Daniyal Mueenuddinin teos Hunajaa ja tomua (2012, Avain, alkuperäinen teos In Other Rooms, Other Wonders, suom. Titia Schuurman) on sellainen teos, että Aravind Adigan Valkoinen tiikeri meinaa jäädä kakkoseksi, tai no, saada ainakin vakavan kilpailijan, mitä tulee Intian / Pakistanin kuvaajana kirjallisuudessa.
Daniyal Mueenuddin on vuonna 1963 syntynyt pakistanilais-amerikkalainen kirjailija, jonka kaksoisidentiteetti näkyy teoksessa. Mueenuddin asui lapsuutensa ja nuoruutensa välillä USA:ssa ja välillä Pakistanissa. Kun hänen pakistanilainen isänsä sairastui, muutti Daniyal isänsä pyynnöstä Pakistaniin pelastaakseen sukutilan. Daniyal työskenteli tilalla, kunnes muutti USA:han opiskellakseen Yalessa lakia. Daniyal toimi lakimiehenä, mutta kyllästyi toimistotyöhön ja alkoi kirjoittaa novellikokoelmaansa In Other Rooms, Other Wonders.
Mueenuddinin henkilökohtainen historia näkyy teoksessa, sillä novelleissa eletään useimmiten sukutilalla, jossa tapahtuu ja jossa ihmiset kohtaavat toisiaan. Hunajaa ja tomua on novellikokoelma, mutta novellit rakentuvat maanomistaja K.K. Harounin väen ympärille. Teos on tiivis kokonaisuus, jossa näkyy ajan ja tapojen muutos, olkoonkin että muutos on hidas maaseudulla, joka on melkein kaikkien novellien miljöö.
Mueenuddinin selvä vahvuus on se, että hän kirjoittaa vähäeleisesti miljöökuvauksensa, mutta kuitenkin niin harkituilla sanoilla, että miljöökuvauksen taituruutta voi vain ihastella.
- - Jaglani palasi Dupnyapuriin auringonlaskun aikaan, jeepin valot pimeyttä sohien. Talonpojat toivat puhveleitaan kanavalta juomasta, he väistivät tien laitaan ja tervehtivät, ja eläinten kaulassa riippuvat raskaat kellot kalahtelivat kumean alakuloisesti. Joillakin puhveleilla oli kaulassaan vanhoja kenkiäkin amuletteina pahaa silmää vastaan. Vain Jaglanin talossa oli sähköt, ja jeepin ajaessa kylän tomuista pääkatua lyhdyt loistivat avoimista ikkunoista ja keittotulet loivat oranssia valoaan saviseinille. Kylässä haisi lannalle, tomulle ja savulle ja ympäröivän mangotarhan kukille.
Kuka pääsi sisälle maaseutuun, joka on vanhanaikainen, mutta kuitenkin täynnä elämää? Kuivuuden tuoma pöly, hajut ruoanlaitosta ja muita rikkaampi talo taustalla... Ah ja voi, jotenkin tuntuu, että Mueenuddinin jokainen sana on merkityksellinen ja luo tunnelmaa.
Teoksen novelleissa on kyse rakkaudesta, rikkaudesta, suhteista. Siitä, miten epätasa-arvoinen maailma elää elämäänsä, ja miten rikkaus kulkee suvussa. Osaansa rikkauksista yrittävät saada köyhemmät ihmiset, mutta suvun voima on niin luja, että taloudellinen nousu on vain harvoin mahdollista.
Toisaalta olen aina miettinyt, että mitä mahtaa oikeasti tapahtua maailmassa, jossa avioliitot ovat järjestettyjä ja yhdistävät sukuja toisiinsa. Mitä tapahtuu maailmassa, jossa naisia ja heidän tekojaan vahditaan moraalisten silmälasien läpi, ja jossa kuitenkin ihmisillä on tarpeensa?
