Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja (2016, Tammi) kiinnosti kovasti syksyn käännöskirjallisuuden tarjonnasta. Japanilainen Ogawa on jukaissut kotimaassaan yli 40 teosta, joista Professori ja taloundehoitaja on tunnetuin ja laajimmin käännetyin kirja (kerrotaan kansiliepeessä), pakkohan tällaisen kirjailijan teos on lukea, kun sen suomeksi saa!

Professori ja taloudenhoitaja on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2003. Nimensä mukaisesti kirjassa on henkilöinä matematiikan professori ja onnettomuudessa muistinsa osin menettäneelle proffalle palkattu taloudenhoitaja. Professorin muisti kestää vain 80 minuuttia nykyajasta, menneisyydestä hän muistaa paljon enemmän. Nykyaikaa on hyvin vaikea elää, ja siinä proffaa auttaa häneen teipatut muistilaput ja taloudenhoitaja, joka on päivisin hänen apunaan. 

Kirjassa on paljon matematiikkaa - kaikki keskustelut henkilöiden välillä saavat aiheensa luvuista. Toinen aihe kirjassa on baseball, jossa professori elää vanhoissa joukkueissa, jonne on muistoissaan jäänyt. Lähes olemattomasta muististaan huolimatta taloudenhoitaja ja hänen poikansa ystävystyvät tämän erikoisen miehen kanssa. 

Ogawan teos on eriskummallinen teos, jossa matematiikan kaavoilla on iso osa, ja koska itse en ole kovinkaan matemaattinen, jäävät nämä osat omalta kohdaltani sivuseikaksi. Onneksi kirjan loppua kohden numerot jäävät, ja pidinkin tarinan loppuosasta enemmän - vaikka se onkin hieman surullinen. 

Myös ainakin Ulla ja Krista ovat kirjan lukeneet. 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

2016, Tammi

Hakase no Aishita Sushiki 2003

suomentanut Antti Valkama

286 sivua

Kirjalla jatkan Kurjen siivillä -lukuhaastetta

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku

Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku (2003, Like) on lojunut kirjahyllyssäni jo jonkin aikaa, ja olisi siellä lojunut vielä tovin jos toisenkin, ellen olisi bongannut kirjaa hyllystäni Helmetin-lukuhaasteeseen, jossa luetaan vuoden ajan kirjoja, jotka osuvat 50 kohtaan, näistä muutama ensimmäinen listattuna tähän: 

1. Ruuasta kertova kirja
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Sanoisin, että heti nämä ensimmäiset kohdat inspiroivat minua lukemaan vaikka mitä jo omastakin kirjahyllystäni. 

Munakoisojen kiukku on kirja ruuasta ja elämästä, ja kirjaa lukiessani voin todeta, että aika usein nämä kaksi asiaa ovat sama asia. Teoksessa on 13 novellia, joissa kaikissa on eri henkilöhahmoja. Yhteistä kaikille novelleilla on, että niissä liikutaan tiukasti intialaisessa maailmassa. Teos alkaa keittiöstä, jossa on toinen toistaan parempaa kokkia, jotka loihtivat maailman parhaita ja mausteisimpia ruokia. Ruokaa syödään niin, että vatsa huutaa armoa ja ruokaa tehdään niin, että tekijät kilpailevat, kuka tekee parhaan ruoan. Ruoan teko liittyy elämän arkeen: ruokaa valmistetaan eväsretkelle tai juhlaan, jolloin maailman (tai yhteisön) suurin hääateria tarjoillaan vieraille. Ruoan ohella kirjassa näyttäytyy intialainen elämä: naimisiinmeno on tärkein elämän päämäärä siinä missä täydellinen ateria. Välillä lukiessa ahdisti tämä melkoisen ahdas ja miehinen maailma: naiset tuntuvat elävän keittiössä, kun parhaimpia ruokia haudutetaan tunteja ja miehen vatsaa täytyy miellyttää. 

Mutta sitten novelleissa tulee vastaan Chinta, jolla on aviomiehensä lisäksi suhde toiseen mieheen. Ja kyllähän asiaa paheksutaan. Toinen asia, mitä paheksutaan, liittyy ruokaan: 

Miksi hän haluaa olla laiha? - - Ajattele nyt sahibia. Hän juoksee joka aamu tietä pitkin kuin raivotautinen koira olisi hänen kannoillaan. Ihmiset voisivat vielä luulla, että hänen talonsa on tulessa - - Kun viimeinkin on saatu kasaan vähän rahaa, missä muualla sen kuuluisi näkyä kuin vatsassa? 

Sanoisin, että tässä kirja, jossa todellakin ymmärretään hyvän ruoan ja hyvän elämän merkitys. Novellien lopussa on jokaiseen novelliin liittyvä resepti, joten lukija voi kokeilla, yltääkö hän novellien tasolle keittiössään.

