Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Kirjoitin melkein päivälleen kaksi vuotta sitten Pasi Pekkolan esikoisteoksesta Unelmansieppaaja (2013, Otava), joka oli mielestäni erittäin lupaavaa esikoiseksi ja virkistävän erilainen verrattuna muihin kotimaisiin teoksiin. Kirjoitin tekstissäni, että tarinaa voisi vielä syventää - ja mitä tekee Pekkola? Julkaisee kahden vuoden päästä kirjan, jossa on syvyyttä ja monitulkintaisuutta ja -kerroksellisuutta vaikka useampaankin kirjaan. Mikä ilo onkaan nähdä kasvu esikoiskirjailijasta erinomaiseksi kirjoittajaksi ja tarinakertojaksi.

Lohikäärmeen värit (2015, Otava) on tähän asti lukemistani kirjoista tämän vuoden ehdottomasti paras teos. En osannut odottaa, että kirja vie niin monipuoliselle ja mutkikkaalle matkalle, että lukemaani on täytynyt sulatella parisen päivää. 

Kirjan tarina kertoo kiinalaisesta naisesta, Xiaolongista, joka lähtee Kiinasta 1980-luvun alussa. Teos on vahvasti naisten tarina. Xiaolongin ohella kirjassa pääsevät ääneen myös nykyajan naiset, jotka ovat Xiaolongin tavoin köyhän maaseudun tyttäriä. Naiseksi kasvettuaan heillä ei ole paljon vaihtoehtoja, vaan ne rajautuvat avioliittoon maaseudun köyhän pienviljelijäperheen pojan kanssa tai tulevaisuuteen Shanghaissa. Tulevaisuuteen, jonka todellisuus on hämärää, sillä kaupunkiin lähteneistä tytöistä ei kotona puhuta, vaikkakin otetaan vastaan kaikki, mitä kotiin saadaan. 

****

Hän katsoi tätä kaikkea, näitä kaikkia ihmisiä, ja ajatteli, ettei hän välttämättä ollutkaan niin outo. Ja kuitenkin hänessä oli jotain lähtemättömästi erilaista. Juuri erilaisuutta hänet oli opetettu varomaan. Kotimaassa kaikkien piti näyttää samalta, käyttää samanalaisia vaatteita, samoja värejä... - - Poikkeukset kitkettiin tuimin katsein ja arvostelevin sanoin. 

Kirja on tarina hylätyksi tulemisesta ja hyväksytyksi tulemisesta. Xiaolongin ja naisten lisäksi tarinaa kerrotaan Xiaolongin pojan, Kimin näkökulmasta. Kimi haluaa edes kerran löytää äitinsä ja kysyä häneltä, miksi. Niin Kimi kuin Xiaolong haluavat tuntea itsensä hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. 

***

Raha on ainoa mikä tekee hänet näkyväksi. - - Jos hänellä ei olisi varaa laittaa rahaa säästöön unelmia varten, jotka eivät koskaan toteudu, jos hänellä ei olisi varaa ostaa silloin tällöin vaatteita, pistää roponsa johonkin kauniiseen esineeseen, niin mitä hänestä jäisi tähän maailmaan? - - Vain ostamalla hän voi todistaa kuuluvansa tähän maailmaan. Kassalta lunastettu kuitti ei ole vain todiste ostoksesta, se on todiste siitä, että hän on elossa. 

Kirja on myös tarina rakkaudesta ja rahasta ja valinnasta näiden kesken - myös rahan ja rakkauden kietoutumisesta toisiinsa. Sekä Xiaolong että Kimi joutuvat elämässään kysymään, kumpi on tärkeämpää: raha vai rakkaus. 

Kirjan henkilöistä kaikki etsivät jotain, jonka uskovat olevan olemassa, mutta lukijalle tulee pakahduttava tunne siitä, miten henkilöt etsivät ja pettyvät. Jollain tavalla kirjasta huokuu samanalainen olo kuin Lost in Translation -elokuvasta: henkilöt leijuvat irrallaan maailmassa, kohtaavat toisensa ja etsivät merkitystä, jota eivät löydä. 

Vaikka Pekkola kiinnittää tarinansa Kiinaan, on tarina yleismaailmallinen. Ihmisten hyvät ja huonot teot, jopa petokset vyöryvät kirjassa ja tekevät kirjasta monipuolisen, syvällisen ja kätkevät sisäänsä niin paljon, että yritän kirjoittaa kirjoittamatta kirjan tapahtumista paljoakaan. Minulle oli ilo lukea kirjaa vähäisin tiedoin, mitä se pitää sisällään ja toivon, että toisetkin lukijat saavat kirjan käsiinsä ja pääsevät tutustumaan siihen niin: voin vannoa, että kirja pitää sisällään paljon: rakkautta, rahaa, petoksia, ihmiskohtaloita, suurta inhimillisyyttä, Kiinaa, vanhoja uskomuksia, modernia maailmaa, kaikkea, mitä hyvään - loistavaan - kirjaan voi sisältyä. Tämä teos palautti uskoni kotimaiseen kirjallisuuteen.

"... en kuulu tänne, mutta en ole koskaan kuulunut kokonaan Suomeenkaan. Olen ikuisesti ulkopuolinen, aina aavistuksen muukalainen. - - Näen sen ihmisten kasvoilta, heidän katseistaan, kuulen sen heidän yllättyneistä äänistään, kun paljastuu että puhun heidän kieltään. Sillä heidän kielensä se on, ei minun. Minulla ei ole omaa kieltä eikä kotia."

Kirjasta lisää Krista ja Kirjakaapin kummitus, jolta linkkejä myös muihin teoksen lukeneisiin. 

Tästä Otavan sivuille, jossa myös video, jossa Pasi Pekkola kertoo kirjastaan.

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit 

2015, Otava

456 sivua

Gene Luen Yang: Boxers & Saints

 

Huomasin eräästä englanninkielisestä kirjallisuusblogista tällaisen kiinnostavan oloisen sajakuvakirjan (tai oikeastaan kaksi), jonka on kirjoittanut ja piirtänyt amerikkalainen Gene Luen Yang (, jolla on kiinalaiset sukujuuret). Mies on ollut tekemässä myös Avatar-sarjakuvaa. Kaikkea kiinnostavaa tekijästä löytyy hänen nettisivuiltaan täältä. 

 

Boxers ja Saints (molemmat julkaistu 2013, First Second Books) kertovat Kiinasta vuosien 1894  - 1900 välisestä ajasta ja maassa syntyneestä boksarikapinasta, tosin kahdesta eri näkökulmasta.

