Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

EM-loppukiri: Tsekki / Portugali / Puola

Milan Kundera: Tietämättömyys

2002 WSOY

L'ignorance 2000

suomentanut Annikki Suni

154 sivua

Milan Kundera on yksi vanhemmista lempikirjailijoistani, jonka teoksia luin aikana, jolloin en aivan täysin ymmärtänytkään hänen teostensa hienoutta. Olemisen sietämätön keveys on teos, johon palaan aina uudestaan löytääkseni jotain uutta. Tietämättömyys (2002, WOSY) tuli edustamaan EM-kisamaiden Tsekkiä, joka ei kisoissa pärjännyt, mutta kirjallisuuden puolella pärjäsi taas hyvin. 

Tietämättömyys-teoksen kantava teema on emigrantit, jotka ovat lähteneet Tsekeistä neuvostoarmeijan vyöryessä Prahaan vuonna 1968. Irena on yksi heistä, jotka lähtivät maasta. Hän on asunut Pariisissa kaksikymmentä vuotta, kunnes vihdoin palaa maahansa ja kotikaupunkiinsa. Matkalla hän tapaa sattumalta lentokentällä Josefin, jonka muistaa opiskeluvuosiltaan. Irenalla ja Josefilla on täysin erilaiset muistot toisistaan, ja muistojen erilaisuus saa aikaan sen, että he tapaavat toisensa täysin erilaisin odotuksin. Molemmat hakevat toisistaan jotain mennyttä, jota eivät löydä enää Prahasta. 

Kirjassa pohditaan nostalgiaa ja sen merkitystä aina Odysseuksesta alkaen. Myös Odysseus purjehti matkoillaan kaksikymmentä vuotta, kunnes palasi Ithakaan. Miten emigrantit, joilla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta paluuseen, kokevat maansa jälleen sen nähdessään ja tavatessaan ne ihmiset, jotka jättivät taaksensa. Paikat ovat muuttuneet, ihmiset ja sukulaiset eivät ole heistä puhuneet vuosiin, koska ovat pelänneet loikkaamisen vaikuttavan omaan elämäänsä. Ovatko emigrantit enää kenenkään muistoissa? Kun kaupunki ja suku ei tunnu kodilta, tuntuu kieli paikalta, jonka voi tuntea kodikseen, ajattelevat Irena ja Josef.

Kunderan teosta oli ilo lukea, sen mietintää kodista ja elämästä toisaalla. 

*********

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

1996, Tammi

Sostiene Pereira, 1994

suomentanut Liisa Ryömä

176 sivua

Portugalia edustaa kirjallisuuskatsauksessa hieman yllättäen italialainen Antonio Tabucchi, jonka teoksessa Kertoo Pereira (1996, Tammi) eletään Lissabonissa. Tarkemmin vuodessa 1938, jolloin Portugali eli yksinhallitsija Salazarin vallassa. 

Pereira on työssä journalistina lissabonilaisessa lehdessä, johon kirjoittaa kulttuuritekstejä. Hän voi kirjoittaa näennäisen itsenäisesti juttuja kirjailijoista, joista haluaa, mutta huomaa, että on ottanut liiallisia vapauksia. Lehden päätoimittaja huomauttaa, että tekstien pitäisi kertoa sellaisista kirjailijoista, jotka ajattelevat Portugalista isänmaallisesti. 

Pereira tutustuu journalistiharjoittelijaan, nuoreen Monteiro Rossiin ja tämän tyttöystävään Martaan. Nuoret saavat Pereiran tekemään asioita, jotka ovat hieman epäilyttäviä. Tämän Pereira huomaa ainakin siinä vaiheessa, kun poliisi tulee etsimään Rossia. Pereiran on aika miettiä, uskaltaako hän tehdä asioita päätoimittajan toiveiden (käskyjen) vastaisesti. 

Kirja toi palan maailmaa, joka oli päässyt minulta unohtumaan/ olemaan tietymättömissä: Portugalin Salazarin aika ei tunnu kovinkaan tutulta, joten ihan hyvä idea lukea eurooppalaista kirjallisuutta: paljon on tapahtunut Euroopan historiassa. 

Ja Portugali upeasti (ja hieman yllättäen) finaalisssa sunnuntaina!

**************

Eva Weaver: Jacobin takki 

2013, WSOY

The Puppet Boy of Warsaw, 2013

suomentanut Anna Lönnroth

359 sivua

Puolasta kertoo Eva Weaverin Jacobin takki (2013, WSOY), jossa ajankohta on toinen maailmansota. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sota onkin tapahtuma ja ajankohta, joka jakaa sekä maanosan historiaa ja luonnollisesti kirjallisuutta: Tabucchin kirjassa eletään kuohuntavuosia, jotka edelsivät sotaa, Kunderan teoksessa sodan jälkeistä aikaa, jossa kylmä sota vaikutti pitkään ja tapahtumat historiassa sekä ihmisten elämässä kulkivat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä omalla tavallaan. 

Jacobin takki kertoo ajasta myrskyn eli sodan aikaan. Jacob on nuori poika, joka elää Varsovassa. Hän on juutalainen ja elää kaikki ne hetket, joiden aikana juutalaisten elämään ja elämänpiiriä kutistetaan. Ensin juutalaiset eivät voi käyttää samoja ratikoita, käydä koulua, sitten heidät ahdetaan juutalaisghettoon ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille. Kaiken kurjuuden, nälän ja epätietoisuuden keskellä Jacobilla on isoisän takki, joka on täynnä salataskuja. Näihin taskuihin mahtuvat kaikki pienet nuket, joilla Jacob viihdyttää ihmisiä: nukketeatterilla nälkä ja kuolema pysyvät vähän aikaa mielestä poissa. Nuket pitävät Jacobia hengissä hieman paremmin ja varmemmin ja iso takki mahdollistaa sankariteot ghetossa. 