Bulbul Sharman ruoka-aiheiset tarinat jatkuvat kirjassa Eating Women, Telling Tales, joka vaikutti mielenkiintoiselta: naiset käyttävät ruokaa hieman eri tavalla kuin tyypillistä. 

Munakoisojen kiukku on myös Kirjavuorellani, joten olen yhden kirjan lähempänä Haltin huippua, haasteen luetut: 1/25. 

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku - Mausteisia tarinoita ja reseptejä Intiasta

2003, Like

The Anger of Aubergines 1998

suomentanut Terhi Kuusisto

159 sivua (sanastoineen)

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (2003, Otava) tuli vastaan, kun aloin lämmitellä Atwood-luku-urakkaani. Oryx ja Crake aloittaa Atwoodin tulevaisuuden maailmaan sijoittuvan trilogian, joka päättyy tänä vuonna suomennettuun Uusi maa -teokseen. 

Oryx ja Crake kertoo, miten Lumimies jää yksin, kun tappava tauti on levinnyt ympäri maailman. 

Kirjassa kerrotaan takaumien avulla, miten Jimmy elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja tapaa ensimmäistä kertaa Craken. Pojat ystävystyvät ja opiskelevat ja tutustuvat aikuisten maailmaan yhdessä. He elävät pahasti eriarvoistuneessa maailmassa ja siksi Crake opiskelee hyvässä koulussa, kun taas Jimmy joutuu tyytymään siihen, mitä saa. Vieraillessaan Craken luona Jimmy pääsee tutustumaan toiseenkin maailmaan. Yhdessä he myös löytävät Oryxin, nuoren tytön lapsipornosivuilta - pojat vierailevat paljon mm. pornosivuilla tai väkivaltasivustoilla, vaikka ovatkin jo tylsistyneitä mitä kamalimpiin asioihin, joita mm. videoilla tapahtuu. Oryx on myyty köyhästä kylästä, vilja- tai riisipeltojen luota, ja jo 8-vuotiaana hän on videoiden tähtinäyttelijä. 

Jimmy ei ole syntynyt maailmassa menestyjäksi, hän voi korkeintaan haaveilla näyteikkunansomistajan työstä, kun taas Crake opiskelee oikeaa alaa ja päätyy geenimanipulaation maailmaan: hän luo ihmisrodun, parannetun ihmisen, joka jumaloi Crakea. Crakella on suunnitelmisssa myös jotain isoa ja kamalaa, mikä muuttaa maailman kokonaan. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa liiaksi. Kuitenkin teoksessa on melkein 500 sivua, joten kaiken kertominen näin lyhyesti on vaikeaa. Atwood avaa pikku hiljaa tapahtumia, mikä on kirjan suola - tarinaa ei ole aivan helppo seurata, mutta juonen kehittyessä koin lukijana iloa, kun sain koota tarinan palasia yhteen. Nykymaailma, jossa ihmisten eriarvoistuminen, loputon itsekkyys ja pandemioiden uhka leijuu ihmisten yllä, on kovin samantyylinen kuin Atwoodin kirjoittama maailma. Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin miettiä, kääntyykö ihmiskunnan tulevaisuus johonkin parempaan suuntaan, vai mennäänkö maailmassa Atwoodin uhkakuvan suuntaan. 

- - ihmisyhteiskunta on kuin eräänlainen hirviö, jonka pääasiallisina sivutuotteina saadaan ruumiita ja roskaa. Se ei ole koskaan oppinut mitään, se on tehnyt samat ääliömäiset erehdykset yhä uudelleen, vaihtanut nopeasti saatavan hyödyn kauaskantoisiin haittoihin. Se on kuin jättiläisetana, joka armotta popsii kaikki planeetan muut eliölajit, jauhaa kitaansa maapallon elämän ja paskantaa teollisesti vamistettua ja tuota pikaa vanhentuvaa muovikrääsää. 

Vaikka kirja uhkakuvineen oli kovin raskan lukea, pidin sen lukemisesta. Atwoodin jokainen sana tuntuu merkitykselliseltä ja paikkaansa sopivalta. Tarina ei ole liian helppo eikä vaikea. Myöskin pidän siitä, että Atwood haluaa sanoa teoksillaan ihmisille tärkeitä asioita. Jotenkin olen niin iloinen myös siitä, että olen Atwoodin lukemisessani tässä vaiheessa, että niin monta kirjaa on vielä edessäpäin (osan kirjoista olen lukenut ensimmäisen kerran 90-luvulla, joten tämä on osan kohdalta uusintakierros). 

Kirjasta myös Taikakirjaimissa. 

