Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaasteen viimeinen kirja ja loppukooste

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste sai alkunsa tammikuun alussa, kun päätin, että luen maailmankirjallisuutta tänä vuonna niistä maista, jotka osallistuvat jalkapallon MM-kisoihin. Olin lukenut jo Afrikan kirjallisuutta Afrikan tähti -lukuhaasteeseen ja päätin ottaa afrikkalaiset kirjat mukaan tähän haasteeseeni. Aasian, Euroopan ja Amerikkojen kirjallisuus astui haasteeseen vähän kerrassaan mukaan ja tänään lukuhaaste on tullut päätökseen, sillä tänään ratkaistaan, mikä on maailman paras jalkapallomaa. 

Lukuhaasteen viimeisen kirjan sain luetuksi tänään, ja olo on kuin olisin pelannut jatkoajan 120 minuuttia: hädin tuskin hoipertelen ja pysyn vielä pystyssä, vaikka kunto tuntui loppuvan ennen viimeisiä kirjoja. Vaihtokirjoja tuli peliin mukaan ja taktiikkaa piti muuttaa monta kertaa. Kaksi maata jäi lukematta, joten aivan kaikki laukaukset eivät menneet maaliin asti. Olen peliin silti tyytyväinen, ja nyt on aika levähtää haasteista ja lukea jotain aivan muuta. Tässä postauksessa vielä koontia haastekirjoista ja myös niistä futiksen MM-kisoista. 

Jos muuten luit blogissasi samaa haastetta, niin kommentoi lukuhaasteen kulkua tähän tai linkitä omaan blogiisi, niin käyn lukemassa, miten haaste meni muualla!

Eurooppa 13/13

Hollanti: Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (2009, WSOY)
Italia: Marco Malvaldi: Viiden korttipeli - Bar Lumen murhat (2014, Tammi)
Belgia: Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki (2010, WSOY) 
Sveitsi: Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö  (2013, Lurra Editions)
Saksa: Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken  (2014, Gummerus)
Venäjä: Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014, Like)
Bosnia ja Hertsegovina: David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic (2011, WSOY)
Englanti: Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014, Gummerus)
Espanja: Roberto Bolaño: Jääkenttä  (2013, Sammakko)
Kreikka: Victoria Hislop: Elämänlanka (2014, Bazar)
Kroatia: Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (2007, Like)
Portugali: Luca Caioli: Ronaldo - elämäntarina (2013, Minerva kustannus)
Ranska: Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat (2014, WSOY)

Aasia 4/4

Japani: Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi)
Australia: Graeme Simsion: Vaimotesti  (2013, Otava)
Iran: Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2014, WSOY)
Etelä-Korea: Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma (2009, Edita)

Pohjois- ja Väli-Amerikka 3/4

Costa Rica:  Elizabeth Kay: Rajalla (2004, WSOY)USA: Anne Tyler: Amerikan lapset (2008, Otava); Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus (2014, Bazar)
Honduras: -
Meksiko: Carlos Fuentes: Inez (2002, Gummerus)

Etelä-Amerikka 6/6

Brasilia:  Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (2014, Into); Santeri Ivalo: Hellettä  (2013, Savukeidas)
Argentiina: Jimmy Burns: Maradona - Maailman paras jalkapalloilija? (2014, Minerva)
Kolumbia: Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja (2000, Kookos kustannus)
Chile: Auli Leskinen: Petojen aika (2013, WSOY)
Ecuador: Javier de Isusi: Hullu joki - Maattoman Juanin matkat III (2011, Like); Markku Löytönen: Viidakkotanssi - Tuktkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa (2007, SKS)
Uruguay:Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa (2014, Nemo)

Afrikka 4/5

Nigeria: Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013, Otava); Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (2014, Basam Books)

Norsunluurannikko: Marquerite Abouet (käsikirjoitus) ja Clément Oubrerie: Aya-sarjakuvakirjat

Kamerun: Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen (2011 Kampus kustannus)

Ghana: Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013, Otava); Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri)

Algeria: - 

Itse kisoista tein parin apurin kanssa tilastoa, jossa myös into alkoi hieman hiipua loppua kohti. 

Lohko A:sta suosikkimaa oli Brasilia, joka varmaan olisi mennyt finaaliin asti, ellei Neymaria olisi saatu sairaalakuntoon. Kamerun näytti puolestaan, että kisakunnossa voisi olla parantamisen varaa, ainakin mitä tulee joukkuehenkeen ja muiden joukkueiden pelaajien kohteluun. 

Kirjojen puolella luin Ruffaton Rutosti hevosia, joka omaperäisyydellään jäi tämän lohkon maiden kirjoista eniten mieleen. 

Lohko B toi kisojen isoimman yllätyksen mukanaan, kun Espanja hävisi ensimmäisessä ottelussaan Hollannille. Chile oli pirteä, eikä Pinochetin valta näkynyt enää toisin kuin Auli Leskisen Petojen aika -kirjassa, joka kertoi maan synkistä vuosista. Espanjasta luin Jääkentän Roberto Bolañolta, joka puolestaan on lähtenyt Chilestä Pinochetia pakoon. Hollanti pelasi reippaasti ja sai ansaitun pronssinsa.

