Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli ja Barcelonaa kirjoissa

Tutustuin Carlos Ruiz Zafónin ensimmäiseen teokseen Tuulen varjo pari vuotta sitten, luin kirjaa Barcelonassa, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat ja kävelin samaan aikaan kirjan tapahtumapaikoilla. Tällä kertaa aloitin Enkelipeli (2009, Otava) -teoksen lukemisen vasta kotona matkan jälkeen, mutta sattumalta löysin samoja paikkoja, joissa olin juuri kävellyt. 

Tunnelma oli vähän samanlainen kuin verrattaessa Enkelipeliä Tuulen varjo -teokseen. Tuntui, että jotain samaa näissä kirjoissa oli, toisaalta kirjan takakansikin sen kertoo, että Enkelipeli on Tuulen varjon paha sisarpuoli. Eletään vuotta 1917, jolloin Semperen kirjakauppa on jo paikallaan La Ramblan lähellä. David Martín on nuori mies, 17-vuotias kirjoittamisesta haaveileva lehden toimittaja, jolla ei liiemmin ole töitä. Lehdestä loppuvat vähäisetkin toimeksiannot ja hän harhailee Barcelonan kaduilla, kunnes saa mahtavan työtajouksen salaperäiseltä pariisilaiselta kustantajalta Andreas Corellilta. David Martín johdatetaan tietenkin Semperen kirjakaupan unohdettujen kirjojen hautausmaalle, ja seikkailu onkin valmis alkamaan. 

Kirjoittaminen vie Martínin hulluuden partaalle, ja hän joutuukin miettimään, onko tullut hulluksi ja onko syyllinen niihin asioihin, jotka hänen ympärillään tapahtuvat. Sillä paljon pahaa tapahtuu tässä kirjassa, onhan se paha sisarpuoli. 

Pidin kirjan tekstistä, mutta kirja tuntui jo kertaalleen luetetulta. Toisaalta juonenkäänteitä oli hieman liikaa, joten niissä oli vaikea pysyä hyvälläkään sykkeellä mukana. Ymmärrän hyvin Joken arvion kirjasta, jonka hän sai luettuaan myytyä kahdella eurolla kirppiksellä (itse ostin omani eurolla). Tämä kirja oli synkkä ja ikävä, mutta välillä tuntui tosiaan hieman väkisin kirjoitetulta. 

Kiinnostavaa kirjassa oli Danielin (, joka on Tuulen varjon päähenkilö) isän ja äidin tarina. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen Tuulen varjoa. Hieman jännityksellä jään odottamaan, minkälainen mahtaa olla Otavalta jo elokuussa tuleva suomennos Henkien labyrintti, jossa unohdettujen kirjojen salaisuutta taas ratkotaan. Pääosassa on Daniel, joka ratkoo äitinsä salaisuuksia (no, tässä Enkelipelissä äiti oli tosiaan mukana, onko uusia salaisuuksia kerrottavaksi - toivottavasti!). Ehkä pitää reissata taas Barcelonaan, jotta lukeminen sujuu sutjakkaasti. Jutun kuvat Montjuicin-kukkulalta, jossa kirjassa seikkaillaan myös. 

Tämä paikka on mysteeri. Pyhäkkö. Joka kirjalla, jokaisella, on sielu. Kirjoittajansa sielu, sekä niiden sielu jotka sen ovat lukeneet ja sen myötä eläneet ja unelmoineet. Joka kerta kun kirja vaihtaa omistajaa, joka kerta kun joku kuljettaa katsettaan sen sivuilla, sen henki kasvaa ja vahvistuu. Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista ja jotka ovat hukkuneet ajan saatossa, elävät ikuisesti odottaen uutta lukijaa, uutta henkeä... 