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

2003, Otava

Oryx and Crake, 2003

suomentanut Kristiina Drews

483 sivua

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi) on toinen lukemani Murakami (ensimmäinen oli Norwegian Wood). En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin kirjasta, ettei sitä ymmärrettäisi väärin. Yritän mahduttaa pääajatuksen heti aluksi tähän yhteen virkkeeseen: Pidin kirjasta tosi paljon, henkilöt leijailevat vieläkin jossain mieleni perukoissa ja ihmettelen, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtui, mutta en aivan täysin ihastunut kirjaan, koska se oli kovin samanlainen kuin Norwegian Wood. 

Kirjan päähenkilö on K, jonka näkökulmasta kirjan tapahtumat kerrotaan. K on opettaja, joka kohtaa opiskeluaikoinaan Sumiren, johon rakastuu. Sumire on taiteellinen tyttö, joka haluaa kirjailijaksi. Sumire on rakastunut Miuhun, jonka tapaa juhlissa. Miu on vanhempi nainen, naimisissa ja Sumirelle saavuttamattomissa. Niin Sumire ajattelee, mutta koska rakastaa naista niin paljon, on onnellinen, kun Miu pyytää hänet töihin yritykseensä. Viinejä Euroopasta tuovan yrityksen johtaja Miu lähtee Eurooppaan ja pyytää Sumiren mukaansa. He päätyvät unelmien saarelle Kreikkaan, mutta saarella tapahtuu jotain, minkä takia Miu soittaa K:n apuun. 

Kirjan alku on tavallista kuvailua henkilöiden elämästä, perheistä, opiskeluista ja haaveista. K:n ja Sumiren toisiinsa yhdistävä tekijä on kirjallisuus. He ovat toisiinsa kytköksissä lukemansa kirjallisuuden kautta. Tuntuu, että he elävät elämänsä kahdessa maailmassa: oikeassa maailmassa ja kirjojen maailmassa, ja ehkä kirjan loppu saa merkityksensä tästä dualismista käsin. 

Kirjan alun järkeenkäypä maailma nimittäin muuttuu, kun Sumire ja Miu päätyvät Kreikkaan. Siellä tapahtuu jotain, jota ei voi puhtaalla järjellä selittää. 

Kirjan henkilöt ovat jotenkin järkyttävän yksinäisiä ja heidän yksinäisyytensä väistyy vain hetkittäin. Silloin, kun K ja Sumire tapaavat toisiaan. Näin siitäkin huolimatta, että K:lla on omat naisseikkailunsa. 

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkelä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisiruja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia. 

Murakamin tarinaa on luonnehdittu unenomaiseksi monessa kirjablogissa. Murakamin teksti on myös toisteista: sama ajatus ilmaistaan useammallakin kielikuvalla. En ole varma, syntyykö unenomaisuus tästä, enkä ole varma, pidänkö hirveän paljon tästä tyylistä.

Huomenna olen kuitenkin toinen ihminen, en koskaan palaa entiselleni. Ei sitä tosin kukaan huomaa Japaniin palattuani. Ulospäin ei näy muutosta. Mutta sisälläni jotakin on palanut poroksi ja haihtunut ilmaan Verta on vuotanut, ja sisimmästäni puuttuu jotakin. Tuo jokin poistuu sanaakaan sanomatta, pää painuksissa. Ovi aukeaa ja sulkeutuu. Valo sammuu. Tämä on viimeinen päiväni sinä ihmisenä joka juuri nyt olen. Viimeinen iltahämärä. Uuden päivän koittaessa täällä ei enää ole sitä ihmistä joka minä olen. Joku toinen on ottanut paikan tässä ruumiissa. 

Jotain Murakamin tekstissä ja tarinankerronassa kuitenkin on, sillä jäin miettimään kirjan henkilöitä vielä kirjan lukemisen jälkeen, eivätkä tarinat jätä rauhaan. Murakamia on luettava lisää, sillä olen kuullut huhuja, että tämä teos ei välttämättä olisi se Murakamin paras. 

Muita lukeneita ja bloganneita mm.: 

Elina, Jenni S., Sara, Sanna, Katja, Jenni. 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

2003, Tammi (oma kirja 2. painos vuodelta 2011)

alkuteos Supuutoniku no koibito 1999

suomentanut Lauri Kemiläinen 

252 sivua 

Murakami pääsee osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseen, maa siis Japani - ja japanilaisia pelaajia tiedän itsekin ainakin yhden: Kagawa ManU:sta, jonka taidonnäytteitä täällä. 

Daniel Mason: Pianonvirittäjä

Daniel Masonin Pianonvirittäjä (2003, Tammi) oli minulla kirjastosta lainassa jo ennen joulua, ja muistin kirjan nyt, kun aloitin Aasia-haastettani - kävin hakemassa kirjan uudelleen lainaan. Teoksessa nimittäin seikkaillaan Burmassa (Myanmarissa). Burma oli brittiläisen kolonialismin vallan alla vuosina 1824-1885, joka aika tunnetaan kolmena sotana. Kirjassa eletään vuotta 1886, aikaa, jolloin brittiläiset ovat julistaneet maan olevan valloitettu. 

