Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

2017, Tammi 

The Book of Memory 2015

suomentanut 

Tero Valkonen

307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

2017, WSOY

Truly Madly Guilty 2016

suomentanut Helene Bützow

464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Kolme kirjaa naisista naistenpäivän fiiliksissä: Moriarty, Busquets, Ferrante

Luin kolme kiinnostavaa kirjaa, jotka kertovat naisista. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kirjoista naistenpäivänä, mutta kirjoitetaan nyt naistenpäivän jälkitunnelmissa. 

Liane Moriarty tuli tutuksi minulle vasta viime joulukuussa, mutta sen jälkeen olenkin ahminut Moriartyn kaikki suomennetut teokset: Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja nyt Nainen joka unohti (2016, WSOY). Moriartylla on loistava kyky koukuttaa lukijansa, ja sanoisinkin, että nämä kirjat ovat parasta tämän päivän viihdettä. 

Nainen joka unohti kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka unohti kaiken - kymmenen viimeisimmän vuoden ajalta. Noin nelikymppinen Alice on tehopakkaus, joka osallistuu lastensa koulun ja asuinalueensa toimintaan ja tapahtumiin. Kodin lisäksi Alice pitää huolta itsestään, mikä koituu hänen kohtalokseen: Alice saa aerobic-treeneissä iskun päähänsä. Kun hän herää, hän on hyvässä kunnossa, mutta valitettavasti unohtanut, miksi on eroamassa aviomiehestään Nickistä; Alice on kovasti rakastunut kymmenen vuoden takaiseen Nickiin. Myös kaikki kolme lastaan Alice on unohtanut. Arki vaatii siis totuttelua, koska muisti ei aivan heti palaudu. 

Avioeron ja tunteiden viilenemisen lisäksi kirjan teemana on lapettomuus, sillä kirjan tarinassa terapeutilleen avautuva Alicen sisko Elisabeth kärsii asiasta. Kun Alice herää muistamattomana, hän huomaa myös, että sisarusten välit ovat tulehtuneet, ehkä tämän lapsiasian vuoksi, päättelee Alice. 

Alice käyttäytyy ja ajattelee maailmasta varsin eri tavalla, kun kymmenen vuotta lasten kasvatusta ja siitä aiheutunutta väsymystä ei ole enää muistissa. Kirjaa lukiessani kävi mielessä, että itsellänikin pieni muistinmenetys voisi olla paikallaan. Kun asioihin suhtautuu eri tavalla kuin mitä on tottunut, asiat lutviutuvat ehkä paremmin. 

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea, ja hieman pöljältä kuulostava lähtoasetelma toimi. Ainoa asia, mihin en kirjassa ollut tyytyväinen, oli loppuratkaisu: aivan liian kiltti omaan makuuni. 

Muita lukeneita: Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus -blogistit.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti 

2016, WSOY

What Alice forgot 2010

suomentanut Helene Bützow

495 sivua

Tämän kevään teos on myös Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi (2016, Otava), josta kiinnostuin siksi, että espanjalaisia kirjailijoita harvoin saa suomennoksiksi ja siksikin, että kirja kertoo keski-ikäisen naisen elämästä. Aivan täysin en pystynyt samaistumaan päähenkilön Blancan elämään, sen verran villiä elämää hän vietti. 

Blancan elämään vaikuttaa ja tarinan aloittaa naisen äidin kuolema ja hautajaiset. Ehkä jonkinlainen ikäkriisikin on tarinan päähenkilöllä: hän miettii elämäänsä ja ollakseen miettimättä elämäänsä ja äitinsä kuolemaa hän hakeutuu ex-miesystäviensä ja nykyisten rakastajiensa seuraan. Elämä ei aivan tunnu samalta kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. 