Mueenuddinin teoksessa Saleema-niminen novelli avaa verhot tähän maailmaan. Saleema on kovaonninen ja köyhä tyttö, joka on palvelustyttönä Harounin talossa. Saleeman oma aviomies on narkkari, jota kiinnostaa lähinnä se, että saa jostain rahaa huumeisiin. Saleema on pyrkyri, joka etenee makuuhuoneiden kautta kohti parempaa elämää. No, mitä muuta mahdollisuutta kauniilla ja nuorella tytöllä sitten olisi? Oikeastaan Saleema on "corrupt" ja "bad character", mutta hän osaa hypätä oikean miehen sänkyyn. Saleeman tulevaisuus voisikin olla parempi, mutta mies, jonka kautta hän haluaa hyötyä, on vanha - ja miehen kuoleman jälkeen Saleemalla ei ole enää muita suosijoita. Hänet potkitaan pihalle ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää kadunkulma, jossa hän kerjää kuolemaansa asti.
Saleeman elämä ei ole hyvä eikä kaunis, mutta Mueenuddin jotenkin kummasti kirjoittaa tavalla, jonka ansiosta Saleemankin elämässä tuntuisi olevan huippuhetkensä.
Vasta nyt jälkeenpäin ryhdyin ajattelemaan, miten koruton ja karu maailma oikeastaan onkaan, kun ihmisillä ei oikeasti ole muita vaihtoehtoja kuin edetä kohti köyhää kuolemaa.
Jos vanhassa maalaisyhteiskunnassa on mies, ovat etenemismahdollisuudet hieman paremmat. Onni täällä vaihtelee -novelli on esimerkki siitä, miten huijaten ja korruptiolla voi edetä suhteellisen hyvään asemaan elämässä. Jos joskus miettiikin, että ei ymmärrä, miksi maailma on täynnä maita, joissa korruptio rehottaa, niin ehkä korruption tavallaan ymmärtää, kun huomaa, että ihmisillä ei taaskaan ole muita mahdollisuuksia rikastua ja menestyä sitä myöten elämässä. Jaglan, joka jakaa maanomistajalle, Harounille neuvoja, ei ole omalla tavallaan paha mies, vaikka hän vetääkin rahaa välistä. Ja vaikka hän unohtaakin muualla elävän vaimonsa ja lapsensa. Tai tietysti hän on paha, mutta Mueennuddin on taitava kirjoittaja: elämässä tuntuu silti olevan tärkeintä rakkauden etsintä.
Rakkauden etsintä ja rakastajattarien läsnäolo, naisten halu nousta yhteisössä ja rikastua materiaalisesti elämässä on punainen lanka läpi novellien. Samoin kuin feodaalisen agraariyhteiskunnan tuho. Kun Jaglan myy maata liian halvalla, hän samaan aikaan Harounin sukulaisten kauhuksi tuhoaa suvun omaisuutta.
Välillä ajattelin, että tässä näkyy Mueenuddinin oma elämä, kun hän muutti Pakistaniin pelastamaan isänsä omaisuutta. Maa ja sen omistus lienee Intiassa vielä hieman tärkeämpää kuin miten ymmärrämme sen arvon täällä Suomessa.
Maaseutu tuntuukin olevan täynnä paitsi huijareita, jotka haluavat omaisuuden itselleen myös rakastajattaria, jotka ovat aina valmiita iskemään rikkaisiin miehiin, tavoitteena heillä on täysin sama asia.
Aina kun Husna näki itsensä ikäisen tytön nousevan isosta, uudesta autosta Liberty Marketin kalliiden kauppojen keskellä tai säihkyvän jossakin kesäjuhlassa pisaranmuotoiset timanttikorut korvissaan, hänen ajatuksensa takertuivat näihin rikkauden symboleihin eivätkä hellittäneet niistä tuntikausiin. Hän aavisti, että voisi itsekin saada sen kaiken Harounin kautta, jos hänestä tulisi miehen rakastajar. - - Husnan äiti huomautteli naristen, että kaikella oli hintansa: rikkinäiset sukulaisuussuhteet, rikkinäinen vanhuus.
