MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Englanti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Englanti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Ian McEwan: Rannalla


Ian McEwanin kirja Rannalla (2007, Otava) on kuulunut lukupinooni jo useamman rannalla vietetyn kesän ajan, mutta sain teoksen vasta tässä heinäkuussa luettua. Kirja kuuluu kesäkirjapinoon, jota listailin ennen kesää. 

Rannalla on kuitenkin hieman erilainen kirja kuin oletin - tässä ei oteta aurinkoa rannalla, vaan rannalla sijaitsevassa hotellissa vietetään hääyötä. 

Eletään 1960-lukua, sota on ohi, ja uusi sukupolvi kasvamassa. Eletään vapautumisen aikakautta, mutta toisaalta ollaan vielä kiinni vanhassa. Varsinkin naimisiin mennyt Florence on kovin vanhoillinen ja pidättyväinen, mitä tulee hääyön pakollisiin hupeihin, hän on kauhusta jäykkänä ja miettii, eikö oikeastaan voisi elää ilman seksiä koko loppuikänsä - voisikohan hänen kanssaan naimisiin mennyt Edward myös? Kirjassa kohtaavat hääparin lisäksi myös Englannin luokkayhteiskunnan erilaiset luokat: Florencen akateemisen ja ylemmän luokan piireissä seksuaalisuudesta ei ole puhuttu, niin kuin asiaa ei olisi olemassakaan. Myöskin Edward on kovin kokematon, eikä osaa vietellä Florencea oikealla tavalla, vaan säikäyttää tämän vielä kauemmas. 

Teoksen tapahtumat kestävät yhden hääyön ajan, mutta tapahtumilla on seurauksensa, joista lopussa lyhyesti kerrotaan. 

Kirja on ihastuttanut blogimaailmassa, mutta täytyy sanoa, että en itse ihastunut tähän teokseen, vaan teki mieli mennä juttelemaan Florencelle, että rohkeasti vaan nyt mukaan. Jotenkin minusta oli myös kovin vaikea uskoa, että tällainen maailma olisi ollut olemassa kuin Florencen maailma, sillä tuntuu, että monessa kulttuurissa, jossa esiaviolliset suhteet ovat kiellettyjä, niitä kyllä on, ja ainakin nuoret ovat uteliaita. No, ehkä tällaisiakin ihmisiä on ollut olemassa. Ahdistavaa. 

Ian McEwan: Rannalla
2007, Otava
On Chesil Beach 2007
suomentanut Juhani Lindholm
185 sivua

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta

Sadie Jonesilta tuli tänä keväänä ensimmäinen kirja suomeksi ja muutenkin tuntuu, että Suomi on huomannut Sadie Jonesin kirjat juuri nyt. Ehkä rakkaus oli totta (2015, Otava) on Jonesin neljäs romaani - ja todellakin hienoa, että teos on käännetty suomeksi, sillä en itsekään tiennyt koko kirjailijan olemassaolosta aiemmin. Seuraan itse jonkun verran englanninkielisiä kirjablogeja, mutta harvemmin kirjailijoita jää mieleeni sieltä, välillä tosin etsin kirjoja ulkomaisten blogien perusteella, mutta olen järjettömän laiska lukemaan kirjoja englanniksi. Sikäli mikäli käännöskirjallisuutta tulee suomeksi aiempaa vähemmän, täytynee siirtyä lukemaan englanniksi enemmän. No, tällä hetkellä olen iloinen, että esimerkiksi Jonesia on alettu suomentaa, ja paljon muutakin kirjallisuuttaa suomennetaan.




Ehkä rakkaus oli totta -teos oli kovasti erilainen kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en myöskään ottanut selvää etukäteen, minkälainen kirja on, sillä halusin lukea teoksen ilman suuria ennakko-odotuksia. Annoin kirjan henkilöhahmojen ja juonen soljua eteeni juuri sellaisina kuin ne kirjan sivuilla tulivat. Olin lukemastani hieman ihmeissäni: tässä teoksessa ei juuri tapahdu asioita, mutta henkilöhahmot kirjassa on rakennettu todella eläviksi. Henkilöhahmot tulevat niin läheiseksi, että monet asiat, joita  henkilöille tapahtuu, jäävät harmittamaan. Aivan kuin asiat tapahtuisivat itselle tai jollekulle läheiselle. 

Kirjassa eletään 1960- ja 1970-luvun Englannissa. Luke Kanowski asuu pikkukaupungissa, mutta päättää muuttaa elämänsä, kun hän tapaa tuppukylään eksyneet teatterilaiset Paulin ja Leighin. Näistä kahdesta tulee Lukelle tärkeitä ihmisiä Lontoossa, jonne hän muuttaa pian ensitapaamisen jälkeen. Luke haluaa mukaan elämään, ja teatteri on tämän kolmikon elämää sekä hyvässä että pahassa. Elämä ei ole helppoa, mutta kaikki uskovat suureen läpimurtoon teatterialalla. 

