä täällä. 

Jo se että olet ajassa tänään, 

tässä keväässä, menossa

päin kesää.  

Anja Erämaja: Töölönlahti 

2013, WSOY

89 sivua

Kirjasta on kirjoittanut myös Arja. 

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

Kevään 2013 kirjoista Sami Rajakylän Pätkärunoilija kiinnosti minua, koska minulla on eräänlainen suhde Itä-Helsinkiin. Suhdetta on kestänyt aina vuodesta 2004 asti, jolloin asuin Siilitiellä. Myöhemmin kohtalo on heitellyt minua erinäisin syin Mellunmäkeen, Kontulaan ja viimeisimmäksi Myllypuroon. Siksi vahvasti itäiseen Helsinkiin kiinnittyvä kirjailija ja kirja kiinnosti - kirjan etuliepeessä kirjailijan kerrotaan työskentelevän itäisen kaupungin marketissa asiakaspalvelijana. 

Teoksen päähenkilö Keijo on töissä Kelassa, mutta voisi olla kirjailijan tapaan asiakaspalvelutyössä myös kaupassa. Kirjan tapahtumat ovat paljolti ihmisten, asiakkaiden, kohtaamisia. Monet ihmisistä hämmästyttävät Keijoa.

Erityisesti hullut askarruttivat Keijoa. Hulluja oli niin paljon. Mitä heille oli tapahtunut sen jälkeen, kun oli lähdetty yhtä jalkaa yläasteen pihalta? Missä vaiheessa he olivat seonneet, antaneet periksi, unohtaneet olevansa naisia ja miehiä? Ihmisiä?

He haisivat, heidän tukassaan asui kärpäsiä ja iho kihelmöi syöpäläisiä. He eivät peseytyneet päivittäin, eivät ehkä edes kerran viikossa. 

Rajakylän teos on tavallaan yhteiskunnallinen romaani, sillä kirjassa ei päästä pakoon yhteiskunnan alakerrostumia: Kelan asiakkaat ovat niitä, jotka eivät leveile uudella audilla. Pätkärunoilija on myös työläisromaani: Keijo on toimistotyöläinen, duunari, joka käsien sijaan likaa mielensä asiakkaiden jutuilla. Keijon isä mainostaa pojalleen avoimia työpaikkoja kaupan alalta, mutta Keijo haluaa tehdä työtään huonolla palkalla, sillä Keijolla on työnsä ohella unelma: hän haluaa kirjailjaksi, runolijaksi. 

Keijo lähettää nimimerkillään runoja nettiin arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Runoilija tietenkin elättää mielikuvitustaan kaljalla, röökillä ja huonolla elämällä. Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin Keijon on katsottava elämäänsä ja itseään peilistä. Liikakiloinen huono runoilija tarvitsee huoltoa. Eniten Keijoa motivoi se ajatus, että jos hän pitäisi itsestään huolta kunnolla, vatsalihakset toisivat hänelle naisen, sillä vaikka Keijoa hämmästyttää moni asia elämässä, eniten häntä ihmetyttää se, että miksi hän ei löydä mukavaa naista, ja miksi ne, jotka löytävät mukavan naisen rinnalleen kulkemaan, eivät ymmärrä mitä heillä on. 

Kirja on välillä tosi hersyvä: välillä Keijo ahdistuu maaiman epätasa-arvosta, jonka valtaan hän joutuu norjalaisten Breivikin urhiksi joutuneiden uhrien muistoksi vietetyn hiljaisen hetken aikana; välillä Keijo ahdistuu sen takia, ettei toiveista huolimatta tapaa kirjamessuilla Taina Latvalaa, jota pitää Riikka Pulkkista parempana kirjailijana, ja ehkä vielä tärkeämpää: paremmannäköisenä naisena. 

Suurimmaksi osaksi Rajakylän teos on miehisen maailman kuvausta. Siinä on yhteiskunnallinen sävy, mutta kuitenkin bukowskilaista miehisyyttä mukana viihdyttämässä oletettua ryyppäämisistä ja naisseikkailuista kiinnostunutta lukijaa. 

