Martina Haag: Olin niin varma meistä

Lämmittelin itseäni Martina Haagin teoksilla vuoden alussa, kun luin teokset Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin)  ja Radan väärällä puolella (linkki). 

Olin niin varma meistä (2017, Atena) jatkoi tavallaan tarinaa, joka alkoi sinkkuelämästä ensimmäisestä kirjasta ja jatkui ruuhkavuosien kuvaamiseen kakkoskirjassa. Tässä kolmannessa kirjassa avioliitto on sitten kulkenut sen loppuunsa. 

Olin niin varma meistä -teoksessa päähenkilön nimi on vaihtunut Isabellasta Petraksi. Petra on kirjailija ja hänen aviomiehensä Anders tv-kasvo, joten samoilla urilla pyöritään kuin aiemmissa kirjoissakin. 

Aiempien teosten tapaan on vaikea vetää huumorilinjaa, sillä teos alkaa siitä, kun Petra ymmärtää, että avioliitto Andersin kanssa on ohi. Petra lähtee pohjoisen erämaahan mökkivahdiksi, koska hän ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa, ja toisaalta hän haluaa jatkaa uraansa ja kirjoittaa kirjaansa. Mökillä vierailee vaeltajia, ja en ole varma, onko vierailijoiden käytös humoristista, vai kenties vain röyhkeää. Mutta vaeltajilla, jotka ovat tietenkin norjalaisia, on melkoisia vaatimuksia. 

Kun vaeltajat loppuvat syksyn tultua, alkaa Petra käydä läpi avioeroaan. 

Pidin kirjassa sen alusta: oli kiinnostavaa ajatella, miten huonosti luontoa tunteva nainen selviää yksinäisessä mökissä. Takaumat Petran ja Andersin elämään olivat raastavia, mutta veivät tarinaa eteenpäin. Kaikki teoksessa tuntui hyvältä, mutta sitten sen loppu. Kun metsästä ja läheisestä järvestä oli luvassa kaikkea mystistä ja pelottavan houkuttelevaa, ei kirjassa käytetty näitä etukäteen maalattuja elementtejä hyödyksi - jännitystä luvattiin, mutta sitten tarina vain loppui ilman kunnollista huippua. Pidin kirjasta, mutta en sen lopusta. 

Kirjan on lukenut jo tosi moni, linkki Leena Lumin tekstiin, jossa linkkejä muihin teksteihin. 

Martina Haag: Olin niin varma meistä 

2017, Atena

Det är något som inte stämmer 2015

suomentanut Riie Heikkilä 

212 sivua

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Aiemmin olen lukenut jonkun verran nigerialaista kirjallisuutta, monen muun tavoin Chimamanda Ngozi Adichien teoksia, mutta myös Chinua Acheben Kaikki hajoaa -teoksen, johon Chigozie Obioman Kalamiehet (2016, Atena) viittaa useampaan kertaan. Muiden lukemieni nigerialaisten kirjailijoiden tavoin Chigozie Obioma asuu Yhdysvalloissa. Kalamiehet, samoin kuin muut teokset, joita olen lukenut, liittyvät paitsi Afrikkaan myös länsimaihin, Iso-Britanniaan ja Amerikkoihin. Kalamiehet tosin pysyttelee suurimmaksi osaksi Nigeriassa tapahtumineen. Samoin kuin muissa lukemissani teoksissa, Kalamiehissäkin afrikkalaisuus on voimakkaasti läsnä. 

Kalamiehet kertoo tarinaa veljeksistä, perheen neljästä vanhimmasta veljestä. Perheen isä lähtee töihin, kauas kodistaan, ja vierailee kotonaan vain joka toinen viikonloppu. Lähtiessään isä vannottaa poikiaan olemaan kunnolla ja elämään niin, että nämä eivät tuota äidille murhetta. Pojat vannovat, mutta ovat poikia - ja janoavat seikkailuja. Niitä löytyy kodin läheisen joen reunoilta, josta aina joskus löytyy ruumiita ja muuta pelottavaa. Pojat hankkivat onget ja alkavat kalastaa joesta - eivät syödäkseen, vaan huvikseen. Joenrannalla käyskentelee myös hullu mies, Abulu, joka langettaa pojille kirouksen. Näin pojat uskovat, ja vaikka kirousta pyritään kirkossa pastorin ja seurakunnan yhteisvoimin saamaan pois, tuntuu, että kirous jää poikien ylle. 

Kirjan kantava teema on sukulaisuuden vahvuus ja veljeyden side, jota ei voi katkaista. Acheben Kaikki hajoaa -teoksessa kaikki hajoaa juuri sen takia, että siteet ovat katkenneet. Ehkä juuri siksi Obioman veljekset pitävät verisin käsin kiinni siteistä. Kirjassa eletään afrikkalaisessa mielenmaisemassa, jossa sekä uskonnollisuus ja kirkko että taikausko ovat rinnakkain, eivätkä mitenkään ristiriidassa keskenään: kirkossa pyritään vaikuttamaan Abulun kiroukseen, jonka voi nähdä taikauskona (hullu mies tietää jotain toisilta salattua). Perheen isä uskoo, että koulutus ja pääsy tässä tapauksessa kanadalaiseen koulutukseen toisi pojille hyvän tulevaisuuden. Hänellä on valmiit suunnitelmat ja ammatit valittuna pojilleen, mutta hän ei jää valvomaan, miten pojat toteuttavat hänen luomiaan urapolkuja. Kaikki tuntuu hajoavan tässäkin teoksessa. 

Luin kirjaa pienissä pätkissä, enkä osannut ennalta varautua kaikkeen siihen, mitä kirjassa tuli vastaan. Tuntui, että aina kun aloitin kirjan lukemisen, siinä tapahtui asioita, joita en millään toivonut tapahtuvaksi. Tämä jatkui oikeastaan kirjan viimeisille sivuille asti. 

Teoksen lopussa kirjailija antaa jälkisanoissa yhden mahdollisen tulkinnan tarinalle, mikä oli vamasti paikallaan, sillä aivan hirveän hyvin Nigerian historia ei ole ainakaan minun hallussa. 