 

 

Boxers kertoo kapinallisista ja siitä, miten kapina syntyy ja leviää. Shan-tungin pohjoisosissa ollaan kevään tulon myötä kokoonnuttu markkinoille, jossa kristittyjen pappi huomaa paikallisen jumalakuvan ja rikkoo joka vuosi samalla paikalla istuvan jumalpatsaan. Muutama vuosi tapahtuman jälkeen kylään saapuu merkillinen mies, Red Lantern Chu, joka osaa parantaa, tuoda ruokaa tulvan jäljiltä nälkäisille ihmisille ja hän osaa myös kung fua. Kun kylässä elää tyytymättömyys sekä nälkäisissä että jumalansa menettäneissä mielissä, alkavat nuoret miehet treenata lajia.

 

Tarinan kertoja Bao on vielä hieman liian pieni osallistuakseen harjoituksiin, mutta hän alkaa harjoitella salaa. Chu kertoo olevansa Iso Miekka -yhteisön jäsen, ja hän jakaa Baon kylän miehille miekat. On aika alkaa taistella Kiinaan tulleita väärän (kristinuskon) jumalan levittäjiä vastaan. Baon saamin taikavoimin taistelijat muuttuvat jumalten kuviksi, jolloin luodit eivät osu heihin ja he säilyvät kuolemattomina taisteluissa.

 

 

Soturit aloittavat kulkunsa kohti Pekingiä ja jokaisessa kylässä he ottavat joukkoihinsa mukaan lisää sotilaita, joille opettavat kung fun taitoja. Mukaan otetaan myös naisia, Mei-wen, johon Bao ihastuu - ja kirjan loppuosassa he kohtaavat myös romanttisesti kirjastossa. Oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkki -liike (Society of the Righteous and Harmonious Fist) uskoo omien nyrkkiensä voimaan ja taivaallisten henkien mahtiin.

 

Kirjassa on paljon taistelukuvauksia, mutta myös aivan upeita värikuvia jumalillisista hyökkääjistä. Bao kohtaa unissaan jumalansa, jolta saa ohjeita - teoksessa mennään aika ajoin henkimaailmaan, mikä tekee kirjasta mielenkiintoisemman kuin pelkän kapinan ja taistelukohtauksien kuvauksen. Myöskään rakkautta ei ole unohdettu teoksessa ja kirjaihmistä kiinnostavasti viimeinen taistelu liittyy kirjallisuuden olemassaoloon. Kirjassa myös annetaan kiinnostava kuvaus siitä, mikä johti boksarit kapinaan. Samalla kirja tietenkin liittyy myös nykypäivään: toisuskoisia omaan maahan tulijoita epäillään ja heitä vastaan hyökätään.

 

 

 

Siksi onkin hienoa, että Gene Luen Yang on tehnyt myös toisen teoksen Saints, joka kuvaa aivan samaa aikaa Kiinassa, mutta antaa ajasta toisen tarinan, kertomuksen toisesta näkökulmasta. Four-Girl syntyy samaan kylään Baon kanssa perheen neljäntenä tyttärenä ja hän saa nimekseen neljäs tytär. Tytön isoisä uskoo, että tässä tytössä elää paholainen, eikä Four-Girl itsekään enää pääse ajatuksesta eroon. Hän alkaa käyttäytyä kuin paholainen: hän etsii kasvoilleen paholaisilmeen, josta ei aio luopua koskaan.

 

Boxers ja Saints kiedotaan yhteen siten, että niissä on pari samaa kohtausta, yllä kirjan alusta ja alla kirjan lopusta kohtaukset, joissa Four-Girl ja Bao kohtaavat toisensa.

 

Four-Girl kuulee, miten kiinalaiset kutsuvat kristittyjä paholaisiksi ja koska hän uskoo itse olevansa paholainen, hän rientää kylän lähellä olevan papin luo, joka kertoo hänelle Raamatun tarinoita, joita kuunnellessaan Four-Girl kylläkin nukkuu suurimman osan aikaa. Suurempi opas hänen elämässään on Joan (of D'arc), joka ilmestyy Four-Girlille metsässä ja seuraa tämän oppaana läpi elämän - samaan tapaan kuin Baon jumala Baoa.

 

Kirjat on rakennettu sillä tavalla jännästi, että Boxers-kirjan tapahtumat selviävät Saintsin loppusivuilla, lähinnä Baon kohtalo. Four-Girl on lähtenyt kotikylästään pakoon Pekingiin kristittyjen vainoja, ja on näin ollen kaupungissa, kun boksarit saapuvat kaupunkiin, ja liittyy lopputaisteluihin tahtomattaan.

 

Nämä kaksi kirjaa olivat sellaiset koukuttajat, että kun sain ne käsiini, niin enpä voinut tehdä oikeastaan mitään muuta ennen kuin sain molemmat kirjat luettua alusta loppuun. Olen jotenkin aivan ihastunut sarjakuvan voimaan kertoa historiallisia tarinoita ja näiden kirjojen tapauksessa myöskin siihen, että kaksi eri puolta tapahtumista oli kiedottu yhteen kahteen eri teokseen.

 

Boxers ja Saints (2013, First Second Books)

Boxers 325 sivua, Saints 170 sivua

 

 

 

 

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Xinran oli minulle täysin tuntematon kirjailija, mutta kirja Kiinan lapsista kiinnosti. Xinran (s. 1956) on toimittaja, joka on tehnyt työtään Kiinassa, erityisesti radiossa. Häntä kiinnosti kiinalaisten naisten tarinat, ja kaikista niistä vuosien varrella kerätyistä ja kuulluista naisten tarinoista syntyi myös kirja Kiinan kadotetut tyttäret (2013, Atena kustannus). 

Kiinasta puuttuu järkyttävän iso määrä tyttölapsia. Iso osa tytöistä pakahdutetaan heti syntymän jälkeen, koska tyttölapsi ei ole lapsi ollenkaan. Ja suuri osa syntyneistä tyttölapsista annetaan adoptoitavaksi ympäri maailmaa, koska tyttölapset hylätään niin usein orpokoteihin. 

Suuri kysymys kuuluu: miksi tytöillä ei ole arvostusta ja toinen yhtä suuri kysymys kuuluu: miten käy maan, kun niin iso osa toista sukupuolta puuttuu kokonaan. Ensimmäiseen kysymykseen Xinran etsii kirjassa vastausta, toista hän ei edes esitä. 