Teatterimaailmaan haluaa myös Nina Jacobs, jonka on kirjassa määrä kohdata Luke jonain päivänä. 

Luke otti askeleen kuin lähteäkseen, ja sitten hän pysähtyi ja kääntyi takaisin Ninan puoleen otsaansa rypistäen. "Mikä on vialla?" hän kysyi. "Mikset ole onnellinen?" 
"Miksi kysyt?"
"Haluan vain tietää."
"En tiedä miksi en", Nina sanoi nurkkaan ahdistettuna. "En tiedä miksen ole onnellinen."
Hän näytti avuttomalta. "Kaikki järjestyy", Luke sanoi. "Lupaan sen."

Kirjan tarina kulkee henkilöhahmojen kohtaamisten ja vetovoiman kautta tapahtumiin, joissa henkilöiden välistä luottamusta koetellaan. Kirjan antia ei niinkään ole juonivetoisuus, vaan henkilökemiat ja henkilöiden tuleminen läheiseksi lukijalle. Teatteria ja aikaa kirja kuvaa myös tarkan uskottavasti. Kirjan lukeminen oli erilainen matka kuin etukäteen kuvittelin, mutta täytyy sanoa, että minut kirja vei mukanaan juuri tällaisenaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Kirsi, sekä Sanna.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta
Fallout, 2014
suomentanut Marianna Kurtto
419 sivua

maanantai 24. helmikuuta 2014

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä


Jojo Moyes alkoi kiinnostaa minua noin vuosi sitten, kun löysin brittiläisestä kirjakaupasta (vai oliko ruokakaupasta) Moyesin kirjoja alehintaan (muistaakseni noista kuvan hinnoistakin oli vielä enemmän alea) ja kannoin mukanani ne kotiin. Huomasin, että Gummerukselta onkin juuri sopivasta tulossa suomennos Moyesin kirjasta, joten jäin odottamaan sitä aloittaakseni Moyesiin tutustumisen. Suomennettu teos on Moyesin aiempaa tuotantoa: The Last Letter From Your Lover on kirjoitettu jo vuonna 2010. 

Luettuani Moyesin teoksen Ole niin kiltti, älä rakasta häntä olen tyytyväinen, että pääsin tutustumaan kirjailijaan: tämä reilu 500-sivuinen kirja tuli ahmaistua parissa päivässä ja välillä en todellakaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, sillä halusin tietää, mitä teoksessa tapahtuu seuraavaksi. Pieni murahdus kirjan nimen käännöksestä. Minusta se ei kuvaa kirjan tarinaa lainkaan; englanninkielinen nimi taas sopii kirjaan ja sen sisältöön. Englanninkielisten painosten kannetkin muuten ovat varsin erilaiset, eivätkä liitä kirjaa niin suoraan romanttisen viihteen genreen kuin suomalaiset kannet. No, ainakin tietää, mitä kansien sisältä on tulossa. 

Moyes on mestarillisen taitava kuljettamaan juonta eteenpäin. Sinälläänhän tässä teoksessa ei ole oikeastaan mitään uutta ja maailmoja järisyttävää: siinä on nainen ja mies - ja rakkautta heidän välissään. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee kuitenkin sen rakenne ja eri aikatasot. On 60-luvulla elävät Jennifer ja herra B. ja nykypäivää käyvä Ellie ja hänen rakkaansa John. Ja on avioliittoja väärien henkilöiden välillä (, mihin kirjan suomalainen nimi viittaa). 

Ellie on 3-kymppinen toimittaja, jota stressaa kunnollisen miehen puuttuminen. Vaikka hänen uransa on nousukiidossa ja hänellä on auto ja asunto, Se Joku puuttuu. Jahdatessaan uraa nostavia juttuja Ellie törmää kirjeeseen, joka on romanttisen ihana rakkauskirje. Kirje on jäänyt vahingossa lehden arkistoon ja Ellietä alkaa kiinnostaa kirjeen taustat sen ihastuttavan romanttisuuden takia. Ketä olivat Jennifer ja B. ja mitä heille tapahtui? Saivatko he lopulta toisensa? 