Pidin kirjasta, koska se oli armoton, eikä millään tavalla yrittänytkään olla lukijalle mieleen. Ainakin itse olisin kääntänyt tapahtumat toiseen suuntaan, monessakin eri vaiheessa. Kirja oli upeasti kirjoitettu, ja piti otteessaan - iso kiitos Atenalle tämän Booker-palkintoehdokkaan käännöksestä. Oli ilo lukea. 

Kirjan lukivat jo myös Omppu ja Elegia. 

Chigozie Obioma: Kalamiehet

2016, Atena

The Fishermen 2015

suomentanut Heli Naski

333 sivua

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Dekkariviikko jatkuu itävaltalaisen Ursula Poznanskin toisen suomennetun kirjan, Sokeat linnut (2014, Atena) parissa. Luin Poznanskin ensimmäisen teoksen Vii5i jo kolme vuotta sitten, ja Sokeat linnutkin piti lukea aiemmin, mutta jotenkin se sitten jäi... 

Nyt tartuin kirjaan, ja tarina oli sen verran koukuttava, että luin teoksen melkoisen nopsaan alusta loppuun. Ehkä elämässä oli myös sopivasti tilaa dekkarille juuri nyt, tykästyin teokseen - ja kun luen kirjoitustani edellisestä Poznanskin kirjasta, niin tästä uudesta tykkäsin huomattavasti enemmän. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Salzburgin lähistöltä löytyy kaksi ruumista. Tapahtumia, jotka johtivat kahden ihmisen kuolemaan, alkaa tutkia ensimmäisestä kirjasta tuttu rikospoliisi Beatrice Kaspary. Kun poliisi huomaa, että ainoa näitä kahta tapettua henkilöä yhdistävä asia on Facebookin runoryhmä, alkaa Kaspary nyhjätä kannettavansa ääressä ja selvittää, miten ryhmässä postatut runot liittyvät henkilöihin - ja mitä muuta runot mahtavat kertoa. Beatrice Kaspary pääseekin lähelle rikollisia, liian lähelle loppua kohti - mutta runojen merkitykset selviävät. 

Tarina vie lukijansa Euroopan lähimenneisyyteen, entisen Jugoslavian sotaan ja tapahtumiin, mikä oli mielenkiintoista. Toiseksi teos tarjosi näkymiä Salzburgiin. Myös Kasparyn henkilökohtainen elämä on yksi aihe kirjassa, kuten se oli ensimmäisessäkin. Nyt Beatrice yrittää selvitä ex-miehensä kanssa kahden lapsen huoltajuudesta, poliisina toimiva kollega, Florian on yhtä vähintään yhtä viehättävä kuin ensimmäisessäkin kirjassa. 

Ursula Poznanskin kolmas suomennettu dekkari Äänet on myös juuri tullut kauppoihin, ja tällä kertaa ajattelin tutustua teokseen hyvissä ajoin! 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

2014, Atena

Blinde Vögel, 2013

suomentanut Anne Mäkelä 

425 sivua

Lukuhaasteissa kirja pääsee täydentämään kesälukuhaastetta (nimessä ja kannessa linnut) ja EM-kisahaastetta, maana Itävalta.

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään (2016, Atena) -teoksen lukemista emmin, mutta onneksi en liian kauan, sillä kirja oli parasta kotimaista, jota olen pitkään aikaan lukenut. Kirjan aihe, masennus, ei juuri etukäteen houkutellut, mutta koska kirja oli lukupinon päällimmäisenä, päätin antaa sille mahdollisuuden. 

Kerttu on suomalainen pärjääjä. Hän on keski-ikäinen, hänellä on aviomies ja lapsia, talo ja keskiluokkainen työ. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei kuitenkaan ole. Marraskuun hämärissä tapahtuu jotain, joka saa Kertun elämän romahtamaan. Lisäksi mikään ei tunnu olevan puitteista huolimatta niin kuin pitäisi. Tai ei ainakaan täydellistä. 

Mutta niinhän minä olin ajatellut. Kironnut mielessäni kaikkea, mikä ei mahtunut kuvitellun elämäntapablogin etusivulle. Ja mitä enemmän arki nilkutti, sitä enemmän huusin, karjuin, paiskoin eteisen tavaraläjiä. Keräsin sillä tavalla viimeiset voimani käydä päin epätäydellisyyttä. 

Kerttu lähtee sairauslomalle töistä ja pääsee juttusille psykologin kanssa, ja vihdoin hän pääsee kertomaan kaiken, mikä hänen mieltään painaa. 

Teoksessa parasta on se, että talven jälkeen saapuu kevät. Pitkän mustan jakson jälkeen paistaa aurinko. 

Minun teki mieli ajaa moottoritielle, ajaa lujaa ja huudattaa radiota, laulaa mukana. Pitkästä aikaa halusin laulaa mukana. 

Pidin Rauanjoen tyylistä, eri tunneskaalat oli saatu kirjan tekstiin kirjoitettua niin, että halusin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Tarina ei tuntunut teennäiseltä, vaan kaikki oli tässä kirjassa jotenkin niin totta. Lopuksi voi sanoa, että todellakin, onpa ihanaa, että lopussa on kevät. 

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

2016, Atena

249 sivua

Saksalainen kirjallisuus - osa 1

Nyt täytyy sanoa, että joko minulle osui aivan vääränlaiset kirjat, tai sitten saksalaisessa kirjallisuudessa on jotain vikaa. Minulla meni monta päivää, että tein aivan mitä muuta tahansa kuin luin kirjoja, kun aloitin ensin Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (2016, Atena) ja Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisisssa (2016, Bazar) -teokset. Ei ole pitkään aikaan ollut näin vaikeaa saada kirjoja etenemään loppua kohden. 

Aloitin Pienen kirjapuodin innoissani, sillä kaipasin kepeää luettavaa ja olin innoissani, että voin pitkän kotimaisputken jälkeen lukea taas jotain eurooppalaista.... Teos alkoikin aivan kiinnostavasti: on Seineä, siinä kelluvaa kirjakauppaa ja ihanainen Jean Perdu, joka omista sydänsuruistaan huolimatta etsii asiakkailleen täsmäkirjallisuutta: sellaista, mitä kukin tarvitsee. No, nyt ei mennyt Jeanin tarjonnat oikein, sillä vaikka kirjassa oli kissojakin, lukumatka oli yhtä pitkä kuin ranskalaiset joet, eikä tämä osunut minulle täsmäkirjaksi.