Ajattelen että voisin pysähtyä ja ehdottaa että menisimme lasilliselle (ja humaltuisimme ja kertoisimme elämäntarinamme innoissamme ja kompastellen ja hipaisisimme kuin ohimennen toistemme käsiä ja polvia ja katsoisimme toisiamme silmiin sekunnin pitempään kuin on soveliasta ja suutelisimme ja naisimme hätäisesti jossain  kylän sopukassa niin kuin silloin, kun olin nuori, ja rakastuisimme ja matkustelisimme ja olisimme aina yhdessä ja nukkuisimme kiinni toisissamme ja saisimme pari lasta lisää ja lopultakin pelastuisimme), mutta jatkan matkaa taakseni vilkuilematta. Jos miehet tietäisivät, miten monta kertaa me naiset katsomme tuon elokuvan, he eivät uskaltaisi pyytää meiltä edes tulta tupakkaansa. 

Kirjan lennokkuudesta, tai ehkä juuri sen takia, en päässyt kirjaan sisään niin hyvin kuin olisin halunnut. 

Kirjasta lisää Kirjapolkuni ja Tuijata -blogeissa.

Milena Busquets Tämäkin menee ohi

2016, Otava

También esto pasará 2015

suomentanut Tarja Härkönen

190 sivua

Busquetsin kirjan kanssa samoista lähtökohdista ponnistaa Elena Ferranten Amalian rakkaus (2005, Avain), sillä myös tässä teoksessa Delia, aikuinen tytär joutuu järjestämään äitinsä, Amalian, maan lepoon. Lisäksi Delia haluaa selvittää, mitä hänen äidilleen oikeastaan tapahtui: hukuttautuiko äiti itse, vai oliko joku henkilö aiheuttamassa kuoleman?

Ihastuin Ferranten teokseen Hylkäämisen päivät, jonka luin noin vuosi sitten ja halusin lukea Ferranten esikoisteoksen ennen kuin uusi suomennos, Loistava ystäväni, tulee kauppoihin. 

Ferrante kuljettaa lukijana minut Napoliin, jossa Delia yrittää tutkia, ketä kuului Amalian lähipiiriin mustasukkaisen ex-miehen ja rakastajan ohella. Tutkimuksensa Delia tekee valuen kuukautisverta ja pukeutuneena äitinsä alusvaatteisiin ja pukuun, jotka on ostettu äidin tavoista poiketen seksikkyyttä korostaen. Delian muistellessa lapsuuttaan käy ilmi, että äiti ei koskaan saanut pukeutua näyttävästi, koska Delian isä pelkäsi naisensa viettelevän muita miehiä pelkällä olemuksellaan. 

Kirjassa on paljon tukahdettuja tunteita: Delia miettii, miksei tunne seksuaalista vetoa miehiin, äitiä on kielletty näyttämästä naisellisuuttaan jne. Tämä pieni kirjanen ei ollut helppoa luettavaa, todellakaan. 

Aivan mahtavan hyvä idea Busquetsin ja Ferranten kirjojen lukeminen peräkkäin ei ollut, sillä kirjat pääsivät sekoittumaan toisiinsa pahasti. Sen sijaan nämä kaksi kirjaa toivat melkoista kontrastia Moriartyn keskiluokkaisten ihmisten kuvaamiseen, minkä takia näin jälkikäteen Moriartyn teoksen naiset pääsevät ärsyttämään aivan erityisen paljon. 

Kirjan on vastikään lukenut myös Omppu. Jään hänen tavoin odottamaan uutta Ferrantea! 

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

2005, Avain

Amore molesto 1992

suomentanut Tary Nyström Abeille 

151 sivua

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (2015, WSOY) tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, sillä sanoisin, ettei tämä kirja ole minun varsinaiseen kirjamakuuni. En yleensä viehäty keskiluokkaisten ihmisten ja ydinperhetarinoiden pariin. Koska joulu lähenee, ja mieli kevenee, ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki tällaisellekin tarinalle. Ja hyvä, että aloitin kirjan. Pidin tarinan pistelevyydestä ja keskiluokan kulissien taakse kurkistelusta aatteella "kaikki ei ole sitä, miltä näyttää". 

