Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi

Anne B. Radgen Aion tehdä sinut onnelliseksi (2013, Tammi) tuli luettavaksi juuri sopivaan väliin, sillä aloin olla aika kypsä kirjoihin, joiden henki on kurjaakin kurjempi ja ilmapiiri synkkääkin synkempi. Radgen kirja ei nyt ole mitenkään erityisen hauska kirja, mutta kevyt ja helppo kirja. Juuri sellainen, mitä kaipasin tähän lokakuun alkuun. 

Radgen kirjassa eletään 60-lukua, Vietnamin sodan aikoja. Sota sinällään ei liikuta ketään kirjan henkilöä, sillä he elävät Norjan Trondheimissa kerrostalossa, jossa uutiset Vietnamista kuuluvat korkeintaan taustaäänenä televisiosta. Kirjassa kuvataan kerrostalon elämää naisten, kotiäitien ja ilman lapsia kotona työskentelevien rouvien näkökulmasta. 

Naiset tuntuvat rakastavan kotiaan, sen puunaamista ja kilpailevat keskenään siitä, kenen muovilattia kiiltää puhtaimpana. Radge kuvaa tarkasti, miten kotityöt tehdään: astiat tiskataan käsin, pyykit pestään puoliautomaattisilla pesukoneilla, rapussa on vain yksi pakastin ja ihana, uusi punainen pölynimuri saapuu rappuun imurimyyjän kautta. Kerrostaloon on muutettu maalta, ja oma vessa ja suihku ovat niitä asioita, joista asukkaat ovat onnellisia ja ylpeitä. Naiset ovat kotona ja miehet töissä: jokainen ostos kotiin on miehen päätöksen takana. Toisaalta jokainen kodinkone ja töiden helpottuminen tuntuu myös lisäävän kotirouvan kiirettä: nämä "nykyajan" naiset tuntevat olevansa kiireisempiä kuin heidän esiäitinsä. 

Vaikka naisten pääasiallinen tehtävä elämässä on pitää asunto siistinä ja ruoka miehelleen valmiina, rakkaudesta puhutaan vähän ja sitä osoitetaan vielä vähemmän. Perheissä tapahtuu pieniä suuria tragedioita, joihin yhteiskunta ei ole vastaamassa tai vastaanottamassa; naapurit auttavat, jos ovat hyväsydämisiä. Joskus taas perimmäisistä normeista irrottautuminen saattaa olla tekemässä onnelliseksi, kirjan nimen mukaisesti. 

Pidin kirjasta ja sen antamasta aikalaiskuvasta. Pakkomielteisen siivoamisen ja kodinkonehaaveilun vastapainona kirjan sankarittaret polttavat ketjussa ja kilpaa miestensä kanssa. Sen sijaan kirjan sankarittaret eivät olleet kovinkaan erikoisia, eivätkä jääneet mieleen mitenkään suurina persoonina. Ne, jotka tekivät jotain muuta kuin elivät keskitiellä, jäivät mieleen. Toisaalta nämäkään norminrikkojat eivät olleet kovinkaan omaperäisiä. Mutta siis leppoisana kirjana, joka ei juurikaan maailmaa muuttanut, pidin kirjasta ja se oli sellainen "ihan kiva kirja". 

Kirjaa on luettu myös näissä blogeissa: 

Maailmankirjat, 
Kirjojen keskellä, 
Hemulin kirjahylly.

Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi
2013, Tammi
Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
suomentanut Katriina Huttunen
289 sivua

Herman Koch: Lääkäri

Herman Kochin Illallinen oli vuosi sitten erityisen valloittava lukuelämys. Jopa sen verran hieno oli Kochin tapa juksata lukijaansa väärille raiteille kirjaa lukiessa, että taisin nimetä kirjan yhdeksi viime vuoden parhaimmista kirjoista. Illallinen muistissani ja Kochin tyyli selkärankaan kiedottuna aloitin lukea myös Lääkäriä. Aloitin kirjan lukemisen erityisen tarkasti: minähän en menisi nyt minäkertojan pauloihin, vaan etäännyttäisin itseäni lukijana ja muistaisin koko kirjan ajan, että tätä kirjailija yrittääkin: saada minut näkemään tapahtumat juuri sen yhden henkilöhahmon kautta näkökulmasta, joka saa henkilön oman toiminnan näyttäytymään hyväksyttävänä ja toisten henkilöiden toiminnan arveluttavana. 