Jean Perdu kaipaa rakastettuaan, ja lähtee matkalle läpi Ranskan tehdäkseen rauhan asian kanssa. Onhan hän jo keski-ikäinen, ja elämässä ehtisi vielä rakastua uudelleen. Varsinkin kun naapuriin muuttaa eräs Catherine. Ensin on kuitenkin tehtävä matka kohti Etelä-Ranskaa. Parasta kirjassa on, että siinä on lainauksia muista kirjoista, joiden pariin tekeekin mieli lähteä lukiessa. En esimeriksi saanut koskaan luettua Siilin eleganssia, ja veikkaan, että George on yrittänyt saada jotain samanalaista henkeä tähän kirjaansa. Ehkä se alkuperäinen olisi vetänyt paremmin? Jokimatkallaan Perdu tapaa erilaisia henkilöitä, joilla on kerrottavanaan ja elettävänään romansseja. Ranskan maisemien kuvailu viehätti tässä kirjassa jonkin verran, mutta henkilöhahmot eivät kovinkaan paljon. 

Kirjasta ei hirveästi nauttinut myöskään Lumiomena. 

Aloitin myös Kuolema keväällä -teoksen, koska jotenkin kuvittelin kirjan olevan dekkari. Joskus kannattaisi tutustua etukäteen kirjaan paremmin, sillä Rothmann kertoo toisen maailmansodan ajasta. Ja koska ollaan Saksassa, sodassa ei ole mitään mukavaa. Eletään onneksi jo sodan loppuvaiheita, joten tarina ei ole kovin pitkä. Kaksi 17-vuotiasta poikaa, jotka ovat maatöissä, viedään sotaan. Näitä poikia ei juuri ole innostanut Hitlerin iskulauseet, sillä nuoria kiinnostaa paljon enemmän kylän tytöt. Nopean koulutuksen jälkeen pojat, Walter ja Fiete kuitenkin oppivat, miten käyttäytyä saksalaisessa armeijassa. Tästä eteenpäin kirjan teemana onkin sitten vain selviytyminen. 

Kun upseerit sikailevat ja vahtivat alaisiaan, voi vain yrittää olla huomaamaton. Autonkuljettajaksi pääsevä Walter ei joudu ampumaan muita, ja pääsee etsimään kadonnutta isäänsäkin. Walter huomaa, että itse säilyy elossa, kun tekee sen, mitä ylemmät käskevät. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottu tarina on ehkä juuri kerrontatapansa takia kovin tyly. Sodassa ei ole mitään kaunista, se tulee kirjan sivuilta selväksi. Kiinnostavaa tässä teoksessa oli se, että en ole lukenut kirjaa tai kuullut sodasta saksalaisen rintaman näkökulmasta. 

Kirjasta lisää mm. Leena Lumi.  

Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Ralf Rothmaan: Kuolema keväällä

2016, Atena

Im Frühling sterben, 2015

suomentanut Raija Nylander

206 sivua

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

2016, Bazar

Das Lavendelzimmer, 2013

suomentanut Veera Kaski

351 sivua

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

2016, Siltala

Die Frau des Botschafters, 2013

suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

316 sivua

Stefan Mosterin Suurlähettilään vaimo (2016, Siltala) oli viimeinen uutuus saksalaista kirjallisuutta, jota yritin lukea - ja luinkin. Teoksessa kuvataan suomalaista talvea ja kylmyyttä, ei siis aivan ajankohtaan sopiva kirja, sillä talvella ja jäällä on merkittävä osuus tämän kirjan kokonaisuudesta. Ehkä juuri väärän lukuajankohdan takia kirjan viehätyksestä osa meni ohi. 

Saksan suurlähettilään vaimo Oda, huomaa kotirantansa laiturilta kalan, jonka joku satunnainen ohikulkija on tuonut. Kalastaja haluaa tutustua naiseen, ja myös Oda tuntee vetovoimaa Klausia kohtaan. Pakollisten illallis- ja kulttuuritapahtumien ohella Odalla nimittäin on paljon aikaa. Odan ja tämän miehen poika, Felix, on hoitokodissa Saksassa, ja Oda sekä kaipaa poikaansa että tuntee huonoa omatuntoa, että jätti vammaisena syntyneen poikansa Saksaan.

Oda ymmärtää, ettei pojalle ole liiemmin elinaikaa jäljellä, ja hän haluaa näyttää sokeutuvalle pojalleen jotain maailmasta, joka on saanut Odan mykäksi. Se jokin on kaukana pohjoisessa, Suomessa.

Klaus puolestaan miettii omia sukujuuriaan, saksalaista isäänsä, ja maata, joka on osa häntä, mutta jossa hän ei ole koskaan käynyt.

Kirja oli kiinnostava lukea, olen halunnut tutustua Mosterin teoksiin, mutta en ole saanut aikaiseksi. Lukukokemus oli miellyttävä, en kuitenkaan ihan hirveän paljon ihastunut, ehkä tammikuussa tilanne olisi ollut toinen.

Tällainen pieni tutkimusretki tuli tehtyä nykysaksalaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi jotain muuta. 

Jukka Laajarinne: Tiloissa - Esseitä

Jukka Laajarinne on tullut minulle tutuksi hänen aiemmista kirjoistaan Leikkiminen kielletty ja 72, jotka molemmat ovat saaneet minut pohtimaan kirjassa esitettyjä asioita. Näin myös Tiloissa (2016, Atena) -teoksen lukemisen aikana kävi. Kun Laajarinne kirjoittaa tilan ja tilojen kokemisesta, aloin miettiä, miten itse suhtaudun eri tiloihin. 