Kirjassa seurataan 60-luvun menoa Britanniassa ja siinä päästään myös kurkistamaan siirtomaavallan viimeisiä aikoja: miten brittiläiset suhtautuivat Kongoon ja sen itsenäistymisyrityksiin? Päähuomio on kuitenkin rakkaudessa ja siirtyminen aikatasolta toiselle jatkaa lukijan jännitystä aivan pakahtumiseen asti. Kirjaa voi pitää myös rakkauskirjeiden ylistyksenä. Nykyajan tekstarit ja sähköpostit toimivat korkeintaan huonojen suhteiden päättämiseen, eivät tunteiden tulkkeina kuten aidot kirjeet. 

Pidin kirjasta ja suosittelen sitä sellaiselle lukijalle, joka pitää rakkaustarinoista. Minusta tämä oli ihana. 

Hän tahtoi kietoutua Jenniferin ympärille ja olla päästämättä tätä milloinkaan. "Minä rakastan sinua, Jennifer", hän sanoi. "En koskaan lakkaa rakastamasta sinua. En ole rakastanut ketään ennen sinua, eikä sinun jälkeesi tule ketään toista."

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
2014, Gummerus
alkuperäinen teos:  The Last Letter From Your Lover, 2010
suomentanut Heli Naski
530 sivua


Kirjaa ovat lukeneet myös: 
Karoliina,
Maija

Englanti perinteisenä jalkapallomaana on tietenkin mukana Brasilian futis-peleissä, joten kirja antaa taas pisteen "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteeseeni. 






torstai 9. elokuuta 2012

David Nicholls: Kaikki peliin

David Nichollsin Kaikki peliin (2012, Otava) oli lukulistallani hieman epävarmasti, mutta koska olin nähnyt sen monessa kirjablogissa pidetyksi, ajattelin kokeilla, pitäisinkö minäkin. 

Täytyy sanoa, että fiilis on vähän sama kuin Hannalla: pidin ja en pitänyt, sitten taas pidin ja en pitänyt.

Kyllähän minä pidin kirjasta, koska se piti otteessaan. Oli ihan pakko lukea, koska se oli hauska. Osittain. Ja koska minun oli pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voisi siis sanoa, että myös tarina piti otteessaan, Nicholls oli onnistunut sijoittamaan tarinaan sellaisia koukkuja, joista ei päässyt pyristeltyä irti. Kävi vähän samoin kuin Nichollsin Sinä päivänä -teoksen kanssa, sitäkään en voinut lopettaa kesken, vaikka en ihan kympillä pitänytkään. 




Monesta asiasta kirjassa pidin, mutta yhdestä, aika tärkeästä sellaisesta, en pitänyt lainkaan. Nimittäin päähenkilöstä. 

Brian Jackson lähtee yliopisto-opiskelijaksi ja jättää kotikaupunkiinsa paitsi äitinsä myös kaksi parasta ystäväänsä. Yliopistossa Brian uskoo saavuttavansa elämäänsä aivan uusia asioita: hän odottaa innolla, miten sukeltaa seurapiireihin, kaataa naisia ja keskustelee syvällisen vakavia ja hauskoja asioita uusien ystäviensä kanssa. 

Brian, joka on työväenluokkaisesta kodista, ei kuitenkaan ole aivan kotonaan yläluokkaisten ystäviensä kanssa. Brian ihastuu Aliceen, johon kaikki muutkin ovat rakastuneita. Alice on kaunis ja tulevaisuuskin tuntuu olevan hänen: Alice on ihailtu ja hänet valitaan näytelmän pääosaan yliopistossa, kuten myös aiemmissa kouluissaan. 

Brian on kömpelö, ei-niin-älyttömän-komea, ja jonkunlaisen luonnonlain mukaan Alice ei voi olla kiinnostunut aivan täysin Brianista, mutta Brian kieltäytyy näkemästä Alicen välttelevää käytöstä. 


Ai, miksi en pitänyt Brianista. Siitä, jonka Sanna kuvailee näin: 

Nicholls kuvailee henkilönsä sympaattisesti, vaikka etenkin Alice oli todella ärsyttävä. Brian oli henkilönä kuitenkin kiinnostava. Välillä tunsin myötähäpeää, välillä taas säälin poikaa niin, että olisin halunnut antaa hänelle äidillisen halauksen.

En oikeastaan täysin tiedä, mutta sillä on luultavasti tekemistä sen kanssa, että Brian on sokeasti rakastunut Aliceen. En ymmärrä rakastunutta, joka kieltäytyy näkemästä sen, mikä on esillä sivulauseissa ja siinä, mikä sanotaan ja tehdään, tai jätetään sanomatta tai tekemättä. En kestä sitä, että joku on valmis alentamaan ja pistämään itsensä naurunalaiseksi ja anelemaan rakkautta sieltä, mistä ei sitä todellakaan ole saava. 

