Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo

Etsin kirjastosta unkarilaista kirjallisuutta ja törmäsin Maija Asunta-Johnstonin teokseen Punapukuisen naisen talo (2007, WSOY, 1. painos 1999). Lueskelin kirjaa mökin terasilla. Paikassa, johon kirja sopii erinomaisen hyvin. Suomalainen nainen, kahden teini-ikäisen äiti, asuu Wienissä ja ostaa Unkarin rajaseudulta mökin. Mökilleen hän matkustaa viikonloppuisin Unkarin ja Itävallan rajan yli laittaakseen puutarhaa ja myöhemmin kerätäkseen puutarhan satoa: marjoja ja rypäleitä. Elämää mökillä seurataan muutaman kesän ajan (1994 - 1997) päiväkirjamaisesti. Loputon tehtävä mökin puutarhassa alkaa lopulta kantaa hedelmää. 

Yksinäinen nainen ilman miestä Unkarin syrjäseudulla oudoksuttaa ja naista säälitään oikein urakalla. Välillä hän itsekin säälii itseään, niin paljon mökillä on tekemistä, jonka voisi tehdä joku muukin. Aikansa itseään säälittyään nainen kuitenkin tekee itse asiat. Lopulta mökin pihalle saadaan rakennettua sauna, jossa naapuritkin pääsevät rentoutumaan. On aika istahtaa ruokapöydän ympärille ja pakonomaisen mehun pullotuksen tai soseiden säilömisen sijaan tehdä 3000 palan palapeliä. 

Kirja on todellinen kesäkirja, jossa voi fiilistellä kesää ja puutarhaa. Vaikken itse ole todellakaan minkäänlainen viherpeukalo, koukutuin tähän kirjaan, koska se oli niin ihanan rauhallinen ja keskittyi kuvaamaan arkisia asioita. Miten voi olla iloinen ja tyytyväinen jokapäiväisiin elämän perusasioihin ja siihen, miten näkee luonnon kiertokulun ympärillään. Lisäksi kirjassa oli myös naisasiaa: miten keski-ikäinen nainen löytää elämälleen tarkoituksen, kun lapset alkavat olla siinä iässä, etteivät enää kaipaa äitiään joka hetkeen. 

Ihastuin kirjaan, omaelämäkerrallinen teos osui kesän rauhallisiin hetkiin. 

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo 

2007, Loisto-pokkari/ WSOY, 1. painos 1999

273 sivua

Liitän kirjan vielä Helmet-haasteeseen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, sillä kirjan välistä tipahti lappunen, jossa Merja Pukinmäen kirjastosta suosittelee kirjaa: 

Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus

Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

2016, Tammi

Les livre des Baltimore 2015

suomentanut Kira Poutanen

555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

2017, Gummerus

The One Plus One 2014

suomentanut Heli Naski

482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.

Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 

221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Martina Haag

Martina Haag on ruotsalainen kirjailija, jolta huomasin Atenan julkaisevan uuden suomennoksen Olin niin varma meistä helmikuussa. Teki mieli ottaa selvää, minkälainen kirjailija Haag oikeastaan on. 

Haag on ammatiltaan paitsi kirjailija myös näyttelijä. Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) (2007, Schildts) -teoksessa kirjan päähenkilö Isabella onkin aloitteleva näyttelijä, joka yrittää freelancerina saada jalkaa oven väliin. Bella on jo kolmekymppinen, mutta hänen cv:nsä ei ole kovin vakuuttava - eikä muuten hänen miesrintamallakaan kovin hyvin ole mennyt. Teos on chick litiä ruotsiksi; treffit miesten kanssa ovat kamalia ja elämä täynnä kommelluksia. 

Kun Bella hieman kaunistelee ansioitaan työelämässä, saa hän paikan Ruotsin kansallisteatterista, jossa tapaa myös komean miehen Micken. Ystävä varoittelee miehestä, ja lukija kauhistelee, milloin Bellan täytyy näyttää osaamiaan taitojaan näytelmässä. Melkoista katastrofia siis luvassa.

Radan väärällä puolella (2009, Schildts) -teos jatkaa Isabellan elämää useamman vuoden jälkeen. Bella on saanut työpaikan televisiosta - tavallaan. Ja hänellä menee kaikki asiat paremmin kuin edellisen teoksen aikana. Tai ainakin ulospäin näyttää siltä. 

