Roberto Bolaño: Jääkenttä

Roberto Bolañon Jääkenttä (2012/1993, Sammakko) tuli pelastamaan "Kirjallisuutta futis-maista" -lukuhaastettani, sillä muutama maa on vielä lukematta, ja Bolañon valitsin edustamaan Espanjaa, vaikka Bolaño onkin chileläis-espanjalainen kirjailija, mutta kirja vaikutti sopivalta pienen sivumääränsä vuoksi. Joskus luetut kirjat asettuvat arvaamattomaan jatkumoon: päätin juuri Auli Leskisen kirjoittaman Chilen Pinochet-vuosista ja vainoista kertovan kirjan, Bolañon kirjaa aloittaessani en vielä tiennyt, että kirjailija on lähtenyt maasta Pinochetia karkuun. Bolaño päätyi Espanjaan, Barcelonan läheiseen kaupunkiin, jossa asui kuolemaansa saakka, vuoteen 2003. Lukuhaasteessani hän siis edustaa Espanjaa. 

Jääkenttä on kummallinen teos, sillä sitä lukiessa vasta loppuvaiheessa selviää, että on lukemassa dekkaria. Kirja on myös siitä kummallinen teos, että vaikka se on todella lyhyt (173 sivua), lukiessa tuntui, että kirja on todella pitkä. Helppo kirja tämä ei ole. 

Kirjassa kuvataan Barcelonan lähellä sijaitsevan, Z:ksi kirjassa nimetyn, kaupungin elämää kolmesta eri näkökulmasta. Remo Morán on muuttanut Espanjaan Meksikosta ja rakentanut yrittäjyyttä pienestä hedelmäkaupasta alkaen. Gaspar Heredia on muuttanut myös Etelä-Amerikasta Espanjaan ja Remo tarjoaa hänelle töitä. Enric Rosquelles on paikallinen poliitikko. Kaikki miehet liittyvät kauniiseen naiseen, Nuria Martiniin, joka on pudonnut Espanjan taitoluistelun maajoukkueesta. Hän haluaa siihen takaisin, ja harjoittelee jäällä (jääkenttä) tavoitteenaan päästä joukkueeseen takaisin. 

Teoksen tarina etenee näennäisen leppoisasti, kun miehet pohtivat kirjallisuutta tai  rakkauden määritelmiä. Murha ja sen selviäminen ei ole tässä kirjassa lainkaan tärkeää, tärkeämpää on elämän tärkeiden asioiden pohdinta. 

Pidin kirjasta ja sen omituisuudesta. Aion palata Bolañon kirjoihin vielä jossain vaiheessa, sillä hän on kiinnostavan eriskummallinen kirjoittaja. Tai oli, Bolaño kuoli vuonna 2003. Aika moni eteläamerikkalainen kirjailija, jonka teoksia on suomennettu, on kuollut, moni äskettäin, kirjojakin on suomennettu muutaman kymmenen vuoden viiveellä: Bolañon teos on kirjoitettu alun perin jo vuonna 1993. Olisi kiinnostavaa päästä lukemaan uudempaa eteläamerikkalaista kirjallisuutta. Tai ehkä pitää opiskella enemmän espanjaa, että kirjoihin pääsisi käsiksi, sillä hirveän paljon eteläamerikkalaista tai espanjankielistä kirjallisuutta ei suomenneta. 

Roberto Bolaño: Jääkenttä 

2013, Sammakko

La bista de hielo, 1993

suomentanut Einari Aaltonen

Kirjallisuutta futis-maista -haaste: Espanja.

Muita kirjan lukeneita: Leena Lumi ja Tarukirja. 

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskisen Petojen aika (2013, WSOY) muistui mieleeni, kun yritin saada luetuksi viimeisiä MM-fudismaita. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori, väitöskirjassaan hän on käsitellyt Chilen sotilasdiktatuurin ajan kirjallisuutta. Sama aihe, Pinochetin aika, on myös Petojen aika -teoksen aihe. 