Olen tainnut tavata oikeassa elämässä liian monta tällaista tyyppiä, joten yhdistän Brianin heti heihin. (Itselläni ei ole ollut tällaista sitkeä ihailija -tyyppistä ystävää, mutta sivusta olen päässyt seuraamaan.)

Ehkä vielä enemmän Brianissa ärsytti se, että hänellä on hallussaan kaikki se, mitä koulussa on opittu, ja mitä kirjoissa on kerrottu, ja vielä vähän enemmän. Sellaista tietoa, jolla voitetaan Trivial Pursuit. Ilselän Minna koki tässä yhteydessä samankaltaisuutta Brianiin. Luulen, että olen vain katkera, koska itse en ole muistanut vuosilukuja, nimiä, enkä muitakaan pikkuasioita. Olen jotenkin oppinut esittelemään itseni sellaisena, joka osaa isoja kokonaisuuksia (vaikka vikaa on varmaan vain muistissa). Lukijana minulta meni myös ohi se, mitä Lumiomenan Katja kuvaili näin: 

 Sen vuoksi lukija on Brianin puolella silloinkin, kun hän laukoo ääliömäisiä repliikkejä ihanan Alicen äidille tai  päästelee ananaksenmakuisia röyhtäyksiä juoksulenkillään.

En ollut Brianin puolella, vaan minua ärsytti tämän käytös ihan suuresti! Tämä lienee se suurin syy, jonka takia en vain millään ymmärrä poikien, nuorten miesten ja vähän vanhempienkaan maailmaa. On tosi hauskaa käydä kännissä tanssimassa jossain bileissä, jotta sitä voi sitten hävetä seuraavana aamuna. Joopa joo. 

Paskat, asenteesta se on kiinni. Äitisi olisi voinut panna sinut hiilikaivokselle töihin ja sinusta olisi silti tullut keskiluokkaa. Se johtuu siitä, miten puhut, mitä kirjoja luet, millaisia elokuvia pakotat minut katsomaan, kuinka sinä luokkaretkillä panet rahasi opettavaisiin kirjoihin ja postikortteihin rahapelien ja röökin sijasta...

Myönnän, että tunnistan Brianin elämästä jotain samankaltaisuuksia omaan elämääni: työläistaustasta nousseena on välillä mahdottoman vaikeaa olla kotonaan niiden kanssa, jotka ovat monen sukupolven ajan olleet koulutettuja/ rikkaita. Maailma omalla taustalla on vain niin erilainen. Luulen, että tässä vaiheessa elämää alan olla jo sinut taustani kanssa, eikä se oikeastaan enää häiritse minua. En yritä tehdä vaikutusta Brianin tapaan suurilla ajatuksilla, pitkillä lainauksilla tai vielä suuremmilla tulevaisuudensuunnitelmilla. Olen myös tavannut niin kovin brianmaisia nuoria miehiä, jotka koettavat sijoittua ylemmäs sosiaaliluokissa keskustelemalla tietyllä tavalla ja tietyistä asioista, ja tekevät tiettyjä asioita vain siksi, että muut näkisivät heidät tietynlaisina. Olen päätynyt siihen, että tapaan nämä miehet uudelleen noin kymmenen vuoden päästä ja katson, ovatko he päässeet takaisin juurilleen ja tullaanko taas juttuun. Ehkä tällainen oikean maailman brianit sotkeutuvat liiaksi Nichollsin Brianiin, eikä päähenkilö tehnyt siksi yhtään vaikutusta. 

Myönnän, että näin teoksen hieman luokkataisteluna, mikä ei ollut lainkaan paha asia. Täytyy siis lopuksi sanoa, että kirjan päähenkilöstä ei ole lainkaan pakko pitää, koska pidin kirjasta Brianista huolimatta. Tai ehkä juuri siksi pidin kirjasta, että Nicholls kirjoitti brianit kirjaan, ja voin vähän inhotakin tosielämän brianeita lukiessani. 



Ja sitten on vielä se ihanan kamala ja kamalan ihana yliopiston ensimmäinen vuosi, jolloin kaikki tuntuu tulevaisuudessa mahdolliselta. Siitäkin huolimatta, että päivät kuluvat kuin itsestään. 

Elämästäni on kadonnut monta isoa siivua tällä tapaa, varsinkin koululomista: nuoruuteni kukoistuksen hetket, nuo kauniit kesäpäivät, ovat vaihtuneet tokkuraisiksi krapulapäiviksi, päämäärättömäksi hortoiluksi tavaratalossa ja päänsärkyä aiheuttaviksi iltapäivätorkuiksi. Verhot kiinni on katseltu ties kuinka moneen kertaan nähtyjä kauhuvideoita, kinasteltu ja haukuttu toisia kännisinä, haettu pikaruokaa, nukuttu huonosti ja taas käyty tavaratalokierroksella. 