Ed sammutti kylpyhuoneen valot. He menivät omille puolilleen vuodetta, sytyttivät lukulamput ja vetivät päiväpeiton pois sulavin, samanaikaisin liikkein, jotka olivat Madelinen mielialasta riippuen merkki joko täydellisestä avioliitosta tai siitä, että he olivat jämähtäneet keskiluokkaiseen esikaupunkirutiiniin, ja heidän oli myytävä talo ja lähdettävä kiertämään Intiaa. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Australian Pirriween kaupunkiin, joka sijaitsee rannan lähellä ja on idyllistä seutua. Perheiden vanhemmat elävät murrosaikaa, sillä heidän lapsena aloittavat koulun, ja vanhempien kohtaamispiste on koulunpiha, kun he tuovat ja hakevat lapsiaan. Lapset tulevat ns. paremmista perheistä, joissa ei ole taloudellissosiaalisia ongelmia. Niinpä lasten vanhemmat hätkähtävät kun joukkoon tulee Ziggy. Lapsi, joka asuu yksinhuoltajaäidin kanssa, ja jolla on tuollainen hassu nimi, joka varmasti erottuu joukosta. Ja niin erottuu poikakin, sillä eihän tällaisella lapsella, jolla on näinkin epävakaa tausta, voi olla hyviä aikeita. 

Moriarty kertoo tarinansa koukuttavasti. Heti kirjan alussa vihjataan, että on tapahtunut rikos. Vanhempia haastatellaan, mutta ei kaikkia. Näin lukija ei tiedä edes, kenen kohdalla rikos on tapahtunut. Kun tarina etenee kohti tätä päivää, jolloin rikos tapahtuu, vanhempien välille luodaan jännitteitä ja klikkejä, joista tulee ensimmäisenä mieleen pissistyttöjen traaginen arki. Ehkä ihmiset eivät kasva kovinkaan paljon aikuisiksi tullessaan. Vaikka kirjan tarina on humoristinen, sellaisella mustalla tavalla, on huumorin alla aina jotain sanottavaa: miksi lapset osaavat jo 5-vuotiaana jättää kutsumatta sen yhden synttäreilleen? Jos et tiedä vastausta, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen saat jo ison aavistuksen asiasta.

Moriartyn teos on kirja ihmissuhteista, kaatuvista kulisseista, rikoksesta ja rakkaudesta, traumoista ja pakkomielteistä, estoista ja salaisuuksista, joista synkimmät tuntuvat elävän siellä, missä elämä ulospäin on parasta. 

Pidin teoksesta paljon, ja olen iloinen, että voitin ennakkoluuloni antaakseni kirjan henkilöhahmojen voittaa omansa. Moriartylta on tulossa ensi vuoden puolella uusi suomennettu teos, sitä ennen taidan lukaista Hyvän aviomiehen, joka on jäänyt lukematta. 

Kirjaa on luettu kirjablogeissa jonkin verran, mm. Leena Lumi, Annika ja Kirjakaapin kummitus. Annika blogista löysin lainauksen, joka sopii kuvaamaan tätä kirjaa parhaiten: "Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

2015, WSOY

Big Little Lies

suomentanut Helene Bützow

445 sivua

Helen Garner: Vierashuone

Kiinnostuin Helen Garnerin teoksesta Vierashuone (2015, Atena) lähinnä siksi, etten ole lukenut kovinkaan montaa australialaisen kirjailijan kirjoittamaa teosta. Onkin hienoa saada suomennos Garnerilta, joka on kahminut Australiassa monia kirjallisuuspalkintoja. Aihe kirjassa on synkkä: kirjan päähenkilö Helen saa vieraakseen Nicolan, joka sairastaa syöpää. Nicola on tullut kaupunkiin saadakseen vaihtoehtoishoitoja syöpään, jonka paranemiseen lääketiede ei anna toivoa. 

Aiheen takia kirja jäi odottelemaan lukupinoon, sillä ennakoin kirjan olevan erityisen synkkää luettavaa. Kevättalvi on itselleni muutenkin sen verran masentavaa aikaa, etten uskaltautunut avaamaan Garnerin kirjan kansia. 

Ennakko-oletukseni olivat onneksi kuitenkin vääriä, kun vihdoin aloin lukea kirjaa. Toki on surullista lukea, miten syöpäsairas Nicole kärsii ja haluaa uskoa, että c-vitamiinihoidoista olisi apua hänen sairauteensa ja miten Nicoleen sattuu, koska hän ei uskalla ottaa kipuihinsa kunnon lääkkeitä, mutta kirjassa enemmänkin keskitytään Helenin elämään. Siihen, miten ystävä kohtaa sairaan henkilön ja siihen, missä kulkevat ihmisten rajat. 