Poikalapsen toivominen, oikeastaan pakonomainen vaatimus tehdä maailmaan nimenomaan poikalapsi on Kiinassa vanha perinne - ja liittyy maanviljelyyn ja -omistukseen. Maaseudulla perheiden viljantarve lasketaan poikalasten mukaan; tytöstä viljelysmaa ei lisäänny yhtään, joten tyttölapsille ruoka ei riitä. Tämä olisi vähän sama ajatuksena, jos meillä saisi lapsilisää ja äitiyslomaa vain poikalapsista.

Maaseudulla elämä on vielä kurjempaa tyttölapsille kuin kaupungeissa. Näin myös äideille: anopit odottavat ja painostavat naisia saamaan poikalapsen: Jollei nainen kykene synnyttämään miespuolista perillistä sukua jatkamaan, siinä tapauksessa helvettikin on hänelle liian hyvä paikka! toteaa yksi Xinranin haastattelemista naisista. Kirjassa Xinran kertoo kymmenen naisen tarinan, mutta näitä tarinoita ei eroteta eri luvuiksi, vaan ne kietoutuvat toisiinsa, toistavat ja kertovat samaa tarinaa: tyttölapsia tapetaan niiden synnyttyä, tyttöjä annetaan adoptoitaviksi, eikä yhden lapsen politiikka ole ainakaan auttanut tyttöjä. 

Xinran on halunnut kirjoittaa tämän kirjan kaikille niille tyttärille, jotka ovat kadonneet. Kaikille niille, jotka on adoptoitu ympäri maailmaa ja jotka miettivät, miksi biologinen äiti on heidät hylännyt. Kirjassa halutaan myös kertoa niistä kiinalaisista naisista, jotka ovat joutuneet tekemään sydäntä raastavan ratkaisun antaa oma lapsi pois. 

Haluan tietää, miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut pitää minua. Johtuiko se siitä, että olin tuhma? 

Kiinalaiset naiset nähdään muualla maailmassa tunteettomina ihmisinä, jotka tekevät sen, minkä valtio, anoppi tai aviomies vaatii heidän tekevän. Kiinassa naisten itsemurhaluvut ovat suuret ja Xinran haluaa antaa kirjassa puheenvuoron kaikille näille naisille, jotka ovat elämässään kärsineet ääneti. Xinran kertoo, ettei ole ollut helppoa saada naisia avautumaan tunteistaan, sillä Kiinassa ne syvimmät tunteet pidetään tiukasti itsellään. Tunteet, joita karkuun ei ole voinut juosta, näkyvät taas itsemurhaluvuissa. 

Tämä on surullinen ja hämmentävä kirja siitä, miten niin moni asia voi vaikuttaa sukupuolen merkitykseen. Itseäni aina ihmetyttää, miten miljoonien tyttöjen puuttuminen vaikuttaa aikuisten maailmassa. Oikeastaan en edes halua tai uskalla miettiä, mitä kamaluuksia sitten tapahtuu, kun aikuiset sukupolvet alkavat etsiä vaimoa itselleen (ja onhan näitä miesvoittoisia sukupolvia varmasti jo ollut). 

Kirja antoi paljon tietoa Kiinan tilanteesta, eikä tässä kirjassa miellyttäviä asioita ollut. Luulen, että tämä kirja on nimeomaan kaikkein tärkein niille tyttärille, jotka on adoptoitu jonnekin toisaalle. Ihan senkin takia, että Kiinan orpokodeissa arkistointi on ollut todella puuttellista, eikä biologista äitiä todennäköisesti koskaan löydy. Sen sijaan on lohdullista, että varmasti suurin osa kaikista adoptoiduista lapsista on saanut ihanan perheen, jossa on voinut kasvaa rakastettuna. Oikeastaan on vain jäänyt pohjaton suru ja huoli kiinalaisien äitien kantamaksi. Ehkä heitäkin auttaisi tieto siitä, että länsimaissa lapset eivät ole joutuneet raskaisiin töihin ja ovat saaneet ruokaa. 

Kirjaa on lukenut mm. Hanna, Minna, Sonja ja Norkku.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

2013, Atena Kustannus

Message from an Unknown Chinese Mother - Stories of Loss and Love (2010)

suomentanut Taina Wallin

Xinranin kadotetut menee tähän kirjan nimessä sana -haasteeseen: 

1. Kirja, jonka nimi on alla (alhaalla) tai yllä (ylhäällä). 

-> Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

-> Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

2. Kirja, jonka nimessä on jotain, mitä voit löytää keittiöstä.

-> Satu Taskinen: Täydellinen paisti

-> Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

3. Kirja, jonka nimessä on joku juhla.

-> Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

-> Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

4. Kirja, jonka nimessä on tuli.

-> Johannes Linnakoski: Laulu tulipunaisesta kukasta.

-> Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

5. Kirja, jonka nimessä on tunne.

-> Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

-> Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

6. Kirja, jonka nimessä on kadonnut tai löydetty.

-> Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

-> Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

Yiyun Li: Kulkurit

Luin maaliskuun alussa Yiyun Lin novellikokoelman Kultapoika, smaragdityttö, jonka Li on kirjoittanut vuonna 2010 ja joka on suomennettu vuonna 2012. Yiyun Li on syntynyt Beijingissä vuonna 1972 ja muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1996. Hän kirjoittaa englanniksi, mutta Kiinasta ja kiinalaisista. Joka tapauksessa, tykästyin Lin novelleihin niin paljon, että halusin tietenkin lukea myös Kulkurit -teoksen, jonka Li on kirjoittanut vuonna 2009, mutta joka on suomenettu tänä vuonna (2013).

Kulkurit alkaa jotenkin novellimaisesti. Alussa kuvaillaan henkilöitä, jotka eivät tunnu mitenkään liittyvän toisiinsa. On kuin lukisi novelleja, jotka uudet henkilöhahmot aloittavat. Kirjassa eletään lukuajankohtaani sopivasti kevänpäiväntasausta, tosin vuonna 1979. Gu Shan on tuomittu 28-vuotiaana vastavallankumouksena kuolemaan. Kurajoen kaupunkilaiset alkavat kerääntyä katsomaan teloitusta. 

Nini on suurilapsisen perheen tytär vanhimmasta päästä. 12-vuotiaana hän pitää huolen perheen pienimmistä lapsista, kun vanhemmat yrittävät saada aikaan poikaa. Ninin kasvot ja kädet ovat epämuodostuneet, ja syypääksi näihin vammoihin kyläläiset juoruavat olleen se, että tuomittu Shan oli potkinut vallankumouksen nimissä odottavaa äitiä vatsaan. 

