Varis+Boyne+Saisio = yhteispostaus

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, johon olen halunnut pitkään tutustua. Huvila (2016, WSOY) tuli vastaan kirjaston pikalainoissa, ja koska takakannessa luvattiin tarinaa Turusta, teki mieli lukea turkulaista historiaa. 

Huvilassa kerrotaan tosiaan Turusta alkaen vuodesta 1929. Raakel on nuori nainen ja kiinnostuu taiteilijasta, jonka näyttelyä menee katsomaan. Raakel muuttaa miehen kanssa hirsihuvilaan Turun ulkopuolelle ja haaveilee vievänsä kulttuuria syrjäseudulle. Raakel tulee raskaaksi ja huomaa olevansa vaipanvaihtajana kotonaan. Seuraksi ja avuksi saapuu Selma, jonka näkökulmasta tarinan jatko ja loppu kerrotaan kirjassa. Ollaan vuodessa 1950 ja toinen maailmansota on vaikuttanut ihmisten elämiin. 

Teoksessa kerrotaan elämästä Turussa, jossa eletään kulttuuri- ja taitelijaperheiden keskellä. Turu näyttäytyy kuitenkin olevan kaukana muusta Euroopasta: 

 Miksi me olemme takapajula? Koska kansa on sielullisesti jähmeä eikä pysty ottamaan vastaan mitään uutta. 

Aksel, Raakelin taitelijamies, päättää muuttaa omalta osaltaan Suomen suuntaa ja muuttaa Saksaan, jossa kaikki tuntuu 1930-luvulla tapahtuvan. 

Tarina oli varsin erilainen kuin mitä etukäteen ajattelin. Tarinankäänteet olivat hieman surulliset, mutta naiset hirsihuvilassaan pärjäsivät sodasta huolimatta. Teos oli nopealukuinen ja vei lukijaa nopeasti eteenpäin historiankulussa. 

Tuula-Liina Varis: Huvila

2016, WSOY

245 sivua

Helmet-haasteessa tämä kirja kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, koska valitsin kirjan lopulta sen takakanen tekstin perusteella. 


Variksen teoksen kanssa samaan aikaan ajoittuu John Boynen Poika vuoren huipulla (2017, Bazar) -teos. Tarina alkaa vuodesta 1936, jolloin poika nimeltä Pierrot elelee normaalia elämäänsä Pariisissa. Pierrot jää kuitenkin orvoksi, ja orpokodin kautta hänen matkansa kulkee hänen tätinsä luokse Berghofiin, korkealla vuorelle. 




Viattomasta pojasta kasvaa nuori, joka saa vaikutteensa talossa vierailevalta suurelta Saksan johtajalta. En ollut ottanut selvää kirjasta etukäteen, ja olin yllättynyt tarina saamasta käänteestä. Tarina eteni koko ajan synkemmäksi ja sitä lukiessa tuli melkein pahoinvoivaksi. En mielelläni lue toisen maailmansodan aikaisia teoksia, ja nyt tuli luettua kaksi peräkkäin, sillä Variksen teoksessa oli kovin samanlaisia viittauksia: Aksel muutti Saksaan uuden ideologian perässä. 

Boynen kirja oli taitavasti kirjoitettu, niin masentava kuin tarina olikin. Tämä teos jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

John Boyne: Poika vuoren huipulla 
2017, Siltala 
The Boy at the Top of the Mountain 2015
suomentanut Heli Naski 
238 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, koska kirja kertoo ajasta, jota onneksi en ole joutunut elämään

Kahden näin samanlaisen ja masentava-aiheisen kirjan jälkeen kivan kontrastin antoi Pirkko Saision uus teos. 

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju nonna (2017, Siltala) viehätti nimensä takia. Ja kun tutustuin kirjan ideaan, viehätti sekin minua. "Nonnasta" tulee isoäiti ja hän liittyy facebookiin, jossa jakaa lapsenlapsensa elämän sattumuksia ja sanailuja. Kukapa ei kirjoittelisi näitä hassunhauskoja ajatuksia, joita ihanat taaperot keksivät. No, näistä ajatuksista syntyy siis kirja, jossa ollaan välillä Helsingissä, välillä kesämökillä ja välillä talvenvietossa Madeiralla. Kolmivuotiaasta kasvaa tarinan mittaan kuusivuotias, eikä kuusivuotias esimerkiksi enää usko joulupukkiin, vaikka hammaskeijuun on vielä parempi uskoa. 