Kirjan päähenkilöstä, yleislääkäri Marc Schlosserista, on kuitenkin vaikea pitää. Hän on keski-ikäinen mies, joka pitää omaa vastaanottoaan, jossa kuuntelee potilaidensa vointeja ja vaivoja. Vaikka itsekseen miettii, että ei herranjumala näitä ihmisiä, miksi ne jaksavat elämäänsä valittaa ja epäillä kaikkea sairastavansakin.... Onneksi on olemassa lääkkeet, jotka pitävät potilaan tyytyväisenä ja poissa vastaanotolta. Schlosserissa ärsyttää tämän suorasanaisuus, sillä rehellisyyden nimissä, kuinka monen lääkärin uskomme oikeasti pitävän siitä, että pääsee työntämään kätensä potilaidensa peräaukkoon päivittäin.... 

Schlosser on perheenisä ja hyvä mies vaimolleen. Näin hän uskoo, sillä hän on pelastanut sillä hetkellä vielä tulevan vaimonsa mahdottoman nörtin ja luuserin kimpusta. Ei hän itsekään ole mikään komea mies, mutta onneksi huumorintajuinen, minkä uskoo olevan se tärkein ominaisuus miehessä. Se ominaisuus, josta naiset aivan oikeasti pitävät miehissä: komeat miehet ovat naistenmiehiä ja pitemmän päälle paitsi toisten naisten perässä juokseviin mutta myöskin huumorintajuttomaan mörröttämiseen kyllästyy. 

Schlosser on erittäin hyvä aviomies, mutta myöskin erittäin hyvä isä kahdelle teini-ikäisyyttä kolkuttavalle tyttärelleen. 

Perhe on myöskin keskiluokkaisen hyvin toimeentuleva perhe, heidän lomansa kuluvat lomamatkoilla, esim. USA:han. Marc Schlosser on myös pakotettu liikkumaan paikkakuntansa seurapiiritapahtumissa, kuten teatterissa tai elokuvien ensi-illoissa, jotka hän kokee erityisen pitkäveteisinä. No, erään teatteri-illan päätteeksi hän kuitenkin törmää potilaaseensa Ralph Meieriin ja hänen vaimoonsa Judithiin. Ralph ärsyttää tätä aivan suunnattomasti, sillä mies katsoo aivan liian pitkään hänen vaimoaan. Kuitenkin, kun kesäloma alkaa, näiden kahden perheen elämät kietoutuvat toisiinsa. 

Päällepäin me näytimme aivan tavalliselta avioparilta, jolla oli kaksi tytärtä. Perheeltä, joka eteni pikkuhiljaa kohti etelää ilman tarkkaa suunnitelmaa. Todellisuudessa me lähestyimme melkein huomaamatta kesähuvilaa, jolla Ralph ja Judith Meier viettävät kesälomaansa.

Illallisen myötä osasin odottaa myös tältä kirjalta jotain pahaa tapahtuvaksi ja myös sitä, että minäkertoja tekee kaikkensa sekoittaakseen pakkaa. Siis sitä, että lukijana en pysyisi selvillä henkilöhahmojen tekosista ja motiiveista. Ja kyllä jotain pahaa tapahtui tässäkin tarinassa, useampiakin pahoja asioita. Mutta kuka oli lopultakin syyllinen ja miten pahasti? Se jäi sitten kuitenkin hieman kysymykseksi, kun lopetin kirjan. Olen hieman ymmälläni: miten tässä taas kävi näin? Toisaalta, kyllähän loppupuolella aika monta vinkkiä siitä tekijästä oli, mutta silti minulla on kirjan lukemisen jälkeen erittäin epävarma olo: olenko oikeassa, vai olisiko sittenkin jotenkin toisin.