Opettaja Gu, Shanin isä taas yhdistää montakin kaupunkilaista, sillä hän on opettanut isoa osaa kirjan henkilöistä, tai ollut heidän ihailun kohteena. 

Kai, teloituksen juontaja, on Shanin opiskelutoveri, joka miettii, että voisi olla Shanin tilalla. 

Shanin teloituksen jälkeen kaupunkilaiset saavat lentolehtisiä, joissa kehotetaan kaikkia ottamaan kantaa teloituksen järjettömyyteen. Jokainen miettii kantaansa: uskaltaisiko lähteä mielenosoitukseen, kun puolue todennäköisesti kuitenkin rankaisisi osallistujia. 

Virastot muuttuivat miinakentiksi, missä oli varottava askeliaan, arvioitava herkemättä uudestaan ystäviä, vihollisia ja kameleontteja, jotka osasivat muuttua ystävistä vihollisiksi ja taas takaisin. Nyt kuin heillä oli sekä oma että perheensä kohtalo käsissään, he kävelivät päivällä unissaan ja makasivat yöllä vapisten. 

Kirjan lopussa tosiaankin kaikki ne, jotka ovat osallistuneet, tai joiden naapurit ja ystävät väittävät toistenosallistuneen mielenilmaisuun, kohtaavat punakaartilaiset. 

Siinä siis kirjan juoni. Kirjassa on kuitenkin juonta tärkeämpää ja hienompaa henkilöhahmojen kuvaaminen. Henkilöt eivät ole ihanteellisia, edellisten lisäksi kirjassa on vielä Tong, koulupoika, jonka vanhemmat ovat juoppoja ja jonka ainoa lohtu on koira nimeltä Korva. Lisäksi kirjassa on Bashi, joka liehittelee Niniä, jonka kanssa haluaa naimisiin. Bashi on tosissaan, eikä malttaisi millään odottaa, että Ninistä kasvaisi aikuinen. 

"Minä olen tosissani. Ellen ole, niin nakertakoot kaikki maailman hiiret minut hengiltä, pistäköön skorpioni kieleeni niin etten ikinä pysty puhumaan, juuttukoon kalanruoto kurkkuuni niin etten ikinä saa alas riisinjyvääkään", Bashi sanoi. "Minä vannon, että sydämeni kuuluu kokonaan sinulle."

Mielenkiintoinen rakkaudentunnustus mieheltä, jonka kanssa romanttinen hetki on siilin paistaminen...

Kirjassa oli paljon omituisia ja outoja, rikkinäisiä ja rikottuja henkilöhahmoja. Kun ei ole paljon saanut syntyessään ja kun monesta suunnasta valvotaan jokaista tekemistä ja tekemättä jättämistä, ei aivan normaalina ehkä voikaan pärjätä maailmassa. On tässä kirjassa idealistejakin, kuten esimerkiksi Kai, joka alkaa miettiä, kenelle tai mille on uskollinen elämässään. Myös lasten ja vanhempien suhde joutuu koetukselle, kun äiti pitäisi haudata, lapsen olla aina vanhempiaan kunniottava. Kirjassa näennäisen pienet teot johtavat suuriin seurauksiin. 

Kirjassa on monta pientä tarinaa, jotka voisivat olla novelleja, mutta jotka kirjassa luikertelevat toisten tarinoiden seassa ja yhdistyvät suurissa tapahtumissa, kuten Shanin teloituksessa, mielenilmauksessa ja pidätyksissä. Kaikesta karvaudestaan huolimatta täytyy sanoa, että pidin kirjasta ja varsinkin Lin tavasta kirjoittaa tarinat esiin. 

Yiyun Li: Kulkurit

2013, Tammi, Keltainen kirjasto

alkuteos The Vagrants 2009

Suomentanut Seppo Loponen

431 sivua

 

Kirjasta lisää: 

Aamulehti, 

Kirjainten virrassa,  ja

Pienen piirin lukukokemuksia.

Tällä kirjalla saan taas yhden kirjan lisää Aasia-teemaani, joka laahaa mukanani ilmeisesti hieman ajateltua pidempään ja hitaampana...

3 x Keltainen kirjasto - Yiyun Li, Kim Echlin, Paul Auster & J.M. Coetzee

  

Harvemmin tapahtuu näin, että ehdin lukea kirjoja, mutta en kirjoittaa niistä. 

Kirjoista bloggaaminen eli niistä kirjoittaminen ja muiden kirjoitusten etsiminen ja niiden lukeminen on minulle melkein yhtä mukavaa kuin kirjojen lukeminen. 

Nyt kuitenkin olen pari-kolme viikkoa mennyt paikasta toiseen sellaista vauhtia, etten ole ehtinyt pysähtyä kirjoittamaan; lukemista en silti ole hirveän pitkäksi aikaa keskeyttänyt, vaan olen kulkenut olkapäät kuopalla, kirja(kasa)t käsilaukussa.

Tilanne on siis tämä: luettuja kirjoja on ainakin 5-6 odottamassa, että kirjoitan niistä kaikista, miten ihanaa luettavaa kirjat ovat olleet. Koska aloitettuja kirjojakin on taas melkein yhtä monta, teen nyt näin, että kirjoitan kolmesta kirjasta lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä kirjoitus ei ehkä tee oikeutta kirjoille, jotka ovat kaikki kolme olleet aivan erityisen hienoja lukukokemuksia. Kaikki kolme kirjaa kuuluvat Tammen Keltaisen kirjaston -kirjasarjaan, joka säilyy edelleen omissa lukukokemuksissani yhtenä parhaista kirjasarjoista näiden kirjojenkin lukemisen jälkeen.  

 

Kim Echlin: Kadonneet (2009, Tammi)

alkuperäinen teos: The Disappeared (2009) 

suomentanut Sirkka Aulanko 

278 sivua 

Täällä on aivan turvallista, ellei oteta huomioon maamiinoja tai kuun kraatterin kokoisia kuoppia tiessä tai romahtavia siltoja tai ihmisiä jotka katoavat - - 

Echlinin Kadonneet kertoo rakkaudesta, Kambodžasta, pakolaisuudesta, kaipuusta, hirmuvallasta, perheestä, perheen menetyksestä ja oikeastaan kaikesta, mikä elämässä on tärkeää. 

16-vuotias Anne elää Kanadan Montrealissa isänsä kanssa, kun tapaa Kambodžasta paenneen Sereyn. Annen isä ei koskaan hyväksy Sereytä, vaan suhtauttu nihkeästi vävyehdokkaaseen ja ensitapaamisella kysyy, milloin Serey palaa kotimaahansa. Isä pyytää tytärtään unohtamaan Sereyn, mutta eivät tyttäret isiään ole aiemminkaan totelleet. 

Ja sitten Serey kuitenkin palaa Kambodžaan, koska hän haluaa tietää, mitä hänen omille vanhemmilleen ja veljelleen tapahtui. 

Eräänä päivänä Anne näkee Sereyn televisiossa ja päättää lähteä Kambodžaan etsimään Sereytä. Vaikka aikaa heidän teinirakkauden ajasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta. 

Anne näkee Kambodžan, joka on kärsinyt hirmuhallitsijastaan Pol Potista. 

Sihanoukin aikaan ihmiset tervehtivät toisiaan kysymällä "Kuinka monta lasta sinulla on?" Lon Nolin aikaan kysyttiin "Kuinka paljon ruokaa saat osuuskunnassasi?" Nyt me kysymme "Kuinka moni perheenjäsenistäsi on yhä elossa?" 

  

Ihmiset ovat kärsineet maassa paljon, myös Sereyn elämän ja perheen menetykset tulevat Kambodžassa eri tavalla esiin kuin Kanadassa. Serey on kotimaassaan eri ihminen kuin Montrealissa rokkibändissä ihastuttaneena muusikkona. Annen on vaikea käsittää, miten voisi jatkaakaan kevyttä elämää Kanadassa, kun hän näkee Kambodžassa niin paljon: 

Miksi toisten elämä on mukavaa ja toisten täynnä kauhuja? Minkä osan itsestämme me leikkaamme pois, että voimme jatkaa syömistä, kun toiset kuolevat nälkään? Jos naisia, lapsia ja vanhuksia murhattaisiin sadan kilometrin päässä kotoamme, emmekö rientäisi apuun? Miksi kovetamme sydämemme, kun välimatkaa on sadan asemesta kolmetuhatta kilometriä?

Kirja oli koko matkaltaan kamalan surullista luettavaa: Pol Potin tuhojen rinnalla kulki surullinen Annen ja Sereyn rakkaustarina, Sereyn perheen kammottavien tapahtumien rinnalla Annen etääntyminen omasta isästään. Jotenkin kirja oli jopa liiankin surullinen luettava ja koettava. Edes pientä toivonkipinää kaipasin tarinaan mukaan, mutta sitä ei tullut. Teksti oli kaunista ja dialogit upposivat tapahtumien ketjuun. Pidin kirjasta tyyliltään, mutta sitten taas en pitänyt, koska maailma alkoi vaikuttaa aivan liian kammottavalta paikalta... 

Kirjan on lukenut mm. Satu, joka jäi miettimään samaa pätkää kuin itsekin; Mimu koki, ettei ole kirjan luettuaan enää entisensä, Unni kirjoittaa, miten kirjassa moni on kadonnut, kukin eri tavalla ja Unnin kanssa olen aivan samaa mieltä; Katri löysi kirjasta julmuutta ja raakuutta. Kyllä, sitä tässä kirjassa oli.

Vaikka itse en löytänyt kirjasta juuri mitään mukavaa, niin hieman pureskeltuani voisin kirjoittaa, että tämän kirjan luettuaan saa kuitenkin pienen vihjeen siitä, miksi jostain paenneen ihmisen ei enää kannata palata paikkaan, josta on lähtenyt. Syy siihen, miksi on lähtenyt pois (tai Sereyn tapauksessa lähetetty), on useasti aivan tarpeeksi iso, ettei paluun mahdollisuutta ole.  

   

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
2012, Tammi
alkuperäinen teos: Gold Boy, Emerald Girl (2010) 
suomentanut Seppo Loponen
259 sivua 

Yiyun Litä olen halunnut lukea jo pitkän ajan, ja vihdoin sain avattua ensimmäisen Lin teoksen kannet. Seuraava odottaakin sitten jo kirjakasassa vuoroaan. 

Teoksessa on kahdeksan novellia, erimittaisia ja erityylisiä ja niin kuin novelleja peräjälkeen lukiessa usein käy, koin tätä kirjaa lukiessani epätasaisuutta. Osa novelleista upposi, osa taas tuntui työläältä lukea. 

Teoksen ensimmäisen novellin "Ystävällisyys" minäkertoja on 41-vuotias yksin elävä nainen, joka on vaihtanut uransa armeijassa matematiikan opettajaksi. Novellissa yllättävät henkilöt tulevat naisen elämän kannalta tärkeiksi, esimerkiksi lapsuudenaikainen naapuri, professori Shan on näyttänyt naiselle maailman, joka muuten olisi jäänyt tuntemattomaksi. Kirjallisuus on ollut hänen ystävänsä. Samoin novellissa saavat oman merkityksensä armeija-aikaiset toverit, vaikka hekin ovat naiselle jotenkin etäisiä, kuten hänen omat vanhempansakin. Jotenkin tässä novellissa on järkyttävän hieno tunnelma, joka purkaantuu aivan lopussa:

Hetkisen sydämeni suree ajan kulumista, vaikka se ei olekaan koskaan surrut vanhempieni tai professori Shanin tai luutnantti Wein kuolemaa.

Surullisen kaunis on myös novelli "Vankila", jossa Amerikkaan muuttaneet Yilan ja Luo toivovat menestystä ja kaikkein parasta tyttärelleen Jadelle. Jade kuitenkin kuolee onnettomuudessa, ja pariskunta päättää yrittää hankkia uuden lapsen, jolle voisivat tarjota hyvän elämän. Yilan matkustaa Kiinaan, jossa vuokraa naisen kohdun kantamaan heidän uutta lastaan. Samalla kun hän tutustuu paremmin naiseen, jonka vihdoin hyväksyy tähän osaan, hän tutustuu myös siihen, mitä äitiys merkitsee. Samoin kuin edellisessä novellissa, myös tämänkin novellin perimmäinen ajatus tulee esiin aivan sen lopussa:

Tämän hinnan naiset maksoivat äitiydestään, Yilan ajatteli, sen että rakkaus omaan lapseen teki kaikki muut maailmassa mahdollisiksi vihollisiksi. 