Ja vaikka kuinka yritän, niin pidin kirjasta ja ehkä vähän sen päähenkilöstäkin, koska silti voin muistaa, miten itsekin katselin yliopistovuosinani Andalusialaista koiraa tai Panssarilaivaa Potemkinia, niin kuin Brian ja tosielämän brianit.

Kuten tuossa alussa kirjoitin: pidin ja en pitänyt. Siksi kirjoituksenikin on täynnä ristiriitaisuuksia... 

Arvioni kuitenkin + + + ½ ja olen tyytyväinen, että päätin sitten kuitenkin lukea kirjan! 

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Välipalakirja Simon Lelic: Laitos

Se aloitetaan sen hyvän, viiden tähden kirjan jälkeen. 
Sitä selataan pari ensimmäistä sivua,
varmistetaan, että teksti on helppoa, 
nopealukuista ja siinä on mieluusti paljon dialogia
(koska dialogi on tietysti erityisen nopea lukea). 
Siinä on muutamia henkilöhahmoja, 
ei liikaa eikä liian syviä. 
Siinä on tapahtumia mieluummin enemmän kuin 
tunnelmanluontia tai pitkiä kuvauksia aamupalan juustoviipaleiden laadusta.

Se nautitaan auringossa, 
pieni pala kerrallaan. 
Se voidaan keskeyttää, 
sen voi unohtaa terassin tuolille. 
Ja silti sen tapahtumista ja henkilöistä ei oikeastaan tipahda ollenkaan. 

Se ei ole liian vaikea kirja, 
eikä se lopultakaan vie ajatuksia kovin pitkäksi aikaa pois tärkeimmästä.
Auringosta.
Ja fiilistelystä.  

Se on välipalakirja.
Nautitaan mieluusti kahden isomman kirjan välissä.



Tällainen on suurinpiirtein Simon Lelicin Laitos (2012, Like, alkuperäinen teos: The Facility, suomentanut Terhi Kuusisto), jonka lueskelin terassilla aurinkoa ottaessani. 


Laitoksen juoni on nopea kertoa: 
siinä on laitos, vankila, johon viedään ihmisiä. 
Kirjan edetessä syntyy käsitys siitä, että joku uhkaa ihmiskuntaa ja nämä uhkaajat ovat laitoksessa. 
Laitokseen toimitetaan kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, 
jotka eivät oikeastaan kuuluisi sinne. 
Tällainen on Arthur Priestley, teoksen päähenkilö.
Sitten on myös pari journalistia, jotka ovat jutun hajuilla. 

No, siinäpä se suunnilleen olikin. 
Kirjassa kauhistellaan sitä, 
miten valtio voi toimia salaa ihmisiltä ja riistää 
ihmisten elämän. 

Jotenkin en päässyt tähän kauhuun mukaan. 
Kirja ei ollut sillä tavalla taitavasti kirjoitettu, 
että siinä olisi tutustunut kunnolla henkilöhahmoihin, jotka kuvailtiin paljolti sen nopealukuisen dialogin kautta. 
Tapahtumatkin olivat vähän niin, että ai, no tuolleenkos siinä sitten käy...

Tämä oli kirja, joka toimisi kolmosen iltayhdeksän tv-sarjana varmasti ihan hienosti. 
Ehkä jopa muutamalla jatko-osalla. 
Siis sillä tavalla viehättävän nopealukuinen ja -sisältöinen tämä kirja oli, että sopi hyvin välipalakirjaksi. 

Nyt mulla onkin jo menossa seuraava iso ateria. 
Siitä sitten viikonlopun jälkeen. 


Laitoksen ovat lukeneet mm. 
Susa ja Jori, jotka ovat melko samaoilla linjoilla. 

Arvioni + + ½, olihan tämä ihan jees, mutta ei oikeastaan hetkauttanut mihinkään suuntaan. 
Välipalakirja on sellainen, että sen voi korvata oikeastaan millä tahansa toisella kirjalla...


torstai 1. joulukuuta 2011

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Käyn yleensä kolmessa eri kirjastossa, joista yhdessä uutushyllyssä ei ole koskaan mitään uutuuksia.
Varmaan siksi, että ympäristön ihmiset lukevat kirjoja ja pikalainat ovat jatkuvasti lainassa.
Positiivinen asia tyhjyys-hyllyissä on se, että
välillä tulee kaivaneeksi jotain vanhempaakin luettavaa.
Niinpä tällä viikolla lähdin kirjastosta kädessä kassi
vanhoja kirjoja.