Teos oli mukavan leppoissa luettavaa. Lapsen sanomiset saivat miettimään kaikkia niitä hassuja juttuja, joita omat lapset ovat kulloinkin sanoneet ja hoksanneet elämästä aina vain enemmän. Erityisesti jäi mieleen huumorintajun syntymisen ihmettely: voiko alle 1-vuotias jo ymmärtää, mikä on normaalia ja nauraa epänormaalille, ihmetellään, kun Spuuki Spaiderman työntää kurkkuja korviinsa ja torahampaiksi ja pikkusisko nauraa katketaakseen. 

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
2017, Siltala
193 sivua

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

En pidä kovinkaan paljon elämäkerroista, mutta nyt tuli luettua ensin Mila Teräksen kirjoittama Jäljet, Helene Schjerfbeckistä, ja melkein heti perään luin Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (2016, Siltala). Jani Toivola on tietenkin tullut tutuksi hänen ajamastaan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Muuten Toivola on ollut kaukana omasta elämästäni ja kiinnostuksenkohteistani. En siis juurikaan tiennyt, minkälaista hänen elämänsä on ollut. 


Kuva: Siltala

Teoksessa Toivola esittelee omaa elämäänsä aluksi lapsuudestaan käsin. Kenialaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena Jani Toivola on aina pistänyt silmään koulun ainoana tummana lapsena. Järkyttävän riipaisevaa oli lukea hänen kokemuksistaan lapsena: Toivola oli koulukiusattu lapsi, sillä hän pisti liikaa silmään sekä värinsä että kiinnostuksenkohteidensa takia. Poika, joka rakastaa tanssimista, ei sopinut mukaan. Silti, juuri tanssista tuli hänen vahvuutensa ja voimansa, ja yksi elämänuristaan. Toivola oli kiusaamisesta huolimatta täynnä energiaa ja uskoa itseensä. Erityisen vaikutuksen teki hänen tanssiesityksensä uudessa lukiossa. En todellakaan olisi itse pystynyt tekemään mitään samanlaista koskaan. 

Toivolassa on todellakin energiaa ja intohimoa. Lapsuudesta ja nuoruudestaan selvittyään hän lähtee opiskelemaan New Yorkiin. Tästä ajasta alkaa Toivolan elämän toinen etsimisen aika: kuka ja mikä hän oikein on ja mitä hänestä isona tulee? Toivolan teksti on riipaisevan rehellistä, eikä hän juuri säästele itseään tai lukijaa. Uskomattominta on, miten hän painaa eteenpäin, vaikka tekee selvästi hölmöjäkin valintoja. Toivolan elämänvalinnat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. 

Kolmas elämä alkaa, kun Toivola lähtee mukaan politiikkaan. Jälleen hän kasvaa elämässään, eikä tälläkään alalla anna periksi, vaan painaa eteenpäin niiden asioiden puolesta, joihin uskoo.  

Kaiken ohella hän tutustuu afrikkalaisiin juuriinsa, matkasta Keniaan isän kotikylään kerrotaan vähitellen - ja samalla näytetään, miten Toivola löytää toisen puolensa, joka on joutunut pysyttelemään piilossa. 

Sekä kirja että elämä teki vaikutuksen. Lisää kirjasta Omppu. 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

2016, Siltala 

266 sivua

Helmet-haasteessa kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Terveisiä Barcelonasta / Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

Pääsiäisen aikaan pyörähdettiin Barcelonassa, jossa edellinen reissu (kuvia) oli pari kesää sitten helteisessä heinäkuussa. Silloin päätin, että kaupunkiin täytyy ehdottomasti tutustua paremmin, kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä. Pääsiäisen aikaan lämpöä oli noin +17-+22 astetta, joten sään puolesta oli meille Suomen sään jäädyttämille ihan sopiva aika matkaan, ihmisiä oli edelleen ihan joka paikassa koko ajan kauhean paljon. Sanoisin, että Ramblalla jopa enemmän kuin edellisellä vierailulla. Koska jonkun verran Barcelonaa nähtiin sillä ensimmäisellä kerralla, niin tällä kertaa oli suunnitelmissa nähdä sitä, mitä aiemmin ei nähty - ja ihan vain fiilistellä kevättä. Aika paljon tuli fiilistelyn lisäksi käveltyä, parina päivänä matkaa kertyi 16 kilometriä, eikä kaikkea suunniteltua vain ehtinyt nähdä. Olimme Barcelonassa kaksi päivää ja sitten menimme rantakaupnkiin Salouhun, ja tulimme vielä yhdeksi illaksi Barcelonaan ennen lentoa takaisin Suomeen. 