Toisaalta kirjassa myös käsitellään paljon sitä, miten eri tavoin ihmiset kohtaavat kuoleman ja ajatuksen siitä, että ei eläkään ikuisesti. Jollain tavalla koin kirjan ajatukset lohdullisina ja Nicolea hoitavan Helenin kovin inhimillisenä. Kirjaa lukiessa Helenin ja Nicolen keskustelujen myötä tulin myös miettineeksi niitä asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä juuri tänä päivänä - joskus pitää ilmeisesti muistaa kuolema, että muistaa elää. Kuolema on vaikea asia kohdattavaksi, ja ehkä siksi kirjassa tarvitaan Helenin naapurissa asuva lapsenlapsi, Bessie, kertomaan asia lapsen yksinkertaisesti:

"Kaikkien on kuoltava", Bessie sanoi. "Minunkin. Ja Hughien. Ja kuule mummi, jos me kuoltaisiin, sinä kuolisit myös. Koska olisit niin kamalan surullinen." 

Tämä 157-sivuinen kirja oli tärkeä lukukokemus, kiinnostava ja elämänmyönteinen, vaikka kuolema olikin koko ajan kirjan tapahtumissa läsnä. En antanut kirjalle kovinkaan hyviä pisteitä Goodreadsissa, mutta nyt kun kirjoitin kirjasta, huomasin, että kirjan tarina oli jäänyt elämään mieleeni ja toi sen erilaisena esiin. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla ja Krista. 

Helen Garner: Vierashuone

2015, Atena

Spare Room, 2008

suomentanut Taina Wallin

157 sivua

Lyhyitä ajatuksia: Simsion / Kuusisto / Pulkkinen

Olen lukaissut muutaman kirjan sitten viime kirjoituksen, ja laitan nyt tällaisen pikaisen yhteispostauksen kirjoista. Ihan siksi, että pääsen lukemaan seuraavia kirjoja ja myös siksi, että nämä kirjat eivät valitettavasti tehneet kovinkaan suurta vaikutusta. 

Graeme Simsionin Vaimotesti (2013, Otava) on näkynyt siellä ja täällä ja kirjasta kiinnostuin, kun huomasin, että kirjastossa tähän kirjaan on todella pitkät varausjonot. Tällä kertaa ei olisi kannattanut kiinnostua, sillä vaikka kirja oli heti alkuun hauskasti erilainen, alkoi sen vitsikkyys olla melko vähäistä noin sadan ekan sivun jälkeen. Pidän muutenkin tuota sataa sivua kriittisenä vaiheena kirjassa: jaksan huonoimmistakin kirjoista lukea ensimmäiset sata sivua, mutta sen jälkeen kirja joko tökkii tai kiinnostaaa entistä enemmän. Tämä alkoi tökkiä.

Aspergerista luentoja pitävän professorimiehen, Don Tillmanin elämä on itsessäänkin melkoisen asperger-piirteinen: hänellä on tietyt toiminnot päivässä, joita hän minuutintarkasti ja rutiininomaisesti suorittaa päivästä toiseen. Tunteilu ei kuulu hänen elämäänsä, sillä hän on järkevä ihminen, joka tekee sitä, mikä on järkevää. Tillman haluaa parisuhteeseen, ja hän keksii, että järkevin tapa on testata vaimoehdokkaat etukäteen niin hyvin, että virheellinen tai väärä nainen ei pääse tuhlaamaan hänen aikaansa. Sattumalta Donin eteen tupsahtaa Rosie, joka on melkoinen kävelevä kaaos, eikä lainkaan sellainen, jonka Tillman voisi hyväksyä vaimokseen. 

Don jää kuitenkin kaveeraamaan Rosien kanssa, sillä genetiikan asiantuntijana hän voi auttaa Rosieta löytämään isänsä, jonka henkilöllisyydestä Rosiella ei ole tietoa. Kirjan hauskuus syntyy Tillmannin suoruudesta: hän puhuu niin kuin asiat järkevästi ajatellen ovat, viis muiden tunteista. Rosien isän etsinnässä tarina jää kuitenkin junnaamaan paikoilleen. Kun hauskuus syntyy siitä, että Tillman puhuu kuin lasten suusta, kommentit eivät jaksaneet kannatella minua lukijana kirjan loppuun asti. 