Ruuhkavuodet vaativat veronsa, ja toisaalta myös lukijana täytyy todeta, että chick litiä on helpompi kirjoittaa sinkkuelämästä. Tämä kakkososa ei ollut niin hauska ja riemukas kuin ensimmäinen kirja. Tosin kirjaan tuli myös uusia elementtejä, rikoskirjan piirteitä. Isabellan viileä suhtautuminen kaikkiin elämän vastoinkäymisiin piti lukijana mielen korkealla. 

Nämä kaksi kirjaa olivat rentouttavia välipäivien välipalakirjoja. Suosittelen lukemaan, jos kaipaat jotain kevyempää kirjallisuutta väliin. 

Martina Haag: Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) 

2007, Schildts

Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det jättebra) 2005

suomentanut Liisa Laaksonen

192 sivua 

Martina Haag: Radan väärällä puolella 

2009, Schildts

I en annan del av Bromma 2008

suomentanut Salla Korpela

215 sivua

Tällä kirjalla aloitan myös vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen, kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole sopii Martina Haag: Radan väärällä puolella

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwanin kirja Rannalla (2007, Otava) on kuulunut lukupinooni jo useamman rannalla vietetyn kesän ajan, mutta sain teoksen vasta tässä heinäkuussa luettua. Kirja kuuluu kesäkirjapinoon, jota listailin ennen kesää. 

Rannalla on kuitenkin hieman erilainen kirja kuin oletin - tässä ei oteta aurinkoa rannalla, vaan rannalla sijaitsevassa hotellissa vietetään hääyötä. 

Eletään 1960-lukua, sota on ohi, ja uusi sukupolvi kasvamassa. Eletään vapautumisen aikakautta, mutta toisaalta ollaan vielä kiinni vanhassa. Varsinkin naimisiin mennyt Florence on kovin vanhoillinen ja pidättyväinen, mitä tulee hääyön pakollisiin hupeihin, hän on kauhusta jäykkänä ja miettii, eikö oikeastaan voisi elää ilman seksiä koko loppuikänsä - voisikohan hänen kanssaan naimisiin mennyt Edward myös? Kirjassa kohtaavat hääparin lisäksi myös Englannin luokkayhteiskunnan erilaiset luokat: Florencen akateemisen ja ylemmän luokan piireissä seksuaalisuudesta ei ole puhuttu, niin kuin asiaa ei olisi olemassakaan. Myöskin Edward on kovin kokematon, eikä osaa vietellä Florencea oikealla tavalla, vaan säikäyttää tämän vielä kauemmas. 

Teoksen tapahtumat kestävät yhden hääyön ajan, mutta tapahtumilla on seurauksensa, joista lopussa lyhyesti kerrotaan. 

Kirja on ihastuttanut blogimaailmassa, mutta täytyy sanoa, että en itse ihastunut tähän teokseen, vaan teki mieli mennä juttelemaan Florencelle, että rohkeasti vaan nyt mukaan. Jotenkin minusta oli myös kovin vaikea uskoa, että tällainen maailma olisi ollut olemassa kuin Florencen maailma, sillä tuntuu, että monessa kulttuurissa, jossa esiaviolliset suhteet ovat kiellettyjä, niitä kyllä on, ja ainakin nuoret ovat uteliaita. No, ehkä tällaisiakin ihmisiä on ollut olemassa. Ahdistavaa. 

Ian McEwan: Rannalla

2007, Otava

On Chesil Beach 2007

suomentanut Juhani Lindholm

185 sivua

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Rauhaa maailmaan -lukumaraton

Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 

Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 

Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 

13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 

15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.

22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 

10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.

16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?

En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 

2015, Otava

Finding Audrey 

suomentanut Lotta Sonninen

319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 

2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899

95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

2015, Schildts & Söderströms

suomentanut Taija Mård

153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

2015, Johnny Kniga

170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo

2015, Otava

238 sivua

Imre Kertész: Lopetus

2006, Otava 

Felszámolás, 2003

suomentanut Outi Hassi

123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

2015, Lasten keskus & Kirjapaja

Tales from outer suburbia, 2009

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 

2009, Otava, 1. suomennos 1980

The Cement Garden, 1978

suomentanut Eva Siikarla

135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas. 

Michèle Lesbre: Punainen sohva

Kustantamo Lurra Editions tuli minulle tutuksi teosten Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria ja Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö myötä (teksteihini kirjoista). Koska olen nauttinut näiden kirjojen lukemisesta todella paljon, kävin Lurran sivuilta katsomassa, mitä muuta he ovat julkaisseet ja aloin etsiä käsiini Lurran julkaisemia kirjoja. 

Punainen sohva (2014, Lurra editions) aloittaa nyt tutustumiseni Lurran kirjoihin ja myös naiskirjalijoiden teoksiin, joita aion lukea parin viikon ajan aina Minna Canthin päivään saakka. 