Hotellimme oli Barcelonassa parin korttelin päässä Placa de Catalunya -aukiolta, ja sijainti oli aivan paras, sillä aukiolla saattoi käydä istahtamassa ja kaupungilla kävelyn jälkeen oli helppo suunnistaa takaisin paikalle. Elämää oli aamusta iltaan aivan hotellin vierestä alkaen, mutta hotelli oli rauhallisella kadulla. 

Barcelonassa minua viehättää kaksi asiaa, joista ensimmäinen on se, että ihan mihin tahansa katsookin, on kaunista: vanhoja taloja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei nykypäivän rakennuksissa näe. Voisin kävellä (ja osin kävelinkin) ympäri kaupunkia ja ihailla rakennuksia. Ja sitten, kun en enää jaksa, voin istua puistoon ja nauttia keväästä. Tämä on Barcelonan toinen paras asia: aina on lämmintä ja voit istua ja hengailla ja nauttia elämästä. 

Lisäksi Barcelonassa on kaikkea kummallista, mitä voi käydä ihmettelemässä. Tällä kertaa käytiin Montjuicin kukkulalla, jossa pääsi pienellä pääsymaksulla ihmettelemään Castell de Montjuicia, jonka historiasta löytyy vankilana toimiminen ja katalaanien kapinallisjohtajan teloitus. Ja linnasta on huikeat näkymät merelle ja kaupunkiin. 

Matkalla takaisin alas kaupunkiin voi yrittää osua olympialaisten (-92) pitopaikoille, ja jos kävely tuntuu liialliselta urheilulta, voi istahtaa ihailemaan pyöräilijöitä, joiden viikonloppuhuviin tuntui kuuluvan pyöräily ylös ja ilman taukoa takaisin alas. En osaa sanoa, kumpi matka näytti pahemmalta... Mutta oma reippailu alkoi kuitenkin vaikuttaa aikamoiselta sunnuntaikävelyltä. 

Viimeisenä iltana oli pakko raahautua ihmettelemään Sagrada Familia -kirkkkoa, tuota Gaudin ihmettä, joka ei koskaan valmistu... Ja totta tosiaan, tämä oli kummallisin rakennus, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Aivan todella vaikea ymmärtää, silleen hyvällä tavalla tätä rakennusta. 

Edellisen matkan tapaan lähdimme Barcelonasta muutamaksi päiväksi maalle ja rannalle. Junamatkat ovat helppoja, ja tällä kertaa sain aivan loistavaa opastusta Barcelonan rautatieasemalla henkilökunnalta, joka hengaili automaatin vieressä siitä, miten lippu ostetaan automaatista ja vielä senkin, mistä raiteelta juna lähtee. 

Sää suosi: Saloussa oli +22 astetta lämmintä ja rannalle ehdittiin parina päivänä uimaan asti. Koska oli vasta huhtikuu, ranta oli suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta ranalla oli paljon kävelijöitä ja rantabulevardilla myös. Ei voi mitään, mutta kyllä tunsin monta kateudenpistoa, kun ajattelin, miten aikaisin paikalliset pääsevät nauttimaan keväästä ja lämmöstä - ja meillä täällä pohjoisessa sataa lunta vappuaattona! Kesällä varmasti Saloussa on paljon turisteja ja meno aivan toisenlaista, nyt huhtikuussa oli ihanan väljää ja ravintoloissa tilaa. 

Ainoa miinus matkalta oli hotelli, joka ei kyllä ihan parhaita ollut - puolihoidon illallinen oli melko tylsää. Työntekijät olivat kyllä mukavia, ja lapset saivat kielikylvyn jutellessa tarjoilijoiden kanssa. 

Näiden kahden matkan perusteella menisin mieluummin Barcelonasta pohjoisen suuntaan rantalomalle, jossa olimme pari vuotta sitten. Jotenkin siellä oli kauniimpaa ja vähemmän turistipaikan näköä ja oloa. 

Matkaan osui yksi pilvinen päivä, jolloin menimme sitten Saloun vieressä olevaan Port Aventuraan. Tämä huvipuisto on Euroopan toiseksi laajin, ja sen kyllä huomasi, sillä kävelimme päivän aikana 16 kilometriä. Laajudesta huolimatta paikassa oli melkein samat laitteet kuin Linnanmäellä. Toki hurjempia laitteita oli enemmän: taustalla näkyvät vuoristoradat ja viereen avattu Ferrari Park. Meille sopivia laitteita löytyi Villin Lännen -osastolta, josta alempi kuva. Vähän tietysti oli erilaista, kun törmäysautoilla (toroilla) sai oikeasti törmäillä toisiinsa niin että niskat heiluivat. Ja jonkun verran meni aikaa siihen, että löydettiin ne sopivat laitteet, kuntoilun piikkiin siis päivä kovasti meni. 