Yksi niistä kirjoista oli
Xiaolu Guon Pieni punainen sanakirja rakastavaisille (2008, Atena - suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäinen teos A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers, 2007). 


Kirjassa idea on kutakuinkin sama kuin Jean Kwokin Käännöksiä-teoksessa: Nuori kiinalaistyttö saapuu Englantiin, hän puhuu huonoa englantia ja ihmettelee englantilaisia tapoja ja elämää. Koska Z. on tullut Englantiin kielikurssille, ihmettely rakentuu pitkälti kielen varaan, mikä on kiinnostavaa näin kieltä opettavan näkökulmasta. Mitä kieli kertoo maasta ja kulttuurista?

Kääntäjällä ei ole varmastikaan ollut helppo työ kääntää huonoa englantia huonolle suomelle, onneksi kieli paranee loppua kohti kirjassa, sillä sitä on alussa vähän kankea lukea. Varsinkin, kun näin kielen opettajana mietin koko ajan, että onko siinä jotain epäjohdonmukaisuuksia. No, ihan alkusivuilla tekstissä on käytössä translatiivi, mitä suomen opiskelija ei ensimmäiseksi opi. Ja astevaihtelu ja objektivirheet seuraavat teoksessa oikeastaan loppuun asti, sen sijaan rektiovirheitä ei ole, vaikka asioiden oppiminen usein on toisinpäin. Tämä kirja olisi ehkä kannattanut lukea ihan enkuksi, ettei olisi tarvinnut miettiä kieliasioita koko tekstin matkan ajan.

Z. saapuu maahan ja tapaa leffassa miehen, johon rakastuu. Kielellisen väärinkäsityksen seurauksena Z. asuukin yhtäkkiä miehen luona, joka on 23-vuotiasta tyttöä parikymmentä vuotta vanhempi. Miehen seurassa Z. oppii paljon elämästä Englannissa. Myös käyttäytymistä, koska Z. on kovin suorasukainen ja ilkeän maineessa omassa kielikoulussaan. Tahtomattaan.

Kielestä: Kiinassa sanajärjestys on toinen kuin englannissa. Kiinassa paikka ja aika aloittavat lauseen, kun taas englannissa se on minä tai joku muu subjekti. Englannissa on myös paljon yksityisyyttä, mitä Z:n on vaikea ymmärtää. Tai miksi on tärkeää sanoa eri aikamuodoissa asioita? Miksi rakkaus on rakastan tai rakastin, kun se on kiinassa ilman aikamuotoa, ikuinen?

Miksi yksityisyys tärkeä? Kiinassa jokainen perhe asuu yhdessä, isovanhemmat, vanhempat, tytär, poika, ja kaikki sukulaiset myös. Syö yhdessä ja jakaa kaiken, puhuu kaiken. Yksityisyys tekee ihmisestä yksinäisen. Yksityisyys hajottaa perheen.

Z:n mies päättääkin lähettää kiinattaren yksin näkemään Eurooppaa ja samalla kokemaan itsensä, olemaan yksin.

Ja vaikka Z. löytää itsensä, ei hän silti täysin ymmärrä. Miehen kanssa alkavat riitelyt, jotka johtuvat siitä, että he ovat tottuneet tekemään oikeastaan kaiken juuri päinvastoin kuin toinen.  

Sinä päivänä jona saavuin länteen, ymmärsin äkkiä että olen kiinalainen. Jos ihmisellä on mustat silmät ja mustat hiukset, pakkomielle riisistä, ei saa alas länsimainen ruoka eikä osaa panna eroa ärrään ja ällään ja pyytää asiat ilman kiitosta - siinä heti tyypillinen kiinalainen: laiton maahanmuuttaja, kohtelee huonosti tiibetiläisen ja taivanilaisen, kokkaa hyvin mutta panee ruokaan natriumglutamaatin myrkyttämään ihmistä, syö koiran lihat ja juo käärmeen selkäytimet

Z. on vuoden viisumilla Englannissa, eikä hän osaa päättää, jäädäkö riitaisaan suhteeseen, vai lähteäkö takaisin turvalliseen Kiinaan. Asiasta ei tarvitse päättääkään, sillä viranomaiset ja lupa-asiat hoitavat pohtimisen Z:n puolesta.

Jean Kwokiin verrattuna yhtäläisyytenä kirjassa on kieli ja sen kehittyminen, väärinymmärrykset (jotka tosin liittyvät Guolla aikuisten maailmaan, kun taas Kwokilla koulumaailmaan), ja kulttuurien törmäykset - ja ihmettelyt. Kwokin teoksessa pääpaino on lahjakkaan koululaistytön elämässä ja se on amerikkalainen unelma -tyylinen tarina; Guolla kyseessä on nuoren aikuisen itsensä etsiminen ja löytäminen.