Lohko C:stä ampaisi jatkoon Kolumbia ja Kreikka, joka meinasi mennä puolivälieriin asti. Kolumbia menikin, mutta hävisi niukasti Brasilialle. Rodriquez pelasi itsensä kisoissa huipulle, mutta tappio kirvoitti kyyneleet, joita onneksi brassit kävivät kuivaamassa. Kisoissa parasta oli se, että erilaiset ihmiset kohtasivat ja maailma sai katsella, miten asioihin voi suhtautua kylmän viileesti tai suurella tunteenpalolla. 

Lohko D tarjosi tiukkoja taisteluita, maanosittain Etelä-Amerikka voitti Euroopan 2-0: jatkoon menivät Uruguay ja Costa Rica, joista jälkimmäinen toi kisoihin iloisimman yllätyksen jatkamalla puolivälieriin asti ja olisi voinut päästä vaikka mihin asti, ellei rankkareissa olisi käynyt huonosti Hollantia vastaan. Uruguayn Suarez haukkasi palan omenaa ja sai maailman kaikkien ihmisten huomion, toisin kuin kahdella maalillaan, jotka teki Englantia vastaan. 

Kirjojen puolella sain jalkapallohistorialuennon lukemalla Galeanon kirjan Jalkapallo valossa ja varjossa. 

Lohko E:ssä Ranska oli kiinnostavin joukkue, mutta ei pystynyt voittamaan puolivälierissä Saksaa. Katsotaan tänään, pystyykö mikään muukaan maa voittamaan Saksaa näissä kisoissa! Sveitsi pääsi jatkoon, lähinnä tarjotakseen Argentiinalle helpon vastuksen jatkopeleissä. 

Honduras ja Ecuador jäivät lähes tuntemattomiski sekä kisoissa että kirjoissa, Sveitsi tarjosi mukavimmat lukukokemukset ja uuden kotimaan Melinda Nadj Abonjille, jonka kirjan Kyyhkysten lähtö luin. 

Lohko F oli melkoisen helppo Argentiinalle, joka tänään kohtaa finaalissa Saksan. Nigeria pääsi ainoana Afrikan maana jatkopeleihin. 

Nigeria tarjosi myös Afrikan maan parhaan kirjallisuuden: Chimanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat ja Chinua Acheben Kaikki hajoaa. 

Lohko G:ssä Saksa näytti, että sillä on vahva joukkue ja Müller hattutempullaan, että osaa tehdä maaleja. Mietinkin Ronaldo ja Maradona -kirjoja lukiessani, että miksi saksalaisista pelaajista ei tule kirjoja ja tapauksia. Ovatko saksalaiset liian vaatimattomia ja hiljaisia maalintekijöitä? Ghana oli kisojen ainoa maa, joka pystyi antamaan vastusta Saksalle. 

Ja mitä sanoin Nigerian kirjallisuudesta, niin vahvan vastuksen parhaimmasta afrikkalaisesta kirjallisuudesta -pystistä antoi Ghana ja Taiye Selasin kirja Ghana ikuisesti. Toivotaan, että Afrikan jalkapallo nousee kirjallisuuden vanavedessä! 

Viimeinen lohko kiinnosti meillä vähiten, kuten tulostarkkuudestakin näkee. 

Kirjallisuuden puolella tästä lohkosta jäi lukematta Algeria. Venäjä tarjosi kiinnostavaa luettavaa: Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse - kirjan, josta pidin erityisen paljon. 

Brasilian kisat eivät tarjonneet ensimmäisten pelien jälkeen juurikaan yllätyksiä. Tosin ne ensimmäiset pelit tarjosivat: Saksan ylivoimaisuuden ja Espanjan romahduksen. Ranskaa ja /tai Italiaa olisin veikannut pääseväksi ylemmäs kisoissa, Costa Rica ja Kolumbia olivat yllärinimiä. Pahin juttu kisoissa oli Neymarin potkiminen sairaalakuntoon ja muutenkin väkivaltainen meno peleissä. Hienointa on ollut tunteiden palo (kun se ei pääty toisten hakkaamiseen), Saksan joukkuepeli (kuka tahansa voi tehdä maalin, melkein Neuer myös), upeat maalivahdit, Meksikon Ochoa teki suuren vaikutuksen ja Neuer on aina ollut suosikkini. 

Ja tietenkin nuo kansallislaulut! Kiitos Brasilia, nämä ovat olleet huikeat kisat! 

Vaikka täytyy myöntää, että en ole päässyt itsekään yli Neymarin haaverista, ei ihme, että brasilialaiset pelaajat eivät pystyneet pelaamaan paria viimeistä peliään millään tasolla. 

Sitten vielä viimeiseksi tämä haasteen viimeinen kirja, jonka sain luetuksi. Melkein kyllä en saanut, sillä kirja on jäänyt kaksi kertaa minulta kesken. 