Hirveitä jonoja ei huhtikuussa ollut, tosin aika monta koululuokkaa tuntui olevan paikalla, joten ihmisiä oli kuitenkin. Alue oli niin laaja, että hyvin mahtui joukkoon. 

Ja sitten siihen matkan kirjaan. Minulla oli hillitysti kaksi kirjaa mukana, joista luin vain ensimmäistä puoliväliin. Hieman tuli käveltyä matkan aikana, ja väsymys illalla oli sitä luokkaa, että ei paljon jaksanut kirjan sivuja käännellä. Kevätaurinkoa ei halunnut tuhlata yhtään liikaa siihen, että lukisi kirjaa sisällä, joten vajaa 400 sivua oli liikaa viikoksi. 

Luin kuitenkin Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjaa taas yhden kirjan lisää. Kodittomat (2016, Tammi) kertoo nimensä mukaisesti kodittomista ihmisistä, joista kirjan alkaessa löytyy yksi kuolleena Ciutadellan puistossa Barcelonassa. Poliisit ovat ihmeissään, koska eivät tiedä, kuka tämä koditon ja nyt tapettu mies on. Odotellessaan tutkimusten tuloksia tai henkilöä, joka miehen tunnistaisi, Petra Delicado ajautuu suhteeseen ja tämä onkin kirjan toinen juoniketju: Delicado miettii, onko hänestä asumaan miehen kanssa vai haluaako hän jatkaa elämäänsä vapaudessa, josta niin paljon pitää. 

Samaan tapaan kuin ensimmäisessä (linkki) Delicado-teoksessa kuolemia tulee lisää  ja poliisit näyttäytyvät taas tehottomina omille pomoilleen. Vähän kerrassaan vyyhti alkaa kietoutua ja yhdessä kollegansa Fermin Garzónin kanssa Delicado haastattelee ihmisiä ruoanjakopisteissä ja hylätyissä taloissa, joissa kodittomat nukkuvat, ja poliisit pääsevät jäljille, jotka johtavat hyväntekeväisyyskuvioihin. 

Barcelonassa niin kuin kaikissa suurissa kaupungeissa on laitapuolen kulkijoita, eikä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa antanut elämästä kadulla. Ihmisoikeudet eivät tosiaan toteudu näiden ihmisten kohdalla. Kirjan ansio varmasti onkin se, että se nostaa esiin yhteiskunnallisen epäkohdan, mutta toisaalta se antaa myös huonon kuvan järjestöistä, jotka auttavat kodittomia. 

Kerronnallisesti kirja ei kovin kummoinen ollut, mutta sopi hyvin lukuhetkiin, joissa ei hirveän paljon vaikeampaa tekstiä olisi pystynyt lukemaan. Matkakirjana puolusti paikkaansa. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

2016, Tammi

Un barco cargado de arroz 2004

suomentanut Matti Brotherus

390 sivua

Helmet-haasteeseen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos

Elizabeth Gilbert: Big Magic - uskalla elää luovasti

Nappasin kirjaston pikalainahyllyltä Elizabeth Gilbertin Big Magic - uskalla elää luovasti (2016, Gummerus) -teoksen. Minuun Eat, pray, love -elokuva on tehnyt lähtemättömän jäljen, ja vaikka joku lyttäisi elokuvan, ei sen jälki lähde pois. Samaan tyyliin kirjoittaa Gilbert teoksessaan: jos joku arvostelee sitä, mikä sinulle on tärkeää, tai mitä olet tehnyt, älä välitä. 

Tärkeää on, että teet sitä, mitä haluat ja mikä on luovuutta sinulle. Toiselle luovuutta voi olla puutarhan pitäminen, toiselle taiteen tekeminen. Arvostelua saat osaksesi joka tapauksessa, teetpä mitä tahansa. 

Gilbertin teos jakaantuu kuuteen osaan, joissa ensimmäisessä rohkaistaan, toisessa lumoudutaan ja kolmannessa vakuutetaan, että lupaa luovuuteen ei tarvitse pyytää keneltäkään. Sitten ollaan sinnikäitä ja luotetaan, ja näin päästään jumalallisuuteen. 