Edgar Drake kutsutaan keskelle Burman viidakkoa virittämään pianoa, jonka sotilaslääkäri Anthony Carroll on mukanaan sinne vienyt. Seudulla on levottomuutta, koska burmalaiset kapinalliset, dacoitit hyökkäilevät brittien kimppuun. Edgar toimii pianonvirittäjänä Lontoossa, hän on naimisissa, mutta avioparilla ei ole lapsia. Edgar tuntee kaipuuta jotain muuta kohtaan, ja koska hän ajattelee itäisistä ihmisistä pelkkää hyvää, päättää hän lähteä tälle järjettömälle matkalle läpi merten ja Intian. 

Kirjassa kuvataan paitsi matkaa myös Burmaa ja sen historiaa. Tohtori Carroll elää keskellä Shan-valtiota, joka on entisen (1500-luvulle asti jatkuneen) vallan jälkeen hajaantunut sirpaleisiksi ruhtinaskunniksi pitkin Burmaa ja dacoitit kiusaavat myös shaneja. 

Edgar näkee ja kokee matkallaan paljon, ja varsinkin Intian junista näkyvät maisemat ja asiat hurmaavat hänet, tiikerinmetsästys ikään kuin kuuluu kuvioon mukaan. Burmassa hän huomaa, että englantilaiset ovat tuoneet paitsi hallintonsa myös ilmapiirinsä maahan, sillä Burmassa englantilaiset tapaavat oikeastaan vain toisiaan: on upseereja, rouvia, giniä ja juoruja. 

Matka shan-valtioon on pitkä, vihdoin kirjan keskivaiheilla Edgar pääsee perille: 

Leiriä suojaavan harjanteen päällä he pysähtyivät. Alhaalla, koillisessa, levisi laaja laakso, joka oli täynnä pieniä bambukyliä. Etelässä pieni kukkulajono puski ylängön läpi kuin maasta paljastuneen luurangon selkänikamat. Kaukana siintäviä vuoria tuskin erotti auringon häikäisyltä. 

Ollaan 80 mailin päässä Siamista, joka on puskuri brittien ja ranskalaisten välissä, jotka ovat Mekongin alueella. Shan-valtiossa viljellään oopiumia, minkä takia britit eivät myöskään halua menettää otettaan maasta. 

Kirjassa kuvaillaan yllättävän vähän maisemia ja ihmisiä, mikä tietysti on tavallaan ymmärrettävää, koska kirjassa kuvataan 1800-luvun maailmaa. Ja tavallaan kirjassa on kuvattu tuon ajan maailmaa: Burmassa sairastetaan malariaa, ja tohtori Carroll tutkii malarian alkuperää, ja asiasta tulee esiin mielenkiintoisia näkökulmia, kuten että hindujen veda-kirjat ovat esittäneet malarian välittäjäksi sääskeä, burmalaisten antama nimi on lintukuume, kun taas eurooppalaiset pitävät taudin alkuperänä huonoa ilmaa. 

Kirjaa lukiessa minun oli vaikea päättää, pidänkö kirjasta vai en. Historiallisesta kirjasta odottaisin paljon vanhan ajan kuvaamista ja Aasiaan sijoittuvalta kirjalta juuri Aasian kuvaamista, varsinkin kun kirjailija itse on viettänyt aikaansa Myanmarin ja Thaimaan raja-alueilla (tutkien juuri malariaa). Jotenkin tuntuu, että kirjassa on ajateltu lukijaa liian hellästi: asioista on kyllä vähän kuvausta, mutta minusta olisi voinut olla enemmänkin. Ja toisaalta Burman historia on kirjoitettu hieman väsyttävästi kirjeiden muotoon. Ehkä tässä kirjassa on kiusana se, että aineksia olisi vaikka mihin, mutta toteutuksessa kirjailija ei ole kuitenkaan ollut kovin taitava. Tämän kirjan maisemat ja tunnelmat eivät jääneet elämään mieleen niin kuin kirjan alkua lukiessa etukäteen odotin. 

Alueen uskonto tulee esiin Edgarin tutustuttua tohtori Carrollin ystävään Khin Myoon:

Korokkeella oli kullattu Buddhan kuva joka oli ympäröity kynttilöin ja kukkasin. Sen silmät olivat tummat ja murheelliset ja se istui jalat ristissä, kämmenet auki sylissään. Missään ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä. Nok Lek otti laukustaan pienen kukkaseppeleen ja laski sen alttarille. Hän polvistui, samoin Khyon Myo, ja molemmat kumarsivat syvään, niin että päät koskettivat viileitä lattialaattoja. 