Laajarinne kirjoittaa hyvin kaupunkikeskeisesti, tosin kirjassa vieraillaan myös Lahden ja Orimattilan, ei niin suurkaupunkimaisissa tiloissa, sekä metsässä, joka Laajarinteen teksteissä on ihmisen luonnollinen, mutta kuitenkin itselle hieman vieras tila. Metsä on kuitenkin paikka, jossa ihminen voi rauhoittua ja hyppiä alasti uimaan. Samoin maaseutu on ristiriitainen: kaunis, mutta itselle vieras paikka. 

Kun jonain syksyisenä aamuna istun maaseudun halki köröttelevän bussin kyydissä ja katselen ulkona avautuvaa usvaista peltomaisemaa, saatan viehättyä sen paljaasta ja maanläheisestä kauneudesta. - - Ja tunnen rinnassani kauhua tuon synkkyyden äärellä. Samalla myös riemua: onneksi minun ei tarvitse asua täällä! 

Pääosin kirjan esseet sijoittuvat kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee Laajarinteellä Helsingissä ja Berliinissä, jossa ihmiset "taistelevat" tilasta: graffittien tekijät ja mainostajat, naiset omasta paikastaan miesten keskellä (esim. lutkamarsseilla) ja lapset aikuisten kanssa omasta paikastaan. 

Kiinnostavaa oli lukea myös Laajarinteen kirjoitusta kartoista ja karttojen lukemisesta. Siitä, miten meidät opetetaan lukemaan karttaa tietyllä tavalla, ja siitä, miten se on täysin vieras sellaisille, jotka eivät ole opiskelleet asiaa. Olen itse lykännyt kartan ihmisten käteen ja sanonut, että seuraa ohjeita - en ole lainkaan ymmärtänyt, miten se voi olla niin vaikeaa! Ei ole tullut mieleeni, että ala-asteella monella luokalla opiskellaan kartan lukemista, ja toisaalta, kaikkialla tiet eivät ole niin kovin suoria...

Teoksessa on 14 kirjoitusta (esseetä), jotka ovat noin parinkymmenen sivun mittaisia. Välillä esseet ovat kiinnostavia, välillä aihe ei niinkään innosta. Välillä taas parikymmentä sivua on aivan liian vähän asiasta, esimerkiksi vuorten pyhyydestä olisin lukenut enemmän (ja samalla minun piti varata kirjastosta Laajarinteen Jäiset jumalat -teos, jossa käsittääkseni aiheesta on enemmän). Kaiken kaikkiaan teoksessa oli kiinnostavia asioita, joiden omakohtaisuus sekoittui kirjan tekstiin. Itse pidin myös siitä, että Laajarinne keskittyi kaupunkimaisemaan, eikä minun huonona metsänkävijänä tarvinnut raahautua kirjan mukana luontoon. 

Miten kaupunkimaisema on erilainen pyöräilijälle ja kävelijälle kuin autoilijalle? Miten kaupungista voi löytää kiinnostavia asioita, joita ei ole aiemmin huomannut, kun siirtyy valtateiltä sivukujille - tätä jäin pohtimaan, ja aioin liikkua kaupungilla uusia reittejä ja miettiä, mitä en ole aiemmin huomannut. Laajarinteen esimerkit siitä, miten ihmiset huomaavat aivan eri asioita, on niin monta kertaa koettu. Oma kokemukseni on muutaman kuukauden takaa, jolloin eräs henkilö yritti tehdä noutotreffejä Otaniemen vesitornin luokse. En lainkaan ymmärtänyt tai tiennyt, missä tämä torni on. Myöhemmin aloin sitten etsiä tornia, ja kappas, sehän tosiaan näkyy melkein kotiovelleni asti. En ollut kahteen vuoteen pistänyt tuota suhteellisen näkyvää rakennusta merkille. No, aina oppii lähiympäristöstä jotain uutta. 

Jukka Laajarinne: Tiloissa - Esseitä 

2016, Atena

260 sivua

Muualla: Suketus, Maria. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja pääsee kohtaan 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää (2016, Atena) -teos tuli luettavakseni hieman yllättäen. Aikomukseni ei ollut kirjaa ottaa lukuun, mutta koska sitä kehuttiin, niin pitihän tähän(kin) tutustua. 

Oli pelkästään hyvä asia, että kirja tuli luettavakseni, sillä kun kirjan aloitin, sitä oli vaikea päästää käsistään. Sinällään kirjan tarina ei ollut mitenkään uusi, onhan näitä suomalaisen miehen tarinoita tullut luettua, kuultua ja nähtyä, mutta sitten kuitenkin, jotain viehättävää tässä bussilla aamuisin töihin lähtevässä luokanopettaja-Mikassa oli. Mika on eronnut, yksin asuva, naisia netistä etsivä ja näitä tapaileva, välillä yksinhuoltajuutta kokeileva keski-ikäinen mies. Tällaisia miehiä on helppo löytää lähipiiristä, ja loin varmasti mielikuvani Mikasta osin tuttavieni perusteella. 

Mikan lisäksi kirjassa kohtasin Kelpon, 1910-luvulla elävän huutolaispojan, joka työskentelee maatiloilla, haaveilee työstä kaupungissa ja saatuaan työn alkaa elätellä toiveita omasta talosta ja perheestä. Kelpon elämän lähtökohdat ovat varsin erilaiset kuin Mikan, mutta elämä silti yllättävän samanlaista. Yritin koko kirjan lukuajan ja myös sen jälkeisen ajan miettiä, että miksi kirjan henkilöt olivat Mika ja Kelpo: onko nykypäivän luokanopettaja yhtä epävarmassa asemassa kuin huutolainen? Tietenkin kirjan lopussa osavastaus tulee siinä, miten miesten elämät kietoutuvat toisiinsa sitten lopultakin. 

Mitä miehen pitää oli tutustumisen arvoinen kirja, josta jäi jotenkin kivan positiivinen henki suomalaisen miehen elämästä. 

Liitänkin kirjan osaksi Helmet-lukuhaastetta kohtaan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Muualla kirjablogeissa: Suketus ja TuijaTa. 