Pidin tästäkin Kochin kirjasta, sillä olen irl törmännyt hyvinkin samanlaisiin tyyppeihin kuin herra Schlosser ja toisaalta epäilen aina joskus, että kaikki ei ole keskiluokkaisen ja -ikäisen elämässä aina juuri sitä, miltä se ulospäin näyttää. Vaikka toisen ihmisen tekemänä joitakin asioita paheksutaan, niin aivan samoja asioita voi tehdä omassa elämässä. Fb:n iloisen onnellisista kesälomakuvapäivityksistäkin voi aina miettiä, kuinka monta nalkuttavaa naista, liiaksi olutta tai margaritoja juovia ihmisiä, ja liiaksi juhlatuulella olevia ihmisiä tai kadonneita teinejä niiden taakse oikein mahtuukaan. Kochin tapa raottaa kulisseja on toki jo aika perinteinen, mutta verhojen raoista työntyy Kochilla esiin todella pahoja ihmisiä ja sellaisia, joiden teoille löytyy selitys ja syy ihmisen luola-ajoilta ja biologisesta pakosta puolustaa jälkeläisiään. 

Kirjaa on luettu blogimaailmassa paljon, ja yhtenäistä kirjoituksille on ainakin se, että herra Schlosser on nähty vastenmielisenä tyyppinä ja kirja useimmiten koukuttavana. Itsekin koukutuin kirjaan ja se oli pitkästä aikaa sellainen kirja, että oli pakko lukea melkein samalta istumalta loppuun. 

lilli, 
Annami, 
Annika K.,
Suketus, 
Jonna, 
Arja, 
Mai, 
leena lumi. 


Herman Koch: Lääkäri
2013 Siltala
Zomerhuis met zwembad 2011
suomentanut Sanna van Leeuwen



Viikonloppuna olen ahkeroinut blogini kimpussa, ja edellä myös kirjoitus Riikka Ala-Harjan kirjasta Reikä. 

Olavi Ruitlane: Nainen

Olavi Ruitlane Nainen 
Savukeidas 2011
Naine 2009

suomentanut Hannu Oittinen

133 sivua

Olavi Ruitlasen Nainen osui käsiini kirjastosta, kun etsin virolaisia kirjoja loppukesästä. Ruitlane on tarttolaissyntyinen (s. 1969) kirjailija, joka on kirjoittanut arvosteluja, runoja ja kirjoittamisen lisäksi työskennellyt vartijana, autokuskina jne. Suomeksi Ruitlasen tekstejä on käännetty kokoelmissa ja tämä kirja. 

Nainen on oikeastaan lyhytromaani, sillä se on paitsi pienikokoinen myös lyhyt kirja - vain 133 sivua. 

Voi olla, että se kirja on aivan maksimipituudessaan, sillä on vaikea kuvitella, että ainakaan itse olisin jaksanut lukea sitä kovinkaan paljon kauemmin. 

Kirjassa on Mies, joka yrittää elää Naisen kanssa. Eläminen on vaikeaa, koska Nainen ryyppää, tuhlaa rahaa ja vaatii Mieheltä kaikenlaista. Ehkä siksi Miehen elämässä on myös Kiihkeä nainen, Tyttölapsi, Nuori nainen, Kadonnut nainen, Vielä jokunen nainen ja lopulta eron jälkeen myös Pikkuvaimo. 

Mies ja Nainen elävät aluksi maaseudulla, mutta Maalaiset ovat aika rasittavia - ja Mies ja Nainen muuttavat haaveiden perään kaupunkiin. Kaupungissa Nainen voi ostaa vielä vähän enemmän kaikkea, mitä elämässä tarvitaan: televisio, stereot jne., jota he maksavat lainarahalla. Rahaa elämiseen ei ole, koska palkka menee osamaksuihin. 