Kirjassa Edgar Drake kokee paljon: tiikerinmetsästystä, malariaan sairastumisen, rauhanneuvotteluihin ja valtiollisin juonitteluihin osallistumista, niin ja tietysti sen pianonvirittämisenkin. Tapahtumia oli minun makuuni liikaa, liian hätäisesti kerrottuina ja liian vähän miljöön kuvailua. Vaikka toisaalta, sain tästä kirjasta tietoa Burmasta, siirtomaavallasta ja shan-kansasta. Oli tosi jännää lukea kaikista edellä mainituista, koska vaikka tiedän brittiläisten olleen kovasti Intian isäntänä, en ollut ajatellut, että brittejä oli muuallakin Aasiassa. Tämä kirja oli kiinnostava alku Aasian-matkalleni, ja koska löysin toisen kirjan, jossa seikkaillaan myös Burmassa, päätin lukea sen seuraavaksi. 

Daniel Mason: Pianonvirittäjä 

2003, Tammi

alkuperäinen teos: 

The Piano Tuner 2002

suomentanut Kaijamari Sivill

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompsonin Blankets tuli tietoisuuteeni Nenä kirjassa -blogin kautta, Thompsonin teoksia olen aiemmin lukenut Habibin, joka oli viime vuoden iso sarjakuvaelämykseni. Raahasin Blankets-kirjan heti mukaan, kun se tuli vastaan (kirjastossa). Kirja oli pakko lukea alusta loppuun melkein samalta istumalta. Pidin tosi paljon tästäkin Thompsonin kirjasta, vaikka se onkin aivan erilainen kuin Habibi. 

Kirja on omaelämäkerrallinen teos, jossa kuvataan kirjailijan lapsuutta kristillisessä kodissa ja koulussa, jossa hän joutuu kiusatuksi. Elämä ei näytä todellakaan mukavalta: kotona on tiukan kurin lisäksi kesällä aivan liian kuuma ja talvella järkyttävän kylmä. Koulussa kirjoittaja piiloutuu piirustustensa taakse, kunnes kokee jonkun sortin hengellisen herätyksen ja lopettaa piirtelyn sen synnillisyyden takia. Lopulta hän vain yrittää sinnitellä koulumaailmassa, johon ei sovi ollenkaan, koska hän ei ole urheilullinen, vaan pieni ja laiha piirtäjäpoika. 

Sarjakuva on kasvukertomus: pojan lapsuus alkaa jäädä taakse ja elämässä tulee esiin kaikki teinielämään liittyvä. Kodin ja koulun lisäksi yksi tärkeä paikka elämässä on ollut kirkko. Uskonnollisella talvileirillä poika tapaakin vihdoin tytön, Rainan, jonka kanssa kokee kaikkea uutta. Koska molemmat ovat vakaasti kristittyjä, he elävät parisuhteessa, mutta eivät harrasta esiaviollista seksiä. 

Peitto liittyy pojan kasvutarinaan aina, kun on tärkeistä henkilöistä kyse. Kirjoittaja nukkui kodissaan samassa sängyssä pikkuveljensä kanssa. Yleensä nukkuminen oli tappelua ja kärsimystä, mutta välillä pojat löysivät veljeyden kirjaimellisesti saman peiton alta.

Peitto tulee tärkeäksi myös Rainan kanssa, sillä Raina on ommellut itse tilkkutädin, jonka antaa rakkaalleen. Myöhemmin kirjoittaja kääriytyy vilttiin rakkautensa hiilloksella. Tunteet ovat puoleen tai toiseen aina kovin suuria, kuten teinimaailmassa kuuluukin. Suhde kristinuskoon muuttuu kasvun myötä, mutta uskonnollisuus pysyy mukana läpi kirjan.

Yksi kirjan tärkeistä kuvatuista asioista on talvi. Talvi ympäröi eri vuosina tapahtuvia episodeja. Talvi ja varsinkin lumi on ihmeellinen asia, josta välillä nautitaan kahdestaan, välillä yksin.  

Pidin kirjasta, vaikka pojan kasvu mieheksi ei ehkä ollut kovin itseäni koskeva asia, ja toisaalta pojan kasvukertomuksia on maailma tulvillaan. Thompsonilla on taito kirjoittaa ja varsinkin kuvata tapahtumat niin, että niistä huokuu tunne voimakkaasti lukijalle asti. 

Lisäksi täytyy vielä antaa kiitosta blogimaailmaan, koska olen kirjablogien kautta löytänyt uudelleen sarjakuvakirjat, ja etenkin tuntuu, että kaikkein loistavimmat sarjakuvakirjoittajat. Tämä oli todellakin lukemisen arvoinen teos! 