Gilbert kirjoittaa, ettei kirjoita muille, vaan siksi, että haluaa pohtia luovuutta. No, minusta teos on kuitenkin opas esimerkiksi aloittelevalle kirjailijalle, jossa kirjoittaja vastaa kysymyksiin: Tarvitaanko kirjoittamiseen kirjailijakoulutusta? Ei tarvita, mutta kannattaa elää ja matkustaa, jotta näkisi ja kokisi erilaisia asioita; Kannattaako heittäytyä kirjailijan uralle ja unohtaa kaikki muu? Ei kannata, koska lottovoitto ei todennäköisesti osu kohdallesi, vaan tarvitset päivätyön saadaksesi asuntosi ja elämisesi maksetuksi. Lisäksi Gilbert kertoo, mitkä asiat eivät auta luovuuteen, esimerkiksi juopottelu ja alkoholisoituminen, myöskään hulluus ja pessimismi eivät tarkoita, että on luova. Luova voi olla näistä asioista huolimatta. 

Pääsanoma on, että jokainen voi omalla tavallaan olla luova, täytyy vain uskoa tekemiseensä ja olla tarpeeksi motivoitunut asiastaan. Jos on tarpeeksi motivaatiota, aikaa tekemiseen löytää päivätyönsä ohella. Käytännön vinkkejä teoksessa esimerkiksi kirjoittamiseen ei juurikaan ole; kirja on enemmänkin tsemppaava ja luo uskoa siihen, että jokainen kykenee tekemään, jos vain haluaa. Toisaalta kirjan sanoma on myös, että pidä jalat maassa, kaikki teokset eivät myy miljoonia. 

Pidin kirjan positiivisesta otteesta - tämän kirjan myötä alkaa uskoa, että kykenee vaikka mihin! 

Elizabeth Gilbert: Big Magic - uskalla elää luovasti 

2016, Gummerus

Big Magic, 2015

suomentanut Laura Beck

286 sivua 

Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus

Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

2016, Tammi

Les livre des Baltimore 2015

suomentanut Kira Poutanen

555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

2017, Gummerus

The One Plus One 2014

suomentanut Heli Naski

482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.

Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 

221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Katherine Pancol: Suudelkaa minua

Katherine Pancol on kirjailija, jota olen halunnut lukea pitkään lisää, ensimmäisen hänen teoksistaan luin vuonna 2011, ja siitä asti kirjailija on ollut lukulistallani - aika kauan siis! Krokotiilin keltaiset silmät luin ja ihastuin siihen niin, että hankin kirjan jatko-osat itselleni. Ja ajatelkaa, ne ovat todellakin odottaneet minua lukijaksi kaikki nämä vuodet! Aion ottaa Pancolin tänä vuonna lukuun, ja lämmitelläkseni ajatusta luin Suudelkaa minua (2016, Bazar) -teoksen, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2003, mutta suomennettu myöhemmin. 

Teoksen päähenkilö on Angela, joka on ranskalainen nainen New Yorkissa. Hän keskustelee kahden Louisen kanssa, joista vanhempi on mykkäelokuvan näyttelijä, Louise Brooks, joka oikeasti oli olemassa ja joka oli tekemisissä mm. Chaplinin kanssa. Brooks on Angelan keskustelukaveri ja yhdessä he miettivät naisten asioita, kuten suhteitaan miehiin. Brooks on kuollut, joten keskustelut tapahtuvat lähinnä Angelan puolelta ja muistoissa. 

Angelalle toinen tärkeä henkilö on Virgile, ja myös kaikki menneet miesystävät, Mathias ja Simon. Angelalla kestää aikansa, kunnes hän ymmärtää, mikä on hänen elämänsä suunta. Ja ymmärtämisessä tarvitaan kaikkia edellä mainittuja henkilöhahmoja - ja 400 sivua kirjan tekstiä! 

Kirja oli alussa vaikea, sillä en tajunnut, kuka oli Louise tai Virgile. Loppua kohden asiat alkoivat selkiytyä ja lukeminen kävi helpommaksi ja aloin nauttia kirjan ideasta. Mielenkiintoista oli Louise Brooks yhtenä henkilöhahmona, ja ajan kulku tavalla, joka tuotti myös välillä vaikeuksia: muistot ja nykyhetki kiertelivät toisiaan, eivätkä päästäneet lukijaa kovin helpolla. 

Katherine Pancol: Suudelkaa minua

2016, Bazar

Embrassez-moi, 2003

suomentanut Lotta Toivanen

430 sivua

Helmet-haaste 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (2016, WSOY) oli minulla luettavana jo viime vuoden puolella, mutta en saanut kirjan tarinaa rullaamaan eteenpäin. Aloitin kirjan uudestaan, ja tällä kertaa kirjan alku sujui - kunnes sitten jämähdin taas. Survoin kirjan loppuun, mutta survominen ei ole kovinkaan kiva tekniikka lukea kirjaa. En ihastunut kirjaan, enkä pitänyt siitä kovinkaan paljon. Olisin kyllä halunnut pitää, sillä ideana teos on kyllä ihan kiva: erilaisia välähdyksiä erilaisista ihmisistä eri puolella Eurooppaa eri aikoina. 