Novellikokoelmassa on myös novelleja pettävistä miehistä, ja pettäviä miehiä jahtaavista eläkeläisnaisista. Osa novelleista on sellaisia, jotka eivät kovinkaan paljon sytyttäneet. Sitten taas jotkut novellit innostavat ja niiden tunnelma ja tarina on pakahduttavan kaunis: esimerkiksi teoksen lopussa oleva novelli "Aika kiitää", jossa valokuva kertoo tarinaa, kun kuvassa olevan naisen pojantytär löytää kuvan ja haluaa laittaa sen esiin. Mitä tapahtui niille kolmelle tytölle, jotka ovat kuvassa onnellisia ja sydänystäviä. Miten ajan kiitäminen vaikutti heihin? 

Vaikka teoksen novelleissa olikin sellaisia ei-aivan-kiinnostavia, teos pysyi kuitenkin kovasti plussan puolella, ja innolla odotan tarttumista Yiyun Lin uuteen teokseen. Enemmän kuin kiinalaisuutta tämä Yhdysvalloissa vuodesta 1996 opiskellut ja asunut kiinalainen kirjailijatar kirjoittaa ihmisistä ja heidän arjestaan ja arjen tragedioistaan.

Ehkä hieman yllättäen olen kovasti samaa mieltä kirjan lukeneen ja siitä kirjoittaneen Morren kanssa, joka on valinnut vieläpä samat novellitkin kirjoitukseensa; Valkoinen kirahvi on kirjoittanut teoksesta, ja myös kirjailijasta, hienon ja pitkän kirjoituksen; Sanna kirjoittaa Morren ja itseni tapaan siitä, että tämä kokoelma ei ollut kovin yhtenäinen. Moni muukin on varmasti kirjan lukenut, mutta tähän etsin googlehaun ensimmäisen sivun antamat linkit, kuten Echlinin kirjaankin.

   

Paul Auster & J.M. Coetzee: Tässä ja nyt - Kirjeitä ystävyydestä 2013, Tammi´

alkuperäinen teos: Here and Now - Letters 2008 - 2011 (2013)

suomentaneet Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen

285 sivua

Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoa vuosilta 2008 - 2011. Ajatus kahden kirjailijan kirjeenvaihtoa sisältävän kirjan lukemisesta tuntui hieman hassulta, sillä en ole lukenut kummaltakaan kirjailijalta yhtä ainoaa teosta. Aloitin kuitenkin kirjan lukemisen, enkä aloitettuani malttanut lopettaa kirjaa kuin yhden yön unien ajaksi. Tämä kirja meni nyt tutustumisena kahteen kirjailijaan, joiden teoksia aion ehdottomasti lukea niin pian kuin mahdollista.

Auster ja Coetzee kirjoittavat kirjeitä, koska he ovat skeptisiä sähköpostia ja kännyköitä kohtaan. Sopiva välimuoto on kirjeiden lähettäminen faksilla. 

Urheilussa on voittajia ja siinä on häviäjiä: sitä vain ei viitsitä sanoa (onko se niin ilmeistä?), että häviäjiä on paljon enemmän kuin voittajia. (Johnin kirje 19.7.2010)

Kirjeitä on teoksessa joskus parin kuukauden välein, joskus tiheämmin. Kirjeissä kirjailijamiehet pohtivat urheilua (siksi kansi, jossa urheilijat) ja etenkin sitä, miten kaksi miestä, jotka ovat jo keski-iässä ja keski-iän ylittäneitä, jaksavat seurata urheilua. Urheilu palaa miesten kirjeisiin aika ajoin. Muita toistuvia aiheita kirjeissä ovat: politiikka, kapitalismin kriisi, kieli (/kielet) ja sen (/niiden) käyttö, kirjallisuuden ja kielen köyhtyminen:

Yksi on kuitenkin varmaa: tyhmyys on lisääntynyt kaikilla tahoilla. Jos lukee Amerikan sisällissodassa taistelleiden sotilaiden kirjeitä niin huomaa, että monet niistä ovat kirjallisempia, ytimekkäämpiä ja herkempiä kielen vivahteille kuin useimpien nykyajan englannin professorien kirjoitukset. (Paulin kirje, 23.10.2009)

Kahden kirjailijan ystävyys liikkuu mannerten välillä kirjeissä, mutta he myös tapaavat toisiaan  (viides tapaaminen on edessä 2,5 vuoden ystävyyden ajalla) ympäri maailmaa ja aina eri maassa. Välillä kirjeitä lukiessa pääsee aivan pienesti ärsyttämään näiden kahden kirjallisesti menestyneen miehen maailmantarkastelu, esimerkiksi kielen kohdalla, mutta kuitenkin, kirjassa on paljon ajatuksia, jotka herättelevät.

Afrikassa on jokseenkin mahdotonta olla intellektuelli äidinkielellään - - Intiassa ja Pakistanissa, missä englanti on piskuisen vähemmistön kotikieli, se on suurelta osin kirjallisuuden ja yksinomaan tieteen väline. (Johnin kirje 27.5.2009)

Kaiken kaikkiaan tämänkin kirjan lukeminen oli kiinnostava, innostava ja erittäin mukava lukukokemus. En kuitenkaan oikein löydä oikeita sanoja kuvailemaan kirjaa ja kirjeiden sisältöä. Kirjeissä kuitenkin oli viehättäviä ajatuskulkuja tärkeistä asioista, jotka ovat piilossa nykypäivän mediakeskeisessä keskutelukulttuurissa, jossa aiheet liikkuvat aina samojen aiheiden ympärillä. 

Koen 13 kotimaista kirjailijaa (1/13): TaoLin

Koska en ole ilmoittautunut tänä vuonna (hei, sitä on sentään jo 3 päivää takana!) kuin muutamaan haasteeseen mukaan, ajattelin, että kyllä tällainenkin pitää kokea: 

13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. 

Vuoden aikana on siis tarkoitus tutustua 13 itselleen uuteen kotimaiseen kirjailijaan. Haaste pyörii FB:n puolella. Osallistun tähän haasteeseen senkin takia, että olen huomaamattani tutustunut yhteen uuteen kotimaiseen kirjailijaan:

1. TaoLin

2. 

3. 

4. 

5. 

6. 

7.

8.

9.

10. 

11. 

12. 

13. 

TAOLIN

TaoLin on kiinalais-suomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut kaksi romaania: Suomen taivaan alla (2008) ja Sininen maa (2012) sekä runokokoelman Tuhat syytä lentää (2011), kaikki kirjat on kustantanut Enostone. 