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta iso sisällöltään. Kirjassa on sivuja 155 ja lisäksi fontti on isoa ja väljää. Luin kirjan yhden päivän aikana pienissä erissä, ja jäin fiilistelemään kirjan tapahtumia ja tunnelmia. Sillä tämä on sellainen kirja, että sitä täytyy jäädä mietiskelemään. 

Teos on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja ystävyydestä. Näin kertoo osin kirjan takakansikin. Kirjan juoni on nopeasti kerrottu: ranskalainen nainen, Anne, lähtee junamatkalle Siperiaan, etsimään kauan sitten tapaamaansa miestä, Gyliä, joka on lähtenyt Baikal-järven rannoille jo vuosia sitten. Kotonaan Pariisissa Anne lukee kirjoja naapurin naiselle, joka istuu punaisella sohvalla asunnossaan, eikä lähde koskaan ulos asunnostaan. Paitsi sen jälkeen, kun on kuullut tarinoita kaikista urheista naisista. 

Junassa kohti Siperiaa nainen kohtaa ihmisiä, jotka käväisevät hänen elämässään, naureskelevat hänen huonolle venäjälleen, ja jatkavat elämäänsä omassa arjessaan. 

Olin juuri lukenut lauseen: Joskus kohtaamme ihmisiä, jotka ovat meille täysin tuntemattomia, mutta joista kiinnostumme ensimmäisestä katseesta alkaen, yhdellä iskulla, yhtäkkiä, ennen kuin sanaakaan on vaihdettu... 

Matkan aikana nainen kohtaa omia rakkauksiaan muistoissaan, mutta myös punaisen sohvan naisen, Clémencen, rakkauksia. Naiset ajattelevat samoin kaikista niistä miehistä, joita elämässä on käynyt ja ollut: "olen rakastanut heitä kaikkia". Varsinkin lukiessani rakkauksista ihmettelin kirjan suomenkielisen painoksen kantta, joka on varsin synkkä. Näiden kahden naisen asenne elämään ja rakkauksiin tuntuu varsin vastakohtaiselta synkkään kanteen - ja mietin, että miksi kanneksi on valittu jotain niin synkkää. Ajatukseni kirjasta käyvät paljon paremmin yksiin näiden kansien kanssa, jotka ovat hämyisen salaperäinen (vas.) ja matkantekoon liittyväisen toiveikas (oik.). 

Ja mitäpä tällainen kansi kertookaan kirjasta: 

Ehkä jotain tällaista: 

- - mitä rakastatte yli kaiken? Rakastelemista, maata sateen jälkeen, rakastelemista, kulkukissoja, rakastelemista, kukkia, rakastelemista, joitain harvoja lapsia, rakastelemista, ihmisiä, joilla on itsekritiikkiä, rakastelemista, jokia, rakastelemista, satamia, rakastelemista - - 

No, toisaalta kannen hämättyä itseäni odottamaan jotain todella synkkää tarinaa, pääsin löytöretkelle kirjaan, jossa oli niin paljon kaikkea, että olen aivan läkähdyksissäni. Pääosin kirjassa ei siis tapahtunut kovinkaan paljon, vaan sitä lukiessa pääsi kokemaan erilaisia tunnelmia rakkaudesta ja ystävyydestä. Mutta myös matkustamisesta, joka oli yksi kirjan kantava teema. 

Tiesin, että matka todentuu vasta sitten, kun on palannut kotiin, ja se täyttää päivät niin, että hetket ja paikat sekoittuvat toisiinsa. 

Kirja antoi paljon tunteita lukijan koettavaksi, sillä tässä mentiin ilosta suruun, haaveista pettymyksiin nopeasti - jollain ihmeellisellä tavalla kirja rakensi tunnetiloja, jotka olivat pakahduttavia. Tällaisten kirjojen takia voin sanoa, että haluan lukea kirjoja: ne eivät anna valmista tarinaa, vaan pieniä paloja, joista koota omanlaisensa kirja ja tarina. Myönnän kyllä, että olisin mieluusti lukenut vielä sata sivua lisää sekä Siperian-junasta että Pariisista, kuten Ulla kirjoittaa blogissaan. Kirjan on lukenut myös Jonna, jolla sama lainaus kuin itselläni ja Anneli, jonka mieleen kirjasta tuli samoin kuin itsellenikin Rosa Liksomin Hytti nro 6 - lähinnä se, miten erilaisia nämä kirjat ovat. 

Michèle Lesbre: Punainen sohva

2014, Lurra editions

Le Canape rouge, 2007

suomentanut Timo Torikka

155 sivua

Sara Blædel: Vain yksi elämä

Tanskalaiseen kirjallisuuteen tutustumiseni jatkui Sara Blædelin Vain yksi elämä (2014, Karisto) -teoksen kanssa. Suomeksi Blædelin kirjoja julkaisevan Kariston sivuilla kerrotaan, että Tanskan dekkarikuningattareksi tituleerattu kirjailija on maansa myydyin ja myös suosituin kirjailija. En yhtään ihmettele myyntilukuja tai suosiota, sillä itse tämän yhden luetun kirjan perusteella tykästyin kirjailijaan. 

Vain yksi elämä -teos kertoo maahanmuuttajatytön murhasta: 15-vuotias Samra löydetään kuolleena rantavedestä. Hänet on selvästi murhattu, koska ruumista pitää veden alla betonipaino. Kirjan miljöö on pieni kaupunki Holbæk, josta kirjan henkilöt ajelevat päivittäin Kööpenhaminaan. Paikkakunnasta kertoo Samran koulukaverin isä: 

Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin - - Ne lapset osaavat ehkä lukea ja kirjoittaa hyvinkin, mutta eivät tiedä, kuka on pääministeri, sillä he eivät katso Tanskan televisiota eivätkä lue lehtiä, ja tilanne vain pahenee, mitä vähemmän heillä on tanskalaisia koulukavereita, joilta he voisivat oppia. 

Samran murhaa asettuu paikallisen poliisin kanssa tutkimaan kööpenhaminalainen Louise Rick, joka saa työparikseen paikallisesta poliisista Kimin. Uusiin kuvioihin tottuminen sujuu hienosti, ja yhdessä muiden poliisien kanssa jutusta alkaa hitaasti mutta varmasti selvitä kaikenlaista. Louise huomaa, että Samran jordanialaistaustainen perhe on asettanut tyttärelle vaatimuksia, jotka ovat ristiriidassa tanskalaisen yhteiskunnan kanssa. Se, miten pahasti ja raa'asti vaatimukset on asetettu, selviää kirjan edetessä. Kunniamurha on kirjan keskeinen käsittelyssä oleva asia. 

Pidin kirjassa siitä, että tarinan kuluessa asioita käsiteltiin monipuolisesti. Louisen ystävätär Camilla on journalisti, joka on kirjassa henkilönä varmaan siksi, että hän voi vetää jutuissaan teemaa pidemmälle kuin poliisi-Louise. Camilla kirjoittaa, kuinka myös Tanskassa on hylätty tyttäriä, jotka ovat tehneet häpeällisiä tekoja, kuten tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tämä tapahtui vuosikymmeniä sitten, mutta tapahtui kuitenkin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että asiat eivät olleet yksinkertaisia. Yksinkertaista ei ollut syyllisen löytyminen, vaan selvittämisessä mentiin montaa eri linjaa pitkin. Yksinkertaista ei ollut lopulta myöskään se, miksi Samralle kävi niin kuin hänelle kävi. En kovin usein tykästy dekkareihin, mutta tällaisiin dekkareihin, joissa asiaa käsitellään monelta eri puolelta, pidän hyvänä teoksena: tarinassa ei niinkään yritetä saada selville, kuka tappoi, vaan miksi näin tapahtui. Blædelin kirjan ansio myös se, että syy ei ole mitenkään yksioikoinen. En myöskään tässä kirjoituksessa yritäkään tuoda esiin, mihin suuntaan tarina kulki, ettei muiden lukijoiden lukemisilo katoa. 

Maahanmuuttajien lisäksi kirjassa käydään vierailulla myös hyvätuloisten tanskalaisten kotona, sillä Samran koulukaveri Dicte ja hänen perheensä ovat tekemisissä poliisien kanssa. 

Pidin kirjassa myös siitä, että kirjan nimi Vain yksi elämä saa merkityksensä. Vain yksi elämä voidaan ymmärtää eri tavoin, riippuen siitä, kenelle elämä on vain yksi elämä. 

Luulen, että tulen tutustumaan Sara Blædelin teoksiin, aiemmin hän on julkaissut Nimimerkki prinsessa -teoksen, jossa netissä liikkuu raiskaaja, ja Blædelilta on tänä vuonna suomennettu uusi teos: Hyvästit vapaudelle, jossa pureudutaan ihmiskauppaan. 

Sara Blædel: Vain yksi elämä

2014, Karisto

Kun ét liv, 2007

suomentanut Virpi Vainikainen

360 sivua

Kirjasta on kirjoittanut pitkästi myös Ulla.