Z. = Zhuang Xiao Qiao, joka oli niin vaikea lausua, että Zhuang päätti olla pelkkä Z.




Te englantilaiset valtasitte Hongkongin kerran, joten ehkä olettee kuulleet, että meillä kiinalaisilla on 5 000 vuotta maailman mahtavin kulttuuri... Meidän kiinalaiset keksivät paperin jotta teidän Shakespeare saa kirjoittaa kaksituhatta vuotta myöhemmin. Meidän kiinalaiset keksivät ruutin, jotta te englantilaiset ja amerikkalaiset saatte pommittaa Irakia. Ja meidän kiinalaiset keksivät kompassin, että te englantilaiset saatte purjehtia ja valloittaa Aasiaa ja Afrikkaa.


****

Kenelle?
Sille, jota piti Kwokista, tämä on vähän enemmän.
Sille, joka ei riehu punakynän kanssa, kun jokainen astevaihtelu on väärin.

Kirjailijan kotisivuilla näkyy, että kirjalija on tehnyt paljon paljon muutakin.
Olisi kiinnostavaa lukea lisääkin.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

David Nicholls: Sinä päivänä

Mutta eikö hän voisi jotenkin vaivattomasti saada Emman uskomaan itseensä, kohentaa tämän mielialaa, antaa pontta itseluottamukselle? Hän sai ajatuksen ja tarttui Emmaa kädestä ennen kuin ilmoitti totisena: "Kuule, Em. Jos olet yhä sinkku neljäkymmentä täytettyäsi, minä menen naimisiin kanssasi."




David Nichollsin Sinä päivänä (2011, Otava) on täynnä ikivanhoja kliseisiä tapahtumia siitä, kun mies ja nainen tapaavat - eivätkä koskaan osu toistensa elämään oikeaan aikaan,
 se on myös täynnä keskustelunpätkiä, joiden sutkaukset ovat Nichollsin kiitos-sanojen mukaan paljolti velkaa oikealle elämälle - ja myös niin kuluneita hauskuuksia.
Siinä on myös maailman kuluneimmat henkilöhahmot,
Emma, työväenluokkainen opettajaksi opiskeleva tunnollinen tyttö,
joka haluaa olla kirjailija
ja joka aloittaa kammottavasta näytelmästä,
kohtaa teini-ikäiset koulussa ja uskaltautuu lopulta 
kokeilemaan siipiensä kantavuutta.
Dexter, kultalusikka suussa syntynyt nuori mies, joka opintojen jälkeen suuntaa kohti Intiaa,
kuin vahingossa päätyy televisioon ja nauttii yöelämästä ja kuuluisuuden tuomista eduista naisrintamalla.
Siis, hieman myöhässä aikuiseksi kasvava mies ja
tiukkapipoinen nainen jo parikymppisenä.
Ei siis ihme, että heidän maailmansa eivät kohtaa.

Ja vähällä on, että maailmani ei kohtaa kirjan kanssa.
Sen verran ärsyttävää on, että koira vie vaatteet lupaavasti alkaneella kuutamouinnilla.

Emman ja Dexterin elämän kohtaamisia kuvataan aina
sinä päivänä
15. heinäkuuta.

Kirjan heikkouksia kliseisten elämäntilanteiden ja keskustelujen lisäksi oli se, että koko kirja oli kuin suoraan elokuvaksi kirjoitettu
(Suomen ensi-ilta loppuvuodesta)
- dialogit kestivät välillä ikuisuuksia.
Olen myös varsin vakuuttunut, että kirja toimii elokuvana
erittäin hyvin.
Onhan siinä pari varsin hyvää koukkua
juonen kannalta.
(Kirjan lukeneena ne koukut varmaan eivät hetkauta elokuvassa enää.)
Vaikka tässä kirjassa ei ollut mitään uutta auringon alla,
niin kuitenkin,
kaikkine edellä mainittuine asioineen
se kuitenkin
nauratti
aika ajoin.

Kirja oli vähän niin kuin Dexter:
ärsyttävä ja niin kliseinen jätkä,
mutta kuten kirjan henkilöhahmotkin sanovat:
me kaikki rakastetaan sinua.
Niin, eihän tästä kirjasta voinut ollut pitämättä
sitten kuitenkaan.

Muita lukeneita:

Ja ehkä vielä joku muu, 
saa ilmoittautua! 