Kirja kertoo karmaisevista tapahtumista ja kysyy kahta asiaa: miten oli mahdollista, että kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui silmien edessä? Miksi ne ihmiset, jotka näkivät gheton naapurissa tapahtumat, olivat hiljaa? Kirjassa kysytään myös: miksi juutalaiset eivät nousseet kapinaan ennen kuin oli liian myöhäistä? 

Kirjan rakenne on outo, sillä itselleni tämä oli Jacobin tarina. Kun kirjassa siirryttiin osaan kaksi ja kolme, en ollut tarinassa enää niin intensiivisesti mukana. Empatiani ei riittänyt saksalaissotilaalle, josta toinen osa kertoi, aivan näin pian sodan tapahtumien jälkeen. Toinen osa olisi voinut olla kokonaan pois. Vaikka ymmärränkin tarinan: lapsenlapset eivät voi ottaa vastuuta isovanhempiensa teoista. 

**********

EM-kirjallisuutta tulossa vielä muutaman kirjan verran, postaukset taitavat mennä ensi viikolle. Otetaan vaikka Hesa Cupin kunniaksi yksi ylimääräinen viikko. Hesa Cup siis alkaa maanantaina ja kestää koko viikon. 

Riitta Jalonen: Hula-hula / Kuvittele itsellesi mies

Luin jonkun aikaa sitten Riitta Jalosen teoksen Yö on oranssi häkki (2000, Tammi) ja päätin lukea vielä lisää Jalosen kirjoja. Juuri tällä hetkellä Jalosen noin 150-sivuiset teokset ovat sen pituisia kirjoja kuin jaksan lukea. Vapaa-aika on hieman kortilla ja keskittymistä vievät kirjoista kaikenlaiset muut ajatukset, ja olenkin taas opetellut jättämään kesken sellaisia kirjoja, jotka eivät jaksa kantaa ajatuksiani mukanaan. 

Hula-hula (2002, Tammi) kertoo yksinäisestä 11-vuotiaasta tytöstä, Hellästä. Hän asuu isänsä ja äitinsä kanssa, mutta molemmat ovat monesti poissa kotoa ja tyttö luuhaa talossa asuvien vuokralaisten seurassa - tai istuu komerossa tai harjoittelee hula-vanteen pyörittämistä, mikä tuo hänelle lohtua. 

Tytön paras ystävä Sari asuu kodissa, joka haisee likaisille astioille. Yhdessä he tarkkailevat asioita, jotka kuuluvat aikuisten maailmaan ja joita kohtaan he ovat ymmällään, mutta uteliaita. Hellä käy usein kirjastossa, jossa saa siirtyä kirjastotädin valvovan katseen alla aikuisten kirjallisuuteen. Lisäksi hän tekee ihmisistä, joita kohtaa, paperinukkeja. Muiden silmissä tyttö pysyy näkymättömissä, eikä hän keksi, miten tehdä itsensä näkyväksi aikuisten maailmassa. 

Lukijalle selviää tytön havainnoista ympäristöään kohtaan se, mitä ympärillä oikeastaan tapahtuu. 

Äiti tuijotti harmaata miestä. Sellainen ilme, jota en ollut äidillä koskaan nähnyt, levisi kasvoille. Niin kuin äiti ei olisi uskonut sitä minkä edessään näki: jotakin kauheaa, jota hän pelkäsi. 
Harmaa liikahti eteenpäin. Otti äitiä vyötäröltä kiinni ja huusi: minä rakastan sinua. 
Äiti rimpuili ja teki niin kuin minäkin olisin tehnyt, pakeni takanaan olevaan vessaan ja paukautti oven kiinni. 
Mies oli hetken niin hölmistynyt, että äiti ehti vääntää lukon kiinni. 
Tuijotimme yhdessä vessan punaista merkkiä, joka todisti, että ovi oli lukittu. Katsoin voitonriemuisena harmaata univormumiestä, mutta hän ei huomannut minua. Hän huusi oven takana, kuin hulluksi tullut: minä rakastan sinua. 

Vanhempien parisuhteen kriisien ohella kirja tuo esiin järkyttävän yksinäisyyden, jonka Hellä kohtaa perheen lapsena.

Riitta Jalonen: Hula-hula 
2002, Tammi
139 sivua

Kuvittele itsellesi mies (2005, Tammi) on tarina kolmiodraamasta. Mirjami palaa matkaltaan kotiin, jolloin naapuri kertoo, että Mirjamin miehellä on ollut toinen nainen kodissa. Mirjami ottaa selvää, kuka nainen on ja alkaa seurata tätä. Inari on taidemaalari, joka kuvaa aviopareja, mutta ei ole itselleen saanut aviomiestä. Mirjamin mies Kalevi on molemmille naisille omanlaisensa mies - ehkä molempien kuvittelema mies. 