Samalla kun välähdykset tuovat kirjaan monta erilaista henkillöhahmoa, ne myös pitävät lukijan kaukana hahmoista: on vaikea kiinnittyä yhteenkään henkilöön. Ja nyt kirjan luettuani joudun pinnistelemään oikein, kun mietin, oliko joku henkilöhahmo tässä kirjassa, vai jossain toisessa. 

Pääosin kirja siis tuo kuvia Euroopan lähihistoriasta: lakkoilua, Berliinin muuri, ihmisiä ylittämässä rajoja - jopa tulevaisuudenkuvia (ankeasta) Euroopasta. Minulle kirja oli kiinnostava, mutta en kuitenkaan innostunut kovinkaan suuresti teoksesta. 

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

2016, WSOY

178 sivua

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, vaikka kansi kuvassa näyttääkin harmaalta 

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste & Mitä sä täällä teet? - tarinoita maahanmuutosta toim. Hannele Richter

Suketuksen blogissa oli kiinnostava lukuhaasteen avaus, ja vaikka mietin, etten lähde lukuhaasteisiin mukaan tänä vuonna, niin onhan tähän pakko lähteä. Viime vuonna kokosin maahanmuuttaja-aiheisen lukupaketin täällä. Koska kirjoja maahanmuutosta ja maahanmuuttajista jatkuvasti tulee lisää, ajattelin, että voisin tänä vuonna taas sukeltaa aiheen pariin. Listasin Suketuksen haasteen mukaan omasta kirjahyllystäni ja kirjastosta löytyneitä kirjoja.

Tässä Suketuksen blogista lukuhaasteesta:

Julkistan vuodelle 2017 siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvän lukuhaasteen nimeltään Muuttoliikkeessä. Tarkoituksena on lukea mahdollisimman laajalti aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Haaste alkaa 1.1.2017 ja päättyy vuoden viimeisenä päivänä. Sekä kaunokirjallisuus että tietokirjallisuus ovat yhtä toivottavia kirjallisuudenlajeja. Minimisuoritukseksi olen päättänyt kolme aiheeseen sopivaa kirjaa. Sitä suurempi määrä on suotavaa!

Olen miettinyt muutamia otsikoita, joiden alle lukemisiaan voi halutessaan luokitella. Otsikot ovat osin päällekkäisiä, toisiaan koskettavia, ja harvaa kirjaa voinee luokitella pelkästään yhden niistä alle. Luokittelu ei olekaan tässä haastessa olennaista, mutta olen huomannut, että jonkinlainen kategorioiden antaminen saattaa innostaa laajentamaan lukemisiaan.


Valtaa käyttämässä

Siirtomaa-aika on monilta osin melko synkkä vaihe usean maan historiassa. Siirtomaaisännät toimivat paikoin moraalittomasti ja maan kulttuuria tuhoten ja alistaen. Siirtomaa-ajalla on vaikutuksena nykypäiväänkin, ei vähiten esimerkiksi entisten siirtomaiden valtionrajoissa ja yhteiskuntien horjuvuudessa.

E.M. Forster: Matka Intiaan 
Rudyard Kipling: Kim - koko maailman ystävä 

Suomalaisten siirtolaisuus

Suomesta on lähdetty sankoin joukoin leveämmän leivän perässä, pääosin länteen. Millaisia tarinoita Ameriikan raitilta tai Ruotsista löytyy? Miten suomalainen sopeutuu muille maille? Ei ole väliä, minne muutto on suuntautunut: olennaista on suomalainen näkökulma.

Jouni Tossavainen: New Yorkin lentävä suomalainen
Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan 

Maahanmuutto Suomeen

Maahanmuutto on aihepiiri, josta käydään kiivasta poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua Suomessa – on käyty jo pitkään. Kirjallisuudessakin aihetta käsitellään: on maahanmuuttajien tarinoita ja kokemuksia joko itsekerrottuna tai toisten kirjoittamana, on tutkimustietoa ja on oletuksia. Millaisia eri vivahteita Suomeen kohdistuvaan maahanmuuttoon liittyy?