 



maanantai 27. kesäkuuta 2011

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleaven Little Been tarina (2011, Gummerus, suomentanut Irmeli Ruuska) on niin monessa kirjablogissa kirjoitettu ja kehuttu kirja, että olen aika sanaton. Olen myös samalla tavoin sanaton kuin Iida Rauman Katoamisten kirjan kanssa. Kun hieno ja hyvä kirja, jossa on sisältöä ja joka on kielellisesti lähes täydellistä, osuu kohdalle, sitä on vain iloinen ja onnellinen osumisesta. Kirja ei ole kaunis, eikä iloinen. Se on surullinen ja siinä tapahtuu paljon huonoja ja ikäviä asioita. Siinä on paljon kuolemaa ja raakuuksia. Siinä on kuitenkin myös paljon hyvyyttä ja sitä, mikä ihmisissä on parasta.

Kirjan juoni - mitä siitä voi sanoa? Siinä vaiheessa, kun ajattelin, että no niin, nyt tämä kirja hajoaa tai alkaa toistaa jo luettuja teoksia, kääntyy kirja siihen suuntaan, jota ei olisi voinut kuvitella.

Kirjan henkilöt - Little Bee, Andrew ja Sarah tapaavat Afrikan rannalla, jotain tapahtuu ja se jotain kerrotaan teoksen sivuilla vähän kerrassaan.

Little Bee on Englannissa ja tapaa uudelleen Andrew'n ja Sarahin. Jotain tapahtuu, mutta taaskin se jotain kerrotaan vasta, kun lukija ei osaa enää edes odottaa sitä jotain.

Kaikkein eniten kirjassa kuitenkin pohditaan sitä, miksi on meidän ja teidän maailma. Teos avaa auki maailmamme ja näyttää, miksi on niin sietämätöntä, että toisella on ja toisella ei ole.
Paljon samoja asioita kuin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.
Cleave on istuttanut sanottavansa Little Been suuhun, ja voisi olla vaara, että kirja kuulostaisi saarnaavalta niin kuin Desain Pimeyden lapset,
mutta koska Cleaven kieli on niin hienoa, ei kirjassa langeta ansaan.

Teos oli sellainen kympin kirja, mutta se jäi kaihertamaan mieltä. 
Koska aina voisi tehdä enemmän maailman hyvän vuoksi. 
Ja siltikin, sitä ehkä tekee parhaimpansa, kun huomaa ihmiset - ne ihan lähimpänä olevat.

****

Jotta selviytyisi, on joko oltava kaunis tai osattava puhua hienosti. Rumien ja hiljaisten paperit eivät tunnu ikinä olevan kunnossa. Heidät palautetaan, niin kuin te sanotte. Me sanomme passitetaan takaisin. Ihan kuin teidän maanne olisi lastenkutsit - liian ihanaa kestääkseen ikuisuuksia 



Jos kertoisin tätä tarinaa kotikylän tytöille, joutuisin selittämään heille, miten oli mahdollista hukkua ihmisvirtaan ja tuntea samalla itsensä niin kovin, kovin yksinäiseksi. Mutta totta puhuen en usko, että osaisin selittää.


Eikö tunnukin hassulta, öljykapinalliset soittamassa U2:ta viidakkoleireillään ja hallituksen sotilaat soittamassa U2:ta kuorma-autoissaan. Minusta tuntuu, että kaikki tappoivat toisiaan ja kuuntelivat samaa musiikkia. Arvaa mitä? Heti ensimmäisellä viikolla säilöönottoyksikössä U2 oli ykkösenä Englannissakin. Sarah, se tässä maailmassa on metkaa. Kukaan ei pidä kenestäkään, mutta kaikki pitävät U2:sta.




Ajattelet, että minä olen suloinen pikkutyttö, eikö totta? Mielessäsi et usko vieläkään, että minä olen todella olemassa. Mieleesi ei ole juolahtanut, että osaisin olla yhtä nokkela, ihan kuin valkoiset. Että osaisin olla yhtä itsekäs kuin valkoisetkin.   


Sehän onnessa on vikana - se on aina rakennettu jonkun himoitun asian päälle

Vaikka kirjassa nostettiin esiin ne asiat, mitkä maailmoissamme on erilaista, niin jotenkin jäin odottamaan pientä ilonpilkahdusta.
Hirvonen nosti esiin koulutuksen merkityksen, Cleave taas median ja sen merkityksen.
Minusta kirjan sanoma kuitenkin tuli esiin lainauksen kohdassa että osaisin olla yhtä itsekäs kuin valkoisetkin. En tiedä, milloin koittaa aika, jolloin kaikki ihmiset suostuvat huomaamaan sen, että ihmiset ovat samanlaisia - hyvine ja myös huonoine puolineen.   


Saman jo lukeneet:

Anni M,

Ilse,
Karoliina,
Booksy,
Jenni,
Susa,
Lumiomena.