Grégoire Polet on belgialainen kirjailija, joka asuu Espanjassa ja kirjoittaa kirjassaan Pariisista ja vähän myös Roomasta. Euroopan maat tuntuvat olevan paljon lähempänä toisiaan muualta katsoen; Suomi on kaukana kaikesta Euroopasta.

Väreilevä kaupunki (2010, WSOY) luo kuvan kesäisestä ja kesän kuumuudessa ja henkilöiden välillä väreilevästä Pariisista. Sen ensimmäisessä luvussa kuvaillaan Macha, joka ottaa viimeisen valokuvansa Pariisin asuntonsa ikkunasta pakatessaan tavaroitaan. Hän lähtee Roomaan. Kuvatessaan Macha ei huomaa, mitä kuvan kohteena olevan valaistun ikkunan takana tapahtuu: eräs mies kuolee. Kirjassa siirrytään tarkastelemaan kuolleen miehen sukulaisia, jotka alkavat suunnitella miehen hautajaisia. 

Ihmisjoukko kasvaa kasvamistaan, enkä kirjaa lukiessani enää pystynyt pitämään mielessä, kuka oli kuka, varsinkin kun henkilöt tarinan kuluessa kietoutuvat toisiinsa. Koko kirjan lukemisen ajan vahvimmin mielessä pysyi Macha, jonka elämää, taiteentekemistä ja rakkauselämää Roomassa, kirjassa kuvattiin aina aika ajoin. 

Kirjassa eletään viikko, maanantaista lauantaihin, ja eri luvuissa pompitaan henkilöistä toisiin. Henkilöt ovat taiteilijoita, keskustelevat taiteesta, rakastuvat, miettivät elämää kokonaisuudessaan ja keskustelevat paljon. Kirjan tarina on kuin tämä katkelama eräästä kirjassa olevasta keskustelusta poimittuna: 

Lapsi kehittyy aluksi muutamasta solusta, sitten se kehittyy edelleen, kasvaa, paisuu, muuttuu ihmiseksi. Sama pätee taideteokseen: se alkaa jostain, kuvan ideasta, muutamasta vedosta, väristä; sitten taiteilija jatkaa maalaustaan kankaan koon mukaan värit hän valitsee jo käyttämiensä värien perusteella tai jopa sen mukaan, mitä paletilla sattuu olemaan. Kuten tiedät, Picasso sanoi: 'Silloin kun minulla ei ole sinistä, käytän punaista.' Tai jotain sentapaista. Tarkoitus ei siis ole sovittaa teosta etukäteen laadittuun tarkkaan suunnitelmaan. Ymmärrätkö? Tarkoitus on seurata maalauksen logiikkaa sitä mukaa kuin se kehkeytyy. 

Myönnän suoraan, että en saanut tästä kirjasta paljonkaan irti, sillä en jaksanut seurata tarkasti tapahtumien kulkeutumista ja henkilöiden risteilyjä. Olo oli tosiaankin nääntynyt luettuani kirjan loppuun. Tässä hyviä linkkejä kirjasta toisaalla kirjoitettuun: 

Maailman kirjat, Tarukirja, Reader, why did I marry her?

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

2010, WSOY

Leurs vies éclatantes, 2007

suomentanut Lotta Toivanen

430 sivua

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, Belgia. 

Kiitos jalkapallomaat, jotka tarjositte huikeita kirjoja! Tulin lukeneeksi kirjallisuutta 30 eri maasta ja etenkin Amerikan maihin tutustuin ihanan vanhan maantiedon kirjan kanssa. Nyt lähden lepäilemään ja jännittämään, haastaako Argentiina Saksan ja lukemisen puolesta miettimään uusia kirjahaasteita (vaikka en aivan ihan heti). 

Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

Hisham Matarin Erään katoamisen anatomia (2013, WSOY) alkoi kiinnostaa minua sen jälkeen, kun näin kirjan luetuksi kirjablogeissa. Aivan aluksi täytyy sanoa, että olen iloinen siitä, että huomasin kirjan, sillä muutaman nopeasti luetun ja kaavamaisenkin kirjan jälkeen Matarin kirja oli piristävää luettavaa: tätä parisataasivuista kirjaa ei voinutkaan kahlata läpi, vaan sivuille ja tarinaan oli pakko pysähtyä. 

Kirjallisuus voi olla niin monta asiaa. Se voi olla viihdykettä, jolloin kirjan hotkaisee nopeasti kohti loppuratkaisua, eikä kirjan kielellä ole niin suurta merkitystä; kirjallisuus voi olla myös viivähtelyä kirjan sanoissa, tekstissä, tarinassa, ja aavistelua siitä, mitä ei kerrota. Toisille lukijoille kirjallisuus voi olla vain jompaakumpaa: joko kevyttä viihdykettä tai sitä, jota ei voi ahmia. Olen itse siitä onnekas, että minulle kirjallisuus voi olla molempia: molemmille on aikansa, ja sitä myöten taistelun siitä, mikä on oikeaa kirjallisuutta ja miten kirjoja pitäisi lukea, jätän muille. Uskon, että tapoja lukea ja iloita kirjallisuudesta on monia. 