Craig Thompson: Blankets 

2003  Top Shelf Productions 
582 sivua

Johanna Sinisalo: Sankarit

Johanna Sinisalon Sankarit (2003, WSOY) jatkaa tammikuun teemaani "uudelleen luettuja kirjoja". Teoksen aiemmin lukemisestani muistan sen, että olin täysin haltioissani Sinisalon Finlandia-palkitusta Ennen päivänlaskua ei voi -teoksesta, ja siksi tosi pettynyt, kun luin Sankarit, joka ei yltänyt mielestäni lainkaan samalle tasolle. Sankarit-teos on myös Kalevalan uudelleen kirjoitusta, joten voi olla, että kirja ei iskenyt myöskään se takia, etten tuntenut niin kovin hyvin Kalevalaa. 

Nyt, kun olen lukenut Kalevalan useampaan kertaan ja oppinut Kalevalan sisältöä hieman paremmin, kun olen sitä opettanut eri paikoissa, halusin lukea Sankarit uudelleen. Halusin kokeilla, avautuuko kirja yhtään paremmin. 

Ja kyllä, täytyy sanoa, että Sankarit oli tällä lukukerralla huomattavasti parempi kirja. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että tiesin Kalevalasta, missä mennään ja osasin tavallaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, ennen kaikkea tiesin, mikä on Lönnrotilta ja mikä Sinisalolta. 

Sankarit kertoo mm. suomalaisesta rock-tähdestä, Rexistä ja iskelmätähdestä Joakimista. Kuten Väinämöinen ja Joukahainen Kalevalassa, Rex ja Joakim tässä teoksessa ottavat laulamalla mittaa toisistaan: Joukahaisen tapaan uhoava Joakim on tuomittu häviämään ja hän uppoaa kirjaimellisesti laululavaan, tai lavalla auki unohdettuun aukkoon. Vihanpito jatkuu, ja Joakim tulee luvanneeksi Rexille laatunaisen, joka on hänen siskonsa Oona. Koska eletään nykyaikaa, suullisen laulannan ovat korvanneet paitsi rock-lyyrikat myös naistenlehdet ja muu media, joka hehkuttaa Suomen kuumimman rock-tähden heilastelevan Joakimin siskon kanssa. Kaikki, mitä kirjan sankarit tekevät, päätyy lehtien lööppeihin. Samoin voisi kuvitella vanhojen sankarien urotekojen levinneen aikoinaan suullisena perinteenä uusille kuulijoille. Seikkailu jatkuu kuten Kalevalassa: Rex lemppaa Oonan ja Joakim ryntää kostamaan: hevosen sijaan hän ampuu Rexiä kuljettaneen keikkabussin bensatankkiin niin, että bussi räjähtää ilmaan. 

Alkaa miesten tutustuminen Sariolan sairaalaan eli rouva Alakorkeen johtamaan sairaalaan, jonne Rex nippanappa pelastuttuaan raahautuu. Jotta Rex pääsisi pois sairaalasta, hän lupaa kaverinsa, myöskin onnettomuudesta henkiinjääneen rumpalinsa, Ile Aerosmithin tulevan auttamaan Alakorkeeta tietokoneiden kanssa. Samalla kosiskellaan tytärtä, Tytti Pohjolaa. 

Kirjassa seurataan siis kiinteästi Kalevalan juonta, mutta nykyaika on tullut mukaan: tietokoneet, internet, ohjelmistot, virukset ja kännykät ovat tulleet kuvioihin mukaan. Mielenkiintoista kirjaa oli lukea senkin puolesta, että kirjan tapahtumien aikoihin (1990-luvulla) kaikki edellä mainitut tekivät vasta tuloaan maailmaan. Seppo Ilmarinen tekee kultaneidon tietotekniikan avulla ja muusikot nukuttavat kuulijansa huipputeknologian avulla. Mutta hauen leukaluusta kuitenkin saadaan vieläkin huippukitara. 

Sankarit-kirjan päähenkilöt ovat rock- ja iskelmätähdet sekä 10-ottelija Mahti Saarelainen, jossa voi nähdä Suomen oikeankin urheilun supertähden: urheilu-uran loputtua hän ryhtyy laulamaan ja keikkailee suomalaisten suosimassa baarissa etelässä. 

Tarina on yhtenäinen, ja mukana tässä on myös Kullervo erittäin traagisena hahmona. Kirjassa on myös juonittelua, seikkailua, räjähdyksiä, itsemurhaiskuja, joukkoraiskauksia ja vaikka vallan mitä. Välillä mietin, että voiko Kalevala tosiaan olla näin väkivaltainen. Näki sen miten modernina tahansa. Kun tapahtumia on liikaa tai ne käyvät liian väkivaltaisiksi tai tunteellisiksi Sinisalo on kirjoittanut väliin pätkiä rakkausromaanin tai dekkarin sivuilta. Samaan tapaan kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa muut tekstit tulevat yhtäkkiä tarinan väliin. 

