Nina Banerjee-Louhija: Kuin varjo kuvastimessa

Nina Banerjee-Louhijan Kuin varjo kuvastimessa (2001, WSOY) on ollut jo kauan luettavien kirjojen listallani, erityisesti kaivan kirjan esiin kesäisin, sillä kyllähän tällainen kirjankansi kehoittaa kirjaa lukemaan juuri kesäaikaan. 

Banerjee-Louhija on tullut minulle tutuksi parista aiemmasta kirjastaan ja varsinkin teoksesta Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo isoäitinsä tarinan. Banerjee-Louhija nteoksissa liikutaan kaukaisissa maissa, myös Kuin varjo kuvastimessa -teos vie lukijansa Kuubaan, jonne Gita Roy on matkustanut tavatakseen uudestaan Nicolásin. Gitan aikomuksena on kirjoittaa kirja miehestä, joka kuului Che Guevaran lähipiiriin. Gita haluaa avata kirjassaan Nicolásin henkilöä ja hän yrittää kaivautua miehen maailmaan sisälle haastattelemalla miehen lähipiiriä, mutta myös miestä itseään.  

Kuuba on värikäs, tuoksuva ja Gita ihailee usein kuubalaisten perheiden taitoa pitää hauskaa hotellin uima-altailla. Aitojen toisella puolella ovat turistit, jotka näkevät toisenlaisen näkymän Kuubasta. Gita, jonka oma isoäiti oli Intiassa kapinallinen ja merkittävä henkilö, keskittää huomionsa turistipaikkojen sijaan Kuuban lähimenneisyyteen. Nicolásin Gita haluaa tavata siksi, että heidän välillään väreili aiemmin - ja Gitan on pakko tavata mies uudelleen. 

Gita asuu Ranskassa, jossa hän on naimisissa. Andre tosin on purjehtimassa, joten Gitalla on aikaa etsiä materiaalia kirjaansa varten. Gita yrittää saada tuntumaa Nicolásiin, joka jostain syystä pitää välimatkaa naiseen. 

Teos on kesäisen kuuma teos, jossa ehkä hienoisesti pääsi ärsyttämään elitistinen maailma. Gita, joka on lääkäri, on sivistynyt henkilö ja hienosta suvusta. Hän tarkkailee maailmaa tavallisten ihmisten yläpuolelta, arvostelee "turismia" ja on itse kuitenkin matkustanut Kuubaan. Gitan ympäristö on koko maailma, hän on siinä mielessä etuoikeutettu, että hän voi kulkea maailman eri osissa kuin kotonaan. 

No, muuten kirjaa oli miellyttävää lukea, ja odotella, miten Gitan ja Nicolásin romanssi etenee. Vai eteneekö oikeastaan yhtään.

Nina Banerjee-Louhija: Kuin varjo kuvastimessa
2001, WSOY
251 sivua 

Nina Banerjee-Louhija on naiskirjailija, joka on kiinnostanut minua, ja olenkin kerännyt kirjahyllyyni hänen teoksiaan, joita tarkoitukseni on tietenkin lukea enemmänkin. Tässä teoksessa korostuu naisen mahdollisuus mm. matkustaa yksin, ilman miestään. Vaikka Gita on naimisissa, hänellä on miehensä kanssa omat elämät. Toisaalta Gita on myös hyvin etuoikeutettu nainen, hän on merkittävästä suvusta ja hän on korkeakoulututettu. Teoksen teemoja ovat rakkaus, vaikuttamismahdollisuudet ja uranluominen. 

Aiemmin olen lukenut ja postannut nämä Banerjee-Louhijan teokset: 

Valkoisen orkidean maa (1981, WSOY)
Intian helmi (1985, WSOY)

Vielä on pari lukematta. 

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Suremiseen ei ollut yksinkertaisesti aikaa tai energiaa, sillä päivä seurasi yötä ja meidän kaikkien olisi joka tapauksessa hengitettävä, elettävä, naurettava ja itkettävä, tänään ja jokaisena päivänä.