Mirjami säilyy kirjassa näennäisen tyynenä, mutta hän alkaa toimia: hän pakkaa miehensä tavarat mustiin jätesäkkeihin ulos, heittää lakanat ja patjat pihalle, samoin kuin Kalevin. Mirjami piilottaa vihansa muilta suunnitellessaan kostoa. Lukija huomaa, että jotain hänessä on alkanut tapahtua: 

Kolmannen viinilasillisen jälkeen Mirjamista alkoi tuntua enemmältä kuin ennen. Hän katseli olohuoneen kristallikruunua, se oli pieni ja vaatimaton, mutta hän oli pitänyt lasinpalaset kiiltävinä. 
Kristalli oli nähnyt Kalevin naisen, heijastunut naisen kuvaa itseensä ja takaisin. Sohva, jolla hän istui, oli nähnyt naisen, ehkä nainen oli silittänyt samettikangasta, sanonut väristä jotakin. Kenties väri oli ollut väärä värien ammattilaiselle. 
Nyrkki paukahti sohvan tyynyyn. Mirjami katseli hetken kättään hämmästyneenä. Siihen sattui. Hän repi sohvan tyynyt ja heitteli ne lattialle. Hän halusi hakea kirveen ja hakata sohvan säpäleiksi. Hän oli jo lähdössä kellariin, kun kissa tuli lähelle. 
Kissa tuntui ihmiseltä. 
Viinilasi oli tyhjä. 

Pidän Riitta Jalosen tyylistä rakentaa tapahtumia, henkilöitä ja traagisia elämiä lyhyellä, mutta ytimekkäällä tavalla. Tälläkin kertaa tyyli toimi, tarinat antoivat ajateltavaa ja niitä oli miellyttävää lukea. 

Minulla on vielä muutama Riitta Jalosen kirja lukematta, joten ehkä nekin ilmestyvät ajallaan tänne. Nyt kuitenkin jotain muuta luettavaa seuraavaksi.

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies
2005, Tammi
160 sivua. 

Carlos Fuentes: Inez

Carlos Fuentesin Inez (2002, Gummerus/ 2000) on teos, jonka parissa jatkoin tutustumistani latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen. Fuentesia ennen luin Álvaro Mutisin kirjan - yhteistä kirjailijoille on se, että molemmat ovat syntyneet 20-luvulla (Fuentes 1928) ja kuolleet aivan viime vuosina, Fuentes 15.5.2012, Álvaro reilun vuoden myöhemmin. Vahvasti näyttää siltä, että luen pahasti myöhässä espanjankielistä kirjallisuutta. Syynä voi olla se, että Suomessa amerikkalainen kirjallisuus tarkoittaa yhdysvaltalaista ja kanadalaista kirjallisuutta, eikä Väli- tai Etelä-Amerikan kirjallisuutta.

 

Fuentesin Inez kertoo surullisen rakkaustarinan. Kirjan alussa esitellään kapellimestari Gabriel Atlan-Ferrara, joka on jo yli 90-vuotias, mutta vie lukijan muistoihinsa ja siihen hetkeen, kun hän tapasi ensimmäisen kerran Inezin ,meksikolaisen laulajattaren, joka lauloi oopperan kuorossa ja kiinnitti miehen huomion.

 

Minulle olet laulajatar joka erkani kuorosta ja ojensi minulle kauniin äänensä, ainutlaatuisen, mutta vähän villin vielä, muokkausta kaipaavan.

 

Vaikka Inez on miehelle nainen ilman ikää ja kotimaata, tuo Inez Englannin nummille, joilla he tapaavat toisen maailmansodan aikaan, tuulahduksen Meksikosta.

 

Parin tiet eroavat kuitenkin yhtä nopeasti kuin ne toisensa löysivät. Inésistä tulee Inez ja hän on siirtynyt kuorosta soololaulajaksi. Faust on se ooppera, jota he esittivivät Englannissa, Faust tuo heidät taas yhteen, kun Atlan-Ferrara lähtee ohjaamaan oopperaa Meksikoon. Ovatko he oppineet jo? Jäävätkö he toistensa luo? Vai onko tapaaminen vanhan toistoa?

 

Kuten edellistä kirjaa lukiessani ja siitä kirjoittaessani tulin huomanneeksi, Etelä-Amerikan kirjallisuus ei ole realistista. Myöskin Inezissä on unenomaisuutta, siinä kulkee toinen maailma todellisen rinnalla. Kauan sitten järjestettiin uutta maailmanjärjestystä ja lukija viedään metsäkansan luo. Ne-el ja a-nel ovat kietoutuneet toisiinsa, mutta epäluulo, epäluottaus vie heitä erilleen. Aivan kuin Gabrielin ja Inezin maailmassa on niin paljon kaikkea, mikä erottaa heitä toisistaan. Molempien omat urat, ihailijat ja kaikki se, mikä vie elämässä eteenpäin.

 

Sitten on taas aika, jolloin Faust tuo Gabrielin ja Inezin takaisin toistensa luo.

 

Intohimon laineet eivät lyö rantaan kahta kertaa. Regret sen sijaan elää kanssamme aina. Katumus. Valitus. Se muuttuu alakuloksi ja käy meihin taloksi kuin turhautunut haamu. Osaamme vaieta kuoleman. Tuskaa emme osaa hiljentää. Meidän on tyytyminen rakkauteen, joka on yhtäpitävä sen rakkauden kanssa jonka muistamme hymystä jo kadonneilla kasvoilla. Onko se vähän?

Mitä kirjasta voisi vielä sanoa?

Pidin sen surumielisestä otteesta, rakkaudesta, joka säilyi kirjan henkilöiden välillä vuosien läpi. Pidin myös tarinan liittymisestä Faustiin, oopperan ja musiikin maailmaan.

Jäin edelleen hämmentyneeksi kirjan epärealistisesta otteesta ja välitarinasta. Vaikka tavallaan ymmärsin sen liittymisen Gabrielin ja Inezin tarinaan, jäi mieleen kytemään epäilys, että ymmärinkö vihjeet kuitenkaan aivan oikein. Ehkä pieni epäilys toisaalta on vain hyväksi.

Carlos Fuentes: Inez

2002, Gummerus
Instinto de Inez 2000
suomentanut Tarja Härkönen
175 sivua

Kirjalla lisään pointsejani Hola español -haasteeseen ja kirjallisuutta fudis-maista -haasteeseen.