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
2016, Atena
254 sivua

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli (2015, Atena) sai viime vuoden Tieto-Finlandian, ja aiheensa puolesta teos alkoi kiinnostaa minua - liittyyhän se tavallaan nykymaailmaankin, vaikka Tammisen näkökulma on historiallinen: hän aloittaa tarkastelun vuonna 1991 Ruotsia järkyttäneestä lasermiehestä. Sala-ampujasta, joka alkoi  Tukholmassa murhata ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Miten naapurimaamme ajautui tilaan, jossa vihamielisyys toisenlaisia ihmisiä kohtaan sai näin hirveän ilmenemismuodon? 

Tamminen lähtee tarkastelemaan Ruotsia aina kansanuskonnosta ja viikinkiajasta alkaen, tai oikeastaan näiden valjastamisesta kansallisen identiteetin ja arjalaisen rodun rakentamiseen. Siitä, miten Skandinaviasta alettiin tehdä myyttistä viikinkien kotia ja ihmisistä näiden jälkeläisiä. Tamminen jatkaa rotuoppien maailmaan, 1800-luvun kallonmittauksiin perustuvaan teoriaan, joka osoitti, miten eurooppalaiset, arjalaiset, ovat muita "rotuja" älykkäämpiä ja kehittyneempiä ihmisiä. 

Välillä Tamminen vierailee natsien Saksassa ja Intiassa, jossa Savitri Devi elää ja mietiskelee arjalaisuutta. Välillä Tammisen teksti vie niin kauas, että oli vähintään haasteellista miettiä, miten kaikki liittyikään Ruotsiin. Tavallaan kaikki kirjassa oli kiinnostavaa, sellaisella karmivalla tavalla: pakkosterilisaatiot, perusruotsalaisen "rodun" kuvaaminen ja mielipidemittausten tulokset. 

Helsingin Sanomissa kuvia ja juttu kirjasta. 

Pahinta kirjassa lienee se, että samat ideologiat, jotka saivat tutkijat mittailemaan ihmisten päitä, elävät vieläkin hyvin ja saavat aikaan muukalaisvihamielisyyttä. Nationalismi hiipui toisen maailmansodan jälkeen, mutta pysyi elossa ja on vahvistunut. Järjestöt, jotka elävät muukalaisvihasta eivät kirjan perusteella ole lainkaan viattomia, sillä järjestöihin kuuluvat henkilöt ovat syyllistyneet esimerkiksi asevarkauksiin ja pankkiryöstöihin. 

Tamminen kirjoittaa lopuksi, miten juutalaisfobialla ja islamofobialla on samankaltaisuuksia: molemmille antavat sytykettä toiseuden pelko ja monoliittinen käsitys uskonnosta. Kaikki islaminuskoiset ihmiset niputetaan joukoksi, joka uhkaa parempaa ja erilaista kristinuskoista maailmaa. Vihaa kasvatetaan jankuttamalla vaikkapa sitä, miten maahanmuuttajat ovat yliedustettuina raiskaustilastoissa. Se, mistä Tamminen kirjoittaa, tapahtuu silmiemme edessä parhaillaan. Siksi teoksesta jäi vaikuttunut, pelonsekainen jälkimaku: mihin maailma vielä tästä eteneekään?

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Kirsin book club ja Leena Lumi. 

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli 
2015, Atena
244 sivua

Kirjalla jatkan Helmet-haastetta, tämä kirja osuu kohtaan 14. Historiaan käsittelevä tietokirja

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau - kotona Sveitsissä

Liisa Helve-Sibajan Hausfrau (2015, Atena) tuli luettavakseni hieman vahingossa, koska kirja vaikutti sopivan kepeältä kesälukemiseksi - ja vaikutelma piti kutinsa: kirjaa oli keveää lukea, sillä elämä Sveitsissä ei kirjassa kovin vaikealta vaikuttanut. Suurimmat murheet syntyivät siitä, että miten kierrätyspaperit niputetaan sveitsiläisen oikein ja miten ketäkin vastaantulijaa tervehditään. 

Luin pari päivää sitten kiinnostavan jutun Hesarista, jossa Helve-Sibajan kirjasta kerrotaan pitkästi. Helve-Sibaja on kotiäiti, toimittaja ja siirtolainen ja kuvailee tuntojaan uudessa asemassaan uudessa kotimaassaan: miten hän jakaa päivänsä vapaat tunnit, kun lapsi on koulussa ja mies töissä. Hesarissa kirja liitetään äiti-kirjallisuuden genreen, jossa koulutetut äidit ihmettelevät, miten ovat päätyneet uuteen paikkaansa lastenkasvattajiksi. Ja tätähän Helve-Sibajan kirja on: hän miettii, miten selvitä uudessa elämässään sveitsiläisenä kotiäitinä.

Kirjan lukeminen sai aikaan pieniä kateuden puuskia, sillä sen verran rauhalliselta, harmoniselta ja kaikin puolin hyvältä elämä Sveitsissä näyttäytyi. Uudessa kotimaassa koulutetut ihmiset luokitellaan hyviksi maahanmuuttajiksi, ja vielä kun piha ja koti pidetään sveitsiläisen siistinä, ei Helve-Sibaja juurikaan erotu perussveitsiläisestä. Eroja kahden maailman välillä saa melkein suurennuslasilla etsiä: jos suomalaisia pidetään siisteinä, niin sveitsiläiset ovat kirjan mukaan supersiistejä. Helle-Sibaja joutuu etsimään lähinnä omaa hyväksyntää siihen, että ei teekään uraa eikä käy töissä, vaan jää kotiin pitämään huolta kodin siisteydestä ja lapsensa ruokkimisesta (kouluruokailua kun ei ole, vaan lapset käyvät päivällä kotona syömässä). Kirja sai minut miettimään, että suurin ero Sveitsin ja Suomen välillä ei ole kuitenkaan siisteydessä, vaan siinä, että Suomessa on tehty monin tavoin mahdolliseksi se, että äidit voivat mennä töihin, mm. lastenhoitojärjestelmän keinoin. 

Minä vien lapsen harrastuksiin. Minä leivon lukemattomiin koulun ja harrastusten tapahtumiin. Teen kaksi ateriaa päivässä, hoidan kodin, kitken rikkaruohoja, haen torilta kukkia istutettavaksi, koska pihan tulee olla siisti ja kaunis. Pesen ja silitän pyykit. Olen sosiaalisen elämän, viikonloppujen ja lomien suunnitteluvastaava, koska mies on aina töissä. 

Teoksesta huokuu hyvä ja miellyttävä olotila, kirjan lukeminen vaatii pehmeän nojatuolin, ilmastoidun asunnon ja ison latten, ehkä jopa sveitsiläistä suklaata, jotta sen maailmaan onnistuu pääsemään sisään. Myös kiinnostus korkeakulttuuriin on hyväksi, sillä kirjassa esitellään mm. sveitsiläistä kirjallisuutta. 

Luin Helve-Sibajan kirjan aikaan samaan aikaan Jonas T. Bengtssonin teosta Submarino, joka kertoo juuri päinvastaisesta sosiaalisesta yhteisöstä, ja jäin vähintäänkin hämilleni näiden kirjojen synnyttämästä kontrastista. Helve-Sibajan kirjaa suosittelen sellaiselle lukijalle, joka tykkää blogien maailmasta, sellaisesta hyvästä ja miellyttävästä tunnelmasta.

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau - kotona Sveitsissä 

2015, Atena

190 sivua

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla

Luin Milan Kunderan teoksen Merkityksettömyyden juhla (2015, Siltala) nopeasti myöhäisenä iltana ja lukutapa varmaan verotti paljon lukukokemusta, sillä kirjaan olisi pitänyt paneutua tarkemmin. Tai, en tiedä, olisiko sekään riittänyt. Kirja, jossa vilisevät Kantit ja Stalinit vierekkäisillä sivuilla, tuntuu kovasti vaikealta minkälaisella lukutyylillä tahansa. 

Muutama asia kirjasta kuitenkin jäi mieleeni: Kaliningradin nimeäminen, joka toi Stalinille empatiankykyä kirjassa ja muutenkin Stalinin mukana olo kirjassa, jossa neljä kaverusta elää Pariisissa, kohtaa kaduilla ja puistoissa ja käy juhlissa. 

Toinen asia oli sukupolvien jatkumo, tai lähinnä sukupolvien ymmärtämättömyys toisiaan kohtaan. Kun yksi sukupolvi hurraa Stalinia, seuraava jo hieman epäilee ja kolmas toteaa miehen pahimmaksi rikolliseksi koskaan. 

Elämässä ihmiset kohtaavat, juttelevat, kiistelevät ja riitelevät  tajuamatta puhuvansa toisilleen kaukaa, kukin omasta tornistaan, jotka on pystytetty eri kohtiin ajassa. 

Tämä kaukaisuus tuo merkityksettömyyttä elämään. 

Aika tuo erilaisen näkökulman myös vaikkapa naisen eroottisuuteen. Kun tytöt alkavat kulkea paidoissa, joka jättää navan paljaaksi, toisten näkyville, tämä saa Alainin (yhden kirjan neljästä kaveruksesta) ymmälleen. Voiko napa olla yksilöllinen, kun se on kuitenkin niin hyvin samanlainen - ja mitä muuta napa oikeastaan symboloi kuin sikiötä? Voiko se olla eroottinen kuten sääret, rinnat tai takamus. 

Näkökulma kirjassa on siis kovin miehinen. Merkityksettömyys syntyy siitä, että ihmiset ovat eri maailmoista, eivät voi vaikuttaa kovinkaan moneen asiaan (mihin aikaan ja paikkaan syntyvät jne. ). 

Kirja sopii sellaisiin hetkiin, kun haluaa miettiä kaiken järjettömyyttä. Kirjaa lukiessa kovin moni oma ongelma ei myöskään tunnu kovin vakavalta tai vaikealta  - koska maailmankaikkeudessa ne ovat niin pieniä ongelmia.

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla 

2015, Atena

La féte de l'insignifiance 2013

suomentanut Ville Keynäs

127 sivua

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

2012, Atena

äänikirja, 5 cd, lukija Jukka Peltola

Roope Lipasti kuuluu kirjailijoihin, joihin en ole koskaan aiemmin tutustunut - paitsi Turussa asuessani Tylkkärin kautta. Ajattelin, että tällaiseen kirjailijaan, johon en muuten tutustuisi, äänikirja voisi olla toimiva keino. Ennakko-oletukseni Rajanaapurista myös oli, että se olisi keveä kirja, joka sopisi hyvin kuunneltavaksi: jos keskittyminen välillä herpaantuisi, kirjan tapahtumissa pysyisi silti kärryillä. Ja kyllähän kirjan tarinassa pysyi mukana, 5 cd:n, kuuden tunnin kuuntelun pääsääntöinen tapahtuma on se, että kertoja seuraa naapurin saunan rakentamista. 

Kertoja on kesälomallaan lepäävä historianopettaja. Mies, joka kuvittelee olevansa toisia, ja vähintäänkin naapuriaan parempi mies. Hän on jäänyt leskeksi ja huvittelee katselemalla naapurinrouvaa. Miehellä ei ole lapsia, vaan hän viettää rentoja kesäpäiviä lukien aamupalalla aamulehteä ja käyden kurkkimassa naapurin työmaata. 

Naapurissa taas riittää vilskettä, kun naapuri alkaa rakentaa saunaa ja sitä ennen lampea, johon saunasta voi pulahtaa. Seuraa miehelle antavat rouva ja heidän kuusi lastaan. Opettaja päivitteleekin paitsi naapurin urakkaa, myös lapsia ja heidän energiaansa. 

Pääsääntöisesti opettajamies arvostelee naapuriaan ja hänen tekemisiään. Yhdessä miehet arvostelevat myös kaikkea, kuten rakennuslupia ja muuta rakentamiseen liittyvää. Teos on kovin miehinen ja hauskuus varmaan syttyy miehiselle lukijalle paremmin. Itselleni kirja oli toki välillä hauska, mutta myös usein äärettömän tylsä. Loppua kohden pidin siitä, että opettajamies alkoi luopua besserwissermismistään ja arvostelun sijaan tehdä asioita, joissa teoriassa oli muita parempi. Hieman epäselväksi minulle jäi, alkoiko mies auttaa naapuriaan hyvyyttään vai siksi, että halusi todistaa olevansa parempi myös käytännössä kuin naapuri. 