Suomen somalit - toim. Yusuf M.Mubarak, Eva Nilsson & Niklas Saxen
Jari Peltola: Sinua vartioin
Mitä sä täällä teet? Toim. Hannele Richert
Ronald Tõnisson: Toisella linjalla 
Ennen olin pakolainen


Kriisin jaloista

Pakolaisuus johtuu kriisistä, on jokin syy, miksi omalla kotiseudulla ei voi enää asua. Tämän otsikon alle sopii kaikenlainen akuuttia pakolaisuutta käsittelevä kirjallisuus: sodat, väkivaltaisuudet, horjuva yhteiskuntajärjestys, ilmaston aiheuttamat kriisit.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista -Modin pako Syyriasta

Kohti parempaa

Työ, koulutus, rakkaus. Syitä lähteä (pääosin) vapaaehtoisesti toiseen maahan on monia. Miten onnistuu uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutuminen, vastaako todellisuus haaveita, onko mahdollista integroitua? Haluaako sitä edes välttämättä?

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauten
Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa
Colm Tóibín: Brooklyn


Toisessa polvessa

Maahanmuuttajat sopeutuvat tai ovat sopeutumatta uuteen kulttuuriin kukin tavallaan. Miltä tuntuu olla toisen polven maahanmuuttaja, syntynyt uudessa kotimaassa ja kuitenkin vanhempiensa kulttuurin kasvatti? Myös toista seuraavat sukupolvet sopivat tähän kohtaan. Maahanmuuttajuus on vahva identiteetin tekijä, hieman haipuneenakin.

Ehdin jo lukaista sarjakuva-antologian Mitä sä täällä teet? (2016, Voima/ into), jonka löysin kirjastosta maahanmuutosta kertovia kirjoja etsiessäni. Tässä teoksessa on 15 tarinaa, jotka ovat piirtäneet ja kertoneet eri sarjakuvataiteilijat, joten kirja on moniääninen ja -värinen. 

Reetta Laitisen Miguel kertoo Chilestä jo 70-luvulla pakoon lähteneestä miehestä, ja tarina on ihastuttavan värikäs ja siinä nopeasti kerrotaan Miguelin elämänhistoria - ja lopuksi huomataan, miten elämä on sekä Suomessa että Chilessä. 

Teoksen koskettavin tarina on Henri Gylanderin tekemä Sara ja Zaran, jossa Kosovosta Ruotsiin lähtenyt pakolaisperhe etsii turvapaikkaa Ruotsista. Perhe on etnisesti romaneja, ja heitä alettiin vainota sekä albaanien että serbien puolelta. Perhe tuli salakuljettajien avulla Ruotsiin, jossa perheenjäsenet löysivät helposti paikkansa, ja lapset saivat ensimmäistä kertaa ystäviä, koska kukaan ei halveksinut heitä. 

Turvapaikkaa ei kuitenkaan tullut, monien mutkien ja ihmisten avun jälkeen he yrittivät saada turvapaikan uudelleen. Tarinaa lukiessa tuli niin kurja mieli, kun ajattelin, että tätä perhettä oikeasti kukaan ei halua naapurikseen - traumat olivat sen mukaiset perheenjäsenillä. Ja miten ihania ihmisiä he tapasivatkaan Ruotsissa lopulta! Gylander asuu myös Ruotsissa. 

Aino Sutinen oli minulle jo aiemmin tuttu sarjakuvailija (täällä). Hänen tarinansa kertoo kurdinaisesta Agrinista. Tietenkin, sillä Sutisen aiempi teos kertoi hänen omasta matkasta Kurdistaniin. 

Agrin on päässyt Suomeen, mutta kaikki ei mene hyvin, hänen miehensä muuttuu hirviöksi - ja Agrin löytää vasta myöhemmin oman elämänsä ja voimansa - loppu on kuitenkin onnellinen. 

***

Teoksessa toimi minusta erityisen hyvin se, että eri sarjakuvapiirtäjät antoivat henkilöille niin omanlaisen kuvan ja siten äänen, että kirjan sanoma on helppo tajuta: maahanmuuttajat ovat monenlaisia, ja jokaisen tarina on erilainen. On pakolaisena maahan tulleita, mutta paljon rakkauden ja työn takia maahan muuttaneita myös. 

Mitä sä täällä teet? - tarinoita maahanmuutosta

toim. Hannele Richter

2018, Voima/ into

128 sivua

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö (2016, Into) -teos jäi joulun jälkeen odottelemaan, josko lukisin kirjan - ja oli jo vaarassa päätyä takaisin kirjastoon, kunnes päätin teoksen kuitenkin ottaa lukuun. Ja onneksi otin, sillä pääsin heti mukaan sen tarinaan. 

Kirja alkaa Kurt Cobainin kuolemasta keväällä 1994. 