Mies yrittää selvitä paitsi laskuista myös lapsista, joita perheessä on paitsi yhteisiä myös Naisen Entisen miehen kanssa saatuja. Kasvatusperiaatteet ovat Miehellä ja Naisella hieman erilaisia, mutta suurimmaksi osaksi lapset saavat kasvatuksensa koulussa.

Sitten on vielä niitä vaatimuksia. 

Aloimme Naisen kanssa perusteellisesti tutkia, miksi Orgasmi ei tule. Varsinaisesti asiaa alkoi tutkia Nainen, koska syy oli palveluntarjoajassa eli minussa. 

Mies on kuitenkin tuottanut orgasmia muualla, ja ongelmia tuottaa parisuhteelle myös se, että mies tuo kotiinsa mm. klamydian. 

Aivan ryppyotsaisesti tätä kirjaa ei voi lukea, ja jos kirjoissa on monesti feminismiä, niin tässä kirjassa on miesasiaa. Kirjassa on kuitenkin onnellisen oloinen loppu: Nainen löytää Uuden miehen, ja Mies Pikkuvaimon. Nämä muutokset tietysti tuottavat joitain vaikeuksia lapsen suhteen,  joita Mies ja Nainen ratkaisevat ristiriitoja mm. oikeudessa. 

Maimu Berg: Kolme kohtaloa

- Tiedättekö te tämän kansanosan jäsenenä, miksi kansa itse nimittää itseään?

- En ymmärrä mitä tarkoitatte.

- No on olemassa moskoviitteja, on herroja eli saksoja - - on ruotsalaisia, mutta miten te itse kutsutte itseänne?

- Me olemme vain pelkkää maarahvasta, vastasin ja mietin ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa sana maarahvas. Tämän maan kansaa. Kansaa joka viljelee tätä maata. Kansaa jota tämä maa ruokkii. Kansaa joka haudataan tämän maan multiin. 

Kun listasin ja etsin kesän loppuun virolaista kirjallisuutta, muistin että olen joskus viron opintojeni aikoihin lukenut Maimu Bergiä. Kirjastosta löytyi Pois-teoksen lisäksi myös Kolme kohtaloa (2011, Nynorden), joka vie lukijansa 1500-luvun Viroon. 

Eräs nainen lähtee Saksaan tyttärensä kanssa ja saa luettavakseen vironkielisen käsikirjoituksen, jossa kerrotaan liivinmaalaisen Barbara von Tisenhusenin tarina. Sen saman ylhäisnaisen, josta kertoo myös Aino Kallas vuonna 1923 kirjoittamassaan tarinassa Barbara von Tisenhusen. Virossa, tai liivinmaalla eletään katolisen kirkon ja uskonpuhdistuksen välistä aikaa. Katolista kirkkoa yritetään ajaa alas, mutta sillä on myös kannattajansa, kuten kertojan linnanherra, Johann von Tödwen. Tarinan kertoja on työssä kirkossa, ei kuitenkaan pappina, mutta tarpeeksi lähellä pappeja joutuakseen tai päästäkseen lähelle Barbaraa, joka vierailee papin luona usein ripittäytymässä. Barbaralla tuntuu olevan paljon ripittäytymisen aihetta. Hän on ylhäissuvun tytär, neitsyt, mutta hänen syntinsä liittyvät siihen, ettei hän ole kovinkaan tarkasti ottaen neitsyt enää. Barbara on suhteessa alempansa kanssa, hän tuntuu oikein nauttivan kaikesta synnistä, jota voi tehdä, ja jota voi tunnustaa kirkossa. 

Mikä tai kuka Barbara lopultakin on? Hän tuntuu kietovan miehiä pikkurillin ympärille, mutta miten käy naisen, joka tekee kiellettyä jatkuvasti? 

Aivan niin, mutta hän oli kuitenkin perheeni murhaaja, hän oli sittenkin sydämetön huora, rakkauden pilakuva. Kyllä, juuri se hän oli. Minä en tosiasiassa petä ketään. Minä kostan. Barbara on ylpeä ja julma. Hän on saksalainen. Hänellä on saksalaisen silmät - suuret, läpitunkevat, julmat. Niissä palaa hallitsematon tuli. Meikäläisillä ei ole sellaisia silmiä, pelkästään niillä on. Hän on vieras. Pettäessäni hänet kostan niille kaikille. Kostan perheeni tuhon ja oman orjuuteni, kostan koko kansan puolesta. Ei se ole petturuutta. Petturuus on halveksittavaa, mutta kosto jaloa. 

Barbara tuntuu olevan jotain enemmän kuin viettelevä nainen ja kirjassa tulee esiin Viron historian moninaisuus ja värikkyys: maassa on ollut saksalaisia, tanskalaisia ja ruotsalaisia valloittajia jo ennen neuvostoaikaa. Tässä kirjassa viehättävintä olikin seurailla historiaa, ei niinkään tapahtumia ja tarinaa, sillä itse juoni ja sen kulku oli mielestäni hieman kömpelö. 

Kehyskertomus antaa kirjassa mahdollisuuden tarkastella käsikirjoituksen aitoutta. 

- Onko mieleenne koskaan juolahtanut, että käsikirjoitus olisi kirjoitettu paljon myöhemmin kuin oletetun tekijän elinaikana? Siinä kuvatut tapahtumat osuvat käsittääkseni juuri liivinmaan sotaa edeltäneeseen aikaan eli 1500-luvun alkupuolelle. Mutta siihen aikaan ei kirjoitettu sillä tavoin, luulen, että.... Koko kirjoitus on mielestäni... miten sen nyt sanoisi... vahvasti romantiikanväritteinen. 

Kirjan nimi Kolme kohtaloa kuvaa kirjassa esiintulevia naisia. Paitsi että on Barbara von Tisehusenin kohtalo, on myös museon Christiane Manken kohtalo - sen naisen, joka on hieman kuivahko ja joka tarjoaa käsikirjoitusta luettavaksi. Mannkellakin on omat salaisuutensa, eikä hän lainkaan paheksu Barbaran elämää...

Kirjaa oli hieman raskas lukea, ja jotenkin toivoin, että kehyskertomuksen henkilöiden elämää olisi avattu enemmän. Mutta kirjassa keskityttiin Barbaran elämään. Minua hieman myös häiritsi, että Barbaran elämää kuvattiin ulkopuolelta - miten tarina olisi muuttunut, jos se olisi ollutkin Barbaran näkökulmasta kerrottu? 

Olen lukenut aikoinani myös Aino Kallaksen kirjoittaman Barbara von Tisenhusenin, mutta en nyt oikeastaan muista, miten ja kenen näkökulmasta se oli kirjoitettu. Tässähän on hieman kierteessä: seuraavaksi kai pitäisi tutkia Kallaksen kirjoituksia....

Maimu Berg: Kolme kohtaloa

2011, NyNorden

Kirjutajad. Seisab üksi mäe peal 1987

suomentanut Raija Hämäläinen

269 sivua

alempana myös Mari Saatin teoksesta kirjoitus. Molemmat kirjat luin viikko sitten Virossa.  

Mari Saat: LASNAMÄEN LUNASTAJA

Mari Saatin Lasnamäen lunastaja (2011, WSOY) lähti mukaan Viroon itseoikeutettuna kirjana, sillä se on odottanut kirjahyllyssäni jo jonkin aikaa. 

Venäläinen Natalja Filippova asuu Tallinnassa tyttärensä kanssa. Hän on tyytyväinen elämäänsä: palkka työstä on ihan hyvä maassa, jonka kieltä hän ei täydellisesti hallitse. Hän on saanut myös kivan asunnon, vaikkakin se on Lasnamäellä, Tallinnan suurimmassa lähiössä. Sofia-tytär käy hammaslääkärissä ja käy ilmi, että tytär tarvitsee oikomishoitoa. Samaan aikaan Natalja jää työttömäksi. Paniikki hiipii elämään: mistä saisi rahaa, kun hampaat on pakko korjauttaa tytölle? 