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli 

2009, Otava

El juego del ángel 2008

suomentanut Tarja Härkönen ja Anu Partanen

607 sivua

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Ja tähän lopuksi vielä lukuvinkkejä Barcelonaan. Etsin kirjoja matkaa varten, mutta en ehtinyt niitä lukemaan nyt tämän enempää. Ehkä seuraavaa matkaa varten sitten. 

Carlos Ruiz Zafónilta on vielä ainakin teokset Taivasten vanki (2011) ja Marina (2013), joissa eletään Barcelonassa. Ruiz Zafónin teokset ovat jääneet lukematta aiemmin, mutta olen nyt tosiaan päässyt tutustumaan. Kirjoilla oli varmaan menekkiä aiempina vuosina, koska nämä ovat löytyneet kivuttomasti kirppikseltä. 

Barcelonaan sijoittuvia historiallisia romaaneja löytyy omasta kirjahyllystä, sillä olen näitä ostellut kirjamessuilta "kiinnostavan oloisina" -kirjoina, jotka pitää jossain vaiheesa lukea. Jostain syystä kirjoilla täytyy olla niin samantyyliset kansikuvat, että teoksia on hirveän vaikea erottaa toisistaan. Kaikki teokset on julkaissut Bazar-kustantamo. 

Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (2011) kertoo vuodesta 1052, tämä 800-sivuinen teos esittelee ensimmäisen sadan sivun aikana niin monta henkilöhahmoa, että päätin aloittaa lukemisen uudestaan parempaan aikaan. 

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (2010, 1. suomennos 2008) on varmaan tunnetuin Barcelonan historiaa käsittelevä teos. Sen tarina alkaa ensimmäisellä sivulla vuodesta 1320. 

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina (2016) kertoo puolestaan 1700-luvun taisteluista Espanjassa, jossa Katalonia taistelee itsenäisyydestään. 

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot (2010) on muita teoksia ohuempi teos, ja lupaa takakannessaan kertovan Barcelonan historiasta laitapuolen ihmisten näkökulmasta. 

Uudempaa Barcelonaa käsitteleviä teoksia onnistuin löytämään kirjastosta tämän verran: 

Javier Cercas: Valon nopeus (2007), jonka kirjassa tosin vieraillaan myös Yhdysvalloissa - lukematta en osaa sanoa, miten paljon tässä on Barcelonaa, kirjaston haku sijoittaa kirjan kaupunkiin. 

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (2006) kertoo öisestä Barcelonasta sankareinaan kaksi toisistaan eroavaa veljestä. 

Olisikohan vielä jotain muuta, en osaa sanoa. Nämä teokset löytyivät kirjasto-haulla ja teokset jäävät odottamaan seuraavaa reissua, joka toivottavasti on pian.  

Terveisiä Barcelonasta / Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

Pääsiäisen aikaan pyörähdettiin Barcelonassa, jossa edellinen reissu (kuvia) oli pari kesää sitten helteisessä heinäkuussa. Silloin päätin, että kaupunkiin täytyy ehdottomasti tutustua paremmin, kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä. Pääsiäisen aikaan lämpöä oli noin +17-+22 astetta, joten sään puolesta oli meille Suomen sään jäädyttämille ihan sopiva aika matkaan, ihmisiä oli edelleen ihan joka paikassa koko ajan kauhean paljon. Sanoisin, että Ramblalla jopa enemmän kuin edellisellä vierailulla. Koska jonkun verran Barcelonaa nähtiin sillä ensimmäisellä kerralla, niin tällä kertaa oli suunnitelmissa nähdä sitä, mitä aiemmin ei nähty - ja ihan vain fiilistellä kevättä. Aika paljon tuli fiilistelyn lisäksi käveltyä, parina päivänä matkaa kertyi 16 kilometriä, eikä kaikkea suunniteltua vain ehtinyt nähdä. Olimme Barcelonassa kaksi päivää ja sitten menimme rantakaupnkiin Salouhun, ja tulimme vielä yhdeksi illaksi Barcelonaan ennen lentoa takaisin Suomeen. 