On tavallinen onnellinen perhe, joka lähtee kesänviettoon saareen. Perheessä on äiti, isä ja neljä tytärtä: kaksi teini-ikää kolkuttelevaa ja kaksi vähän nuorempaa. Aluksi tarinan kertoja on Ada, joka sekä ihailee että vihaa isosiskoaan Aliisaa. Aliisa on kaunein kaikista, ihana ja niin ärsyttävä, koska kaikki miehet ja pojat rakastuvat häneen. Ja miten siitä kaikesta kauneudesta joutuukaan Aliisa maksamaan! 

Toisen osan kertoja on Anni, toinen sisarusparven nuorimmaisista. On kulunut kymmenen vuotta kesästä saaressa, ja Anni on teini-iässä. Stereoista kuuluu Rasmus ja RHCP, koulussa Anni on yksinäinen. Kunnes koulun aloittaa Susanna, joka ei kunnioita eikä kumarra ketään. Äidin mielestä Susanna on selvästi huonoa seuraa, Annista Susanna avaa hänelle vihdoin ovet elämään. Tarinassa seurataan Annin elämää, kun hän miettii elämänsä suuntaa. 

Kolmas osa kirjassa on Alman, joka on aloittanut yliopisto-opinnot, mutta jotenkin eksyksissä. Mitä hänestä tulee isona, kun hän haluaisi vain olla kotona ja lukea kirjoja. Isosisko Ada, jolla on jo perhe, tulee Alman avuksi. Hän ottaa Alman kirjaimellisesti siipiensä suojiin, omaan kotiinsa asumaan. Alma pääsee kurkistamaan Aliisan päiväkirjaan, joka on siltä kesältä, kun jotain tapahtui saaressa. Kirjan tarina palaa alkuun, ja kysymykset saavat vastauksia. 

Teoksessa kuvataan nuorten tyttöjen elämää, kun suuret kysymykset alkavat vallata mieltä: mitä heistä tulee tulevaisuudessa. Miehet pyörivät elämässä, miten miesten kiinnostukseen tulisi vastata? Kirja vie lukijansa takaisin 90-luvun pyörteisiin, jolloin kaikilla tuntui olevan ystäväpiirissä oma kurt cobaininsa. En pysty aivan neutraalisti arvioimaan kirjaa, koska koin niin paljon nostalgisia asioita kirjaa lukiessani, mutta ilman 90-luvun tuntemuksiakin voisin sanoa, että kirja oli ihana, sellaisella kipeällä tavalla. Ihan parasta aloittaa vuosi tällaisella kirjalla! 

Muualla mm. Rakkaudesta kirjoihin -blogissa. 

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
2016, Into
329 sivua

Kirjalla osallistun Helmet-haasteeseen, kirja menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita

Esko-Pekka Tiitinen on minulle aivan tuntematon kirjailija. Hän on kuitenkin kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta ja saanut niistä mm. Finlandia Juniorin vuonna 2008 ja Savonia-palkinnon. Olipa jo siis aika tutustua hänen teoksiin!

Neljän tuulen paita (2016, Aula & co) kiinnosti kirjaston kuvailun perusteella ja päätin lukea kirjan ennen kuin palautan loput kirjaston kirjat - ensi vuosi on tarkoitus aloittaa oman kirjahyllyn kirjoilla. 

Neljän tuulen paita kertoo pojasta nimeltä Pekko, joka on kotoisin Lapista. Hän on muuttanut pieneen kaupunkiin, jossa on outo lintu pohjoisen olemuksensa takia. Koulussa Pekko ihastuu Damlaan, joka on myös muista erottuva - hän on kotoisin Lähi-idästä. Pekko ei uskalla lähestyä tyttöä, mutta koulussa vieraileva ja kirjoista kertova Oili sattumalta yhdistää nuoret. 

Kirjassa ihastutaan, eletään nuoruutta ja tutustutaan kirjallisuuteen. Paikkakunnalla, jossa virtaa joki, kohtaavat myös Odinin sotilaat ja paikkakunnalle avattava vastaanottokeskus. 

Kirjassa on paljon pienessä tilassa: teoksesa on vain 130 sivua. Pidin kirjan tuulahduksista, ihmissuhteista, vanhempi-lapsi-miettinöistä ja lempeästä otteesta, joka vei vähän metsäänkin (kirjaimellisesti) ihastelemaan kuuta ja joutsenta. 

Kävelimme pientä polkua pitkin suuren siirtolohkareen taakse, ja siinä samassa eteemme avautui uskomattoman kaunis niitty, jossa monet kukat kukkivat vieläkin vaikka syksy oli jo pitkällä. 

Kirja oli oikein mukava nuortenkirja, ja siinä tosiaankin ehti olla monenlaista teemaa. 

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteesen 2017 kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita

2016, Aula & co

131 sivua