Pinochetin sotilasvallankaappausaikaa tarkastellaan kirjassa kolmesta näkökulmasta: Michel lähtee sotilaaksi ja kirjoittaa kirjeitä tyttöystävälleen Cristinalle. Cristina kokee vallankumouksen nahoissaan - se, että hänen isänsä on ammattiliiton aktivisti ja maan entisen presidentin kannattaja, saa Pinochetin kätyrit hänenkin kimppuunsa. Cristina toimii myös vasemmistolaisessa vastarintaliikkeessä, eikä voi välttyä vankilatuomiolta, jonka aikana häntä kidutetaan ja raiskataan. 

Jo aamulla rikin maku tuntui suussa ja päivä oli oudon levoton. Kauppiaat huusivat kadulla, joku potkaisi koiraa. Köyhyyden levittämä rosvous ei herättänyt satamassa yhtä paljon epäluuloa kuin se mitä kuulin kerrottavan. Kaikki alkoi pahasta hajusta. Kutsuimme sitä rikki-ilmiöksi. 

Löyhkä oli vain yksi puoli oudosta ilmiöstä joka liittyi veteen. Merenrannan kiville oli alkanut ilmestyä kuolleita kaloja, jopa kuollut merileijona. Kaupungin hanoista virtaavan veden väri muuttui virtsan väriseksi. 

Pian alettiin puhua että ei se keltaista ollut, vaan punaista. Muistin miten Santiagossa naapurit puhuivat että kaupungin halki virtaava Mapocho oli imenyt verta. Sinne oli heitetty ruumiita. - - Oliko isä siellä? Ajatus piinasi, se ei jättänyt rauhaan. 

Karmeuksia tapahtuu, kun epäsopivia henkilöitä pistetään vankiloihin, kidutetaan ja tapetaan. Cristinan veli Ramón lähtee pakolaiseksi Suomeen, mikä oli jonkin verran harvinaista, sillä ainakin wikipedia tietää, että Suomeen tuli Chilestä vain 182 pakolaista. Ramón ei pidä Suomesta, vaan ikävöi kotimaahansa ja myös Chileen jääneet henkilöt ikävöivät aikoja, jotka Pinochet vei heiltä. 

Kirjan tarina alkaa vuodesta 1973, jolloin Pinochet nousi valtaan, ja näyttää, miten kokonaisen sukupolven elämä viedään. Cristinan, jolla on enää kaksi asiaa elämässään: odotus siitä, että hän kuulisi vielä Michelistä tai isästään, elämä katoaa kuin savuna ilmaan. Michelin kirjeiden tulo nimittäin loppuu, mutta Cristina uskoo, että hän vielä jonain päivänä näkee Michelin. Toinen asia on se, että hän haluaisi saada varmistuksen isästään: onko isä kuollut vai vankilassa? Cristina elää, mutta vain puoliksi: hänet on pakotettu elämään Etelä-Chilessä ja odottaessaan kahta elämänsä miestään Cristinan elämä lipuu ohi. Yhtäkkiä on vuosi 1990 ja Cristina sen ikäinen, ettei hän enää tule menemään naimisiin, eikä saamaan omaa elämää. 

Lukiessa tuli hirvittävän surullinen olo: niin monta elämää Chilessäkin hukattu jonkun hullun vallanhimon vuoksi. Mikä on se voima, joka ajaa ihmiset tavoittelemaan omaa valtaa niin voimakkaasti, että muutama tuhat kuollutta ei merkitse mitään. En päässyt aivan samanlaiseen tilaan kirjaa lukiessani kuin Sara, joten kannattaa käydä lukemassa hänen blogistaan enemmän lukufiiliksiä; taisin turtua hieman samoin kuin Maria; 

Auli Leskinen: Petojen aika

2013, WSOY

331 sivua

Kirjallisuutta futis-maista: Chile. Kirjan tapahtumista etäännyttää ainakin tämä video, jonka löysin tutkaillessani maata ja futis-maailmaan pääsee taas tästä linkistä - selostajan huudosta voi päätellä, että siinä tehtiin maali... 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Tammikuun uudelleen luettavien kirjojen pinoon listasin myös Luis Sepúlvedan kirjan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (1993, WSOY). Aloittaessani kirjaa jouduin hieman miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on ollut yksi suosikeistani, sillä se ei heti tuntunut kovinkaan mukavalta kirjalta. Tai sellaiselta, jota muistelisin vuosien päästä lämpimin tuntein ja kaipaisin sen sivuille. 

Luis Sepúlveda on syntynyt Chilessä vuonna 1949, mutta hän joutui lähtemään maasta Chilen vallankumouksen yhteydessä. Sepúlveda asui pakomatkallaan mm. Ecuadorissa, jossa seikkaillaan myös tässä kirjassa. Sepúlveda kuitenkin päätyi Eurooppaan, Saksaan, jossa on toiminut eri järjestöissä, esim. Greenpeacessa. 

Suomeksi Sepúlvedan kirjoja on käännetty tämän lisäksi ainakin Maailman lopun maailma, mutta kirjoja Sepúlveda on kirjoittanut paljon enemmän. 

Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kertoo nimensä mukaan miehestä, joka lukee rakkausromaaneja. Antonio José Bolívar Proaño on syntynyt ja asunut vuoristossa, mennyt nuorena naimisiin kauniin naisen kanssa, jonka kanssa ei kuitenkaan onnistunut saamaan lapsia. Pariskunta muutti vuoristosta Amatsonia-joen varrelle toiveissaan saada parempi maa, jossa viljellä ruokansa. Vaimo kuoli, ja mies eli aikansa viidakon alkuperäisväestön, shuarien seurassa. Heidän kanssa eläessään Antonio José Bolívar Proaño oppi elämään viidakon ehdoilla, mutta hän teki erään virheen, jonka seurauksena joutui muuttamaan pois heimon mailta. Antonio José Bolívar Proaño asettautui elämään erääseen kylään, El Idilioon. 

Kylässä asuessaan mies keksii, että hän osaa lukea, ja että hän haluaa lukea. Antonio José Bolívar saa ensimmäisen kokemuksensa kirjoista, kun kylään tulee vierailulle pastori, jolta tipahtanutta kirjaa hän alkaa lukea. Antonio José Bolívar haluaa lukea llisää, mutta koska hän ei tiedä minkälaisesta kirjallisuudesta hän pitää, hän etsii myytäviä eläimiä viidakosta, joista saaduilla rahoilla ostaa kirjoja läheisestä kaupungista. 

Antonio José Bolívar huomaa, että kaikkein parasta luettavaa ovat rakkausromaanit. Niinpä hän palaa kylään, jossa aikoo elää loppuelämänsä nauttien hyvistä kirjoista, joita kylässä vieraileva hammaslääkäri tuo hänelle. 

Aluksi epäilin, että olin ihastunut tähän kirjaan viidakon takia. Jossain vaiheessa (varmaankin kirjan lukemisen aikaan) haaveilin nimittäin siitä, että lähden tutkimaan Amatsoniaan jotain sinne hylättyä, ja vielä täysin löytämätöntä, heimoa. Miten realistinen sellainen haave muuten on sellaiselle tyypille, joka inhoaa kaikkia ötököitä? Ja pelkää metsää? Sepúlvedan teoksessa luonto, sademetsä ja elämä luonnon ehdoilla on vahvasti esillä. 

Kirjassa ovat vastakkain ne, jotka osaavat elää luonnonehdoilla ja ne, jotka eivät. Antonio José Bolívarin kirjojen lukeminen ja elämästä nauttiminen häiriintyy nimittäin siitä, että viidakossa ovat käyneet gringot, jotka ovat aivan turhaan ja erittäin väärin tappaneet oselotin poikasia. Poikasten emo ja isä elävät viidakossa ja toinen eläimistä liikku siellä kostaen poikasten surmaamista. 

Vanha mies sen sijaan on oppinut viidakon kansalta, shuareilta, viidakon ja eläinten säännöt, ja hän osaa elää luontoa kunnioittaen. Koska hän tietää luonnosta niin paljon, joutuu hän keskeyttämään lukemisensa siksi aikaa, kunnes vaarallinen oselotti löytyy. 

Vaikka luonto onkin pääosassa kirjassa, ei se ole kuitenkaan se perimmäisin syy, miksi rakastuin kirjaan aikoinaan, ja kyllä, edelleenkin pidän tätä kirjaa todella hienona kirjana. Kirjassa Antonio José Bolívarin rakkaus kirjoihin on niin kauniisti kuvattu, että tämä kirja on ylistyslaulu paitsi luonnolle myös kirjoille, joita Antonio José Bolívar lukee unohtaakseen ihmisten raadollisuuden, ja tyhmyyden. 

Antonio José Bolívar rakastaa kirjojaan: hän lukee niitä aina pari kirjaa kerrallaan ja aloittaa kirjan uudestaan päästessään sen loppuun. Kirjojen tapahtumista huokuu myös se valtava vastakohtaisuus, joka vallitsee viidakon ja ns. sivistyneen maaillman välillä. Kun Antonio José Bolívarin lukema kirja alkaa näin: 

"Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia." 

hän miettii montaa asiaa siinä: mikä on gondoli? Mitä tarkoittaa kiihkeästi? Antonio José Bolívar ei ole koskaan suudellutkaan ketään, koska se ei ole tapana viidakossa. Ja minkälainen kaupunki onkaan Venetsia, joka on veden alla? Kirjoja luetaan myös toisten kanssa ihmetellen ja miettien asioita, jotka ovat selviä meille länsimaisille. 

Mitä tästä kirjasta voisi vielä sanoa? Minusta tämä on edelleen lukemisen arvoinen kirja, joka voi ihastuttaa ja joka puhuu niin hienosti luonnon ja kirjarakkauden puolesta, että pitäisi lukea ehdottomasti. Tämän kirjan myötä opin myös, että kirjassa ei ole tärkeää, kuinka monta sivua siinä on, vaan se, mitä kirjan sivuille on kirjoitettu. Pieni voi olla kaunista. 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

1993, WSOY

Un viejo que leía novelas de amor, 1989

suomentanut Matti Brotherus 

132 sivua

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Kuten tuolta aiemmasta postauksestani voi bongata, olen lainaillut kirjastot tyhjiksi uutuuskirjoista, jotka ovat osoittautuneet varsinaiksi minikirjoiksi. Ihan minein oli Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (2012, Siltala, alkuperäinen teos La contadora de peliculas, suomentanut Terttu Virta). Tämä kirja oli pienin ja lyhyin ehkä kooltaan ja sivumäärältään, mutta ei tarinaltaan.

Kirja lähti mukaan taas kovasti sen ansiosta, että monet ovat kirjoittaneet kirjablogeissaan kirjasta, ja useimmat kehuvaan sävyyn. En lähde muuten linkittämään muiden blogeja, koska niin moni on kirjoittanut tästä kirjasta, mutta Kujerruksia-blogiin on pakko laittaa linkki (tässä), koska Linnean kirja on innostanut osallistumaan kirjankansi copycat -kisaan. Ihanat kuvat molemmissa! 

Kirjassa on tarina, joka kerrotaan Maria Margaritan minä-kertojan äänellä. Chileläisessä kaivoskylässä elää perhe: liikuntakyvytön isä viiden lapsensa kanssa, perheen äiti on lähtenyt pois. Isä palaa halusta nähdä elokuvia, mutta ei pysty menemään teatteriin. Niinpä hän lähettää lapsensa yksi kerrallaan elokuviin ja pyytää näitä kertomaan elokuvasta. Järjestetään kisa. Koska perhe on köyhä ja liput leffaan kalliita: vain paras kertoja pääsee jatkossa elokuviin ja kertoo muille tarinana näkemänsä. Perheen nuorin ja ainoa tyttö voittaa kisan ja hänestä tulee niin kuuluisa elokuvankertoja, että yleisöksi kertyy paljon perheen ulkopuolisiakin kuulijoita. 

Kyläläiset ja perhe ovat köyhiä, mutta onnellisia. Heillä on jokapäiväiset murheensa, mutta onnea tuovat yhteiset hetket, joiden tähtenä loistaa elokuvankertoja.

Sitten tapahtuu kaikkea pahaa samaan aikaan. Maailmallakin tapahtuu kaikenlaista, joka vaikuttaa perheen ja elokuvankertojan elämään. Kylään saapuu televisio, joka vie elokuvankertojan työn. 

***

Aloitin kirjan illalla ja heräsin aamulla kuudelta lukemaan sen loppuun. Aivan parhaimpien kirjojen kanssa käy näin, että ne herättävät kesken unien, koska tarina on pakko tietää loppuun. Kun sain kirjan loppuun, nukuin vielä vähän aikaa ja kirja jäi vaikuttamaan johonkin, koska en saa sitä millään päästäni. On aika upeaa, että noin pieni kirja (sivuja 133) voi olla niin vaikuttava. 

Monessa postauksessa, joita luin, kirjoitettiin, miten köyhyydestä ja kamalista tapahtumista huolimatta ihmiset ovat onnellisia. Siitähän tämä tarina kovasti kertoi: ei ole väliä, oletko köyhä vai rikas, onnellisuus tulee toisaalta. Tv, internet, ipod, Ferrari, hulppea omakotitalo eivät pelkästään tuo onnellisuutta. Jos vertaan tarinaa ennen tätä kirjaa lukemaani Tammisen Rikosromaaniin, voisin sanoa, että edes hyvinvointivaltio ei tuo onnellisuutta kaikille. 

Maailma ei tietysti ole niin kuin kirjat, mutta minusta Elokuvankertoja kertoo tärkeää tarinaa: tärkeintä on yhteisöllisyys. Kuka muistaa, miten lapsena leireillä keräännyttiin kuuntelemaan pelottavia tarinoita, kun valot olivat sammuneet, tai miten sukulaisia tavatessa on päässyt kuulemaan tarinoita siitä, mitä kukakin on tehnyt menneisyydessä. Tarinat ovat yhteisöllisiä, en tiedä, kuinka moni pääsee niistä nauttimaan tänä päivänä, kun  television katsominen on kai suositumpaa ajanvietettä, ja elämä ehkä siksikin paljon yksinäisempää. Entisenä wannabe-kulttuurintutkijana uskon kovasti tarinoihin. En vain niiden huikeaan voimaan tarinoina, vaan myös siihen, miten ne luovat yhteisyyttä. Ei välttämättä ison yhteisön kesken, mutta vaikka sukupolvienkin välillä.

No, lopultakin kirjan tarinaa miettiessä mieleeni tuli eräs leffa, jonka ole nähnyt. Siinä näyttelijä tulee kotikaupunkiinsa, maaseudulle, jossa siellä elävien mielestä elämä on kovin kurjaa, köyhää ja onnetonta. Kaupungista maalle tullut henkilö (Rohan?) näkee kuitenkin sen, mikä on tärkeintä: olla oma itsensä, hieman muista erilainen, mutta kuitenkin jonkun yhteisön jäsen. Kun kyläläiset kokoontuvat katsomaan elokuvaa, elokuva ei pyörikään, mutta Rohan pääsee kertomaan tärkeimmän asian ihmisille: ihmiset eivät voi elää erillään toisistaan. 

Miksiköhän nykyisin yhteisöllisyys tuntuu löytyvän menneisyydestä ja maaseudulta? 

Arvioni kirjasta: + + + +½.