Matarin teoksessa päähenkilö on Nuri, 12-vuotias poika, joka on elänyt isänsä kanssa aina äidin kuolemasta asti. Nurin isä oli kuninkaan lähimpiä neuvonantajia, mutta on kuninkaan syrjäyttämisen myötä joutunut myös syrjään. Isä on kuitenkin rikas mies, Nurin isoisän keräämän omaisuuden myötä myös Nuri voidaan lähettää Iso-Britanniaan kouluun. Sitä ennen Nuri kuitenkin löytää Monan, naisen, joka herättää paitsi Nurin teini-ikäisen maailmaan myös Nurin isän mieheksi jälleen. Isän mielestä Nurin on kuitenkin parempi lähteä kouluun kasvamaan lisää, kun isä hoitaa salaisia asioitaan pitkin Eurooppaa.

Siitä lähietäisyydeltä isää katsellessani pystyin ymmärtämään, mitä Mona näki hänessä. Tyylikkäät mittatilausvaatteet, siistit hoidetut kynnet, uhmakkaat silmät. Hän oli mies, joka kirjoitti itse omat lakinsa. Ja minä  halusin olla isä. Halusin hänen laillaan uskoa perustuslailliseen monarkiaan, halusin palavasti palvella sitä. 

Nuri kokee unohtumattomia hetkiä Monan vieressä, ja näitä muistoja hän kantaa mukanaan. Sisäoppilaitoksessa hän kantaa muistonsa sekä Monasta että omista vanhemmistaan mukanaan. Nuri ikävöi kuin kuka tahansa 12-vuotias ollessaan yksin Englannissa, ja on iloinen saadessaan viettää loman isänsä kanssa. Mutta isää ei kuulukaan lomalle. Jotain on tapahtunut, aavistelee Nuri, jolle isä kävi antamassa neuvoja siitä, miten hän ei saisi koskaan luottaa kehenkään.

Kasvaessaan 24-vuotiaaksi Nuri alkaa aavistella, mitä isän elämässä oikeasti tapahtui. Isän elämässä oli naissalaisuuksia, ja hänen työnsä oli niin salaista, että siitä ei oikeasaan kerrota mitään kirjassakaan. Se, mikä jää kertomatta, on tärkeintä. Sanomatta jäämisestä kirjoittaa myös HS:n Antti Majander: 

Yksi kauneusvirhe Erään katoamisen anatomiassa on. Vieläpä ihan lopussa, jolloin sanomatta jättäjän pitäisi pysyä erityisen tarkkana.

Kiinni naulatun varmuuden sijaan olisi paljon herkullisempaa jäädä arvailemaan.

Olen aivan samaa mieltä, että jotain kuitenkin kerrotaan. Ehkä turhaankin, koska itselleni ainakin nousi aavistuksia (oletettavasti) tästä samasta asiasta silloin, kun siitä ei sanottu mitään.

Koko kirjan ajan päässäni oli kaksi asiaa. Tua Harnon kirjan lukemisesta jäänyt ajatus, että miksi tärkeitä ovat aina ne, jotka lähtevät. Ja toisaalta se, että tärkeintä on aina se, mitä ei sanota. 

Matarin kirjassa hienointa olivat ne monet hetket, joita kirjailija kuvailee. Miten äiti jää kaukaiseksi, ja haihtuu pois - ja miten Nurin lapsena kokemat ajatukset äidistä ovat niin erilaisia kuin mitä äiti oikeasti oli; miten Nurin ajatukset Monasta muuttuvat pojan kasvaessa mieheksi; miten Nuri yrittää mahtua isänsä vaatteisiin - konkreettisesti; mikä on Nurin, etuoikeutetun rikkaan pojan suhde kotitalonsa palvelusväkeen. 

Blogeissa kirjan on lukenut myös mm. 

Hanna,

Annika K., 

Lukuneuvoja.

Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

2013, WSOY, Aikamme kertojia

Anatomy of a Disappearance 2011

suomentanut Minna Kumpulainen

210 sivua

 Kirjan lukemiseen minut innoitti myös "kirjan nimessä sana" -haaste: 

1. Kirja, jonka nimi on alla (alhaalla) tai yllä (ylhäällä). 

-> Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

-> Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

2. Kirja, jonka nimessä on jotain, mitä voit löytää keittiöstä.

-> Satu Taskinen: Täydellinen paisti

-> Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

3. Kirja, jonka nimessä on joku juhla.

-> Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

-> Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

4. Kirja, jonka nimessä on tuli.

-> Johannes Linnakoski: Laulu tulipunaisesta kukasta.

-> Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

5. Kirja, jonka nimessä on tunne.

-> Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

-> Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

6. Kirja, jonka nimessä on kadonnut tai löydetty.

-> Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

-> Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

Lisäksi kirjalla saan yhden pisteen Afrikan tähti -haasteeseen

Afrikan tähteä voi pelata koko ensi vuoden, eli haasteaika on 1.1.2013 - 31.12.2013.