Niin, kumman valitset: rikkauden ja materiaalisesti hyvän elämän vai köyhyyden mutta kunnialllisuuden?
Teoksen lopussa miljöö siirtyy kaupunkeihin ja pois Intia/Pakistanista, kuten novellin Pariisin kova taivas -nimi osoittaa.
He kävelivät Notre Damen edessä seisovan vaisun joulukuusen ohi ja sitten Seinen vasenta rantaa skoottereiden ja autojen ajovalojen loisteessa. Väkijoukot kiiruhtivat iltahämärässä kotiin, turistit ottivat kaikkialla valokuvia ja pariisilaiset kulkivat ilmeettöminä. Märät kadut kiilsivät. Helen käveli Sohailin vierellä, pysytteli hänen tahdissaan korot kopisten. Hän ahmi ympäröivää kaupunkia, joka liikkui niin nopeasti, niin toisin.
Sohail, jo kuolleen Harounin serkku on Pariisissa amerikkalaisen tyttöystävänsä kanssa. Helen kohtaa Sohailin vanhemmat ja joutuu miettimään, mitä elämä pakistanilaisen nuoren miehen kanssa olisi. Olisiko se mahdollinen vai täysi katastrofi? Jotta Helen voisi tehdä päätöksen, täytyy Sohailin vanhempien puuttua peliin.
Sinä inhoaisit Pakistania. Sinua ei ole luotu elämään siellä, olet liian mutkaton etkä arvosta tarpeeksi koristeellisuutta, pinnallisuutta - ja se on ainoa tapa selviytyä siellä.
Mueenuddin ihailee Tsehovia ja hänen novelleissaan onkin kyse paljolti tunnelmien ja tilanteiden luomisesta. Vaikka novelleissa on tapahtumiakin, niissä kuitenkin keskitytään miljöön kuvaukseen ja ihmissuhteiden kuvaamiseen dialogeilla, tai sanomatta jättämisillä. Pariisiin kova taivas -novelli on surullisen ihana, eikä siinä kerrota tilanteen loppuratkaisua. Niinpä tilanne jää mietityttämään (toki kunnollisen vihjeen kautta) pitkäksi aikaa (tulkitsinko oikein - sillä jostain syystä se oikea tulkinta on vain niin tärkeää?). Vasta seuraavassa novellissa lukijan epävarmuus saa vastauksen, sillä siinä tapaamme jälleen Sohailin. Voi että, voiko mahtavampaa tapaa saada selvyys ollakaan? Juuri kun lukijana olen repäisty novellin maailmasta pois, kohtaankin jälleen novellin henkilöt. En usko, että sama tekniikka toimisi aina kirjoissa, mutta olen kertakaikkisen rakastunut Mueennuddinin tapaan tuoda henkilöt vielä kerran esille.
Läpi Mueenuddinin novellien aika muuttuu ja henkilötkin vaihtuvat. Mutta ihmisten ilot, surut, ongelmat ja ongelmanratkaisut tuntuvat vuodesta toiseen säilyvän samoina. En osaa tarpeeksi varmaan kehua Mueennuddinin kirjoitusta, mutta se oli jotain sellaista, mitä ei jokaisessa kirjassa kohtaa: miljöönkuvaus, joka upottaa miljööseen (oli se intialainen maaseutu tai Pariisi), henkilöt, jotka ovat niin paheellisia, epätoivoisia, mutta kuitenkin niin rakastettavia ja tapahtumat, joita ei oikeastaan ole, mutta ovat kuitenkin keskustelujen takana ja ihmissuhteet, niin mutkikkaat ja kiemuraiset. Ja ne monet ahaa-elämykset, joita teos toi elämääni.
Arvioni kaikesta tästä johtuen: + + + + +. Aivan mahtava teos. Suosittelen!
Kuvat teoksesta Magical Indian Myths (Anita Nair, illustrated by Atanu Roy)