Luin kirjan loppuun vain, koska sain kirjasta yhden maan tämän kevään haasteeseeni: kirjallisuutta fudis-maista: Australia pääsi Brasiliaan potkimaan palloa, ja kirjailija Simsion asuu Melbournessa. 

Graeme Simsion: Vaimotesti 

2013, Otava

The Rosie Project 2013, 

suomentanut Inka Parpola

330 sivua

Kirjasta on huomattavasti enemmän innostunut Susa. 

*********

Silläkin uhalla, että julistaudun huumorintajuttomaksi lukijaksi, minun täytyy sanoa, että jäin varsin tyhjäksi myös Meri Kuusiston kirjalle Amerikkalainen (2014, Otava), jossa kaksi Helsingin yksinäistä kohtaavat toisensa. On Hermanni, joka elää talon katolla ja Susette, joka päättää adoptoida amerikkalaisen jalkapallon lapsekseen. Ja kirjan kuivahko huumori - no se syntyy siitä, että Susette alkaa elää jalkapallon kanssa niin kuin se olisi oikea lapsi: fudis kulkee lastenvaunuissa vaipoissa ja potkupuvussa. Jalkapalloa hoivatessa ja baarissa kaljaa juodessaan Susette alkaa tuntea huonon äitiyden tunteita, eikä hän ole oikein varma, olisiko hänestä oikeaksi äidiksi. 

Kirjaa lukiessani tunsin koko ajan jonkunlaista etäisyyttä tarinaan: tunsin itseni liian vanhaksi tähän tarinaan. Luulen, että parikymppisenä tämä kirjan olisi innostanut aivan eri tavalla pohtimaan lapsia ja äitiyttä. Amerikkalainen jalkapallo vauvana -idea kantoi kirjan alun verran, mutta olisin kaivannut jo hieman uutta juonta kirjan loppuun. 

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

2014, Otava

250 sivua

Siinä missä edelliset kaksi kirjaa kiinnostivat minua etukäteen, Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014, Otava) taas ei minua kiinnostanut etukäteen niinkään paljon, mutta kannoin tämänkin kirjan kotiin luettavaksi kirjastosta. Taistelin vielä kirjan alussa sitä vastaan, että kirja olisi miellyttävä, mutta sitten luovutin: tätä kirjaa lukiessa vihdoin aloin aristellen hymyillä ja lopulta jo vapautuneemmin nauraa. 

Iiris eroaa Aleksista juuri siinä vaiheessa, kun Iiris on alkanut odottaa kosintaa. Kosinnan sijaan tuleekin eroilmoitus. Alun perin aikakauslehdessä jatko-osina ilmestyneet tarinat kertovat, miten Iiris alkaa koota itsestään eron jälkeen kokonaista ihmistä, ja miten elämä tuo eteen milloin minkäkinlaista koomisen oloista tapahtumaa. Kirjan parisuhdeasioita käsitellään sopivan samankaltaiselta kuin aina, mutta kuitenkin hieman erilailla. Niin, että kirja on hauskaa luettavaa. Parisuhdeopas Kauniiden ja rohkeiden tyyliin on nyt vain hauskaa. 

Tykkäsin myös siitä, että kirja jättää lukijan hyvälle mielelle: 

Minä olen Iiris Lempivaara, enkä käännä katsettani pois. Kaikki alkaa alistumisesta. Kaikki alkaa hymystä. Eilen minä uskalsin hymyillä, enkä esittänyt vaikesti tavoiteltavaa, vaikka tuhat sääntöä kehottaa minua tekemään niin. 

Se mies käveli ohi mutta kuka tietää, mihin minun hymyni minut vielä johtaa. 

Ei siis lopultakaan ollut aivan turha tämäkään kierrokseni kirjallisuuden uusiin julkaisuihin: jotain hyvää luettavaa löytyi seasta. 

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
 (2014, Otava)
174 sivua