Mitä Natalja voisikaan myydä, mitä sellaista hänellä on, jota joku ostaisi? Tuttavapariskunnan kautta tämä keski-ikäinen nainen alkaa prostituoiduksi, tosin sellaiseksi, joka makaa vain tuttujen miesten kanssa, ja mukaviksi tapauksiksi todettujen. Se, joka normaalisti tekee työn, on ikään kuin sairauslomalla... Niinhän siinä käy, että jotain romanssin-tapaistakin syntyy tuossa hieman karussa työssä. Mutta pääasia on, että raha tyttären hampaiden oikomishoitoon löytyy. 

Siinä missä Natalja ystävineen ikävöi neuvostoaikaa ja itkee sitä, ettei osaa viroa tarpeeksi hyvin saadakseen edes myyjän tai siivoojan työtä, Sofia pärjää hyvin. Vaikka Sofian äiti on yksinhuoltaja, niin se ei ole niin kovin ihmeellistä, koska aika moni nainen elää kuitenkin yksinhuoltajana. Sofia osaa viroa, ja opiskelee myös englantia. Hän alkaa ansaita omaa rahaa lukemalla luokkakaverinsa isoäidille aina joskus lehtiä. 

Kirja oli erittäin lyhyt, sen 141 sivua luin melkein kokonaan matkalla Helsingistä Pärnuun. Kirjan elämään oli helppo samaistua, sillä vaikka Viro onkin noussut Itä-Euroopan maista aivan omalle tasolleen, näyttää maassa siltä, että vähän sitä sun tätä siellä voisi korjailla. Ihmisten puheet kääntyvät kaiken kalleuteen, myös minun, sillä Virossa oli mielestäni tosi kallista - ja kun normaalin ihmisen tulotaso ei ole kuitenkaan Suomen palkoissa, niin mietin kovasti, että miten ihmeessä ihmiset elävät. Sitä samaa Natalja miettii omassa elämässään läpi kirjan. Toisaalta, hänen tyttärensä tuntuu pärjäävän ihan hyvin - myös rahan suhteen: tämä kun saa jo omaa rahaa lukemisesta. 

Hän lähestyi viittäkymmentä, mitä muuta ajateltavaa hänellä enää olisikaan kuin lapsen koulutuksesta huolehtiminen. Pitää elää järkevästi! Pitää ajatella tulevaisuutta; opetella joka ilta määrätietoisesti viroa, niin että kun silmät eivät enää liiku tarpeeksi nopeasti tai elektroniikkateollisuus on kriisissä, voi löytää työn vaikka kaupan kassana - löytäisi työtä silloinkin, kun Sofia on jo iso ja itsenäinen, ettei jäisi tyttärelle taakaksi!  

Sofialla on muuten myös hieno unelma: hän haluaa Viron presidentiksi! Onhan naapurimaissa, Suomessa ja Latviassa jo naispresidentit. Olisipa kiva lukea kirjasta jatko-osa ja tietää, miten Sofian unelmien kävi. Vaikka näemmehän sen katsomalla Viroon päin: miten Viron käy? 

Mari Saat on vuonna 1947 syntynyt virolainen kirjailija, joka työssään opettaa Tallinnan teknillisessä yliopistossa yritysetiikkaa. Lasnamäen lunastaja voitti Virossa valtion kirjapalkinnon vuonna 2008. En ihmettele lainkaan palkintoa, sillä Saat kirjoittaa osoittelematta yhteiskuntakriittistä tekstiä. Hän kirjoittaa vahvasti pienen ihmisen puolesta historian ja yhteiskunnan muutoksissa. 

Lasnamäen lunastajaa  ovat lukeneet myös mm: 

Unni, 

Jaana, 

Jori.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
2011, WSOY
Lasnamäe lunastaja 2009
suomentanut: Tuula Friman