Itä-Afrikka
Burundi
Komorit
Djibouti
Eritrea
Etelä-Sudan

Etiopia
Kenia
Madagaskar
Malawi
Mauritius
Mayotte (Ranska)
Mosambik
Réunion (Ranska)
Ruanda
Seychellit
Somalia
Tansania
Uganda
Sambia

Keskinen Afrikka
Angola
Kamerun
Keski-Afrikan tasavalta 

Tsad
Kongon tasavalta
Kongon demokraattinen tasavalta
Päiväntasaajan Guinea
Gabon
São Tomé ja Príncipe

Pohjois-Afrikka
Algeria
Egypti: Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (2013, Like); Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia (2013, WSOY)

Libya
Marokko
Sudan
Tunisia
(Länsi-Sahara)

Etelä-Afrikka
Botswana
Lesotho
Zimbabwe
Namibia
Etelä-Afrikka
Swazimaa

Länsi-Afrikka
Benin
Burkina Faso
Kap Verde
Norsunluurannikko: Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte
Gambia
Ghana
Guinea
Guinea-Bissau 

Liberia: Leymah Gbowee: Meissä on voimaa
Mali
Mauritania
Niger
Nigeria
Saint Helena (Britannia)
Senegal

Sierra Leone
Togo 

Krieg ist ein Jammer - kun en ymmärrä kirjan hienoutta

Linn Ullmannin kirjoja olen tai en ole aiemmin lukenut. Ullman on minulle sellainen häälyväinen käsite: olen aikonut lukea Ullmannin kirjoja monta kertaa, mutta ehkä kirjat ovat kuitenkin palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon - omina kirjoina Ullmannia minulla ei taida olla. 

Käsitykseni kirjailijasta on hieman häilyväinen. Samaa voisi sanoa Ullmannin kirjasta Aarteemme kallis (2012, WSOY), jonka nyt olen ainakin aivan varmasti lukenut. Kirjasta ovat kaikki pitäneet aivan vilpittömästi ja valitsinkin teoksen kirjaston pikalaina-hyllystä mukaani siksi, että muistan siitä kaikkien pitäneen. 

Kirjavan kammarin Karoliina kirjoittaa, että hän suri kirjan äärellä hiljaa. P.S.Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittaa:

Aarteemme kallis on huikean hieno kirja, joka moniulotteisuudessaan jää mieleen pitkäksi aikaa, ja johon on vaikeaa olla ihastumatta.

Kun aloin lukea kirjaa, minua häiritsi koko ajan ajatus, että minussa on varmasti lukijana jotain kamalan paljon väärää ja viallista, koska minä en tunne suurta ihastusta tätä kirjaa kohtaan. Minussa on jotain valtavan paljon väärää lukijaa, koska en osaa lukea perheromaaneja, sukupolviromaaneja, keskiluokkaisen perheen kuvauksia, joissa ihanaan elämään tulee säröjä: ihmisiä kuolee aivan läheltä, ja päivälliskutsut ovat siksi hieman vaivaantuneita. 

 

Voisin toisaalta kirjoittaa saman kuin Sara blogissaan:

Perheenjäsenten on vaikeaa päästä lähelle toisiaan ja samoin käy lukijalle, kukaan henkilöhahmoista ei päästä kunnolla lähelle itseään, vaikka jokaisesta selviääkin paljon yksityiskohtia, menneisyyden palasia ja muistoja romaanin edetessä.

Kirjassa on sinällään aivan kiinnostavia henkilöitä: Jon, joka kirjoittaa kirjaa, joka ei ota valmistuakseen ja sama Jon, joka heilastelee naisten kanssa; Jonkin vaimo Siri, joka pitää perhettään ja kahta ravintolaa pystyssä, joka rahoittaa perheen elämän, yrittää olla puuttumatta Jonin kirjaan, joka ei valmistu ja miettii koko ajan niitä toisia naisia, joita Jonilla on ollut, on ehkä ollut ja tulee ehkä oleman. Lisäksi ovat perheen lapset, Alma ja Liv, joista ensimmäinen alkaa huutaa äidilleen fuck you ja tapella ystäviensä kanssa. Sitten on vielä Jenny, Sirin äiti, joka viettää 75. syntymäpäiviään, jonka jälkeen hän alkaa vanhentua peruuttamattomasti. Ja sitten on vielä Sirin pikkuveli, joka sai elää neljä vuotta. Jenny, joka suree mennyttä, Alma, joka ei kerro kaikkea, Jon, josta en osannut päättää, jättääkö hän jotain olennaista kertomatta, Siri, joka ei saanut kokea täydellistä lapsuutta. Ja Mille, lastenhoitaja, joka katoaa Jennyn syntymäpäivillä.

Henkilöistä oli kiinnostavaa lukea, mutta en oikeastaan alkanut välittä kirjaa lukiessani yhdestäkään, paitsi ehkä vähän Almasta. 

Kirjassa käsitellään pari vuotta perheen elämää, paljon menneisyyttä ja kuitenkin aika vähän mitään yhtä asiaa. 

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K. kirjoittaa, miten piti teoksen toistorakenteesta ja siitä, että menneisyys kiertyy kirjassa spiraalimaisesti esiin. 