Rajanaapuri oli lievästä tylsyydestä huolimatta ihan ok kirja ja sopi hyvin hitautensa takia äänikirjaksi oikein hyvin.

Mari Pyy: Paperiton / Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

Kesäksi minulle oli kasautunu luettavien kirjojen pinoon kasa kirjoja, jotka ovat melkoisen lyhyitä ja joiden lukemiseen ei aikaa juurikan mennyt. Kirjoitan tänne blogiin nyt auki luettujen kirjojen kasaani ja laitan ajastuksella viikon ajaksi tekstejä tulemaan aina aamuksi. Toivottavasti löydät lukuiloa kesään riippukeinuun, laiturin nokkaan tai takan lämpöön täältä. 

Aluksi yhteisbloggaus kahdesta kotimaisesta dekkarista, joissa on maahanmuuttajateema.

Mari Pyyn Paperiton (2015, Myllylahti) lähti kirjastosta mukaani puolivahingossa, koska kirjan aihe, paperittomat maahanmuuttajat kiinnosti minua. 

Maahanmuuttajien parissa työskennellyt kirjailija Mari Pyy hyppää vaivattomasti maailmaan, jonka henkilöt ovat maahanmuuttajia. Tapahtumien miljöö on klinikka, joka tarjoaa palveluja niille maahanmuuttajille, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa Suomessa. Henkilöt ovat joko ihmiskaupan, yleensä prostituution, uhreja tai niitä, jotka ovat saaneet kielteisen oleskelulupapäätöksen ja halunneet silti jäädä maahan. 

Dekkarin tapahtumat alkavat, kun klinikalla vapaaehtoisesti työskentelevä Inka Uusimaa yrittää avata klinkan ovea. Se ei onnistu, sillä oven takana makaa ruumis. Poliisi kutsutaan tutkimaan tappoa, jonka tekijästä ei ole tietoakaan. Tutkimuksiin osallistuu myös Inka ja tavallaan myös klinikan naapurusto, joka haluaa klinikan pois kulmiltaan. Naapurissa asuvat ovat alkaneet ottaa kuvia klinikan toimista ja nämä kuvat paljastavatkin, mitä klinikalla oikeastaan tapahtuu - ja tapahtui. 

Kirjassa seurataan myös Inkan yksityiselämää, hänellä on käynnissä adoptioprosessi. Kirjassa vilautetaan myös Inkan menneisyyttä. Ilmeisesti Inka on myös Pyyn edellisen teoksen henkilöhahmo. Aiempi Kadonnut-teos tarkastelee myös maahanmuuttoteemoja. 

Paperiton oli kiinnostava teos, jonka tarina oli hyvin rakennettu, rikoksen selvitys siirtyy kirjassa eteenpäin aina kun syyllinen on jo oletettavasti selvillä. 

Mari Pyy: Paperiton

2015, Atena

213 sivua

Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa (2015, WSOY) -teoksessa seikkaillaan myös maahanmuuttajien parissa. 

Iranilaissyntyinen 17-vuotias Tara Farahani on kadonnut Tampereen yöelämään. Taran vanhemmat ilmoittavat tyttärensä kadonneeksi ja tapausta alkaa tutkia rikosylikonstaapeli Karli Eerola, romanitaustainen poliisi, jonka täytyy aina todistaa olevansa kuin kuka tahansa suomalainen. 

Tara on elänyt normaalia 17-vuotiaan tytön elämää, vaikka hänen vanhempansa ovat aika ajoin miettineet, onko elämä lyhyissä hameissa sopivaa. Tara on kuitenkin ajanut tahtonsa läpi ja käynyt mallikurssia Tampereella. Karli Eerolan tehtäväksi jää selvittää, mitä tapahtui mallikurssin jälkeen, sillä Tara on tallentunut viimeiseksi valvontakameran kuvaan kurkkimassa sillankaiteen yli koskeen. 

Tutkimuksiin sekaantuvat myös Taran veljet Kia ja Saeed, sillä he eivät usko hetkeäkään Taran mahdolliseen itsemurhaan. 

Tarina käy välillä perinteisissä häpeän ja nuoren tytön poispyyhkimisen teemoissa, mikä oli hieman väsyttävää. Aiemmin lukemassani Katarina Wennstamin Petturi-teoksessa päästiin tästä häpeä-teemasta jo valovuoden päähän, kun iranilaistaustainen etsivänainen Shirin Sund on solahtanut ruotsalaiseen lakimaailmaan. Samalla Shirin Sund pohti, miten iranilaissyntyiset ovat nousseet yhteiskunnan tärkeisiin paikkoihin. Kotimainen dekkari laahaa jäljessä ja sotkee maahanmuuttajat yhdeksi ja samaksi massaksi. Erityisesti perheen poikien näkemykset olivat hieman omituisia, toisaalta yliopistossa opiskeleva Kia ja syyrialaisen kristityn kanssa naimisiin mennyt Saeed näkivät naiset ja perheen vanhoillisesti. Jäin miettimään näitä ristiriitaisuuksia ja toivoin rohkeampia uudistuksia kotimaisiinkin dekkareihin. 

Heino on kirjoittanut jo neljä romaania ja Karli Eerola seikkailee jo toisessa teoksesa. 

Heinon kirjan liitän myös osaksi lukuhaastetta kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista, kaupunkina Tampere, jonka yöelämään Tara katoaa. 

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

2015, WSOY

232 sivua

Audrey Magee: Sopimus

En pidä ollenkaan sota-aiheisista kirjoista, enkä varsinkaan maailmansodista kertovista kirjoista. Siksi minun ei oikeastaan pitänyt ollenkaan lukea Audrey Mageen Sopimusta (2015, Atena). Jotenkin sain kirjasta kuitenkin esimerkiksi toisten kirjablogien kautta mukavan ja kiinnostavan kuvan, ja huomasin aloittavani kirjaa. Kävi niin kuin joskus kirjaa aloittaessa: tarina alkoi rullata ja huomasinkin seuraavaksi olevani jossain sivulla sata. 