Hotellimme oli Barcelonassa parin korttelin päässä Placa de Catalunya -aukiolta, ja sijainti oli aivan paras, sillä aukiolla saattoi käydä istahtamassa ja kaupungilla kävelyn jälkeen oli helppo suunnistaa takaisin paikalle. Elämää oli aamusta iltaan aivan hotellin vierestä alkaen, mutta hotelli oli rauhallisella kadulla. 

Barcelonassa minua viehättää kaksi asiaa, joista ensimmäinen on se, että ihan mihin tahansa katsookin, on kaunista: vanhoja taloja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei nykypäivän rakennuksissa näe. Voisin kävellä (ja osin kävelinkin) ympäri kaupunkia ja ihailla rakennuksia. Ja sitten, kun en enää jaksa, voin istua puistoon ja nauttia keväästä. Tämä on Barcelonan toinen paras asia: aina on lämmintä ja voit istua ja hengailla ja nauttia elämästä. 

Lisäksi Barcelonassa on kaikkea kummallista, mitä voi käydä ihmettelemässä. Tällä kertaa käytiin Montjuicin kukkulalla, jossa pääsi pienellä pääsymaksulla ihmettelemään Castell de Montjuicia, jonka historiasta löytyy vankilana toimiminen ja katalaanien kapinallisjohtajan teloitus. Ja linnasta on huikeat näkymät merelle ja kaupunkiin. 

Matkalla takaisin alas kaupunkiin voi yrittää osua olympialaisten (-92) pitopaikoille, ja jos kävely tuntuu liialliselta urheilulta, voi istahtaa ihailemaan pyöräilijöitä, joiden viikonloppuhuviin tuntui kuuluvan pyöräily ylös ja ilman taukoa takaisin alas. En osaa sanoa, kumpi matka näytti pahemmalta... Mutta oma reippailu alkoi kuitenkin vaikuttaa aikamoiselta sunnuntaikävelyltä. 

Viimeisenä iltana oli pakko raahautua ihmettelemään Sagrada Familia -kirkkkoa, tuota Gaudin ihmettä, joka ei koskaan valmistu... Ja totta tosiaan, tämä oli kummallisin rakennus, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Aivan todella vaikea ymmärtää, silleen hyvällä tavalla tätä rakennusta. 

Edellisen matkan tapaan lähdimme Barcelonasta muutamaksi päiväksi maalle ja rannalle. Junamatkat ovat helppoja, ja tällä kertaa sain aivan loistavaa opastusta Barcelonan rautatieasemalla henkilökunnalta, joka hengaili automaatin vieressä siitä, miten lippu ostetaan automaatista ja vielä senkin, mistä raiteelta juna lähtee. 

Sää suosi: Saloussa oli +22 astetta lämmintä ja rannalle ehdittiin parina päivänä uimaan asti. Koska oli vasta huhtikuu, ranta oli suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta ranalla oli paljon kävelijöitä ja rantabulevardilla myös. Ei voi mitään, mutta kyllä tunsin monta kateudenpistoa, kun ajattelin, miten aikaisin paikalliset pääsevät nauttimaan keväästä ja lämmöstä - ja meillä täällä pohjoisessa sataa lunta vappuaattona! Kesällä varmasti Saloussa on paljon turisteja ja meno aivan toisenlaista, nyt huhtikuussa oli ihanan väljää ja ravintoloissa tilaa. 

Ainoa miinus matkalta oli hotelli, joka ei kyllä ihan parhaita ollut - puolihoidon illallinen oli melko tylsää. Työntekijät olivat kyllä mukavia, ja lapset saivat kielikylvyn jutellessa tarjoilijoiden kanssa. 

Näiden kahden matkan perusteella menisin mieluummin Barcelonasta pohjoisen suuntaan rantalomalle, jossa olimme pari vuotta sitten. Jotenkin siellä oli kauniimpaa ja vähemmän turistipaikan näköä ja oloa. 