Pakko tunnustaa, että luin kirjaa jotenkin väärin. Mutta kun Jon toista vuotta huokailee, miten kirja nyt vain ei ota valmistuakseen ja kun Siri miettii jälleen kerran, että mitäköhän Jon nyt teki senkin naisen kanssa, aloin olla täynnä kirjan toistoa ja teki mieli huutaa. Ei innosta, vaan tuskasta. En pidä itseäni mitenkään erityisen epäempaattisena henkilönä, mutta tämä kirja ei onnistunut synnyttämään minussa minkäänlaista lämpimää tunnetta oikeastaan ketään muuta kuin Almaa kohtaan. Aivan kuin kirjassa elettäisiin 1800-luvun loppua ja avioero olisi häpeällinen ja mahdoton teko: miksi Siri jurnuttaa miehensä kanssa, kun hän ei ole taloudellisesti, fyysisesti eikä henkisestikään mitenkään kiinni Jonissa. Miksi Siri kiduttaa itseään, eikä päästä itseään etsimään onnea. Kirjassa pidetään onnellisen keskiluokkaisen perheen kulisseja ja päivälliskutsuja pystyssä vielä aivan lopussakin, kun Millen vanhemmat tulevat kylään. 

Siri katsoi Almaa, hän katsoi Jonia ja Liviä ja hän katsoi noita kahta, jotka olivat tulleet heidän kotiinsa, ja hän näki että myös he olivat tulleet heidän kotiinsa, ja hän näki että myös he olivat ottaneet lautasilleen ruokaa, ja hän sanoi: 

- Istutaan tässä kaikessa rauhassa ja syödään ensin vähän ja jutellaan sitten Millestä. Sopiiko teille? Niin, Siri sanoi ja laski kätensä pöydälle. - Niin, hän toisti. - Niin olisi varmaan paras. 

Jotenkin en vain kykene lukemaan tätä kirjaa kuin ehkä vähän ironisena teoksena menneiden vuosituhansien keskiluokkaisten perheiden kuvauksiin. Välillä minulle tuli mieleeni Virginia Woolfin teokset, joissa ei päästä eteenpäin, vaan joissa ns. kelataan menneitä läkähtymiseen asti. Toisaalta kirjassa toistuva Krieg ist ein Jammer toi mieleeni Kunderan Olemisen sietämättömän teoksen sloganin Einmal ist Keinmal, mikä sai minut lukijana ähkimään vähän lisää. Siinä missä Kunderalla slogan kuuluu olennaisesti kirjan keskeiseen filosofiseen mietintään ja ihmissuhteiden kelaamiseen, Ullmannin teoksessa Krieg ist ein Jammer on puolihuolimattomasti heitetty ilmaisu (joka kuitenkin toistuu), eikä se oikein liity mitenkään ihmissuhteisiin. 

On paljon, mitä minun piti kertoa sinulle. Krieg ist ein Jammer. Niin minun äitini aina sanoi. Tai ehkä se oli joku muu, ja sitten äiti toisteli sitä yhtä mittaa. Niin se taisikin olla. Jotkut sanat jäivät roikkumaan ja kaikki muu katoaa. Sen minä sanon sinulle että Krieg ist ein Jammer ja minä näen koko ajan äidin kasvot silmissäni. 

 Miten tosissaan voi ottaa toisaalta tuollaisen sloganin, joka ehkä olikin joku muu? En oikein ymmärtänyt tässäkään kohtaa, miten minun pitäisi lukea kirjaa? Haluaako Ullmann kirjoittaa kirjan, joka on kuin Olemisen sietmätön keveys, varsinkin kun hän leikkii myös näkökulmilla, joiden vaihtelu on olennainen osa Kunderan teosta. Esimerkiksi Sirin ja Jonin ensitapaaminen kerrotaan ensin Sirin näkökulmasta: häntä ärsyttää, miten Jon on sellainen mies, joka tietää vetävänsä kaikki naiset katseellaan lähelleen. Siri huomaa tämän ja kävelee tahallaan miehen ohi huomaamatta miehen katsetta. Kirjan puolivälissä tulee Jonin kuvaamana sama tapahtuma ja kyllä, juuri siihen Jon rakastui Sirissä, että tämä ei huomannut lainkaan tätä naistenmiestä, joka sai kenen tahansa huomaamaan itsensä. Kun vastikään luin Kunderan teoksen uudelleen ja rakastuin siihen uudelleen, on minun vaikea nähdä sitä samaa hienoutta tässä kirjassa, mikä oli Kunderalla. 

Sama vika valtasi minut koko kirjan lukemisen ajan: en ymmärtänyt, mitä minun piti kirjasta löytää, miten se elää. Oliko kirjassa syvyyttä, jota en osannut kaivaa esiin, vai oliko tämä kirja sittenkin kevyempää luettavaa kuin ajattelin? Teoksen sietämätön keveys..... 