Samoin kuin Kalevalassa tässäkin teoksessa melkein eniten pidin traagisesta Karelin hahmosta. 

Karel lähetetään raivaamaan uutta laskettelurinnettä Unnastunturin kupeeseen. Hän antaa moottorisahan laulaa ja raivaa vaivaiskoivujen lisäksi pois tieltään myös muutaman sata sähköpylvästä. Hän työntää tieltään kivenlohkareet niin että ne tukkivat alapuolella kulkevan tien - - Kaikki mitä hän tekee on tehty aina hyvin, mutta aivan hiton paljon liian hyvin. 

Tai ehkä hän pelkästään piruilee. Kukaan ei tiedä. 

Kirjassa olisi paljon, mitä kertoa. Mutta ehkä tämä riittää. 

Pidin kirjan lukemisesta tosi paljon. Suosittelenkin, että jos luet Sankarit-teoksen, kannattaa taustalla olla jonkunlainen kuva Kalevalasta. Sen verran suoraan teos seuraa Kalevalan juonenkulkua. Toisaalta ilman Kalevalan tuntemusta tämän voi lukea vauhdikkaana seikkailuna, mutta epäilen kyllä, että ilman taustatietoja tarinan juoni voi vaikuttaa oudolta kohellukselta.

Tammikuun lopun häämöttäessä alan olla vakuuttunut, että kirjojen uudelleen lukeminen on mitä mielekkäintä hommaa. Uusia kirjojakin tekee mieli lukea, mutta välillä tuntuu, että vanhat kirjat ovat niin hyviä, että melkein mieluummin palaa hyviin kertomuksiin aina vain uudelleen. 

Ihanaa muuten on myös se, että minulla on aika monta uudempaa Sinisalon teosta lukematta! 

Joel Haahtela: Elena

Miten usein ihmiset kulkevat toistensa ohitse,

jättävät jälkeensä haaveen siitä

miten kaikki olisi voinut olla,

 nuo satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät hetket,

jotka hetkeksi piirtyvät mieleen

ja katoavat arkiseen maailmaan,

autojen meluun,

puheensorinaan,

huutoon

ja kolinaan - -

Joel Haahtelaan ihastuin Traumbachin myötä, joten ei tässä rakkaudentuskassa muu auta kuin lukea lisää.

Elena on Haahtelan pienoisromaani ja se on julkaistu vuonna 2003 (Otava). Kirjassa sen nimen mukaisesti kerrotaan Elenasta, jota mies seuraa: Mies törmää Elenaan vahingossa noustessaan päivärutiinejaan rikkoen väärällä pysäkillä ratikasta. Mies kuvittelee Elenan, ja näkee Elenan nimen kirjassa, jonka nainen unohtaa kahvilaan. Mies odottaa joka päivä Elenan näkemistä ja iloitsee sydämessään, kun tämän näkee. Kesällä Elena katoaa näkyvistä ja mies seuraa häntä, saareen, jossa Elena on kesätöissä. Elena on kuin pakkomielle, joka pitää miehen liikkeessä joka päivä.

Elena-kirja on kovin samanlainen kuin Traumbach, sillä molemmissa on päähenkilönä mies, josta ei paljon kerrota. Miehen ikä, ulkonäkö ja ammatti ovat sivuseikkoja ja pysyvät salaisuutena teoksen loppuun asti; miehen päivistä kerrotaan vain hänen päivärutiininsa ja ne hetket, jolloin hän näkee Elenan.

Vasta teoksen lopussa lukijalle annetaan lisätietoja, joilla utelias lukija voi paikata puuttuvat tietonsa. Elenassa tiedot annetaan suoremmin kuin Traumbachissa. Miehen henkilöllisydellä ja ajallisuudella leikitellään kovin samaan tapaan kuin Traumbachissa.

Jään kuuntelemaan musiikkia, joka täyttää ruokasalin. Se on Tsaikovskin viulukonsertto ja tuo mieleeni illan, josta on kulunut vuosia. Olin matkalla niin kuin nyt. Istuin hotellin ravintolassa, joka silloinkin oli tyhjä ja katsoin ikkunasta ulos kadulle. Näin lasin läpi ihmiset, jotka kiirehtivät ohitse. Yhtäkkiä joku mies hidasti kävelyään, pysähtyi ja katsoessani hänen kasvojaan minusta tuntui kuin olisin nähnyt itseni peilistä, mutta toisessa ajassa, toisessa paikassa.

Voi miten rakastankaan tällaista ajatusta. Monestiko olen nähnyt itseni kulkemassa toisessa elämäntilanteessa ja -ajassa ohitseni. Ainakin mielikuvituksessani. Pidän myös lynchimäisistä juonista, joissa ajan määrittäminen on vaikeaa ja aika mieluummin kiertää kehää kuin kulkee kronologisesti eteenpäin.