Rajakylän romaani voisi sopia sellaisen lukijan hyppysiin, joissa ei tavallisesti kirja viihdy. Akateemista maailmaa ei näy kirjan kansien sisällä, niin kuin niin monessa nykykotimaisessa kirjassa aika usein näkyy. Tämä kirja liikkuu enemmänkin ns. tavallisten tyyppien maailmassa, johon on helppo päästä mukaan. 

Itse pidin kirjasta, varsinkin sen alun kätkäläismäisestä tai nuoren, tulevan mielensäpahoittajan, filosofoinnista. Kirjan loppua kohden ideat tuntuivat kirjassa vähenevän, ja pääosan sai esimerkiksi pitkä kuvaus, mitä kirjamessuilla tapahtui. 

Olisikohan tämä kirja ja tämä viikko henkilökohtaisten jäähyväisteni aika Itä-Helsingille? Ainakin huomenna pääsen vielä kiertämään leipäjonoa Myllypuron maisemissa, joten sieltä harmaa kuva ilahduttamaan kesän alkuun virittäytynyttä ihmistä. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa ottaa selvää, mitä tapahtuu kun mielensäpahoittaja elää bukowskilaista nuoruuttaan. 

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

2013, Johnny Kniga

186 sivua

Näköalapaikka - Kertomuksia Pihlajamäestä

Tänään kävelin ajassa 50 vuotta taaksepäin. Pihat olivat täynnä lapsia, lasten huutoa, iloista hyppelyä lätäköissä ja äitien kutsuhuutelua parvekkeilta, lapset syömään.

Näköalapaikka - Kertomuksia Pihlajamäestä (2011, Helsingin kaupunginmuseo) -teos liittyy Helsingin World Design Capital -vuoteen. Se on 128-sivuinen kirja Helsingin vanhimmasta, nykyisin suojellusta, lähiöstä, Pihlajamäestä ja sen asukkaista. 

Teos on kirjoitettu sekä suomeksi että englanniksi ja siinä on kuvia Pihlajamäen rakentamisesta, valmistumisesta ja niistä tärkeimmistä: asukkaista ja asunnoista. Itseäni viehättivät eniten nämä vanhojen aikojen kuvat, joissa näkyy alueen kehittyminen.

Teoksessa kurkistettiin Pihliksen asukkaiden koteihin. Kuvissa näkyy hyvin, miten eritasoisia ja -tyylisiä asuntoja taloissa on.

Talot: isot, valkoiset rakennukset on rakennettu vuosina 1960 - 1965, ja ne mukailevat alueen kallioiden ja mäkisen maaston muotoja. Ideana oli yhdistää luonto ja talot kokonaisuudeksi.

Talot ovat siis vanhoja, asuntoihin on sen sijaan tehty eri aikoina erilaisia pintaremontteja. Kirjan kuvissa näkyy vanhoja, värikkäitä keittiönkaappeja, mutta myös modernimpaa sisustusta.   

Pihlajamäen alkuperäisasukkaat muuttivat kaupungin ulkopuoliseen lähiöön esim. Vallilasta, jossa he olivat asuneet ahtaissa asunnoissa. Pihlajamäen asunnoissa asukkaita ihastutti valoisuus, isot huoneet ja moderni varustelu: jääkaappi, kaasuhella ja kylpyamme. Haastatteluista jäi mieleen, miten varsinkin kylpyamme oli ihastuksen aihe. Aikana, jolloin vaatteet vaihdettiin kerran viikossa puhtaisiin, oli mukavaa peseytyä hieman useammin. 