Matkaan osui yksi pilvinen päivä, jolloin menimme sitten Saloun vieressä olevaan Port Aventuraan. Tämä huvipuisto on Euroopan toiseksi laajin, ja sen kyllä huomasi, sillä kävelimme päivän aikana 16 kilometriä. Laajudesta huolimatta paikassa oli melkein samat laitteet kuin Linnanmäellä. Toki hurjempia laitteita oli enemmän: taustalla näkyvät vuoristoradat ja viereen avattu Ferrari Park. Meille sopivia laitteita löytyi Villin Lännen -osastolta, josta alempi kuva. Vähän tietysti oli erilaista, kun törmäysautoilla (toroilla) sai oikeasti törmäillä toisiinsa niin että niskat heiluivat. Ja jonkun verran meni aikaa siihen, että löydettiin ne sopivat laitteet, kuntoilun piikkiin siis päivä kovasti meni. 

Hirveitä jonoja ei huhtikuussa ollut, tosin aika monta koululuokkaa tuntui olevan paikalla, joten ihmisiä oli kuitenkin. Alue oli niin laaja, että hyvin mahtui joukkoon. 

Ja sitten siihen matkan kirjaan. Minulla oli hillitysti kaksi kirjaa mukana, joista luin vain ensimmäistä puoliväliin. Hieman tuli käveltyä matkan aikana, ja väsymys illalla oli sitä luokkaa, että ei paljon jaksanut kirjan sivuja käännellä. Kevätaurinkoa ei halunnut tuhlata yhtään liikaa siihen, että lukisi kirjaa sisällä, joten vajaa 400 sivua oli liikaa viikoksi. 

Luin kuitenkin Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjaa taas yhden kirjan lisää. Kodittomat (2016, Tammi) kertoo nimensä mukaisesti kodittomista ihmisistä, joista kirjan alkaessa löytyy yksi kuolleena Ciutadellan puistossa Barcelonassa. Poliisit ovat ihmeissään, koska eivät tiedä, kuka tämä koditon ja nyt tapettu mies on. Odotellessaan tutkimusten tuloksia tai henkilöä, joka miehen tunnistaisi, Petra Delicado ajautuu suhteeseen ja tämä onkin kirjan toinen juoniketju: Delicado miettii, onko hänestä asumaan miehen kanssa vai haluaako hän jatkaa elämäänsä vapaudessa, josta niin paljon pitää. 

Samaan tapaan kuin ensimmäisessä (linkki) Delicado-teoksessa kuolemia tulee lisää  ja poliisit näyttäytyvät taas tehottomina omille pomoilleen. Vähän kerrassaan vyyhti alkaa kietoutua ja yhdessä kollegansa Fermin Garzónin kanssa Delicado haastattelee ihmisiä ruoanjakopisteissä ja hylätyissä taloissa, joissa kodittomat nukkuvat, ja poliisit pääsevät jäljille, jotka johtavat hyväntekeväisyyskuvioihin. 

Barcelonassa niin kuin kaikissa suurissa kaupungeissa on laitapuolen kulkijoita, eikä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa antanut elämästä kadulla. Ihmisoikeudet eivät tosiaan toteudu näiden ihmisten kohdalla. Kirjan ansio varmasti onkin se, että se nostaa esiin yhteiskunnallisen epäkohdan, mutta toisaalta se antaa myös huonon kuvan järjestöistä, jotka auttavat kodittomia. 

Kerronnallisesti kirja ei kovin kummoinen ollut, mutta sopi hyvin lukuhetkiin, joissa ei hirveän paljon vaikeampaa tekstiä olisi pystynyt lukemaan. Matkakirjana puolusti paikkaansa. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

2016, Tammi

Un barco cargado de arroz 2004

suomentanut Matti Brotherus

390 sivua

Helmet-haasteeseen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos