Italia-lukukierrokseni jatkui Niccolò Ammanitin teoksella Minä en pelkää (2005, 1. painos 2004, Otava), joka vaikutti sopivan kepeältä (lyhyeltä, paljon dialogia) kesäiseen päivään luettavaksi.
Tuo vuoden 1978 kirottu kesä on jäänyt historiaan yhtenä vuosisadan helteisimmistä. Kuumuus työntyi kiviin, murensi maan ja kulotti kasvit; se tappoi eläimiä ja sytytti talot palamaan. Kasvitarhan tomaatit olivat mehuttomia, kesäkurpitsat kitukasvuisia ja kivikovia. Aurinko salpasi hengen, voimat, halun leikkiä, kaiken. - -
Acqua Traversen aikuiset eivät poistuneet neljän seinän sisältä ennen iltaa. He linnoittautuivat koteihinsa ja pitivät ikkunaluukut kiinni. Vain me lapset uskaltauduimme ulos kiehuvan kuumalle, autiolle maaseudulle.
Kirja kertoo Michele-nimisestä pojasta ja kesästä, jolloin hän oli 9-vuotias ja leikki viattomia leikkejä samanikäisten kavereidensa kanssa pienessä italialaisessa kylässä. Lapset kiipeilevät vanhoissa taloissa ja hylätyissä pihoissa välillä melkoisen vaarallisestikin. Pikkusiskon silmälasit hajoavat ja lapsia pelottaa, mitä vanhemmat sanovat tai miten paljon huutavat ja lapset yrittävät korjata lasit kuntoon. Siinä isoimmat huolet lasten elämässä, kunnes Michele eräällä retkellä löytää hylätystä pihasta kuoppaan unohdetun lapsen. Michele alkaa tuoda samanikäiselle pojalle ruokaa ja juotavaa, mutta ei uskalla kertoa kenellekään muulle pojasta.
Lapsen huolet alkavat kasvaa pian, sillä vahingossa Michele kuulee aikuisten puheesta ja television uutisista pätkiä, joiden ansiosta osaa päätellä, kuka poika on ja miksi hän on kuopassa. Kirjan koko tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta taitavasti: lasten ja aikuisten elämät ja maailmat tuntuvat kulkevan vierekkäin, mutta kaukana toisistaan. Maailmojen lähestyessä toisiaan Michelen valtaa pelko ja epäilys aikuisten suhteen.
"Ole tarkkana, Michele, sinun ei pidä lähteä ulos yöllä", äidillä oli tapana varoitella. "Pimeällä ulos lähtee musta mies, joka sieppaa lapsia ja myy ne mustalaisille".
Isä oli musta mies.
Päivisin hän oli hyvä, öisin paha.
Kaikki muut olivat mustalaisia.
Kirja muuttuu loppua kohden jännitystarinaksi ja pahikset ovat yllättävän lähellä.
Kirja on taitavasti kirjoitettu, lapsen näkökulma pysyi kirjassa loppuun saakka. Aikuisten toiminta tuli lukijalle lapsen ajatuksin suodattuneena, erittäin vahvana. Nautin ja kauhistelin kirjaa lukiessani ja täytyy sanoa, että ihastuin Ammanitin kirjaan sen verran paljon, että hänen kirjojaan täytyy ehdottomasti lukea lisää. Tästä kirjasta on muuten myös tehty elokuva, joka olisi kiva nähdä!
Muita kirjan lukeneita:
Kujerruksia, Kuuttaren lukupäiväkirja, Opuscolo ja monet muutkin ovat kirjaa lukeneet.
Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää
2005, Otava, Seven-pokkari
1. painos 2004, Otava
Io non ho paura 2001
suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä