Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci iski suomalaiseen kirjallisuuteen pari vuotta sitten teoksellaan Kissani Jugoslavia -  Tiranan sydän (2016, Otava) -kirjallaan Statovci jo vakiinnuttaa paikkaansa ja asemaansa kirjallisuusskenessä. Samoin kuin esikoisteoksessaan myös kakkoskirjassa keskiössä ovat kotimaan jättäminen, uuteen maahan muuttaminen, häilyvä sukupuoli ja identiteetin etsintä edellisistä asioista johtuen. 

Tiranan sydän vie nimensä mukaisesti Tiranan kaduille, joilla kaksi poikaa, Bujar ja Agim elävät. Abania on syöksykierteessä, työtä tai rahaa ei ole, kotia kohtuullisempi paikka elää löytyy Tiranan kaduilta. Teoksen alussa isän kertomat tarinat Albanian mahtavasta menneisyydestä ja kotkan kesyttävästä miehestä saavat pojan vielä uskomaan maansa mahtavuuteen - pian tarinat jäävät vain tarinoiksi, todellisuus on erilainen. Nämä tarinat tuntuvat sisältyvän jokaiseen kirjaan, joka vähänkään kertoo Albaniasta - tai sitten olen itse lukenut pari kirjaa liikaa Albaniasta, joka tapauksessa pari tarinaa oli tuttu tutuksi muista kirjoista. 

Onneksi Statovci siirtyykin kertomaan poikien/ pojan tarinaa, joka vie Tiranasta ympäri maailmaa. Etenkin Italia on albanialaisille paikka, joka on länttä, ja johon mennään vaikka kumiveneillä. Yhtymäkohtia kirjassa on moneen asiaan, ja nykypäivään, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 90-luvun alkuun. 

Pian italialaiset olivat huolissaan siitä, että ihmisiä alkaisi tulvia heidän maahansa Albanian lisäksi muualta, Jugoslaviasta, Turkista ja Lähi-idästä. Italia ei ole hyväntekeväisyysjärjestö vaan kriisissä oleva valtio, sanoi joku ja toinen lisäsi perään, että albaanit ovat barbaarisia petoja, väkivaltaisia rikollisia, joiden ehtymätön verenhimo on uhka koko ihmiskunnan turvallisuudelle. - - Sanottiin, että albaanit etsivät Italiasta työtä ja parempaa elämää, eivät turvapaikkaa jota ei pelkän köyhyyden vuoksi voida myöntää, ja minä mietin, miksi köyhyyden vuoksi ei voitu päästää jotakuta maasta toiseen, ja mitä pahaa oli etsiä toisesta maasta parempaa elämää ja työtä. Miksi ihminen ei saisi tehdä niin? Eivätkö kaikki ihmiset sitten ansaitse työtä, josta maksetaan sen verran rahaa, että sillä voi elää?

Viimeinen kirjan osa vie Helsinkiin vuoteen 2003. Tämä osa tuntuu aluksi olevan irrallaan muusta tarinasta. Mutta teema jatkuu. Lukijana jäin hieman pyörittelemään tätä viimeistä osiota, joka jäi alkua vieraammaksi. Tunnelataus kirjassa tuntui olevan Albaniassa, Helsinki oli niin kuin valkoinen, vihreäkattoinen kirkko: kaunis ja mielenkiintoinen, mutta sisältä hieman valju. 

Mutta kirja oli upea, sellainen, joka piti minut otteessaan lukusyksynä, jona on ollut vaikea löytää kirjaa, jonka kanssa jaksaisi matkan loppuun asti. Statovci piti otteessaan. Pidin jopa enemmän kuin esikoisteoksesta. 

Kaisa-Reetta ja Krista.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän 
2016, Otava

269 sivua

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi) -teoksen luin muutama vuosi sitten, ja Ajan riekaleita (2013, Tammi) on ollut ilmestymisensä jälkeen lukulistallani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan - lisäksi listasin kesän alussa joitain kesäkirjoja luettavaksi, ja ihmeekseni jopa joitain kirjoista olen saanut luetuksi (kirjan kannessa lintuja).

Ajan riekaleita -teoksen päähenkilöitä ovat Zlatan ja Ajkuna, jotka kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa lapsena, kun Ajkuna äiteineen muuttaa Zlatanin kotiin asumaan. Ajkunan isä on pidätetty ja näin loppuperhe voi elää lähempänä perheenisää, ja käydä häntä näkemässä vankilassa. Lapsuuden ajan kaikki sujuukin hyvin, mutta pian levottomat ajat muuttuvat sodaksi - alkaa olla selvää, että Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani - ja kun kaikki ovat sodassa toisiaan vastaan, on vaikeaa olla enää tekemisissä toistensa kanssa, vaikka ystävä olisikin. 

Sodan aikana ensisuudelmansa ja -hyväilynsä vaihtaneet Zlatan ja Ajkuna kadottavat toisensa. Molemmat rakentavat elämäänsä sodan jälkeen ja ulkopuolella, ja vähitellen syttyy ajatus siitä, olisiko toinenkin selvinnyt elossa ja olisikohan hänet mahdollista löytää? Entä jos löytää, jatkuuko elämä niin monen vuoden jälkeen siitä, mihin se viimeksi jäi?

Luin Ibrahimin teoksen heti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä -teoksen jälkeen, ja tämä kontrasti varmasti vaikutti lukukokemukseeni: Siinä, missä Ekman kierrättää yhden juhannusaaton tapahtumia usean henkilön ja eri tapahtuma-aikojen kautta kerros kerrokselta esiin, Ibrahimin teoksessa sodan tulo, elämä sodassa ja sodan jälkeen hujahtaa hetkessä ohi. En päässyt samalla tavalla kirjaan sisälle kuin Ekmanin tarinaan - tosin sama tapahtui toisenkin nykykirjan kanssa, oli pakko jättää kesken, kun kirja oli niin töksähtelevä. Jäinkin miettimään, onko kirjallisuus muuttunut näin paljon näin vähässä ajassa - lyhyiksi lauseiksi, nopeasti kiitäviksi tapahtumiksi, joita tuskin ehtii huomata lukiessaan kirjan jo loppuun? Tuntuu, että kirjoitustyyli on kovin samanlainen niin monessa kirjassa: aloitin J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus -teoksen, ja mietin, että miten olen yhtäkkiä jo puolivälissä kirjaa. 

Varmaankin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän teoksen eri ajankohtana. Nyt pääsin hienoisesti rakkauden makuun, joka oli teoksen keskiössä. Sota alkaa olla jo niin turruttavaa, että voiko muuta sanoa kuin että sota ei ole koskaan kenellekään hyväksi - kirjaa lukiessani tämä ajatus vahvistuu, jos se vielä voi millään vahvistua. 

Kirjan liitän vielä EM-kisahaasteeseen. Futiksen EM-kisoissahan albanialaiset veljekset pelasivat eri joukkueissa, toinen Sveitsin ja toinen Albanian joukkueessa, teoksen teemaan liittyen.

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita (2013, Tammi)

Lámore e gli stracci del tempo 2009

suomentanut Helinä Kangas

327 sivua

Anilda Ibrahimi Punainen morsian

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi, alkuperäinen teos Rosso come una sposa 2008, suomentanut Helinä Kangas) kuuluu sarjaani Tammen keltainen kirjasto ja samalla Eurooppa-haasteeseen. Sekä myös epätoivoiseen yritykseeni lukea vähän vanhempaa kirjallisuutta. Joo, tiedän, kaksi vuotta ei ole kovin vanhaa, mutta vanhempaa kuin syksyn 2012 kirjallisuus. 

Kun aloitin kirjan, en tiennyt, mitä odottaa ja ehkä siksikin kirja oli todella positiivinen yllätys. Tosin Tammen Keltainen kirjasto on siitä mukava kirjasarja, että sitä lukiessa harvemmin joutuu pettymään. Siksikin aion lukea samaa sarjaa enemmän jatkossa. 

Kirja kertoo Albaniasta. Maasta, josta kirjailija Anilda Ibrahimi on kotoisin. Myöhemmin Ibrahimi muutti Sveitsin kautta Italiaan (1997). 

Kirja alkaa siitä hetkestä, kun punainen morsian eli Saba-niminen nainen, tai pelkkä 15-vuotias tyttönen solmii avioliiton. Hän menee naimisiin Omerin kanssa, jonka entinen vaimo oli Saban sisko ja joka kuoli lapsivuoteeseen. Kirjassa kerrotaan myös Saban sisaruksista, joita on neljä veljeä ja neljä siskoa, sekä heidän äidistään Melihasta. Luku-ja kirjoitustaidottoman äidin suurin elämänhuoli on se, miten hän saa niin monta tytärtä edullisiin naimisiin.

Tytöt ovat kuin lasi: kun lasi särkyy, on turha yrittää liimata sirpaleita yhteen. Joten ennen kuin tyttäret särkyivät ja löivät särkyessään pirstaleiksi ennen kaikkea perheen kunnian, heille etsittiin aviomies jo nuorella iällä. Yhdelle kävi hyvin, toiselle huonommin. Useimmiten se oli onnen kauppaa. Eikö niin ollut sitä paitsi myös rakkausavioliitoissa?

Vaikka kaiken kaikkiaan pahinta, mitä pienessä kylässä voi tapahtua naiselle, on joutua muiden halveksimaksi kurvaksi ja naisten kunniaa vahditaan kalleimman omaisuuden tapaan, kylässä ehtii tapahtua kaikenlaista. Uusia ihmisiä syntyy, vanhoja kuolee ja sota tappaa välistä ihmisiä, esimerkiksi Saban kaikki veljet, paitsi yhden. Kuolemia seuraavat surut ja itkuvirret. Ja kaiken välissä ihmiset maineen menetyksen uhallakin raskastuvat, aloittavat suhteita muihinkin kuin tulevaan aviopuolisoonsa. 

Kirjan tapahtumissa on paljon kurjuutta, mutta kaikesta siitä huolimatta kirjassa on positiivinen ote elämään. Takakansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan maagista realismia, ja kyllä tästä kirjasta tuli mieleen mm. Sadan vuoden yksinäisyys: sukupolvi toisensa jälkeen saapuu elämään, kokee elämän ihmeet ja kuolee pois, kuka minkäkinlaisen tapahtumaketjun seurauksena. Ja kuitenkin, elämä tuntuu ja näyttäytyy aivan ihastuttavana siinä välissä. Hieman erilainen ote kuin kotimaisessa sukupolvikurjuuskirjallisuudessa. Piristävän erilainen. 

Ja Albania, mikä sellainen maa muuten on? Aivan ihastuttavaa lukea maasta, josta ei ole paljon kuullut. Kirjassa sosialistisen Albanian, Enver Hoxhan aika, tuli esiin paitsi tavaroiden puutteen myös hassujen elämien kautta. 

Toinen osa kertoo Doran, Saban lapsenlapsen elämästä. Sulkeutuneessa, hieman modernimmassa, Albaniassa nähdään milloin kiinalaisia milloin sudanilaisia ystävyyskansalaisia. Traagiseksi elämän tekee se, että kun ystävyyskansalaiset oikeasti ystävystyvät, valtio kieltää heidän yhteiselonsa. 

Maamme oli outo: se avautui ja sulkeutui ja otti asukkaidensa kohtalon panttivangikseen. Rajojen ulkopuolelle jääneitä kulutti kaipuu johonkin, mitä he eivät voineet saada. Rajojen sisäpuolella oleville taas ei ollut varaa melankolian ylellisyyteen. Heitä kulutti aurinko heidän raataessaan pelloilla pakkotöissä, heitä kulutti kaivosten kuumuus: lyhyesti sanottuna elämä kulutti heidät loppuun. 

En osaa oiken kirjoittaa teoksen tapahtumista, sillä tavallaan niitä oli niin paljon: koko Albanian historia ja kaikkien ihmisten elämä, joka tavalla tai toisella kietoutui historian kulkuun. Toisaalta kirjassa ei ollut tapahtumia niin kovin paljon, siis ei sellaista perinteistä juonikaavaa, vaan tässä kuvattiin elämänmenoa läpi vuosien ja vuosikymmenien. 

Mutta tästä kirjasta voi sanoa, että se oli aivan loistava kirja siinä mielessä, että se oli taitava kertoessaan erään maan historiaa elävästi. Ibrahimi kirjoittaa lennokkaasti ja on aivan suurenmoinen taito kirjoittaa kiinnostavasti maasta, josta lukija ei oikein tiedä mitään. 

Hieno kirja, suosittelen! 

Arvioni: + + + ½.

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut myös 

Leena Lumi, Sanna

ja 

Norkku.