Ja sinällään teos oli hyvä ja hieno kirja, se oli nopealukuinen dialogiensa ja lyhyiden lukujensa ansiosta. Kerronta oli kuin siveltimenvetoja sinne ja tänne. Lukijana olin vain täysin väärä, tai jotain. En ymmärtänyt, miten minun piti kirja lukea ja minulle jäi päällimmäisenä tunne, että luin iltapäivälehtien lööppien innoittamana kirjoitettua tarinaa. Kirjassa vähän niin kuin kurkistettiin, mitä raiskausten, murhien ja muiden yllättävien kuolemien aikaan tapahtuu ns. hyvissä perheissä. Kun täydellisen rauhallinen ja tasainen elämä vähän säröytyy. Kirjasta jäi mieleen myös se, että "meidän" hyvien perheiden lapsetkin voivat aivan yhtäkkiä muuttua aivan toisiksi, vaikka lapsille kuinka luettaisiin iltasatuja, kun lapset ovat pieniä. Toisaalta myös mieleeni jäi kohtaus, jossa Jon oli Alman kanssa kahvilla, hieman vaivaantuneena, koska tyttöhän saattaisi liikuttua ja kapsahtaa hänen kaulaansa. Siis, anteeksi? Miten joku vanhempi voi miettiä, miten noloa on lapsensa käyttäytyminen...

Minä en siis tajunnut tätä kirjaa, tai ehkä lähinnä sitä, miten se erottuu kaikista muista vinoon menneiden avioliittojen kertomuksista. En vain tajua, mutta otan vastuun tästä huonosta lukemisesta itselleni. Jotenkin olen vain niin väärä lukija tämän tyyliselle kirjalle. Sainpahan sen taas todistetuksi. 

Koska aika moni tästä kirjasta on kuitenkin pitänyt, niin kehoitan lukemaan niitä toisia tekstejä tämän kirjan suhteen: 

Lukutuulia, 

Luettua, 

Leena Lumi, 

Ilselä, jonka tekstin luettuani tajusin, että se, etten pitänyt kirjasta mitenkään ihmeellisestä, johtuu siitä, että en pidä koirista. Jos kirjan Leopold olisi ollut kissa, ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän...

En voi sanoa, että muiden lukeminen olisi ollut väärää, omani oli. Enkä tiedä, että miten ja miksi. 

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

2012, WSOY - Aikamme kertojia

alkuperäinen teos: Det dyrebare (2011)

suomentanut Tarja Teva

Henrik Andersen: Turvavyöhyke

Henrik Andersen: Turvavyöhyke
2012, WSOY
Aikamme kertojia
alkuperäisteos: Beskyttelseszonen 2011
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 
448 sivua

Lainasin Andersenin Turvavyöhyke-teoksen sen kannen perusteella. Luulen, että moni jättää kirjan hyllyyn myös samasta syystä. On makuasia, haluaako, että kaunokirjallisuus kertoo jalkapallosta. 

Sinällään kannen olisi voinut tehdä toisenlaiseksikin, sillä tämä kirja ei varsinaisesti kerro jalkapallosta ja aivan turhaan ohjaa lukuodotuksia siihen suuntaan. Tai kyllähän kirja kertoo myös jalkapallosta, tarkemmin fudistähdestä, Martin Nørskovista, tanskalaisesta starasta, joka on pelannut kuningaslajia paitsi Tanskassa myös Saksan liigassa. Martin on kuitenkin vain yksi kirjan henkilöhahmoista, on makuasia, onko Martin edes kirjan päähenkilö. 

Turvavyöhyke on oikeastaan perhetarina. Siinä seurataan Martinin vanhempien: tanskalaisen Poulin ja itäsaksalaisen Ingridin elämää sodan jälkeisessä Euroopassa. Teoksessa on monta aikatasoa, joista kronologisesti kaikkein aikaisin on Ingridin vanhempien tarina sodan aikaisessa Saksassa. Kirjassa seurataan heidän elämää ja työtä BMW:n autotehtaassa Eisenachissa. Teos on siis myös sukupolvitarina Euroopasta, ja samalla se on myös tarina Euroopan historiasta, tarkemmin Tanskan ja Saksan suhteesta. 

Turvavyöhyke on myös rakkaustarina: Kun Poul tapaa Ingridin teknologianäyttelyssä, ei edes rautaesirippu pysty pidättelemään rakkautta. Teos on myös tarina maasta nimeltä DDR ja maan uskomattomasta vakoilukoneistosta. 

Turvavyöhyke on myös tarina ystävyydestä, veljeydestä, 1970- ja -80-luvun nousuvuosista. Se on tarina vanhemmuudesta ja vanhemmista, jotka haluavat lapsilleen paremman elämän kuin mitä heidän omansa oli. Samalla kirja on myös kasvutarina pojasta mieheksi. Ja jälleen kerran rakkaustarina. 

Tämä oli kerrassaan hieno kirja, jonka löysin lopultakin aika sattumalta. WSOY:n Aikamme kertojia -sarja on todella hieno, eikä sarja ole vielä tuottanut yhtään pettymystä. Andersenin Turvavyöhyke oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen tarina, jonka 450 sivua ahmin todellakin intoa täynnä siitä, mitä mahtaa tapahtua seuraavaksi. Sinällään tarinan lopputulos kerrottiin heti kirjan alussa, joten jännitystä oli lähinnä siinä, mitä tapahtui kaiken välillä. Kerronta alkaa kirjassa siitä tapahtumasta, johon kirja myös päättyy. Luku toisensa jälkeen kirjassa siirytään ajassa koko ajan taaksepäin, ja minusta tämä tarinankerronta oli kirjan tarinaan sopiva. Ihmeellisintä tässä teoksessa oli varmasti DDR ja Stasi, itäisen Saksan vaiettu historia. Koska kirjassa oli niin paljon kaikkea, ei siinä pureuduttu jauhamaan samaa asiaa liiaksi, mutta toisaalta samat asiat vaikuttivat monen henkilön elämään kirjan kuluessa. 

Ja juuri kun kirjan lopussa olin vakuuttunut, ettei tämä voi enää paremmaksi muuttua, kirjassa tuli eteen kohtaus, joka oli aivan kertakaikkisen vaikuttava, ihana jälleennäkeminen. 

Tämä kirja oli yksi loppuvuoden parhaimmista lukemistani kirjoista, ja se pääsi myös vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Suosittelen kaikille kirjaa, koska tässä on oikeastaan jokaiselle jotain. Ja minulle tämä oli lähes täydellinen kirja. 

Arvioni: + + + +½.

Liitän kirjan myös osaksi Eurooppa-haastetta ja tällä kertaa valtaan kirjalla maan Tanska. Kirja kertoo paitsi Saksasta myös paljon Tanskasta, ja ennen kaikkea näiden kahden maan keskinäisestä suhteesta, kuitenkin pääpaino on Tanskassa:

Kolme viikkoa myöhemmin he veivät Martinin naapureille hoitoon ja lähtivät katsomaan maaottelua Kööpenhaminan Idrætsparkiin. Kun orkesteri soitti Auferstanden aus Ruinen, DDR:n kansallislaulun, Ingrid ja Poul jäivät istumaan, ja Poul näki, ettei Ingrid edes muovannut sanoja huulillaan itsekseen. He nousivat seisomaan ja lauloivat mukana, kun soitettiin Der er et yndligt land. 

Kirjailijasta sen verran tietoa, kuin kirjan kansiliepeessä ja WSOY:n sivuilla: 

Henrik Andersen (s. 1966) on kirjoittanut useita romaaneja. Esikoisteoksensa De skyldfri hän julkaisi vuonna 1995. Vuodesta 1998 lähtien Andersen on asunut muun muassa Barcelonassa, Berliinissä ja viimeksi Tukholmassa ruotsalaisen vaimonsa kanssa.

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär

2012, WSOY / Aikamme kertojia

alkuteos: Hitler lánya 2009

Suomentanut Outi Hassi

Arvioni: 2,5/5

Csaplárin Hitlerin tytär on jo ennen minua parissa kirjablogissa luokiteltu varsin sekavaksi kirjaksi, jossa tapahtuu paljon, monessa paikassa ja monelle henkilöhahmolle. Kirja alkaa epävarmasta ja köyhästä historiallisesta ajasta, jossa pohjustetaan Hitlerin nousua. Hitleriä ei niinkään kuvailla poliittisena vaikuttajana, vaan naisia lemmiskelevänä miehenä. Välillä tarkastellaan maaseudulla tapahtunutta itsemurha-aaltoa, joka alkaa vaikuttaa aivan joltain muulta kuin itsemurhilta. Pian juutalaisia vainotaan, ja unkarilaisia juutalaisia pelastetaan kuin Schindlerin listassa ikään: Juutalaiset ovat valmiita maksamaan vapaudesta, matkasta pois Itä-Euroopasta, mutta mikä on sopiva hinta elämästä, ja kuinka monelle on mahdollista vapautua rahaa vastaan. 

Sellaiset korulausett kuin "jos pelastat yhden ihmisen, pelastat koko ihmiskunnan" peittävät oleellisen kysymyksen: kuka hyötyy eniten - - .

Sodan loputtua juutalaiset vapautuvat, mutta uudet ihmiset jäävät uusien historiallisten tapahtumien jalkoihin ja uhriksi. 

En pitänyt kirjasta, se jäi pitkäksi aikaa kesken, ja sen loppuun lukeminen oli entistäkin vaikeampaa. Ehkä en ollut tarpeeksi kiinnostunut Unkarista ja sen historiasta, tai ehkä olen laiska lukija ja haluan helpompaa tekstiä. Paikoin ja ajoittain viihdyin tämän kirjan parissa, mutta moni muu kirja ajoi tämän kirjan ohi kiinnostavampana. 

Luin kirjan loppuun oikeastaan vain siksi, että sain tästä uuden maan Eurooppa-lukuhaasteeseen ja se maa on Unkari. 

Eurooppa tuntuu todella vaikealta maanosalta valloittaa, mutta aloitin tämän päivän lumimyrskyssä pitkin ja poikin pääkaupunkiseutua julkisilla pyöriessäni aivan valloittavaa kirjaa, josta nappaan yhden lisämaan... Siihen palaan toivottavasti pian. 

Kirjan ovat lukeneet myös Tuulia ja Laura.