TaoLin on täysin uusi kirjailija minulle, ja hänen kirjansa osui silmiini täysin sattumalta pienestä lähikirjastostani. Vuonna 1997 Suomeen muuttanut TaoLin on kirjoittanut teoksensa suomeksi. Kiinassa hän toimi tulkkina ja Suomessa ainakin kiinalaisen teekulttuurin opettajana.

TaoLinin esikoisteos Suomen taivaan alla oli ilmestymisvuonnaan 2008 Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana. Helsingin Sanomat onkin niitä ainoita lähteitä, joista löysin tietoa kirjailijasta: TaoLin kertoo HS:n jutussa vuonna 2008, että hänet sai kirjoittamaan herätyskello. Kun hän täytti 40, jotain piti tehdä, sillä kiinalaisen sanonnan mukaan silloin on viimeinen hetki toteuttaa unelmat. Viisikymppisenä se on liian myöhäistä. TaoLinistä tuli ensimmäinen kiinalainen maahanmuuttaja, joka on kirjoittanut kirjan suomen kielellä. 

Toinen syy aloittaa kirjoittaminen oli Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka TaoLin luki kurssilla. Kirja osoitti, että kaunokirjallisen tekstin ei tarvitse olla monimutkaista kieltä. Tosin oikolukijaa kirjaan tarvittiin, sellainen löytyi miesystävästä. 

SUOMEN TAIVAAN ALLA 

HS:n jutussa TaoLin kertoo myös, miten Suomessa eräs tärkeä asia hänelle on metsä. Metsä on tärkeä myös Suomen taivaan alla -teoksen päähenkilölle Lingille, jonka elämästä kirja kertoo. Teos ei ole omaelämäkerrallinen teos, vaikka Lingissä on paljon TaoLiniä itseään: TaoLinille niin kuin kirjan Lingillekin tärkeitä asioita Suomessa ovat luonto, ihmisten rehellisyys ja maan turvallisuus. Lingiä ja TaoLiniä erottaa se, että Ling on vasta tullut Suomeen, ja hän havainnoi Suomen ja Kiinan eroja, niin kuin maahan juuri tullut henkilö.

Teoksessa päähenkilönä on Ling. Hän on nainen, joka on Kiinassa ollut naimisissa, mutta eronnut miehestään, koska hän oli kykenemätön antamaan miehelleen poikalasta. Tytön Ling sai, ja LeLe odottaa äitiään tätinsä luona Kiinassa. Ling löytää uuden rakkauden suomalaisesta miehestä, Tapiosta, jonka kanssa menee naimisiin ja muuttaa Suomeen asumaan. Suomi on hänelle hyvä paikka elää, sillä hän pitää hiljaisuudesta ja luonnosta, joita Suomi pystyy tarjoamaan erityisen paljon. 

179-sivuinen kirja tarjoaa ihmetyksen aiheita Suomesta, sekä Kiinasta. Tapio on kärsivällinen mies, joka opastaa ja selittää Suomea vaimolleen. Myös Tapion ystäväpiiristä löytyy positiivisia ihmisiä, jotka ottavat Lingin omakseen: eräs heistä juottaa Lingin känniin vain nähdäkseen minkälainen Ling on humalassa. 

Lingiä ihmetyttävät monet asiat, joihin hän etsii vastauksia: miksi suomalaiset ovat niin hiljaisia? Siksikö, että he elävät niin lähellä luontoa, jossa melu aiheuttaisi häiriötä? Miksi suomalaiset elävät niin kaukana omasta perheestään? Miten suomalaiset voivatkin olla niin itsenäisiä, että kukaan ei määrää heidän tekemisiään, edes suku? Kiinassa Lingin äiti ei puhunut hänelle enää sen jälkeen, kun Ling erosi miehestään, niin kovaan häpeään Ling äitinsä saattoi. Keskusteluyhteys avautui jälleen, kun Ling palasi käymään Kiinassa Suomeen muutettuaan. Ihmettelyä Suomessa saa aikaan myös suruliputus: miten Suomen valtio voi muistaa jokaista kuollutta ihmistä lipulla? 

Olen jonkun verran lukenut maahanmuuttajakirjallisuutta sekä Suomesta että ulkomalta, ja TaoLinin kirjan tekee erilaiseksi se, että hänen kielensä on kaunista: 

Kesä on kuin kaunis nuori neito. Hänellä on kauniit kukalliset vaatteet. Nopein ja kepein askelin hän laulaa, hymyilee ja ilkamoi auringolle. Kiinassa kesä saattoi olla kuuma ja polttava, silloin iho tuli kuivaksi ja kovaksi. Mutta Suomessa neidon iho säilyi kauniina ja sileänä. Hän oli hellä, lämmin, miellyttävä ja ihana, ja kutsui ihmisiä lämpimään syleilyynsä. Neidillä oli taikansa, ja jos kasvoilla oli kyyneleitä, ihmiset tulivat surullisiksi. Sitä vastoi onnelliset, hymyilevät kasvot saivat ihmiset hyvälle mielelle. 

Voiko kesästä tämän kauniimmin kirjoittaa? 

TaoLinin kirja eroaa muista myös siinä, että Ling huomaa yllättäviä asioita, jotka tekevät hänet uudessa kotimaassaan pääsääntöisesti iloiseksi: 

Koulu oli siisti ja viihtyisä, tilava ja lämmin. Ja mikä parasta, vessassa oli puhdasta, pehmeää paperia. Ling muisti pienenä käyttäneensä monta vihkoa, koska koulun vessassa ei ollut paperia. 

Uusille, hämmentäville asioille nauretaan. Useimmiten aviomiehen Tapion kanssa, joka on maanläheinen mies. Ling on sopeutuvainen: häntä ohjaavat kiinalaiset säännöstöt, jotka opettavat pääsääntöisesti sopeutumaan, sillä kiinalaiset ovat vanhastaan tottuneet sopeutumaan vaihtuviin olosuhteisiin, ja jatkaamaan elämäänsä muutoksista huolimatta. Ling puhuu opiskelukavereilleen näin: 

Kun me kerran olemme päättäneet asua Suomessa, pitää oppia katsomaan asioiden hyviä puolia, sillä se helpottaa sopeutumista ja auttaa viihtymään paremmin. 

