J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

Häpeäpaalu (2000, Otava) on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut J.M. Coetzeelta. Kirjan luin Afrikan tähti -haasteen innoittamana ja myös siksi, että olen haalinut kirjahyllyyni joukon Coetzeen kirjoja poistomyynneistä. Oikeastaan en tiedä, miten suhtautua kirjaan: luin sen jo jonkun aikaa sitten, mutta en ole ehtinyt kirjoittamaan tästä(kään) kirjasta joulukuun tohinoiden takia. Kirja ei tehnyt minuun aivan sellaista vaikutusta, jonka kuvittelin Nobelistin tekevän - vaikuttava kirja kuitenkin oli, vaikkakin eri tavalla kuin olin alun perin kuvitellut. 

Kirjan päähenkilönä on 5-kymppinen kirjallisuuden professori, joka on kaksi kertaa ollut naimisissa ja kaksi kertaa eronnut. Yliopiston luentosalista hän huomaa nuoren naisen, jonka kokee viehättäväksi. Nainen ei kuitenkaan halua professori Lurien tyttöystäväksi, vaan alkaa syyttää tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lurie saa potkut töistään ja muuttaa vähäksi aikaa maalle aikuisen tyttärensä luokse asumaan. Lurie ja hänen tyttärensä joutuvat hyökkäyksen uhreiksi, ja Lurie joutuu elämään uhrin osaan itse.

On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita.  Liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. 

Häpeäpaalu kuvaa Etelä-Afrikan apartheidin jälkeisenä aikana, jolloin voimasuhteet ovat alkaneet muuttua. Kun valkoinen yliopiston professori vie mustaa opiskelijatyttöä, tytöllä onkin mahdollisuus nousta vastustamaan julkisesti, ja taas toisaalta, Lurien tytär Lucy joutuu miettimään tosissaan, että menisikö mustan miehen kolmanneksi vaimoksi saadakseen turvaa villillä maaseudulla. Missään ei ole turvallista, vaan mitä tahansa voi tapahtua, kun maan varoja jaetaan uudelleen. Väkivalta ja väkivallan uhka leijuu ilmassa joka puolella maata.

Kirja oli kaikissa tapahtumissaan kamala, mutta kamaluudessaan myös puhutteleva. Coetzeen kieli on kertakaikkisen taidokasta ja jälkimmäisen asian takia varmaan jatkan tutustumista Coetzeen teoksiin. 

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

2000, Otava

Disgrace 1999

suomentanut Seppo Loponen

251 sivua

Kirjasta on kirjoitettu pitkästi mm. Lue, ihminen! -blogissa ja Paloheinän kirjaston lukupiirin blogissa. 

Tällä kirjalla täydentyy Afrikan tähti -haaste Etelä-Afrikalla. 

Damon Galgut: Vieraassa huoneessa

"Yksi kauneimmista ja järisyttävimmistä kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. En muista yhtä häiritsevää ja intensiivistä tutkimusta juurettomuudesta ja yksinäisyydestä. Galgut on suuri ja jopa pelottavan syvällinen kirjailija."

Harvoin lainaan kirjoituksessani takakansitekstiä, mutta Damon Galgutin kirjassa Vieraassa huoneessa (2011, Basam Books, suomentanut Heikki Salojärvi, alkuperäinen teos In A Strange Room)  on kuvattu takakannessa aika tyhjentävästi se, millainen kirja sisällöltään oli. Joskus sitä ottaa luettavakseen ns. välipalakirjan, jonka aikoo hotkaista kirjan lyhyyden ansiosta nopeasti, pureksimatta. Mutta sitten huomaakin, että takakannen herättämä kiinnostus kirjaa kohtaan ei ollutkaan sattumaa. Lyhyydestään (215 sivua) huolimatta teos oli väkevä, syvällinen, vähän ahdistavakin, mutta kuitenkin surumielisyydessäänkin positiivinen.

(huomaathan hienon tarkennukseni kansikuvan bussiin ;)

Teoksessa eteläafrikkalainen mies, Damon, on kolmella matkalla: Afrikassa, Euroopassa ja Intiassa. Matkoillaan hän kohtaa ihmisiä, jotka lyhyistä kohtaamisista huolimatta jäävät Damonin iholle ja ihon alle. Ihmiset elävät irrallaan, kohtaavat toisensa ja jatkavat matkaansa. Vaikka jäävätkin elämään toisiin ihmisiin. Vähän samalla tavalla tämä teos vaikutti. Kohtasin sen nopeasti, mutta luulen, että teos jää elämään pitkäksi aikaa mieleeni, ajatuksiini.

Pidin tosi paljon tarinan rakentamisesta tässä teoksessa: henkilöistä ei kerrota liikaa, pienet tiedonrippeet lukija saa lyhyistä keskusteluista ja niistä nopeista kohtaamisista, joista kirjassa kerrotaan. Ja jopa niistä meinatuista keskusteluista, jotka henkilöiden yhteisen kielitaidon puute estää, tai niistä kohtaamisista, joita ei koskaan tule henkilöiden välille, kun suunnitelmat tai olosuhteet ovat aiottuja tapaamisia vastaan. 

Kun kaksi ihmistä kohtaa ensimmäisen kerran, kaikki mahdolliset tulevat kohtalot ovat kenties jo läsnä heidän erilaisissa luonteissaan.
 Nämä kaksi tuntevat vetoa toisiinsa,
 nuo kaksi torjuvat toisensa,
useimmat kulkevat ohi katsellen muualle
ja kiiruhtavat eteenpäin yksin.

Teos kertoo myös ihmisistä, jotka matkoilla - ja elämässä - ohittavat toisensa, jotka riitaantuvat ja jotka lähtevätkin riitannuttuaan eri suuntiin. Sellainen ihminen on saksalainen Reiner: "mies, jolle kunnon sänky on tarpeeton, mutta täysin kelvollinen kartta ei riitä mihinkään." Damonille asiat olisivat tärkeysjärjestyksessä päinvastaisia.

Minussa on se vika, että mitä parempi kirja,

sitä vaikeampi minun on kertoa kirjasta mitään.

Tämä oli hieno kirja, ja minua kiehtoi sen tarina.

Kaikki ne suuret aukot,

joita kirjoittaja oli jättänyt lukijalle paikattavaksi.

Ainoa asia, joka minua ihan pikkiriikkisen ärsytti, 

oli kirjailijan yhteys päähenkilöön (molemmat Damon-nimisiä) ja vihjaus kirjan yhteydestä oikeaan maailmaan, 

kun kirjan Damon päättää kertoa eräästä tytöstä, 

josta tämä kirja sitten kertoo.  

Blogimaailmassa en ole hirveästi Galgulin kirjaan törmännyt,

Galgul on kansiliepeen mukaan "kiitetty ja palkittu eteläafrikkalainen kirjalija, joka on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi mm. tästä teoksesta."

Suosittelen tutustumaan,

jos kirjaan törmää!