Nora & Alicia (Bazar 2011) on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Cecilia Samartinilta ja täytyy sanoa, että mieluusti tartun myös hänen Señor Peregrinoon tämän lukukokemuksen jälkeen, sillä kirjahan oli suorastaan loistava. Viimeisten sivujen seikkailu tosin vaikutti hieman epärealistiselta, mutta yritän muistaa, että en ole aiemminkaan peräänkuuluttanut realismia kirjoihin. Kaiken kaikkiaan kirja oli sujuvaa, lennokasta tekstiä, ja tämä kirja tuli suorastaan ahmaistua.

Nora ja Alicia ovat serkukset, jotka elävät onnellista lapsuuttaan Kuubassa, jossa aurinko on lämmin, samoin tuuli on lempeä ja lämmin.

Kaikki on hyvin ja onnellisesti, mutta sitten tulee Castro ja vallankumous.

Ne, jotka olivat aiemmin rikkaita ja joilla oli kotiapulainen pitämässä elämänlaatua yllä, joutuivat luopumaan kaikesta tasatakseen rikkauden kotiapulaisten kanssa.

Ainakin ihanteena oli tällainen ajatus.

Noran perhe lähtee kohti Yhdysvaltoja, Alician perhe jää odottamaan viisumejaan.

Nora ja Alicia kirjoittelevat toisilleen kirjeitä ja näin saavat tietää, miten elämät sujuvat: molemmat tietysti rakastuvat aikanaan ja alkavat perustaa perhettä.

Koska Nora asuu Yhdysvalloissa, hänen elämäänsä kuuluu myös koulutus. Äidin huolenaiheet ovat kuitenkin äidin huolenaiheita.  

"Kun minä olin sinun ikäisesi, olin naimisissa. Minulla oli kaksi lasta, talo ja kotiapulainen. - - Mitä sinulla on?"

"Yliopistokoulutus."

"Mitä hyötyä siitäkin on ollut?" äiti mutisi itsekseen. "Et tunnista edes hyvää miestä, kun sellainen kävelee eteesi."

En tiedä, miksi se realistisuuden peikko nostaa päätään koko ajan, kun kirjoitan tätä? Ehkä siksi, että minusta tapahtumien pitäisi olla realistisia kirjan maailmassa, eikä ristiriidassa keskenään - oikeasta maailmasta ei niin väliksi. Kun Noran äiti varoittaa tytärtään siitä, että hänen kirjeensä eivät Aliciaa todennäköisesti tavoita, niin miksi ne kuitenkin tavoittavat? Tämä jotenkin jäi häiritsemään kirjan ajaksi, kun koko tarina perustuu serkusten välisiin kirjeisiin.

Siis sen lopun lisäksi.

Tarinassa Kuuba on pääsääntöisesti paha, tai lähinnä Castro on paha setä, joka tuhosi kauniin maan. Kaikki sukulaiset ovat joko kuolleet, paenneet tai vankilassa. Ainoastaan Alicia on Kuubassa, ja hänet täytyy pelastaa. Nora lähtee yksin pahan sedän maahan ja näkee, kuinka kurjassa kunnossa maa on ja kaikki ihmiset nälkäisiä.

Minusta on parasta se, että kirjaan ei jätetä ihan näin mustavalkoista asetelmaa loppuun asti, vaan perheen entisen palvelijan Beban näkökulmasta Kuuba näyttäytyy myös paikkana, jossa voi elää.

"Tunnen vapautta seistessäni ruokajonossa koko päivän kuponki kädessäni ja kuullessani leivän loppuneen juuri kun on minun vuoroni. Tunnen vapautta rukoillessani vedenrajassa ja pyytäessäni Luojaa ravitsemaan minua tuulen, auringon ja taivaan avulla." - - "Se on minun vapauttani, Norita, eikä minun tarvitse paeta yhtään minnekään kokeakseni sen."

Pidin tästä pienestä moniäänisyyden henkäyksestä. Siis siitä, että elämää se elämä Kuubassakin on. Ehkä sitä olisi voinut olla vielä enemmänkin, vaikka tietysti amerikkalaiseen tyyliin sopii tietty kotiin päin vetäminen. 

No, mutta siis pidin kirjasta ja kirjailijan tyylistä. 

Suosittelen!

Ja tällä kertaa en nyt laita linkkejä muiden blogeihin, jotka ovat lukeneet kirjan - kun luulen, että teitä muita on jo aika paljon.