Meksikosta löytyy kuulemma sellainen huippupelaaja kuin Javier Chicharito Hernández, ja hänen taidonnäytteitään ManU:n paidassa löytyy täältä.

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä & Naiset katsovat vastavaloon

Uuden vuoden kunniaksi listailen täälläkin blogissa vuoden luettuja, mutta sitä ennen täytyy iskeä eetteriin tällainen unohdettu teksti, joka on odotuttanut itseään kesästä alkaen. Tarkoitukseni oli lukea kaikki loput Joel Haahtelan kirjat, mutta kirjat uuvuttivat minut, pari jäi kesken - myös se tämänvuotinen Haahtelan uusin.

 

Mutta tässä muistoja kesältä, luonnoksissa virunut teksti.

 

 

 

 

Joel Haahtelan Perhoskerääjässä (2011/2006, Otava) mies saa Henri Ruzicka  -nimiseltä mieheltä testamentissa kaiken tämän perinnön. Mies miettii, että miksi ihmeessä, koska ei tunne Ruzickaa.

 

Miehen vaimo on työmatkalla, joten mies on vapaa lähtemään tutkimaan Ruzickan mennyttä elämää. Ruzickan talosta hän löytää kirjeitä eräälle Anna Prinzille, joka asuu edelleen kotitalossaan Saksassa. Mies lähtee tapamaan Annaa Saksaan, koska kirjeissä Anna ei osaa sanoa, miksi mies on saanut perinnön.  

 

Kirjassa on siis sama tarina, mikä niin usein Haahtelan kirjoissa: on mies, joka etsii jotain menneisyydestä. Tällä kertaa mies ei etsi rakkautta eikä naista, eikä nuoruutta, vaan hän etsii sitä, mikä yhdisti herra Ruzickan ja hänen oman elämänsä niin voimakkaasti, että Ruzicka halusi antaa miehelle kaiken, mitä elämänsä aikana omisti.

Miten lähelle totuutta miehen on edes mahdollista päästä monen vuosikymmenen taakse?

En ollut varma mikä Annan kertomuksesta oli todella Henri Ruzickan kertomusta, mikä hänen omaa kuvitelmaansa, mikä sekoittui lapsuuden satuihin. Ja mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, olisko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva - - 

Miten perhoset liittyvät tarinaan? Ruzicka on perhoskerääjä, jolle perhoset ovat paitsi intohimo myös pakkomielle.

Perhonen oli jäänyt liitelemään heidän yläpuolelleen, näyttänyt hetken aikaa jo katoavan, kunnes se oli äkisti muuttanut suuntaa, lepatellut alaspäin ja laskeutunut hänen äitinsä hihansuulle. Perhonen oli jäänyt siihen, levitellyt siipiään pökertyneenä auringosta, ja he olivat kaikki katselleet sitä ihmetellen.

Parasta Haahtelassa, vaikka tämä kirja ei nyt ehkä aivan loistokkainta kirjailijaa ollutkaan, on hänen tapansa luoda tuokiokuvia, hetkiä, joissa lukijana pääsin pysähtymään ja huokaisemaan. 

Nainen kuunteli minua ja sanoi haluavansa antaa jotain. - - 

Hän otti hameensa, laski sen polvilleen, leikkasi kankaasta palan, taitteli sen neljään osaan ja antoi minulle. Kun kysyin miten hän saattoi enää käyttää hametta, hän pani sen ylleen ja sanoi: huonosti. Vasemman lantion kohdalla olin neliskanttinen reikä. Panin sormeni sen päälle, tunsin kankaan reunan, hänen ihonsa. Muistatko, hän kysyi, juuri siihen kohtaan olin koskenut häntä ensimmäisen kerran.   

Otin matkalukemiseksi junaan Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -teoksen 2002/2000, Otava), josta aloin tunnistaa kohdan sieltä ja toisen täältä. Pian tulikin olo, että olen kirjan jo aiemmin lukenut, mutta matkalla en sitä saanut tarkistettua, joten tuli sitten luettua kirja toiseen kertaan. Mikä oli ehkä hyvä, koska ensimmäisellä kerralla en ollut aivan kaikkea ymmärtänyt. Nytkin kirjaa lukiessani kävi mielessä, että aika moni asia tässä kirjassa jää salatuksi, mutta kun matkalla luin kirjaa hitaasti, tulivat asiat tarkasti mukaan lukumatkassa. 

Kirjassa eletään vähän aikaa sitten naimisiin menneiden Klausin ja Lilianin, ja heidän pariskuntatuttaviensa kanssa. Naapuriin muuttaneella Emmalla tuntuu olevan salaisuuksia, joita naapurin kukkia kasteleva Lilian alkaa vaivihkaa selvitellä. Naiset ystävystyvät oikein hyvin keskenään, ja salaisuudetkin alkavat selvitä ehkä liiankin hyvin. 

En osaa vieläkään päättää, mikä tämä kirja oikeastaan on. Ehkä jonkinlainen trillerimäinen keskiluokkaisuuden kulissien taakse kurkistamiskirja? Kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää. Vaikka paksut verhot ikkunassa pitävät Münchenin olympialaisten terroristit poissa omasta elämästä, voi omassa elämässä olla omia terroristeja naapurissa (kuvainnollisesti)? Ehkä kirjan voisi nähdä myös Lilianin kasvutarinana?

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

2011, Otava (Seven-pokkari)

alkuperäinen vuodelta 2006

189 sivua

(oma kirjahylly)

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

2002, Otava (Seven-pokkari)

alkuperäinen vuodelta 2000

201 sivua

(oma kirjahylly)

Joel Haahtela Lumipäiväkirja (2008, Otava)

Joel Haahtela: Traumbach (2012, Otava)

Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon (2000, Otava)

Elena  (2003, Otava)

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina

Ama Ata Aidoon Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri) on sellainen teos, jota en olisi aloittanut lukea ilman Afrikan tähti -haastetta - ja täytyy myöntää, että ehkä en olisi myöskään lukenut loppuun ilman haastetta. Sen verran oman epämukavuusalueeni ulkopuolelleni tässä kirjassa mentiin. 

Kirjailija, Ama Ato Aidoo (s. 1940), oli tietenkin täysin tuntematon itselleni etukäteen. Wikipedia kertoo, että hän on ghanalaissyntyinen ja syntyperältään varsin yläluokkainen: hänet lähetettiin opiskelemaan high schooliin Ghanan eteläisiin osiin ja myöhemmin hän suoritti yliopistotutkinnon Ghanan yliopistossa. High schoolissa hän jo kirjoitti, ja yliopistosta valmistumisensa aikaan hänen näytelmiään julkaistiin. Aidoo on ensimmäinen afrikkalainen nainen, jonka näytelmiä on julkaistu. Aidoo on työskennellyt Yhdysvalloissa (mm. luennoitsijana), hän on ollut professorina eri yliopistoissa ja myös koulutusministerinä Ghanassa. Aidoo on siis akateeminen, koulutettu nainen. 

Samoin on hänen kirjansa sankaritar, Esi, joka käy työssä ja työt seuraavat häntä usein kotiin asti. Hän on myös naimisissa ja yhden lapsen äiti. Tapahtuu jotain sellaista, jota Esi ei voi antaa anteeksi aviomiehelleen, vaan he eroavat. Samoihin aikoihin Esi havaitsee, että komea Ali alkaa lähestyä häntä. Ali tosin on naimisissa jo. Ali on kuitenkin muslimi, ja hänelle on mahdollista ottaa toinen vaimo. Esi suostuu toiseksi vaimoksi, vaikka monet hänen lähipiirissään ovat vastaan suunnitelmaa (ja myös Alin lähipiiri, sillä Esi ei ole muslimi). Miten koulutettu ja työssä käyvä nainen sitten solahtaa toisen naisen rooliin? Kirjaa lukiessani tuli sellainen olo, että vaikka Esi oli virallisesti Alin vaimo, Esi joutui kohtaamaan aivan samoja ajatuksia kuin sellainen toinen nainen, joka on naimisissa olevan miehen kanssa salasuhteessa. Varsinkin kuin Ali, joka rakastaa naisia monikossa, huomaa myös uusia kauniita nuoria naisia. Voiko Esi jatkaa tällaistakaan suhdetta? 

Kirjassa tuli esiin monia asioita, jotka olivat omaan mieleeni kiinnostavampia kuin avioliitto kahden naisen kanssa. Teoksessa sivuttiin vallankaappausta, jonka seurauksena Ali menettää stipendiaatin paikkansa, koska valtiolla ei ole heille paikkaa. Wikipediasta voikin näppärästi tarkistaa, että Ghanassa on muutamaan kertaan valta vaihtunut. Tietenkin tällaiset valtaeliitin muutokset vaikuttavat tavallisenkin ihmisen elämään. 

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, miten afrikkalaisen koulutetun naisen ajatukset olivat kovasti samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin maailmassa. Ehkä jonkunlaisella afrikkalaisella vaikutuksella maustettuna: 

Kuten kaikki 1900-luvun loppupuolen Afrikan ja muunkin maailman eliittiin tai uuselittiin kuuluvat naiset, Esi oli aina tiennyt rauhoittavista lääkkeistä. Ainakin yliopistoajoista lähtien. Kuuluihan kampuksella loppujen lopuksi heti ensimmäisenä vuonna keksiä, että suurin piirtein kaikki maailmassa pilasi ihmisen hermot: 

puhelinsoitot joita ei kuulunut, 

kodikkaat viikonloput joita ei tullut, 

tieto siitä että paras ystäväsi halusi poikaystäväsi

omansa sijasta, 

tieto siitä että parhaan ystäväsi heila oli hurjasti terävämpi kuin se tuppisuu, 

joka kulki kanssasi, 

tietämättömyys siitä kuinka käsitellä sovinistiluennoitsijoita, 

jotka eivät edes yrittäneet lukea esseitäsi kunnolla, 

koska olet nainen, 

halu ryhtyä ydinfyysikoksi, vaikka kaikki sanoivat

että olisi paljon turvallisempaa ryhtyä opettamaan, 

koska, tiedäthän, eikö sellainen ammatti ole naiselle

vähän liikaa... ja eikä se sitä paitsi olisi hiukan 

turhan eksoottista Afrikassa?

Vaikka en aivan täysin ihastunut kirjan ideaan, pidin siitä, että kirjan sivujen väleistä karkasi esiin tällaisia ajatuksia, joista näki, minkälaista voisi olla afrikkalaisen naisen elämä 1990-luvun Afrikassa. 

Kirjan lukemisen jälkeen tekisi mieli lukea, mitä Aidoo kirjoittaa vuonna 2012 julkaistussa novellikokoelmassaan Diplomatic Pounds ans Other Stories. 

Kirjoituksia Muutoksia -kirjasta: Kiiltomato, Porvoon kirjaston lukupiiri. 

Kirjan siis liitän osaksi Afrikan tähti -haastetta, maa: Ghana. 

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina
2002, Kääntöpiiri
Changes -  A Love Story, 1991
suomentanut Terhi Kuusisto
216 sivua


Ghana on myös yksi maa, joka sai jalisjoukkueensa Brasiliaan kesäksi 2014, joten tässä yksi haastekirja lisää kirjallisuutta futis-maista -haasteeseen: 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte - lukudiplomi-haaste

Ahmadou Kourouman Ei Allahin tartte (2002, Tammi) -teos löytyi lukudiplomin kirjalistoista kohdasta menneisyyden tarinoita, johon kuuluu "muistelmia ja päiväkirjoja, sota-aikaa, historiallisia romaaneja". 

Ei Allahin tartte oli juuri sitä: muistelmia, päiväkirjaa, historiaa ja sota-aikaa. Kirjailija Kourouma eli vuosina 1927 - 2003. Hän syntyi Norsunluurannikolla ja opiskeli Ranskassa, mutta palasi kotimaahansa, kun maa sai itsenäisyytensä 1960. Kourouma arvosteli vallanpitäjiä ja joutui lähtemään maasta jälleen ja eli useammassa maassa, kunnes palasi kotimaahansa 90-luvulla. Kourouma on kirjoittanut kirjoja kolonialismista, mutta Ei Allahin tartte on tarina lapsisotilaasta. Kourouma on niittänyt mainetta ja kunniaa (saanut erinäisiä palkintoja) Ranskassa, mutta englannikielisissä maissa hän ei noussut ihmisten tietoon samalla tavalla. 

Birahima on teoksen Ei Allahin tartte päähenkilö ja myös minäkertoja.  

Mun nimi on Birahima. Mä olen pikku nekru. En siksi että mä olen black ja pikkukundi. Ei sitten alkuunkaan! Mä olen pikku nekru koska mä puhun huonoa ranskaa. Niin se vain on. Vaikka olis iso, ja vaikka vanha, arabi, kiinalainen, valkoinen, venäläinen, vaikka olis amerikkalainen, jos puhuu huonoa ranskaa, ne sanoo, että puhuu pikkunekrukieltä ja on ilman muuta pikku nekru. 

Lisäksi Birahima on oman esittelynsä mukaan kouluja käymätön, röyhkeä ja rivo, 12-vuotias ja hän kertoo tarinaansa neljän ranskan kielen sanakirjan avulla, jotta sekä valkoiset että Afrikan "nekrut" ymmärtäisivät, mitä hän kirjoittaa. 

Birahiman lapsuus sujuu Norsunluurannikolla, mutta ei kovinkaan leppoisasti, sillä hänen äitinsä on raajarikko ja kaiken lisäksi noita, epäilee Birahima. Hänen mielestään kotia parempi paikka elää olisi katu. Myöhemmin Birahima lähtee kohti Liberiaa, jossa hänen tätinsä asuu, ja jossa on sisällissota. Birahima päättää, että hänestä tulee lapsisotilas. 

Kirja kertookin jatkossa lapsisotilaan elämästä, joka on yhtä karua kuin aiemmin lukemassani Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset -teoksessa ja Liberian sisällissodasta, josta luin juuri Leymah Gboween kirjasta Meissä on voimaa. Näistä aiemmin lukemistani kirjoista johtuen tämä kirja ei valitettavasti ollut kovinkaan kiinnostava. Suosittelen kuitenkin kirjaa sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut Afrikan sisällissodista ja tapahtumista, eikä karmeat tapahtumat häiritse kovin paljon. Tämä nimittäin ei ollut yhtään mukavaa luettavaa: karmeus toisensa jälkeen tuli sivuilla vastaan. Sota on kamalaa, ja lasten pitäisi saada olla lapsia. Huumepöllyinen 10-vuotias kalasnikovin kanssa riehumassa keskellä Afrikkaa - voiko elämässä olla oikeastaan mitään, mikä olisi enemmän epäoikeudenmukaista? 

**********

Lukudiplomissa on mukana aina tehtävä, ja valitsin tehtäväkseni Kuutamollla-pelin: tässä on kirjan päähenkilöstä kolme väitettä, joista kaksi on totta ja yksi on valhe. 

1. Birahima oli kirjassa lapsisotilaana Liberiassa. 

2. Birahima säikähti viidakossa kissapöllöä useaan kertaan niin paljon, että huusia äitiään apuun. 

3. Birahima kävi koulun eurooppalaisen avustusjärjestön turvin ja hän muutti Ranskaan, jossa hänestä tuli Ranskan ensimmäinen afrikkalaistausteinen ministeri. 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte 

2002, Tammi

Allah n´est pas obligé (2000)

suomentanut Marjatta Ecaré

202 sivua

********************

Tällä kirjalla osallistun myös Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haasteeseen, jossa olen kerännyt nyt topaasin verran afrikkalaisia kirjoja.

Tavoitteena on lukea mahdollisimman paljon ja monipuolisesti afrikkalaista ja Afrikasta kertovaa kirjallisuutta. Haasteeseen hyväksytään sekä tieto- että kaunokirjallisuus. Kirjallisuuden tulee joko käsitellä tai sijoittua Afrikkaan tai olla afrikkalaisen kirjailijan tuotantoa. Afrikka jaetaan maantieteellisesti viiteen alueeseen (Itä-Afrikka, Keskinen Afrikka, Pohjois-Afrikka, Etelä-Afrikka, Länsi-Afrikka). Haasteessa kerätään kirjoja näiltä eri alueilta. Afrikan valtiot on lueteltu alueittain alempana.

* * * * * * * *

Kerää jalokiviä - 
Luettujen kirjojen ja valloitettujen alueiden mukaan saadaan mukaan jalokiviä seuraavasti.
Topaasi - 3 kirjaa vähintään kahdelta alueelta
Smaragdi - 5 kirjaa vähintään kolmelta alueelta
Rubiini - 10 kirjaa vähintään neljältä alueelta
Afrikan tähti - 15 kirjaa, kirjoja kaikilta alueilta
Jalokivisarjan lisäksi voit ansaita myös hevosenkengän: 
Hevosenkenkä - Hevosenkenkä on suoritettu, jos luet vähintään kolme kirjaa ja lähdet liikkeelle joko Tangerista (esim. Mohamed Choukri: Paljas leipä tai Tahar ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa) tai Kairosta (esim. Robert Irwin: Tuhannen ja yhden yön painajainen; Naquib Mahfouz: Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja; Sanna Negus: Pidä hunnustasi kiinni, Fatima!; Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat). Tanger- tai Kairo-kirjan ei välttämättä oikeasti tarvitse olla ensimmäinen hevosenkenkää varten lukemasi kirja. Päätä itse kuinka tiukka haluat tässä olla. 

Hevosenkenkä on jalokivisarjasta erillinen merkki, eikä siihen voi lukea hyväksi jalokiviä varten luettuja kirjoja. Koko jalokivisarjan ja hevosenkengän saadakseen on siis luettava 18 kirjaa. Jalokivisarjan ei tarvitse kuitenkaan olla suoritettu ennen hevosenkengän suorittamista, vaan voit halutessasi suorittaa vaikka pelkän hevosenkengän. Vielä esimerkki: topaasin ja smaragdin saat kerättyä lukemalla viisi kirjaa; topaasia ja hevosenkenkää varten pitää lukea yhteensä 6 kirjaa.

Voit jatkaa jalokivijahtia 18 kirjan jälkeenkin ja kerätä topaaseja, smaragdeja, rubiineja ja hevosenkenkiä niin paljon kuin haluat. Afrikan tähtiä voi kuitenkin suorittaa vain yhden.

:* * * * * * * * *

Afrikan tähteä voi pelata koko ensi vuoden, eli haasteaika on 1.1.2013 - 31.12.2013.
Osallistumalla saa tietenkin iloa ja elämyksiä, mutta saatanpa arpoa kaikkien vähintään yhden pelimerkin keränneiden kesken jonkun pienen palkinnon haasteajan päätyttyä.

Alueet ja Afrikan valtiot. Tietolähteenä on ollut lähinnä Wikipedia, joten korjauksia mahdollisiin virheisiin kommentteihin, kiitos!


Itä-Afrikka
Burundi
Komorit
Djibouti
Eritrea
Etelä-Sudan

Etiopia
Kenia
Madagaskar
Malawi
Mauritius
Mayotte (Ranska)
Mosambik
Réunion (Ranska)
Ruanda
Seychellit
Somalia
Tansania
Uganda
Sambia

Keskinen Afrikka
Angola
Kamerun
Keski-Afrikan tasavalta

Tsad
Kongon tasavalta
Kongon demokraattinen tasavalta
Päiväntasaajan Guinea
Gabon
São Tomé ja Príncipe

Pohjois-Afrikka
Algeria
Egypti: Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (2013, Like)

Libya
Marokko
Sudan
Tunisia
(Länsi-Sahara)

Etelä-Afrikka
Botswana
Lesotho
Zimbabwe
Namibia
Etelä-Afrikka
Swazimaa

Länsi-Afrikka
Benin
Burkina Faso
Kap Verde
Norsunluurannikko: Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte
Gambia
Ghana
Guinea
Guinea-Bissau

Liberia: Leymah Gbowee: Meissä on voimaa
Mali
Mauritania
Niger
Nigeria
Saint Helena (Britannia)
Senegal

Sierra Leone
Togo 

Ranya ElRamly: Auringon asema

Muutama päivä sitten kerroin, että aion lukea tänä vuonna kirjoja jonkun teeman mukaan. Ensimmäinen teemani on minulle merkittävien kirjojen uudelleen lukeminen, ja merkittäviä kirjoja, joita olen itselleni kerännyt kirjahyllyyni listasin aiemmassa postauksessani. 

Luin ensimmäisenä ElRamlyn Auringon asema (2002, Otava) -teoksen, jonka kohdalla voisin sanoa, että luin sen jälleen kerran, ei niinkään, että luin sen uudelleen. Auringon asema on ollut kauan minulle sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin kerta kaikkiaan. Sen kieli on runollinen, kerrontatapa on upea, ja tarina on koskettava. 

Olen aiemmin lukenut tätä kirjaa tarinana kahden erilaisen ja eri kulttuureista tulevan ihmisen tarinana: egyptiläisen tuliluonteisen miehen ja suomalaisen vesi-naisen kohtaamisena. Koska appelsiininkuoriminen kahdella eri tavalla on jäänyt vahvasti mieleeni, aloin tällä lukukerralla tarkkailla minäkertojan äiti-suhdetta ja kuvaa äidistään. Äiti-suhteen myötä välttämättömästi nousi esiin myös suhde isään, sillä minäkertojan suurin kokemus oli, että hän ei voi olla yhtä aikaa sekä äidin että isän rakkaudenkohde, tai rakastaa isää ja äitiä yhtä aikaa ja samalla tavalla: appelsiinia ei voi kuoria kuin jommallakummalla tavalla. 

Kirjan kerronnasta vielä: minusta tässä kirjassa on upea tapa pyörittää tarinaa eteenpäin: melkein jokaisessa luvussa palataan äidin ja isän kohtaamiseen junassa matkalla Luxorista Assuaniin. 

Kirja on paitsi kahden ihmisen kohtaaminen, myös muistokirjoitus äidille ja perheelle, joista jälkimmäinen kuoli ensin ja ensimmäinen sitten. Teoksessa luodaan kuvaa äidistä, joka on kaiken yläpuolella, oli kyse sitten ulkonäöstä tai elämästä. 

Minun äitini oli satakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä ja hän painoi vuonna 1972 neljäkymmentäviisi kiloa. 

Minun äitini oli maailman kaunein nainen, tämä on totuus. Hän oli yliluonnollisen kaunis, jumalaisen kaunis, taivaallinen. Äiti heräsi joka aamu viideltä ja meni uimaan ennen työpäivää. Ja hän söi vain vähän sillä hän inhosi ruokaa. 

- ja minun äitini makasi takapenkillä hirveissä kivuissa, mutta hän ei valittanut, minun äitini kärsi hiljaa. Ja kun ajattelen muiden naisten kipua, omaanikin, huomaan että minun äitini kipu oli hienompaa, mikä on oikeastaan aika outoa, miten kipu voi olla hienompaa tai vähemmän hienoa, mutta niin se on, että minun äitini teki kaiken hienommin kuin kukaan muu - - 

Minun äitini, häntä rakastivat kaikki. 

Minäkertojan suhde äitiin on vaikea, sillä hän kokee olevansa niin kuin isä: hänen kätensä ovat isän, hänen tuliluonteensa on kuin isän. Välillä hänen on vaikea ymmärtää äitiään, melkein yhtä vaikea kuin hänen isänsä oli ymmärtää vaimoaan. Äiti näyttäytyy yliluonnollisena, kuten myös minäkertojan isälle: kun mies tapasi naisen, hän oli varma, että näki enkelin. 

ElRamlyn teoksessa kerronta palaa ja toistaa aina vähän itseään. Samat alut jatkuvat kuitenkin eri tavalla. Luvuissa seurataan junamatkaa, matkan seuraukset kerrotaan eri kohdista ja eri tunnelmissa. Myös äitiä kuvataan välillä samoin, jatko on kuitenkin erilainen: nämä lainaukset ovat lukujen 7 ja 13 aluista: 

Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Myöhemmin niihin tuli harmaata, ja se oli sadepilvi, joka ei ehtinyt koskaan ajoissa väistyä. Silloin kun hän tapasi isäni, hänen silmänsä kuitenkin kylpivät auringossa, ne etsivät auringon valoa loistaakseen. 

Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Niihin katsoessaan isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa aurinko paistaa talvisin matalalta ja lämmittää vain harvoin.

Äiti muuttuu minäkertojan muistoissa: alun iloinen, nauravainen ja kaikille ihana äiti muuttuu hiljaiseksi, jonka silmät katsovat, mutta eivät näe. Kirjassa kuvataan kuvakielisesti myös eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen suhdetta, miten mies Egyptissä, kotimaassaan aloittaa huutamisen ja huutaa kaikille: kotona, siskolle, autokuskeille, kaupoissa. Samaan aikaan nainen alkaa kärsiä, miehestä mutta myös kuumuudesta, erilaisista olosuhteista ja ympäristöstä. 

Mutta kuumuutta minun äitini ei ymmärtänyt. Kuumuutta, joka on, vaikka aurinko ei ole missään. Egyptiläistä kuumuutta, intialaista kuumuutta, libyalaista kuumuutta. Kuumuutta. Hän ei ymmärtänyt, että kuumuutta vastaan ei saa taistella, siitä se juuri saa voimansa. Hän ei ymmärtänyt, että pitää olla vain hiljaa ja paikallaan, pitää puhua puolella teholla ja ajatella puolella teholla. Pitää odottaa illan ensimmäistä tuulenvirettä ja mennä silloin parvekkeelle, nojata viilenneeseen kaiteeseen, muttei liikaa, sillä vesijohtovesi on voinut valua rakenteisiin ja kaide voi irrota milloin vain.

Lopulta äidistä on jäljellä vain varjo: Se mies, joka on piirtänyt naisen rajat ja nähnyt tämän rakkaudella, on kadonnut. Se, mitä on tapahtunut, kerrotaan tekstissä runollisesti, mikä tekee kirjasta kauniin, mutta niin kovin surullisen, surullisenkauniin. Äiti ei pitänyt elämässään meteliä itsestään, eikä ajatuksistaan, ja jäi tyttärelleen vieraaksi lopultakin. 

Minun äitini ei koskaan valittanut, hän ei kertonut meille mitään niistä illoista ja niistä öistä, joiden aikana hän odotti ja odotti, niistä aamuista joina hän nosti laskut lattialta, vain laskut, ei muuta enää, me emme tienneet sitäkään, että aluksi kun puristaa kädet nyrkkiin, posket muuttuvat punaisiksi ja rystyset valkoisiksi, mutta vuosien jälkeen niin ei enää käy, sillä veri on lakannut olemasta punaista ja käsien voima on kadonnut. 

**********

Ranya ElRamlyn teos on ollut kauan yksi suosikkikirjoistani ja jaksan lukea sen varmaan vielä uudelleen jonain päivänä. Olen lukenut teosta tarinana kahdesta eri kulttuurista tulleen ihmisen kohtaamisena. Nyt luin sitä äidin tarinana. Kirjaa voisi lukea myös nuoren naisen identiteetin rakentamisena: mikä itsessä on äidistä ja mikä isästä periytynyt. Sitä voi lukea myös ystävyystarinana, sillä minäkertojalla on vierellä koko tarinan ajan mies, joka on hänelle kuin veli. Ja aivan erityisesti kirjaa voisi tarkastella sen kerronnan ja tekstin tasolla. Ihastun aina vain uudelleen tekstin kauneuteen ja tekstin tapaan kiertyä takaisin samaan paikkaan ja avautua aina uudelleen. Auringon asema kesti tämänkin uudelleen luvun, ja säilyy yhtenä parhaana kirjana, jonka olen lukenut.  

Ranya ElRamly: Auringon asema

2002, Otava

190 sivua