Huutelua, no sitäkin esiintyy kaupungilla, mutta onneksi Ling on vasta muuttanut, eikä ymmärrä, mitä hänelle, tai lähinnä Tapiolle huudellaan. Kirja siis eroaa aika monesta muusta teoksesta myös sillä, että sen henki on positiivinen: vaikeudet on tehty voitettavaksi ja tammikuussa esiintulevasta masennuksesta selviää, kun lähtee uudenvuoden juhliin Kiinaan. Ei, kaikki ei ole hyvin Suomessa: pimeys masentaa pahasti ja alkoholi on asia, jota Ling kammeksuu läpi kirjan, eikä syyttä, se selviää kirjan lopussa. 

Ling tutustuu muihin kiinalaisiin, jotka tuntuvat tekevän työtä kellon ympäri. Kaikilla ei ole ollut helppoa Suomessa. Ihmetellessään tuttavien omistamaa taloa, hänelle kerrotaan tarina: 

"Hän (Huang) osti tämän talon saamillaan korvauksilla", Yuan kuiskutteli. 

"Miten niin?" Ling  kuunteli kiinnostuneena.

"Kymmenen vuotta sitten, kun Huang oli kävelemässä töihin, joku rasisti käveli häntä kohden ja löi nyrkillä. SIlmälasit rikkoutuivat ja puhkaisivat hänen silmänsä."

"Kauheaa!" Ling huudahti. - - -

"Hän sai vakuutus- ja muita korvauksia ja osti talon", Yun jatkoi. 

SININEN MAA 

Sininen maa (2012, Enostone) on itsenäinen jatko-osa Suomen taivaan alla -teokselle. SIinä Lingin tarina jatkuu. Teoksen voi lukea hyvin niin, ettei ole lukenut ensimmäistä kirjaa. Minulle, joka luin peräkkäin nämä kirjat, tämän kirjan toisto oli tylsää luettavaa. Muutenkin kirja tuntui pääsevän vauhtiin vasta ensimmäisten 50 sivun jälkeen. 

Ling lähtee käymään Kiinassa ja kirjassa tarkkaillaankin Suomen sijaan Kiinaa ja kiinalaisia. Kun on asunut jossain muualla, usein käy niin, että vanha kotimaa alkaa näyttää erilaiselta kuin ennen. Niin käy Lingille myös: sosialistinen Kiina tuntuu kapitalistisemmalta kuin Suomi. Kiinan talouskasvu ja lähestyvät olympialaiset näkyvät arkielämässä: jokainen haluaa rahaa, rahaa, rahaa. Eikä keinoja kaihdeta. 

Ling tuntee olevansa sydämessään kaikkein eniten kiinalainen ja hän miettii, haluaako Suomeen enää ollenkaan. Mutta Kiinassa on monta asiaa, joista hän ei pidä: avioliitossa miehillä on vapauksia, joita naisella ei ole. Miehet harrastavat syrjähyppyjä ja pitävät rakastajia avoimesti. Ihmisten epätasa-arvoisuus ärsyttää Lingiä: ravintolassa voi huutaa ja karjua tarjoilijalle, ja se sattuu Lingiä, koska hän oli tehnyt samaa työtä Suomessa. Kaikkein eniten Ling ihmettelee ihmisten ahneutta rahan perään. Ensimmäisen kirjan tapaan Ling tarkastelee maailmaa rauhallisesti ja hiljaa, mutta tekee silti jännittäviä huomioita. Päällimmäisenä itselleni jäi mieleen tapa ratkoa ongelmia ja tehdä päätöksiä: asioita mietitään koko perheen voimin, ja kaikki ystäviä myöten antavat mielipiteensä. 

Ling tekee kuitenkin päätöksensä itse, ja palaa Suomeen ja tuo mukanaan tyttärensä LeLen, koska kiinalaisena hän haluaa tarjota lapselleen mahdollisimman hyvän koulutuksen ja antaa tälle hyvän elämän. Loppuosa kirjasta seurataan, miten Ling pärjää Suomessa, jossa mahdollisuudet ovat ne perinteiset: hän työskentelee vanhainkodissa ja perustaa oman yrityksen. Ling ei masennu, vaikka elämä ei ole aina hyvää. 

Joskus kävi niin, että Lingin lähestyessä joku mummoista alkoi piilottaa käsilaukkuaan ettei Ling vain varastaisi sitä. Joskus joku vanhuksista huusi: "Mene pois ulkomaalainen!" Ling ei antanut tällaisten vaikuttaa mielialaansa. Hän vastasi aina ystävällisesti ja sanoi auttavansa ja pitävänsä heistä huolta. Ling ajatteli positiivisesti. Jos on puoli lasillista vettä, pitää olla iloinen siitä, että lasi on puoliksi täynnä eikä ajatella sen olevan puoliksi tyhjä. 

Koska Lingin tytär pärjää koulussa hyvin, kirjassa seurataan Lingin rakkauden etsintää. Ling on paitsi positiivinen, myös kaikista hyvää uskova henkilöhahmo, joka joutuu pieniin pulmiin hyväuskoisuutensa vuoksi. Kaiken kaikkiaan kirja on mukavaa luettavaa sen positiivisen elämänasenteensa ansiosta. Tarina etenee kuin kiinalainen viisaus: astu eteenpäin, kohtaa onnellisuus, astu taaksepäin, tule yksinäiseksi. Negatiivisia asioita kirjassa käsitellään ohimennen, esimerkiksi kiinalaisen elämän kohdalla ihmisten rahanhimo tai kun Ling pyörtyy, tulee esiin, mitä sitten tapahtuu, kun työtä tekee liikaa, mutta näitä asioita ei pyöritellä. Jos ensimmäisessä kirjassa suomalaisten kirouksena nähtiin alkoholi, tässä teoksessa käsitellään masennusta. Sitäkin tarkkaillaan ihmetellen. Kirjan elämänasenne tulee hyvin esiin tässä lainauksessa: 

"Minusta jos siis päätämme jäädä tähän maahan, tässä maassa on varmasti meille sopivaa maaperää. Olemme kuin siemeniä uudessa maaperässä. Miten kylvämme siten myös niitämme."

Suosittelen näitä kirjoja sellaiselle, joka haluaa tutustua siihen, minkälaista elämä on, kun ihminen tulee toiseen maahan ja toisten tapojen keskelle. Ja myös niille, jotka haluavat kurkistella, minkälaista kiinalaisten elämä on. 

TaoLinin kotisivut täällä. 

TaoLin: Suomen taivaan alla 
2008. enostone
179 sivua 

TaoLin: SIninen maa 
2012, enostone

169 sivua