Elenassa Haahtelan kieli on alkeellisempaa, ei niin runollista eikä maalailevaa kuin Traumbachissa. Mutta muuten kirjojen tunnelma on kovin samanlainen. Hienoja ajatuksia ei tästäkään teoksesta kuitenkaan puutu: Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Hieno kirjallisuus on tehty hienoista ajatuksista ja niiden takia jaksan lukea kirjoja.

Vaikka tässä teoksessa Haahtelan kieli ei ole yhtä hioutunutta eikä juoni yhtä taitavasti rakennettu kuin Traumbachissa, ihastuin Elenankin tarinaan ja teoksen tunnelmaan. Tällaisen kirjan tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen ja sitä on niin ällistynyt, että tällaista on. Olemassa.

Jatkan matkaani Haahtelan seurassa.

Arvioni: + + + + ½

Katy Gardner: Esther ja Gemma

Jos edellinen kirja kertoi intialaisista ilman että oltiin Intiassa,

niin tämä kirjaa kertoo Intiassa matkustavista englantilaisista tytöistä

ilman, että kuvailee Intiaa oikein mitenkään.

Luen siksi kirjan nuortenkirjaksi.

Koulussa olen huomannut, että kirjat, jotka puhuttelevat hirveän paljon itseäni,

eivät hetkauta nuoria mihinkään suuntaan.

Kun kirjoja käsitellään, saan kommentiksi usein, että kirjassa ei tapahtunut mitään.

No, tässä oli taas tapahtumia, mutta miten Intiassa tapahtuvia asioita voi kirjoittaa niin, että ympäröivää Intiaa ei kuvaa yhtään?

Kirjaa kiinnostavammalta kuulostaa itse asiassa

Katy Garnerin elämä ja muu työ, sekä tutkimukset.

Teoksessa Esther ja Gemma on kyse ystävyksistä: Estheristä ja Gemmasta, jotka lähtevät seikkailemaan Intiaan. 

Koska he haluavat seikkailla kunnolla, antavat he kohtalon päättää, mihin suuntaavat: 

kirjan pudotessa Agun Maziriin he lähtevät vaivalloiselle ja pitkälle matkalle. 

Ensimmäinen takaisku tytöille on se, että heidän yhteinen vyölaukkunsa katoaa. 

Hyvällä tsäkällä (näin he luulevat) laukku löytyy ja heidän matkaansa tulee mukaan Coral, laukun löytäjä. 

Saapuessaan Agun Maziriin Gemma sairastuu ja Coral saapuu heidän seuraansa. 

Koko ajan lähellä on myös salaperäinen mies, Zak. 

Ja jotain tapahtuu aina Estherin nukkuessa. 

Paikan lähellä on temppeli, jossa on Pir Nirullan hautapaikka. 

Esther kokee outoja asioita haudalla ja hän on varma, että lähellä on kummituksia tai outoja = pahoja henkiä. 

Kun Gemma alkaa ystävystyä Coralin kanssa, alkaa Esther sekoilla jä lähtee takaisin Delhiin. 

Vain huomatakseen Delhissä, että tyttöjen passit ja loppurahat, jotka olivat tallelokerossa, on viety. 

Esther kaahaa takaisin Agun Maziriin, jonne jätti Gemman yksin. 

Gemmaa ei kuitenkaan löydy (tähän viittaa englanninkielinen kirjan nimi: Losing Gemma). 

Tässä vaiheessa selviää, että kirja onkin dekkari: 

Gemman katoaminen jää vuosiksi kaihertamaan Esthreriä, varsinkin sen takia, että asiaa ei hänen mielestään kukaan uskonut eikä tutkinut kunnolla. 

Vasta vuosia myöhemmin Esther palaa Intiaan ja asiat alkavat selviytyä.

****

Voisin kuvitella, että kirja kiinnostaisi nuorempaa lukijaa, koska tässä juostaan edestakaisin ja koko ajan tapahtuu jotain. 

Myös dekkarimainen ja välin jännittävä kerronta voisi viehättää koulussa. 

Itse kaipaisin enemmän kuvailua: 

miltä Intia näyttää ja kuulostaa, tuoksuu ja maistuu. 

Intiaa kuvailtiin lähinnä Tata-autojen töötttäysääninä (mikä onkin varsin erikoinen), kaaoksena, kaahailuna, janona, nälkänä. 

En sijaan ihmeemmin ihastunut kirjaan, olen täysin vääränikäinen sen lukijaksi. 

Sen sijaan Gardnerin elämä alkoi kiinnostaa. 

Itsekin antropologiaa hieman lukeneena olen aina innoissani antropologien tarinoista. 

Kiinnostavaa tässä kirjassa on se, että nuorten irtaantumismatka on kirjoitettu dekkarityyliin.