Teoksen kuvauksista tulee mieleen ensimmäinen mielikuvani asunnostamme: miten isot huoneet, miten valoisa olohuone, ja mitkä näkymät! Varustetaso ei huimaa, mutta on aika hassua, miten 60-luku ja nykypäivä voivat tuottaa samanlaista ihastusta. Kun on asunut modernin minimaalisen kokoisissa makuuhuoneissa, ihmetellyt keittiön tiloja, joihin mahtuu mikro ja astianpesukone, on jotenkin taivaallista astua asuntoon, jossa mahtuu elämään. Varustetaso ei ehkä ole se asia, mikä ihastuttaa, mutta kuinka monella on kerrostalon kellarikerroksessa höyläpenkki puutöitä varten? Ei niin, että sillä olisi minun kohdallani käyttöä, mutta minusta se on jotenkin söpöä.

Asuntomme oli pitkässä, valkoisessa suorakulman muotoisessa talossa, jonka etupiha oli asfalttia ja kalliota, mutta takapihalla alkoi metsä.

Teosta on niin kiva lukea, koska samat asiat ovat Pihlikseen muuttaneita ihastuttaneet vuosikymmen toisensa jälkeen. Vaikka talot eivät ehkä ole jokaisen katsojan silmiin ulkoapäin kauniita, niiden etu isojen huoneiden lisäksi ovat kalliot ja metsä, joka vieläkin alkaa takapihalta.

Kun kävelen kalliota pitkin, en voi olla ajattelematta, kuinka monella lapsella onkaan muistoja kallioilla kiipeilemisestä!  

Luonto on kuin Elsa Beskowin kirjasta. Tai jostain erämaakirjasta. Täällä on hirveen ihania kallioita, joilla me käydään retkellä. Ollaan syöty vattuja puskista ja kuljettu polkuja pitkin seikkailumetsässä. Siellä on mielenkiintoisia rakennelmia. Oliko ne toisen maailmansodan aikaisia vai ennen ensimmäistä maailmansotaa?

Teoksessa on haastateltu eri aikoina Pihlajamäkeen muuttaneita ja Pihlikseen ihastuneita ihmisiä. Mitäs näiden sanojen myötä voi muuta kuin nyökytellä: niin mekin!

Teos on tosi ihastuttava kirja, ainakin tällaiselle Pihlikseen sydämensä (tai ainakin osan siitä) menettäneelle. Alue on todellakin mainettaan ja ostarin kulmia parempi asuinpaikka. Lastenpuistot, luistinradat, jalkapallohalli, metsäpolut ja ne kalliot (!) aivan vieressä. Ja kuten joku kirjaan haastatelluista kertoi, metsä antaa sellaisen valheellisen vaikutelman, että se jatkuisi pitkälle. Vain talvisaikaan voi nähdä viereisen lähiön talojen valot ikkunan maisemasta.

Ainoa asia, mistä on hieman paha mieli, on se, että kirjan alkuperäisasukkaiden kuvailemia tunnelmia täällä ei ole: lapsiperheitä ei ole taloissa kuin vähän - kontrastina 60-luku, jolloin melkein jokaisessa perheessä oli useampi lapsi. Pihoilla eivät kirmaa siis lapset leikeissään, puistoissa voi tavata yhden tai kaksi lapsiperhettä kerrallaan. Kuvailut saunailloista ja makkaranpaistoista voi enää vain kuvitella mielessään.

Rauhallinen paikka asua, mukavat ihmiset, ja ihastuttavat kalliot. Teoksesta huokuu minusta paljolti samat ajatukset kuin mitä paikka on itsessäni herättänyt. 

Tämä oli kyllä mukava teos lukaista. Iltakävelyllä piti vielä käydä katsomassa Viikin kirjastossa valokuvat kirjasta. Näyttelyssä oli siis samoja kuvia kuin kirjassa, Viikissä kuvia voi ihastella maalis-huhtikuussa, jonka jälkeen kuvat muuttavat Sederholmin taloon. Täällä lisää tietoa kirjasta ja kuvista, jotka on siis ottanut Lidia Tirri; Kristiina Markkanen on haastatellut teoksen ihmiset.

Jokaisesta asuinpaikasta pitäisi olla kirjoitettuna tällainen teos. Varmasti sellaisen lukemisen jälkeen katselee taloja ja seutuja aivan eri tavoin.