Kirja alkaa tapahtumasta, jossa saksalaissotilas Peter Faber on saapunut rintamalta kotiin Berliiniin mennäkseen naimisiin Katharina Spinellin kanssa. Peter haluaa lomaa sodasta ja Katharina taas miehen, joka elättää hänet, tai eläkkeen, joka elättää hänet, jos mies sattuu kuolemaan sodassa. 

Kun Peterin loma loppuu, hän palaa sotimaan. Aluksi sota meneekin hyvin, mutta lopulta saksalaiset joutuvat venäläisten piirittämiksi. Jos Peter oli jo naimisiin mennessä laihtunut ja täitä täynnä, on hän nyt entistä pahemmassa kunnossa. Kun sotilaita kuolee vierestä, kirjassa kuvataan, miten eritteet tulevat pidäkkeittä ulos. 

Kirja on jännä sikäli, että siinä on paljon dialogia, mutta sitten kuitenkin kuvataan sota-ajan elämää niin, että mielikuvat eivät pyyhkiydy nopeasti pois, kun asioita kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Toinen asia, joka kirjassa tulee läsnäolevaksi, on rintaman ja siviilien elämän ero. Kun Peter miettii, elääkö vielä huomenna ja kaveri kuolee syliin, suunnittelee Katharin synttäreitä 1-vuotiaalle pojalleen. Tosin ei elämä, kotonakaan ole aina helppoa, kun veli tulee kotiin sekaisena, eikä häntä esimerkiksi huolita pommisuojaan. Sotilaan hulluus pelottaa liikaa muita ihmisiä. 

Elämien erilaisuus ja myös kammottavat sodan tapahtumat tulevat kirjassa esiin samoin kuin Pianistissa, jonka satuin katsomaan juuri kirjan luettuani Ylen Teemalta. 

Mageen vahvuus on kertoa tarina erittäin vahvasti, mutta jotenkin helpolla tavalla. 

Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Kathrinan puhuvan juutalaiselle. 

"Te ette voi istuutua tähän", Katharina sanoi. 

"Tiedän sen. Olen vain niin väsynyt."

Nainen ojentautui ja siirsi vauvan toiselle lanteelleen. Hän käveli pois poik yhä helmassa roikkuen. Katharina vilkaisi lastaan, siirsi tämän pois valosta ja jatkoi lehtensä lukemista. 

Yllätin itseni sillä, että oikeasti pidin kirjasta ja sen tavasta tuoda läsnäolevaksi sota ja ajan tapahtumat. Mukaviahan tapahtumat eivät olleet, eikä tarinasta sinällään voinut pitää. Kirja kuvailee, minkälaisia ihmisistä tulee, kun ympärillä on käynnissä sota, ja oma elonjääminen on kiinni siinä, että tekee itsekkäitä asioita. 

Audrey Magee: Sopimus

2015, Atena

The Undertaking, 2013

suomentanut Heli Naski

332 sivua

Kirjan on lukenut mm. Kirjakaapin kummitus, jolla hieno linkkilista muihin lukijoihin.

Osallistun kirjalla myös kesähaasteeseen, kirjankansibingo, ja tässä kannessa tosiaan valokuva (ei tosin tämä alla oleva).

Helen Garner: Vierashuone

Kiinnostuin Helen Garnerin teoksesta Vierashuone (2015, Atena) lähinnä siksi, etten ole lukenut kovinkaan montaa australialaisen kirjailijan kirjoittamaa teosta. Onkin hienoa saada suomennos Garnerilta, joka on kahminut Australiassa monia kirjallisuuspalkintoja. Aihe kirjassa on synkkä: kirjan päähenkilö Helen saa vieraakseen Nicolan, joka sairastaa syöpää. Nicola on tullut kaupunkiin saadakseen vaihtoehtoishoitoja syöpään, jonka paranemiseen lääketiede ei anna toivoa. 

Aiheen takia kirja jäi odottelemaan lukupinoon, sillä ennakoin kirjan olevan erityisen synkkää luettavaa. Kevättalvi on itselleni muutenkin sen verran masentavaa aikaa, etten uskaltautunut avaamaan Garnerin kirjan kansia. 

Ennakko-oletukseni olivat onneksi kuitenkin vääriä, kun vihdoin aloin lukea kirjaa. Toki on surullista lukea, miten syöpäsairas Nicole kärsii ja haluaa uskoa, että c-vitamiinihoidoista olisi apua hänen sairauteensa ja miten Nicoleen sattuu, koska hän ei uskalla ottaa kipuihinsa kunnon lääkkeitä, mutta kirjassa enemmänkin keskitytään Helenin elämään. Siihen, miten ystävä kohtaa sairaan henkilön ja siihen, missä kulkevat ihmisten rajat. 

Toisaalta kirjassa myös käsitellään paljon sitä, miten eri tavoin ihmiset kohtaavat kuoleman ja ajatuksen siitä, että ei eläkään ikuisesti. Jollain tavalla koin kirjan ajatukset lohdullisina ja Nicolea hoitavan Helenin kovin inhimillisenä. Kirjaa lukiessa Helenin ja Nicolen keskustelujen myötä tulin myös miettineeksi niitä asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä juuri tänä päivänä - joskus pitää ilmeisesti muistaa kuolema, että muistaa elää. Kuolema on vaikea asia kohdattavaksi, ja ehkä siksi kirjassa tarvitaan Helenin naapurissa asuva lapsenlapsi, Bessie, kertomaan asia lapsen yksinkertaisesti:

"Kaikkien on kuoltava", Bessie sanoi. "Minunkin. Ja Hughien. Ja kuule mummi, jos me kuoltaisiin, sinä kuolisit myös. Koska olisit niin kamalan surullinen." 

Tämä 157-sivuinen kirja oli tärkeä lukukokemus, kiinnostava ja elämänmyönteinen, vaikka kuolema olikin koko ajan kirjan tapahtumissa läsnä. En antanut kirjalle kovinkaan hyviä pisteitä Goodreadsissa, mutta nyt kun kirjoitin kirjasta, huomasin, että kirjan tarina oli jäänyt elämään mieleeni ja toi sen erilaisena esiin. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla ja Krista. 

Helen Garner: Vierashuone

2015, Atena

Spare Room, 2008

suomentanut Taina Wallin

157 sivua